Aamusydämellä

Suomessa kuolee vuosittain väkivaltaisesti noin 150 ihmistä, ja heitä suremaan jää moninkertainen läheisten joukko. Henkirikoksen uhrien läheisille menetys on kuin elinkautinen. Sen ovat kokeneet tyttäriensä surmia surevat Tuula Backman ja Eeva Lappalainen.

Tuula Backmanin tyttären, Hannen, surmasta on kulunut 10 vuotta. Tuula ajattelee päivittäin 19-vuotiaana kuollutta tytärtään – rinnassa on vieläkin iso möykky, jota pitää työstää viikoittaisissa terapiaistunnoissa. Tuula vertaa elämäänsä palapeliin, joka meni kerran täysin rikki ja on edelleen hyvin hatara. Palaset irtoavat herkästi toisistaan sairauksia tai uusia menetyksiä kohdatessa. Toisaalta voimia ja iloa Tuulan elämään tuovat pojan tyttäret, jotka muistuttavat elämän jatkumisesta.

Tuula meni melko nopeasti takaisin töihin Hannen surman jälkeen, ja jotain jäi käsittelemättä, koska kolme vuotta sitten katosivat yöunet. Lopulta Tuula joutui sairaslomalle uupumuksesta ja masennuksesta. Hän on mielestään tyypillinen esimerkki siitä, että henkirikoksen uhrien läheiset tarvitsevat toipumiseensa pitkäaikaista terapiaa.

Eeva Lappalainen ikävöi 14-vuotiaana tapettua tytärtään Eveliinaa päivittäin. Suru tulee kahdeksan vuoden takaisista tapahtumista aaltoina: välillä on vaikeita päiviä, välillä elämä tuntuu jo elämisen arvoiselta. Muutto Imatralta mökille, keskelle luontoa, helpotti Eevan elämää. Nyt hän osaa jo iloita tyttärensä Mian lapsista, aurinkoisista päivistä ja koiran kanssa samoilusta.

Eeva oli jäänyt selkäkipujen vuoksi sairaseläkkeelle työstään jo ennen Eveliinan menetystä. Suremiselle jäi silloin enemmän aikaa kuin Eveliinan isälle Arille, joka upotti surunsa työntekoon. "Nyt Arilla on vaikea vaihe elämässään, koska hänellä ei ole ollut aikaa surra", huokaa Eeva silmäkulmiaan pyyhkien.

Oikeudenkäynti oli sekä Tuulalle että Eevalle ahdistava, turhauttava ja jopa pelottava kokemus. Tekijä piti kohdata oikeussalissa silmästä silmään, ja uhrista puhuttiin välillä halventavaan tyyliin. Väkivaltarikoksen tekijää suojeltiin medialta kaikin keinoin, mutta uhrin läheiset olivat vapaata riistaa. Myös tuomiot tuntuivat kovin alhaisilta siihen nähden, että heidän rakkailtaan oli riistetty henki. Ja kaiken lisäksi heidän piti vielä itse maksaa oikeudenkäyntikulunsa, jotka esimerkiksi Lappalaisen perheen tapauksessa nousivat 50 000 euroon.

Henkirikoksen uhrien läheiset kokevat usein, että heti tapahtuman jälkeen hyvät ystävät ovat harvassa, ja jotkut ihmiset saattavat jopa pelätä kohtaamista. Tuula ja Eeva rohkaisevat kohtaamaan menetyksen kokeneita ihmisiä empaattisesti koskettaen tai halaten ja arkisissa asioissa auttaen.

Läheisensä väkivaltaisesti menettäneille ihmisille pitäisi tarjota aktiivisemmin ammatillista apua. Eeva sai kriisiapua vasta, kun vaati sitä. Kaikilla ei ole kuitenkaan voimia pyytää tai etsiä tukea, ja heidän kohdallaan on suuri syrjäytymisen, masennuksen ja itsemurhankin vaara.

HUOMA eli Henkirikoksen uhrien läheiset ry on toiminut vuodesta 2000 lähtien. Eeva sai Eveliinan hautajaisten jälkeen yhdistykseltä suruadressin, joka oli hänen mielestään kuin hukkuvalle ojennettu pelastusrengas. Sekä Tuulan että Eevan mielestä näitä pelastusrenkaita pitäisi traumaattisen menetyksen kokeneille läheisille tarjota heti alkuun esimerkiksi poliisin toimesta, jotta ihmiset eivät jäisi yksin surunsa kanssa.


Toimittaja Hilla Blomberg

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

www.huoma.fi