Aamusydämellä

Lähtölaskenta eläkkeelle voi olla helpottava, mutta toisaalta aiheuttaa myös ahdistusta tulevasta tyhjiöstä elämässä.

Diakonissana 37 vuotta toiminut Leena Lehto ja Ilmasotakoulun tukilentolaivueen komentaja Arto Kupiainen pohtivat, millaista on siirtyä eläkkeelle antoisan työuran jälkeen.


LEENA RAKASTI TYÖTÄÄN

Leena Lehto, 63, ei nuorena suinkaan haaveillut diakonissan työstä, vaan hän kouluttautui sairaanhoitajaksi. Ensimmäisessä työpaikassaan hän kuitenkin järkyttyi siitä, kuinka vähän potilaille jäi aikaa. Erään vanhan naisen kohtalo piirtyi Leenalle erityisesti mieleen: Nainen makasi sairaalan käytävälle laitetussa vuoteessa ja pyysi apua ohi kiitäviltä hoitajilta, myös Leenalta. Kukaan ei ehtinyt vastata ajoissa hänen avunpyyntöönsä, ja nainen kuoli.

Kun Leenaa kysyttiin seurakuntatyöhön, hän tarttui tilaisuuteen. Myöhemmin se on tuntunut hänestä johdatukselta. Diakonissan työssä Leena on pystynyt mielestään paremmin päättämään, kuinka kauan aikaa hän käyttää apua tarvitsevien ihmisten kanssa.

Diakonissan työssä Leenalle on ollut tärkeintä elää ihmisten rinnalla heidän tarinansa, kohtalonsa ja selviytymisensä. Eläkkeelle lähtiessään Leenaa mietityttää paljon myös se, saako hän koskaan enää niin syvää kontaktia tapaamiinsa ihmisiin.

"Työni on ollut niin ihanaa, että olen usein ihmetellyt, että maksetaanko siitä palkkaakin..." toteaa Leena haltioissaan.

Leena olisi päässyt eläkkeelle jo 60-vuotiaana, mutta hän halusi jatkaa 63-vuotiaaksi. Sitten tuli hänen mielestään aika antaa vuoro nuoremmalle henkilölle, jonka määräaikaisuus olisi muuten päättynyt.

"Hänellä on pienet lapset ja asuntovelkaa ja minulla ei ole enää sellaisia velvoitteita, joten halusin antaa paikkani hänelle."


ARTON URA ON MENNYT SIIVILLÄ

Arto Kupiainen, 49, haaveili vanhemmilleen lentäjän töistä ensimmäisen kerran jo seitsemänvuotiaana. Rippileirillä käsiin osui sattumalta Ilmavoimien esite, ja se oli menoa se - Arto haki ja pääsi Kauhavan Ilmasotakoulun lentoreserviupseerikoulutukseen.

Lentoreserviupseerikoulutuksessa Arto pääsi lentämään Saab Safirilla. Yksityislentäjän lupakirjan Arto sai lennettyään koululennon siviili-Cessnalla.

Lentäminen viehätti Artoa niin paljon, että seuraavaksi hän haki kadettikouluun, jonne hänet valittiin 20 muun joukossa vuonna 1981. Parin vuoden päästä hän lensi jo hävittäjällä.

Arto myöntää tutun sloganin pitävän paikkansa: Lentäminen on parasta, mitä mies voi tehdä housut jalassa. Tosin vastineeksi pitää mm. pystyä hallitsemaan G-voimien vedossa 80-kiloiseksi muuttuvaa päätä. Monet parikymmentä vuotta hävittäjillä lentäneet ohjaajat ovatkin tukirankansa kunnon puolesta 60-vuotiaan tasolla.

Arto on säästynyt selkä- ja niskavaivoilta paljolti myös sen vuoksi, että hänet siirrettiin vuonna 1991 kuljetuslentolaivueeseen. Aluksi se oli kyllä Artolle pettymys: "Hävittäjäpoika laitetaan lentämään rahtipulkalla!"

Lentäminen kuljetuskoneilla osoittautui kuitenkin mielenkiintoiseksi ja monipuoliseksi työksi. Hävittäjän yksinäiset lennot vaihtuivat miehistön kanssa tehtäviksi kuljetus-,merivalvonta-, kartoituskuvaus-, maalinhinaus- ynnä muiksi lennoiksi. Kuljetuskoneilla lennettiin paljon myös ulkomaantehtäviä.

Lentueen päälliköksi Arto yleni vuonna 1996, ja seuravana vuonna hän jatkoi samassa tehtävässä tukilentolaivueessa. Samalla hän muutti takaisin lähemmäksi perhettään eli Utista Tikkakoskelle.

Arto olisi päässyt täydelle eläkkeelle jo 16,5 palvelusvuoden jälkeen eli vuonna 2001, mutta hän on halunnut jatkaa työssään pakolliseen eroamisikään eli ”ajolähtöön” saakka. Arto siirtyy vuoden vaihteessa eläkkeelle eli armeijan tapauksessa reserviin viidenkymmenen ikävuoden ja 30 vuoden ilmavoimauran jälkeen.


AVUSTUSTYÖTÄ AINA

Leenalle jäi hyvä mieli hänelle järjestetyistä eläkkeellelähtöjuhlista. Pitkäaikaisen diakonissan läksiäisistä ilmoitettiin lehdessä ja kutsua noudattivat niin työtoverit kuin monet hänen asiakkaistaankin.
Leena koki juhlan hetkellä, että hänen työtään on arvostetaan, ja kunniamerkinkin hän sai rintaansa.

Ensimmäisen eläkekuukautensa aikana Leena on vetänyt vapaaehtoisena yhtä kerhoa, joka ilman häntä olisi jäänyt pitämättä. Avustustyötä Leena on myös jatkanut eikä hän aio luopua siitä eläkkeelläkään.

"Ihmisiä minun tulee eniten ikävä, mutta onneksi minulla on tanssiharrastukseni, jossa kaikki ovat yhtä suurta perhettä", toteaa Leena.

Leenan puoliso on ollut eläkkeellä merivartiostosta jo 46-vuotiaasta lähtien. Puoliso on viihtynyt kotona, mutta tällä hetkellä hän on Leenan mielestä hieman hämillään siitä, että nyt heitä pyörii samassa omakotitalossa kaksi kaiket päivät.

"Olen keksinyt jo vaikka mitä remontoitavaa puolisoni mielestä valmiiseen taloon", naurahtaa Leena.


MUSTA AUKKO

Arto tietää, että Ilmavoimilla on tapana järjestää komentajanvaihtojuhlallisuudet. Miehistö järjesti jo yhden hauskan yllätyksen, kun Arto laitettiin hyppäämään tandemhyppy laskuvarjolla viimeisen maalinhinauslentonsa päätteeksi.

Eri tehtäviin liittyvät viimeiset lennot ovat tulleet Arton kohdalle jo monta kertaa, mutta ajatuksissaan hän ei ole vielä siirtynyt pohtimaan eläkeaikaansa.

Kesällä Arto suunnitteli tekevänsä CV:n valmiiksi uuden työpaikan hakua varten, mutta se jäi, koska oli olevinaan niin kiire.

"Taisin kieltää itseltäni syvällisemmät pohdinnat eläkeajan tekemisistä ja myönnän kyllä, että se musta aukko hieman jännittää."

Arton neljästä tyttärestä nuorin asuu vielä kotona ja käy lukiota. Vaimo tekee töitä opettajana. Artoa askarruttaa jäädä yksin kotimieheksi, vaikka omakotitalossa ja pihamaalla puuhaa riittäisikin. Mutta muutaman kuukauden Arto aikoo kyllä aluksi vain vetää henkeä ja mietiskellä, mitä seuraavaksi.


Toimittaja Hilla Blomberg
Taustatoimittaja Raimo Vakkuri

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lukemista aiheesta:
Mazzarella, Merete: Matkalla puoleen hintaan. Eläkkeellä olemisen taidosta.
Tammi, 2010.