Aamusydämellä

Miten elämä jatkuu, kun jää leskeksi ja yksinhuoltajaksi kolmekymppisenä? Omasta ja lastensa surusta arjen haasteiden keskellä kertovat Nina Forssell (oik.) ja Tuomas Tiainen.

Nina Forssellin, 36, aviomies kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen elokuussa 2005, perheen mökillä, Turun saaristossa. Nina ja Esa olivat juuri laittaneet lapset nukkumaan, kun Esan kohtaus tuli. Lapsista vanhempi, silloin 6-vuotias Julia, juoksi hakemaan isoisäänsä viereisestä mökistä avuksi. Alle kaksivuotias Vanessa heräsi myös yölliseen meteliin, mutta ei ymmärtänyt tapahtunutta. Elvytystoimenpiteet eivät tehonneet, vaan Esa todettiin kuolleeksi ja poliisit veivät hänen ruumiinsa pois keskellä yötä.

Seuraavat kolme kuukautta Nina oli shokissa ja eli kuin sumussa. Häntä painoi myös huoli lapsista, varsinkin kuusivuotiaasta Juliasta, jonka leikit vaihtuivat kuolemaa käsitteleviksi. Lääkäri määräsi Ninalle mielialalääkkeet ja sukulaiset ja ystävät olivat läsnä ja tukena ensimmäiset viikot.

Tuomas Tiainen, 36, menetti Taija-vaimonsa kolme vuotta sitten. Taija sairastui syöpään vuonna 2004. Leikkausten ja hoitojen jälkeen Taija koki parantuneensa ja perhe sai elää onnellista elämää yli kaksi vuotta. Syöpä uusiutui ja lopulta Taija kuoli lokakuussa 2008, 29-vuotiaana. Pariskunnan poika Miihkali
oli tuolloin 5-vuotias.

Vaikka viimeiset viikot Taijan kanssa olivat Tuomakselle raskaita ja surullisia, hänellä riitti vaimonsa kuoleman jälkeen parin kuukauden ajan tarmoa järjestellä käytännön asioita ja pitää koti siistissä kunnossa.
Tuomas myös kuntoili paljon ja kävi lääkärintarkastuksessa, koska hän halusi selviytyä poikansa ainoana huoltajana arjen haasteista.

Pojalleen Tuomas etsi mahdollisimman paljon tilanteita, joissa Miihkali saisi leikkiä ja olla iloinen lapsi. Surunpurskahdukset tulivat usein iltaisin, kun he yhdessä muistelivat Taijaa. Omaa suruaan Tuomas ei halunnut peitellä, vaan halusi näyttää pojalleen luvan surra. Mielialalääkkeitä tarjottiin Tuomaksellekin, mutta hän ei halunnut turruttaa tunteitaan lääkkeillä.

Nina hakeutui työterveyshuollon kautta terapeutille ja se auttoi häntä näkemään tapahtuneen myös faktojen pohjalta. Ninan mielestä oli hyvä, että joku ulkopuolinen arvioi hänen tilannettaan ja antoi uskoa toipumisesta. Tuomas kävi myös terapiaistunnoissa muutaman kerran, mutta häntä häiritsi rajattu aika ja se, ettei keskusteluissa juuri päästy alkua pidemmälle.

Nuoret lesket ry:n vertaistukiryhmästä molemmat löysivät mahdollisuuden keskustella saman kohtalon kokeneiden kanssa surustaan niin paljon ja pitkään kuin halusivat. Ensimmäisten vuosipäivien ja juhlapyhien mentyä kertaalleen ohi, suru alkoi vähitellen helpottaa. Nina ja Tuomas elävät mielestään edelleen surun kanssa, mutta eivät sen vankina. Uusille ihmissuhteille he ovat myös jo valmiita antamaan mahdollisuuden.

toimittaja Hilla Blomberg
taustatoimittaja Raimo Vakkuri