Metsuri Eikka

Maaliskuun alkupäivänä vuonna 1940 kuului mummolan saunasta rääkäisy. Saara-täti katkaisi yhteyden äitiini ja teki tarvittavat lapsenpäästön toimenpiteet. Ilmoitti isälleni, että poika tuli.Pakkanen oli kova. Sota loppui muutamaa päivää myöhemmin. Niin alkoi isälleni ja äidilleni perheen elämä. Myöhemmin syntyi perheeseen kolme tytärtä ja kaksi poikaa yhden vuosikymme-nen aikana. Isäni oli sekatyömies, joka talvella teki metsätöitä ja kesällä maatalon töitä. Talven työt olivat vapaavalintaisia. Sodan jälkeen löytyi metsätöitä tekevälle miehelle. Kesällä oli tehtävä talon töitä. Yksi kuukausi meni asunnon vuokraan, hyyryyn. Sillä asuntomme oli Hyyrylä. Perunamaan vuokraan piti tehdä toinen kuukausi töitä taloon palkatta. Mielestäni se oli ihan oikeaa elämää silloin. Opin kunnioittamaan työn tekoa, kun kävin viemässä isällä evästä työmaalle. Sain kokeilla työkaluja ja isä joskus opetti, miten puu kaatuu. Kun sitten vuosia karttui ja pääsin rippikoulusta, oli luonnollinen valinta hankkia omat työkalut ja ottaa oma palsta tehtäväksi. Uusi metsurisukupolvi oli valmis aloittamaan. Minä aloitin.

Olin aika hintelä siihen aikaan. Voimat eivät oikein riittäneet isompien puiden kaatamiseen. Tyvipölkyt olivat raskaita kuorittavaksi. Joskus kuorin massapölkyn petkeleellä, kun en jaksanut nostaa sitä pukille kuorittavaksi. Isä huomasi, että minulle oli vaikeata saada isot puut kaatumaan sinne, mihin halusin. Hän auttoi konkeloon jääneiden puiden kaadossa. Samalla hän kaatoi muutaman puun seuraavan päivän helpotukseksi. Ihailin hänen taitoaan kaataa puu täsmälleen siihen paikkaan, mihin hän halusi. Ihmettelin, miksi hän halusi jatkaa omaa työpäiväänsä auttamalla minua. Hänelle olisi lepo ollut tärkeää oman terveytensä vuoksi. Hän oli kärsinyt monesta tapaturmasta vuosien aikana, eikä ollut täysin työkykyinen. Kaikesta huolimatta hän hankki riittävän leivän suurelle perheelleen pääasiassa metsästä.

Minäkin tietenkin kehityin ja kasvoin metsätyömieheksi. Sain lisää voimaa ja taitoa. Sain jo puut kaatumaan oikein ja pystyin tekemään muutkin tarvittavat toimenpiteet. Kaksi talvea asuin Niemon metsäkämpällä ja osallistuin suuriin savottoihin yhtiön maalla. Tein propseja ja halkoja. Olin myös tukkien kaadossa. Siinä en oikein pärjännyt urakoissa. Justeeri ei heilunut riittävällä teholla. Kelpasin kaveriksi vain, jos ei muita ollut. Tukkimiehet olivat kunnianhimoisia urakoitsijoita.Minä en halunnut tappaa itseäni. Mieluummin tein omaan tahtiini vähemmän arvostettua mottimiehen puuhaani ja tyydyin pienempään tiliin. Joskus protestoin, kun sain huonoimpia palstoja hakattavakseni. Pomolla oli vastaus valmiina. " Sinä olet poikamies ja noilla toisilla on perheet elätettävänä". Ei siinä ollut mitään sijaa valituksille. Pidin metsäkämpän välittömästä tunnelmasta. Otin osaa korttipeleihin ja voitin usein. Olin aina selvin päin ja en nokittanut ilman kunnon kortteja.Ajasta metsäkämpällä jäi kaikennäköisiä muistoja. Ne on aika kullannut. Ikäviä muistoja en muistele. Vain muutamia senaikaisia työtovereita on vielä hengissä. Olen sen porukan nuorin. Luonnollinen kierto toimii tehokkaasti työn raskaan raatajien joukossa.

Kunta ja metsäyhtiöt järjestivät työttömyyskurssina metsätyökalujen kunnostuskurssin. Sinne saivat osallistua kaikki työttömät ja työttömäksi joutumista pelkäävät. Kursseilla opetettiin kädestä pitäen pokasahan terän haritus, tasaus ja teroitus. Siitä kurssista oli paljon hyötyä työn tekemisessä. Tiesi ainakin miten terä puree, kun se on kunnossa. Käsiteltiin siellä myöskin justeerin terän huolto. Moottorisahoja ei vielä kovin monta ollut alueellamme käytössä. Ne mitä oli, olivat raskaita kahden miehen sahoja. Myös moottorisahan teräketjun teroitus opetettiin kurssilla. Samalla korostettiin, että moottorisaha on tulevaisuudessa jokaisella metsätyömiehellä. Tuolla kurssilla kuulin ensimmäisen kerran nimityksen " metsuri ". Jokapäiväiseen käyttöön se tuli paljon myöhemmin.

Jokainen tekee joskus viimeisen savottansa. Niin minäkin. Työttömyys oli kovaa 50-luvun lopulla. Ei edes metsätyömiehelle ollut töitä. Sain kuitenkin hakkuupalstan, jolla oli mittaa kuin nälkä-vuodella. Aloitin työn heti vuodenvaihteen jälkeen. Koska olin ollut yhtiön savotalla aikaisem-minkin, minulle tarjottiin vuokralle yhtiön moottorisahaa tietyin ehdoin. Pidin ehtoja epäoikeuden-mukaisina, mutta aloitin homman moottorisahan avulla. Moottorisaha oli edestakaisin hinkkaava malli. Ihan hyvä sinänsä, mutta jos se sammui, niin sitä ei tahtonut saada uudelleen käyntiin. Pomo oli kieltänyt kaiken näköiset omatoimiset yritykset viritellä sitä. Kiskoin sitä käyntiin lihakset kipeinä. Joskus se lähti käyntiin, kun oli aikansa jäähtynyt. Useimmin se ei lähtenyt. Tulppa piti kuivata ennen starttia. Kyllästyin ylimääräiseen puuhaan ja luovutin koko pyydykkeen pomolle muutaman koekäyttöpäivän jälkeen. Hän lupasi käyttää sitä huollossa ja tuoda takaisin. Ehdotin, että vie sen jollekulle, joka haluaa sen kanssa teutaroida. Minä olen saanut siitä tarpeekseni. Niinpä sain jatkaa työtäni pokasahalla.

Talvi oli luminen ja puiden kaato piti funtsia niin, että puut jäivät paksun hangen päälle oksiensa varaan, eivätkä uponneet syvälle hankeen. Lunta oli niin paksulti, että puun juuri piti puhdistaa, että sai pokasahan riittävän alas liki maata puun kaatoa varten. Pomo kävi potkimassa kantojen juurelta lumet pois ja uhkaili rangaistuksella jos kanto oli liian pitkä. Minulta jäi kokeilematta rangaistuksen toimeenpano. Lumilapio oli tarpeen kaikissa puun käsittelyn vaiheissa. Piti lapioida lumi pois halkopinon alta. Massapuu karkkokin vaati lumitöitä. Siinä luminen talvi meni lunta lapioidessa ja harvaa leimikkoa kaataessa. Puut kuorittiin metsässä ja se oli pakkasella kovaa puuhaa. Jäisten kuorittujen massapölkkyjen karkolle pano oli hankalaa. Alusta piti tehdä huolella. Toisveden ranta läheni kun talven selkä taittui. Tuntui ihan siltä, että päivä paistaa risukasaankin. Äiti teki pojalleen hyvät eväät ja minulla oli tapana nauttia eväät nuotion loisteessa. Tervaskantoja oli riittävästi ja tiesin aina, missä on lähin. Tervasnuotio oli silloin ja on vieläkin mielestäni paras lämmittäjä metsässä. Löydän aina siitä sen oikean nuotion tunnelman.

Kevään aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti mukavasti eväitä nauttinutta nuorta miestä. Edellinen ilta oli mennyt iltamissa pitkäksi ja nukkuminen oli jäänyt vähiin. "Velekkinen lauloi" kuten Virroilla sanotaan. Nukahdin nuotiolle ja heräsin palelevana. Hikiset vaatteet olivat jäätyneet koviksi tönköiksi, varmaan osittain myös ihoon kiinni. Totesin olevani jäässä ja tein pikapäätöksen lähteä heti kotiin jos pystyn aloittamaan hiihdon. Jotenkin onnistuin pistämään sukset jalkaani ja pääsemään ladulle. Reilun kymmenen kilometrin kotimatkalla tuli toki lämmin olo, ja pystyin ajattelemaan. Mietin asioitani perusteellisesti. Tulin mietteissäni siihen tulokseen, että minulla ei ole tarpeeksi maavaraa pärjätäkseni metsurina. Olin koko talven kahlannut lumihangessa vyötäröä myöten ja manannut kurjaa kohtaloani, kun putosin oksilta upottavaan umpihankeen. Tuli mieleeni, että on keksittävä joku muu tapa hankkia elantoni. Edessä oli armeija. Siihen oli kuitenkin lähes vuosi aikaa. Hyvissä ajoin ennen hauen kutua sain palstani loppuun ja lopputilin käteeni. Myös päätös, että tämä oli viimeinen savottani kypsyi ja piti. Muutin kuin harakka metsästä kartanolle.

Hakkuun vielä kestäessä pomo kävi keskustelemassa ja pyysi minua tuuraamaan hevosmiestä, joka ei selkäsairautensa vuoksi pystynyt saattamaan omaa työtään loppuun. Sain ajatella yli yön. Tiesin hevosen olevan persoonallinen yhden miehen hevonen. Se teki mitä halusi. Vähän epäilin kykyjäni tulla sen kanssa toimeen. Kun pomo vielä seuraavana päivänä suostutteli ajomieheksi ja lupasi maksaa vähän ylimääräistä, lupauduin hevosmieheksi kunhan olen saanut oman työni loppuun. Hain hevosen ja nelimittaisen reen, sekä hevosen eväät ja ajelin palstalle. Varmuuden vuoksi kiinnitin ohjakset kuorman teon ajaksi. Kun kuorma oli valmis klaanille siirtoa varten hummani vain katseli minua. Se ei suostunut vetämään. Pyrki vain peruuttamaan. Ajattelin antaa ajan kulua ja annoin lisää heinää. Aikansa pälyiltyään hevonen yritti lähteä omin lupinsa, mutta ohjakset olivat kiinni ja vetivät hevosen reen eteen pystyyn ja se kaatui valjaineen. Pelästyin tietenkin. Olihan se ensimmäinen kuorma. Sain hevosen pois tukalasta tilastaan. Söin eväät ja valjastin uudelleen. En tiedä, mitä hevosen päässä silloin liikkui. Se oli kokeillut minun kärsivällisyyttäni. En onneksi osoittanut hermostumistani. Ensimmäisen päivän vastoinkäymisten jälkeen hevonen teki suunnilleen sen, mitä käskin ja siirtohomma tuli tehdyksi vajaassa kuukaudessa. Totesin vain, että luontokappale ajattelee ihan itse.

En erikoisemmin pitänyt propsien parkkaamisesta. Muuta työtä ei ollut tarjolla. Otin urakan noin sadan kuution pinon parkkaamisesta täyspuhtaaksi. Se oli tyyli silloin. Oli melkein kesä, kun sainurakan valmiiksi. Pihka tarttui vaatteisiin. Se oli kovaa hommaa alkukesän auringossa. Ehkä se olisi ollut mukavampaa aikaisemmin keväällä. Hyttysiä ei olisi ollut kiusana. Homma tuli tehdyksi. Syntyi päätös. Ei enää tätä. Kesä kuitenkin kului hyttysten syöttinä metsätöitä tehden. Opetin nuoremmalle veljelleni metsurin työtä. Hän ei ollut oikein kiinnostunut ja luovutin. Yhdessä teimme pieniä urakoita maataloissa. Tyhjäsimme karsinoita ja ajoimme tuotteita pellolle hevosella. Kypsyimme molemmat siihen puuhaan. Sain ikään kuin herätyksen. Minusta on tultava valkokaulustyöläinen. Metsurin työ ei ole minulle sopivaa. Se päätös piti. Menin armeijaan seuraavana talvena helmikuussa. Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan tekniikkaa ja siltä alalta on löytynyt varsinainen elämäntyö. Leipä on ollut pieninä palasina maailmalla, mutta sitä on ollut riittävästi. Nuoruudessani opin, että työ metsässä on yhtä arvokasta, kuin joku muukin työ. Nautin silloin työstäni ja minulle ei jäänyt mitään hampaankoloon. Ymmärsin metsäpomojen ajattelutavan, kun he antoivat minulle, poikamiehelle, oksaisimmat kuusikot hakattavaksi. Toki perheellisen miehen piti saada sileämmät puut hoidettavakseen. Nyt varmaan olisin katkera, jos joutuisin kuuntelemaan samanlaisia selityksiä.

Nyt on sävel metsissä aivan toinen. Metsäkonetta ei yhtään häiritse jos kaadettava on todellinen oksaturri. Siitä menee läpi samalla nopeudella vaikka kuinka oksainen kuusi. Varmaan kehittyneen monitoimikoneen kuljettaja voi tulevaisuudessa katsella internetistä elokuvia sillä aikaa kun kone tekee töitä. Niin muuttuvat ajat ja niin muuttuvat miehet. Eläkkeellä voi rauhassa katsella ja muistella vanhoja hyviä aikoja. Ei ole enää pokasahalla asiaa metsiin. Se kuuluu museoon kuten me entiset metsien miehetkin. Metsäradiosta kuulemme historian siipien havinaa. " Vielä niitä honkia humisee siellä Suomen salomailla. Vielä niitä ollaan reippaita poikia tukkijoella vailla ".

Eino Kalliojärvi