Huoltopoliisi tarkkaili irtolaisten elämää

Irtolaislakiin perustuvalla huoltopoliisitoiminnalla oli tärkeä osa suomalaisessa sosiaalihuollossa. Irtolaislaki oli voimassa aina vuoteen 1987 asti. Huoltopoliisi valvoi lakia kiertelemällä kaupungilla, asemilla, puistoissa ja ravintoloissa. Poliisi seurasi irtolaisainesta, kuten asunnottomia, alkoholisteja ja niin sanottuja perhepinnareita ja piti heistä erityistä tarkkailukortistoa.

Vanhempana rikoskonstaapelina vuonna 1994 eläkkeelle jäänyt Lea Saarinen muistelee työuraansa Tampereen poliisilaitoksen huolto-osastossa. Saarinen oli koulutukseltaan mielisairaanhoitaja, kun hän kiinnostui poliisin työstä. Poliisin uralle pääseminen oli naisille vaivalloista, sillä heille ei ollut tarjolla mitään koulutusta tai erityisiä hakumenettelyjä.

- Ei kukaan kuvitellut, että 1960-luvun alun poliisi-instituutiossa nainen olisi voinut työskennellä missään muualla kuin huoltopoliisissa. Ei muu olisi käynyt laatuun, Saarinen kertoo.

Saarinen pääsi aloittamaan työnsä kesällä -61.

- Siitä se vain lähti, työ opetti tekijäänsä. Ei kukaan varsinaisesti perehdyttänyt. Parin kanssa lähdettiin kadulle suorittamaan tarkkailua.

Asemilla ja puistoissa maleksi porukkaa, joka myi pimeää viinaa. Asunnottomat, päihtyneet ja toimettomat kuljeksijat kiinnittivät huoltopoliisin huomion. Kaduilla esiintyi myös prostituutiota. Jos irtolaisesta kertyi tarkkailukortistoon toistuvasti merkintöjä, seurasi puhuttelu. Sen jälkeen toimet tiukkenivat kuulusteluun ja varoitukseen. Sosiaalilautakunta saattoi määrätä henkilön irtolaisvalvontaan. Lopulta hänet voitiin määrätä työlaitokseen.

Kotikarkureita ja mielisairaita

Erityinen ilmiö keväisin oli nuorten karkulaisten vaeltelu. Nuoret, jopa vain 12-vuotiaat, tytöt lähtivät liftailemaan rekkoihin. Saarinen kertoo 60-luvun alun rekkaparkista, missä tyttöjä vaihdettiin autosta toiseen.

- Se oli hyvin säälittävä joukko, joka rekoissa kulki. Näin erittäin pahoja kohtaloita. Veimme heitä lääkäriin ja teimme kotisaattoja ympäri Suomea.

Huoltopoliisi valvoi myös mielisairaslakia. Kun kyseessä oli mielisairaaksi epäilty henkilö, poliisi toimitti hänet lääkärin tutkittavaksi. Tilanteet, etenkin psykoottisten mielisairaiden kohdalla, saattoivat olla hyvinkin väkivaltaisia.

- Eihän nyt 32 työvuotta sentään ihan vammoitta mennyt. Käteeni on purtu, joskus lähti hiuksiakin tuppoina. Vaikka vastassa oli usein aseitakin, puukkoja tai kirveitä, ei henkeäni ole kuitenkaan koskaan suoranaisesti uhattu. Kerran on heitetty isolla kivellä perään, mutta se onneksi osui viereen.

Katujen "ystävät"

Saarisella ei ole koskaan ollut poliisin virkapukua, vaan hän suoritti katutarkkailua siviilivaatteissa.

- Talvella paleli ja kesällä hameen helmat hulmusivat, hän nauraa.
Siviileinäkin huoltopoliisit tunnistettiin - samoin tunnisti poliisi irtolaiset ja erityisesti omat vakiasiakkaansa.

Lea Saarinen puhuu tutuiksi käyneistä asiakkaistaan "ystävinä". Monen hunningolle ajautuneen ihmisen elämä lähti kääntymään paremmaksi, kun huoltopoliisi puuttui päihteiden käyttöön ja holtittomaan elämäntapaan. Joskus tosin ojennuskeinot eivät auttaneet. Työlaitoksiin passitetut palasivat usein takaisin kaduille. Ongelmat myös siirtyivät sukupolvelta toiselle: Saarinen muistaa eräästäkin asiakasperheestä kolme sukupolvea.

Vielä eläkevuosinaankin entinen huoltopoliisi törmää silloin tällöin entisiin asiakkaisiin. "Ystävä"piireissä oli annettu Saariselle oma lempinimi, Siiri. Kerran Saarinen kuuli liikennevaloissa miesporukan pohtivan, oliko lähistöllä valojen vaihtumista odottava nainen Siiri vai eikö hän ollut Siiri. Lopulta he päättelivät, että kyllä vaan, Siiri hän on. Niinpä yksi mies rohkaistui antamaan palautetta ja kiitteli siitä, että Siiri oli kohdellut häntä aina ihmisenä. Lea Saarinen pitää tätä yhtenä arvokkaana palautteena työstään.