Haastattelu: Lasse Naukkarinen, Olipa kerran Utopia

Lasse Naukkarinen tutki eräänä päivänä, muutamia vuosia sitten, opetusmatkallaan Lahdessa kirjaston poistohyllyä. Huomatessaan, että lähes kaikki kirjat olivat 60-70-luvuilta hän alkoi miettiä, missä hänen omat työnsä mahtoivat olla. Olivatko nekin päätyneet johonkin poistokoriin? Hän alkoi pyöritellä mielessään elokuvaa, joka kuvaisi 60-70-luvun tapahtumia ja tunnelmia hänen omien töidensä ja muistojensa kautta. Ensimmäinen suunnitelma oli fiktio näyttelijöineen kaikkineen. Seuraava vaihe oli dokumenttisuunnitelma nimeltään "Poistettu". Nimi ja sisältö muuntui sitten dokumentiksi "Olipa kerran Utopia".

"Olipa kerran Utopiasta" saa sellaisen vaikutelman, että se on jonkinlainen tilipäätös Naukkarisen uralle. "Sen on kyllä tarkoitus olla vain välitilinpäätös, Naukkarinen kommentoi. "Mutta kyllä se lienee tilinpäätös tuolle ajalle." Vuonna 2004 Naukkarinen toteutti haaveensa ja alkoi koluta kellareita ja filmiarkistoja ja kuvata samalla "Olipa kerran Utopia" elokuvaa. Tekeminen kesti vuoden. Naukkarinen kertoo prosessin olleen hyvin työläs. Filmien kelaaminen 40 vuoden ajalta ja leikkaaminen sekä jälkiselvittelyt arkistomateriaalin ja oikeuksien kanssa veivät paljon aikaa. "Utopia" on suhteellisen poikkeava elokuva suomalaisessa dokumenttiperinteessä. "60-luku oli kokeilevaa aikaa. Halusin, että se näkyisi myös elokuvan rakenteessa ja käsittelytavassa. Alkuperäinen suunnitelma oli luultavasti vielä värikkäämpi." Naukkarisen mukaan "Olipa kerran Utopia" elokuvassa on se synnynnäinen riski, etteivät tietyt tunnelmat välttämättä avaudu sellaiselle katselijalle, joka ei itse ole niitä aikoja elänyt. "Sitä, mitä kaikkea silloin tapahtui, on minunkin vaikea käsittää. Nythän eletään ihan toista maailmaa."

"Utopiaa" katsellessa ei tosiaan voi olla miettimättä, miten erilaista elämää 2000 luvun nuoret elävät. "Kyse on varmaan siitä, että meidän vanhempamme ja opettajamme olivat eläneet sodan. Seurauksena oli melkoisen kovettunut ja autoritäärinen sukupolvi. Me halusimme vapautua. Hyökkäsimme yhteiskunnan ahdasmielisyyttä vastaan." Naukkarisen mielestä 60-luvulla kynnys lähteä osoittamaan mieltä ja puuttua epäkohtiin oli myös matalammalla. "Silloin kuviteltiin, että asioihin voidaan vaikuttaa suoralla toiminnalla. Eikä kuvitelma ollut kokonaan väärä. Vietnamin sotakin saatiin osaltaan kotirintaman painostuksen seurauksena loppumaan." Yksi syy muutokseen on Naukkarisen mielestä sekin, että hänen sukupolvensa alkaa olla väsynyt kapinoimaan. Tehtävä on uusien sukupolvien harteilla. Mutta mikseivät ne sitten sitä tee? Eiväthän epäkohdat ole maailmasta kadonneet. "Sitä voi mennä kysymään opiskelijakahvilaan, että miksi te täällä istutte kaljalla, ettekä ole Libanonin sotaa tai Tsetsenian ihmisoikeusrikkomuksia vastustamassa, " Naukkarinen ehdottaa. Hän jatkaa ja sanoo uskovansa yhteiskunnallisen vaikuttamisen halun kulkevan sykleissä. Hän arvelee, että pelot, kansainvälinen terroriuhka ja ehkä jokin suuri katastrofi tulevat antamaan sysäyksen uuteen ideologiseen kauteen.

"Utopia" on poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että se käyttää kertojana ohjaajan omia päiväkirjoja, 60-luvun minää. Elokuvaa tehdessä Naukkarinen eli koko aikakauden uudelleen. Hän kertoo sen tuntuneen aluksi tavattoman upealta. Myöhemmin ilon rinnalle tuli masennus ja muistojen mukana surua menetetyistä ihmissuhteista. "Utopia" on hyvin henkilökohtainen. "Laitoin itseni siihen työhön, elokuvaan ja tarkastelin aihetta ammattilaisen näkökulmasta. Niin kuin esimerkiksi "Taiteilijaelämää" elokuvassa, jossa kuvaan omaa poikaani. Asettumalla osittain ikään kuin itseni ulkopuolelle pystyin olemaan itse elokuvan kohteena." Naukkarinen kertoo käyttäneensä päiväkirjojaan, koska ne ovat todiste autenttisuudesta.

Naukkarinen on ohjannut myös jonkin verran fiktiivisiä elokuvia. Miksi hän on kuitenkin valinnut ilmaisukeinokseen pääosin dokumenttielokuvan? "Minun on paljon helpompi tehdä dokumenttielokuvia. Olen pohjimmiltani kokonaisvaltainen tekijä: kuvaaja, ohjaaja ja kirjoittaja. Se ei ole fiktiotuotannossa mahdollista siinä määrin, kuin dokumenttielokuvassa. Jouduin tekemään liikaa kompromisseja fiktioissa. Se ei oikein sovi minulle." Naukkarinen on monipuolinen taiteilija. Hän kertoo rakastavansa myös kirjoittamista ja musiikkia. "Utopiassa" musiikilla onkin tärkeä rooli. Elokuvassa on pelkästään sellaista 60-ja 70-lukujen musiikkia, josta pidin ja pidän edelleen. Toisaalta en voinut taloudellisista syistä valita elokuvaani esim. Beatlesien musiikkia, vaikka se liittyikin niin elimellisesti 60-luvun puolivälin maailmaani."

"Utopiassa" käytetyt valokuvat ovat kaikki henkilökohtaisia. Sellaisia, jotka Naukkarinen on itse kuvannut tai joissa hän itse esiintyy. Naukkarinen teki "Utopian" voidakseen kertoa muille maailmasta, jonka itse silloin koki, jotta se tulisi ymmärrettävämmäksi. Intohimo ja halu jakaa kokemuksia saa hänet työskentelemään dokumenttielokuvien parissa. "Se on sama asia, kun olet esimerkiksi jossakin matkalla ja näet jotain upeaa, etkä voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, siitä tulee todella onnettomaksi. Yksin ei halua nauttia. Se on valtavan hieno kokemus kun näkee, että yleisö elokuvan nähdessään on selkeästi saanut siitä jotain irti. Siitähän tässä on kysymys. Mitä elokuvaa antaa katsojalleen." Lasse Naukkarinen kertoo tulevaisuudessa haluavansa tehdä jutun 80- luvun kätketyistä ja poistetuista aarteista. Suunnitteilla on myös vapaamuotoinen oppikirja dokumenttielokuvan tekemisestä. Naukkarisella on tällä hetkellä työn alla leikkausta vailla valmis elokuva, jonka hän on kuvannut Intian Keralassa: "Etelä-Intian Thali".

"Olipa kerran utopiassa" Naukkarinen kysyy: "Alussa oli kauneus. Vai oliko?" "Se on tietysti sellainen epäily, että oliko se kaikki loppujen lopuksi liian naiivia. Sen voisi ajatella niinkin että alussa oli kauheus. Se, miten kaikki alkoi sellaisella hirveällä räjähdyksellä. Mutta kyllä kauneudella oli hyvin keskeinen sija. Siitä lähteestä, kauneudentavoittelusta, kaikki tavallaan minun kohdallani alkoi."

Filmografia:

Dokumentit:

Paanajärven Anni (2006)
Olipa kerran Utopia (2004)
Suru ja salaisuus (2003)
Koululaisen elämää (2002)
Miinavaara! (2001)
Ainon ja Kullervon maa (2000)
Taiteilijaelämää (1999)
Viimeinen koulupäivä (1998)
Madame E (1997)
Koiranpolkuja (1995)
Astan pojat (1995)
Täyden palvelun talo (1994)
Postikortti ja peili (1992)
Kasarmin luonne (1990)
Ensimmäinen koulupäivä (1990)
Unto. M (1990)
Keskeneräinen Sampo (1989)
Nautavaellus (1988)
Sukupolvien muisti-sarja: Kuitin tuuli, Miehet luokkakuvassa, Kylät ja kaupungit (1985- 86)
No comments (1984) 90. kevät (1982)
Muistoja Sinebrychoffin puistosta (1982)
Pronssia (1978- 79)
Meidän prikaatimme (1975)
Armon vuonna (1974)
Tasavallan päiväkirja (1972)
Solidaarisuus (1970)

Fiktiot:

Ruusuja sinulle (1996)
Tanssikaveri (1988)
Hääyö myytävänä (1979)
Ottakaa varas kiinni! (1976)