Kuvassa Eppu Nuotio (vas.), Kurt Nuotio ja Tapani Perttu

TV1:n Kotikatsomossa toivottu uusinta: 16-osainen sarja Tuliportaat maanantaisin 17.5.– 6.9. klo 21.20 VIERAANA ohjaaja Kurt Nuotio Tuliportaiden katsojille on luvattu vauhtia, dramatiikkaa ja glamouria. Mitäs sanot, ohjaaja Kurt Nuotio, pitääkö kutinsa? (Naurua) On siinä sitä. Jutussa on klassiset, tyypilliset, peruskuviot. Ihminen rakastaa, ei saa vastarakkautta ja kulkee oman onnensa ohi. Onni odottaisi vieressä mutta sitä ei näe. Elämän arjessa ei tule huomanneeksi lähellä odottavaa onnea, koska on kiinnittynyt ja haluaa kiinnittyä aivan väärään henkilöön — ja tämä henkilö kiitää aivan muualla. Tässä tarinassa rakkautta käytetään toisaalta itsekkäästi vallanhalun välineenä, mutta toisaalta on myös mitä puhtainta ja palkitsevinta, pyyteetöntä, kantavaa rakkautta. Oikeat ihmiset ja oikeat mielenkiinnot kohtaavat siinä missä väärätkin. Melodraama tuntuu olevan teatterissa harvinaisempaa kuin elokuvassa ja televisiossa. Sellainenkin suuri taiteilija kuin Alain Resnais oikein alleviivaa tarinansa melodramaattista puolta ja antaa elokuvalleen nimen Melo. Onko Tuliportaat melodraama? Varmaan sitäkin, mutta se ei ole minulta kovinkaan tietoista. Niin hieno ohjaaja kuin Resnais osaa ja uskaltaa ohjata melodraamaa harkitusti. Minä väittäisin että melodraama on — ainakin minulle — vaikea laji. Teatterissa se ei oikein tunnu toimivan eikä soveltuvan sinne niin hyvin kuin elokuvaan. En tiedä syytä, mutta ehkä siksi että teatteri perustuu niin suoraan kontaktiin. Tunnesiirto katsojaan on voimakas. Itse suhtaudun elämään niin että otan kaiken totena, eläydyn, en erittele mikä on melodraamaa ja mikä jotain muuta, enkä sitten varmaan edes tajua tekeväni melodraamaa vaikka sitä tekisinkin. Vähän sama juttu kuin siinä että ohjaan mielelläni lastenteatteria, se kiinnostaa, se on haastavaa ja hauskaa. Teen lastenteatteria yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Sadut ja tarinat ovat valtavan vertauskuvallisia ja monitahoisia. Joku hyvin älyllisesti suhtautuva kollega varmasti ihmettelee, että onpa lapsellinen jätkä! Melodraamassa suuret tunteet ovat varmasti se tärkein puoli suomalaiselle katsojalle, jota ympäröi tiukka luterilaisuus. Isoja tunteita isosti sellaisellekin, joka ei ehkä omassa elämässään uskalla tunteitaan sillä tavalla revitellä vaikka joskus haluaisikin. Suomalainen harmittelee aina jälkeenpäin, jopa vuosikausia, kun ei ole uskaltanut sanoa jotain toiselle "päin näköä". Kun joku muu uskaltaa, esimerkiksi televisioruudussa, se tekee hyvää ja olo helpottuu. Tv-sarjan tekeminen lienee kestävyyslaji. Oletko ohjaajana laadultasi enemmän sprintteri vai maratoonari? Mieluiten sprintteri. Tämä työ oli kuitenkin hieno kokemus. Teen yleensä kolmesta viiteen ohjausta vuodessa, joskus olen tehnyt jopa seitsemän. Oli tosi ihanaa kerrankin irrottautua kaikesta muusta yhteen ainoaan maailmaan melkein kokonaiseksi vuodeksi: se on ollut onnellista aikaa. Tähän hyvään kokemukseen vaikuttaa tietysti ratkaisevasti helvetin hyvä tiimi, ja varsinkin loistava yhteistyö kuvaajan kanssa, samoin hienot näyttelijät. Työ tuntui hyvältä silloinkin kun sitä oli kuusi päivää viikossa varhaisesta aamusta yömyöhään. Se on fyysisesti iso rupeama. Meillä oli aina hauskaa, ja työssä oli mukana huumoria silloinkin kun tehtiin rankkoja juttuja. Luulen että moni jakaa yhteistyöstämme tämän minun kokemukseni. Miten vire ja intensiteetti sitten säilyy niin pitkäaikaisessa työssä? Kun lieppasee itsensä kyytiin, niin ei tule ongelmia, siinähän pysyy. Mukana täytyy tietysti olla selväpäisiä ihmisiä että iso kokonaisuus pysyy hallinnassa. Jos seuraavan päivän kohtauksista ei näe unta niin jo on kumma. Osa tämän ohjaustyön viehätyksestä oli juuri siinä että se oli niin totaalinen kokemus. Sinä aikana elämään ei mahtunut mitään muuta. Vastapainoksi on sitten oltava jotain ihan erilaista, minulla pienet skidit pitävät huolen siitä puolesta. Ainoa hyvä tapa lopettaa pyörän pyörittäminen on uusi duuni. Jo leikkausvaiheessa pitää olla muutakin ajateltavaa, että saa aikaisempaan totaaliseen kuvausvaiheeseen jotain etäisyyttä ja eräänlaisen ulkopuolisen katseen. Sitä mitä on ollut, ei unohda, mutta tulee riittävä välimatka. Ammatillisesti olen oppinut uutta. Väline on minun kohdallani kiinnostava vastapari teatterille. Kurt Nuotio, olet jo kiinni aivan muissa töissä. Ohjaat Turun ruotsalaisessa teatterissa Kaislikossa suhisee, pohdiskelet Eira Mollbergin perhenäytelmää. Miten seuraat Tuliportaiden vastaanottoa? Itse tietää omasta työstään mikä se on ja miten se omasta mielestä toimii, mutta vastaanotto on aina jännä asia. Mitähän ihmiset saavat siitä irti, minkälaisia tuntoja se herättää. Teatterissa kaikki on niin välitöntä, että jo harjoitusten loppuvaiheessa näkee aika paljon tuotantosihteerin, lipunmyyjän ja teknisen henkilökunnan reaktioista. Tietysti yllätyksiä tulee aina. Olen nyt jännittynyt. On hirveän vaikea ennakoida mitään. Mutta perhe kiinnostaa jatkossakin. Sekä Tuliportaissa että Mollbergin näytelmässä on oikeastaan kysymys samasta asiasta: siitä että ihmisillä on paljon kaukaisia toiveita ja haaveita. Aivan niin kuin Anton Tsehovin näytelmissä. Haaveillaan jostain etäisestä niin paljon että haaveilta ei näekään enää sitä mikä on läheisintä. Ohjaaja Kurt Nuotiota haastatteli Marjatta Lohikoski sarjan ensiesityksen aikaan keväällä 1998.