Sukupuuttotarinat
Isomerimetso (Phalacrocorax perspicillatus, Beringin saari 1852) Lentokyvytön merimetso eleli samoilla seuduilla stellerinmerilehmän kanssa, ja hävisi myös sukupuuttoon metsästyksen takia alle sata vuotta myöhemmin.
Kuva: Minna Pyykkö
Osa sukupuuttotarinoista tunnetaan tarkasti, ja suojelutoimiinkin on yritetty ryhtyä ennen viimeisten yksilöiden häviämistä. Joitain lajeja luonnontieteilijät ovat päässeet ihailemaan vasta jälkikäteen fossiileista, luun paloista ja nahankappaleista, joten toisinaan käsitys lajin ulkonäöstä ja elämästä on varsin puutteellinen.
Joidenkin lajien sukupuuton syy on tarkasti selvillä, toisten ei. Toisinaan populaation käytyä hyvin pieneksi myös sattuma tai Murphyn laki saattavat puuttua peliin. Tulivuorenpurkaukset tai taudit voivat tuhota viimeiset yksilöt.
Sukupuuttotarinoita löytyy joka maanosasta, mutta erityisen monet hyvin tunnetut sukupuuttotarinat liittyvät saariin. Varsin monet tarinat kertovat linnuista, jotka ovat olleet lentokyvyttömiä, hyvänmakuisia, koristeellisia tai pelottomia. Ihmisen mukana uusille alueille saapuneet tai tuodut tulokkaat ovat tuhonneet alkuperäislajistoa jo vuosisatoja sitten.
Museoiden rooli näytteiden säilyttäjänä on äärimmäisen merkittävä. Monista aikanaan eläneistä lajeista ei tiedettäisi mitään ilman museonäytteitä. Helsingin Luonnontieteellisestä keskusmuseosta löytyy yllättäviä aarteita, kuten täytetty isomerimetso, joita on maailman museoissa vain 5-6, ja stellerinmerilehmän täydellinen luuranko, joita maailmalta löytyy alle kymmenen. Munamuseon helmiä ovat madagaskarinstrutsin ja siivettömän ruokin munat.