Ohjaajan sana

Punk - tauti joka ei tapa

Olen itse sukupolvea, joka sijoittuu 1970-luvun poliittisen laululiikkeen ja punkin väliin. Laululiikettä katselin vähän jälkijunassa, punk tuntui jo enemmän uuden nuorison liikkeeltä. Tulin Helsinkiin opiskelemaan samoihin aikoihin kuin punk Suomeen, 1977. Muistan hyvin punkin alkuvaiheet uusine koontumispaikkoineen ja pogoamisineen. Olen siis tässä suhteessa aikalainen. Teimme elokuvakoulussa jopa tv-kameraharjoituksen playbackeineen ja haastatteluineen silloin suhteellisen tuntemattomasta mutta kiinnostavasta bändistä nimeltä Pelle Miljoona. Tätä pikku episodia sekä Pelle että Tumppi Varonen kuvaavat muistelmissaan hirvittäväksi sähläämiseksi – jota se epäilemättä olikin. Joka tapauksessa pätkä lienee yksi ensimmäisistä Pellestä tehdyistä “musiikkivideoista”.

Olen aina pitänyt punkin kuuntelemisesta. Punk on musiikillisesti laaja ja monipuolinen ilmiö, mutta minua kiinnosti myös sen yhteisöllinen ja kulttuurinen puoli. Siitä kertomiseen musiikki ja elokuva ovat voimakkaita välineitä. Pyrimme siihen, että valkokankaalta välittyisi punkin voima ja fiilinki, keikkapaikkojen ja yleisön tunnelmat. Elokuva onkin suunniteltu juuri elokuvateatterilevitykseen.

Ennakkotutkimusvaiheessa kaikkein kiehtovinta oli tutustuminen punkin tämänhetkiseen skeneen. Löysin myös HC-punkin, joka on vähän kuin ooppera: mitä enemmän pääset sisään lajin hienouksiin, sitä enemmän nautit siitä. Erityisesti elokuvan leikkaaja Samu Heikkilä hurahti täysin punkkiin pitkän leikkausvaiheen aikana. Ihailen punkin voimaa ja energiaa. Se on jotakin, joka jättää harvan täysin kylmäksi. Sitä joko vihataan tai rakastetaan. Uskon kuitenkin, että elokuva kertoo jotain yleisempääkin rockmusiikista ja nuoruudesta, vaikka punk ei sinänsä kiinnostaisikaan. Koen, että elokuva on ytimeltään kertomus kahden sukupolven nuoruudesta.

Punk on ennen kaikkea asennetta, se on heimotunnetta mutta myös yksilöllisyyttä, omapäisyyttä, auktoriteettien vastustamista ja elämän ottamista omiin käsiin. Kuka tahansa voi perustaa bändin, hiottu soittotaito ei ole niin tärkeää. Näin oli 70-luvun lopulla ja näin on edelleen. Uusi sukupolvi on löytänyt alkuperäisen punkin idean ja hengen. Tähän sukupolveen tutustuminen on ollut antoisaa ja virikkeellistä.

Pyrkimyksenäni oli, että elokuvasta tulisi erilainen kuin edellisestä elokuvastani ”Kenen joukoissa seisot”. Onhan kyseessä toinen sukupolvi, toisenlainen maailma ja toisenlainen musiikki. Älkäämme vaipuko pelkästään nostalgian hetteikköön, vaikka elokuva varmasti puhutteleekin ensimmäistä punksukupolvea. Punk – tauti joka ei tapa on energinen matka elävään punkin maailmaan.

Helsingissä tammikuussa 2008

Jouko Aaltonen
ohjaaja