Metsämuistoja Kainuusta

Tukkirekka pyyhältää ohi hiljaisen kainuulaisen kirkonkylän pääraitilla jättäen jälkeensä pakokaasujen lisäksi tuulahduksen lapsuuden muistoista. Jo pienenä tyttönä sain metsäntuoksun sieluni sopukoihin. Olin alle viisi vuotias pieni tytön tyllerö.

Asuimme vielä mummolan tuvan nurkassa verholla eristetyssä sopessa. Oma pieni mökki kirkonkylälle oli ilmeisesti suunnitteilla. Isä teki savottaa mummolan tiluksilla tienaten tärkeitä tukkeja mökin rakennukselle. Äiti laittoi maitokahvia lasipulloon villasukan sisään ja eväsleivät isälle vietäväksi. Lähdin taapertamaan isän jättämiä jälkiä metsään. Justeerin ja kirveen äänet kertoivat isän olinpaikan. Huhuilin isää päästyäni metsään ja vastauksen saatuani tiesin tarkemman paikan. Kannon nokassa istuen joimme isän kanssa maitokahvia ja söimme eväät. Seurasin isän työskentelyä vähän aikaa hänen kuoriessa tukkeja ja keräilin käpyjä taskuuni leikkinavettani lehmiksi. Pimeän tullessa lähdimme yhdessä kohti mummolan lämmintä tupaa nauttimaan mummon ja äidin laittaman pöydän antimista. Kaikesta on kulunut jo yli viisikymmentä vuotta. Isä on jo savottansa saanut päätökseen.

Mummolassa asuu jo kolmas sukupolvi. Äiti muistaa vielä ajan, kun lapset olivat pieniä. Se mitä eilen tai tänään tapahtui – ei muistu mieleen. Isän rakentama mökki on vielä olemassa – onneksi! Toivottavasti säilyykin.

"Kiteeltä Kainuuseen kiertänyt"