VIERAANA käsikirjoittaja ja ohjaaja Kirsti Petäjäniemi (s. 1942) Palava rakkaus Ma 29.12.1997 klo 21.00 Kirsti Petäjäniemi Valmistunut elokuvaohjaajaksi Taideteollisesta oppilaitoksesta 1967. Toimittanut ja ohjannut lukuisia elokuvia animaatioista dokumentteihin ja tv-draamaan. Yleisradion toimittaja-ohjaajana vuodesta 1976 Palkittu kahdesti Valtionpalkinnolla: "Kama", reportaasi nuorista päihteiden väärinkäyttäjistä 1972 ja "Pro Arte Utili", suomalaista taideteollisuutta esittelevä lyhytelokuvien sarja 1982. Molemmista myös Jussi-kunniakirjat samoin kuin jazzmuusikko Pekka Pöyryn muistolle omistetusta ohjelmasta "Soolo suoraan sydämestä" 1984. Voitti kansallisen käsikirjoituskilpailun "Suomi taiteilijoiden silmin"1986, Yleisradion Koulutusrahaston sivistyspalkinnon draamadokumentista "Laulu lakeudelta" 1989 ja Prix Italian draamasarjan erikoispalkinnon TV1:n tuottamasta elokuvasta "Matka ajassa" 1992. Olet tehnyt vuosien mittaan liki parisataa elokuvaa. Millaiset ovat omat lähtökohtasi töihisi? Hyvin tietoinen lähtökohta on ollut aina se, että lähden tekemään ohjelmaa "jonkun puolesta". Monta kertaa olisi ollut muodikkaampaa ja hyväksyttävämpää tehdä juttu "jotakin vastaan". Ensimmäisen 36-millisen elokuvani "Häätö" 1969 halusin tehdä sellaisten nuorten ihmisten puolesta, joilla ei ollut asuntoa, "Kaman" päihdenuorten puolesta. Katoava mustalaiskulttuuri oli aiheena kaksiosaisessa ohjelmassa "Onko pitsien aika mennyt" ja "Punainen puutarha" 1978. "Palava rakkaus" taas kertoo Viron ja Suomen, virolaisten ja suomalaisten vuosisadan alun elävistä kulttuurisuhteista ja suhteisiin vaikuttaneista ihmisistä, joista molemmissa maissa tänä päivänä tiedetään harmittavan vähän. Oskar nousee elokuvassa pääosaan ja hänestä muotoutuu katsojalle Ainoa sympaattisempi kuva. Oskarinko puolella, ohjaaja? Oskar on ollut myös Virossa Ainon taka-alalla, hänen kaikkia saavutuksiaan Viron kielen, kulttuurin ja ensimmäisen itsenäisyyden edistäjänä ei ole tuotu esille. Hän piti perheen käytännössä pystyssä, kun Aino viipyi pitkiäkin aikoja poissa kotoa lasten luota. Draaman kannalta Aino oli Oskarille hyvä riivaaja. Meidän Ainomme (Hanna Liinoja) ei ole historiallinen näköispatsas. Hän on itsekäs, itsekeskeinen ja itserakas. Nämäkin piirteet löytyvät hänen päiväkirjoistaan, joista roolihahmoa on rakennettu. Hauska olisi, jos katsoja huomaisi Ainossa humoristisiakin piirteitä. Hannan kanssa nauroimme välillä kippurassa Ainolle — ja naiselle itsessämme. Aino ja Oskar ovat aikansa "kauniita ja rohkeita", jotka uskalsivat rakastaa yli Suomenlahden! Onko "Palava rakkaus" dokumentti vai fiktio? Arvostan suuresti dokumentteja. Olen itsekin tehnyt monia. Dokumenttielokuva on aina ajankuva ja siksi tärkeä. Täydet pisteet Jarmo Jääskeläiselle, joka on nostanut televisiossa dokumentin arvostusta. "Palava rakkaus" ei ole dokumentti. Historian kulussa on suuria ajallisia loikkauksia. Elokuvassa kerrotaan kahden toimivan ihmisen avioliitto neljänkymmenenkuuden vuoden ajalta kahdessa ja puolessa tunnissa. Niinkin tärkeä historiallinen tapahtuma kuin Suomen kansalaissota esitetään yhdessä symbolistisessa kuvassa: Senaatintorilla, Aleksanterin patsaan edessä makaa kuoliaaksi ammuttu nuori poika punainen käsivarsinauha hihassaan, lumessa maassa leijonalipun päällä. Ja Eino Leino kävelee ohi kauhuissaan näkemästään. Elokuvassa käytetään tyylikeinona vuosisadan alun taiteelle tyypillistä symboliikkaa. Siitä pääkallot, kukat, linnut…värit… Leijonalippukin oli tuolloin vasta Akseli Gallen-Kallelan luonnoksena olemassa. Tärkeintä elokuvassa on, että katsojalle tulee selväksi että ajat olivat levottomia ja valta vaihtui Virossa tavan takaa. Venäjän, Saksan ja Neuvostoliiton symbolit vuorottelevat kuvissa tämän levottomuuden kuvaajina. Dokumentissa kaikki kerrottaisiin oikein ja yksityiskohtaisemmin. Mikä suomalaisia ja virolaisia yhdisti paitsi kielisukulaisuus? Suomella ja Virolla on erilainen historia. Virolaiset olivat 700 vuotta maaorjia, Suomessa ei maaorjuutta ollut. Saksalaisten jättämä vahva leima näkyy Viron kulttuurissa. Virolaiset ovat osa Keski-Eurooppaa. Suomalaisten kulttuurivaikutteet ovat Ruotsista ja Venäjältä. Yhteinen nimittäjä on tsaarien Venäjä. Yhteistä meille on tänäkin päivänä rakkaus luontoon ja rakkaus kirjallisuuteen. Kummassakin maassa luetaan poikkeuksellisen paljon. "Palavan rakkauden" tarinassa kielen ja kansanrunouden tutkimus yhdistää virolaiset ja suomalaiset niin kuin Oskar Kallaksen ja Kaarle Krohnin, Ainon veljen. Ja yhteinen innostus isänmaahan ja itsenäistymiseen. Itsenäisyys on juuri nyt taas vahvasti suomalaisten ja virolaisten mielissä Molemmat kansat viettävät lähekkäin 80-vuotispäiväänsä. Elokuvan rauhallinen eeppinen alku on enimmäkseen valoisa ja iloinen, lopussa draamaa synkistävät perheen monet onnettomuudet ja Viron itsenäisyyden menettäminen … Perheen aikuisista lapsista kaksi kuoli traagisesti puolen vuoden sisällä. Kun Oskar Kallas sitten menettää elämänhalunsa, sairastuu ja kuolee Tukholmassa, niin siinä runossa, joka kuullaan Heikki Kinnusen lausumana viroksi kuolonunen alla, sanotaan suurin piirtein näin "kun kuolet ja pääset maan poveen, on kuin juoksisit äitisi syliin. Se, minkä vuoksi elit, jää itämään. Toivo ei kuole!" Tavoitteena on ollut jättää katselijalle toiveikas mieli; unelma uuden itsenäisyyden toteutumisesta. Millaista kritiikkiä odotat? Kritiikkiä laidasta laitaan. Eri ikäpolvet kokevat varmasti elokuvan eri tavalla. Hyvä kritiikki on rakentavaa. Mitä omassa ohjelmassasi "Palavan rakkauden" jälkeen? Ohjaan parhaillaan vierailijana Kansallisteatterin Willensaunaan skotlantilaisen Sue Gloverin näytelmän "Sidotut" (Bondagers). Se kertoo 1860-luvun Skotlannista, työväen pestuumarkkinoista, joilla isäntien pestaamien renkien tuli puolestaan palkata itselleen naispuolinen työntekijä. Nämä naiset olivat kymmenen pennin päiväpalkalla sidottuja sekä miehiin että maahan. Ihanaa saada olla sisätöissä! Ei tarvitse olla kuvauksissa säiden armoilla! Juttu edistyy ja ensi-ilta tammikuun lopulla lähestyy!