Dokblog uusimmat merkinnät RSS

Kaksi kokemusta

Iikka Vehkalahti — Fri, 02 Mar 2012 16:06:34 +0000

Olin hienossa ensi-illassa. En muista, koska olisin nauranut yhtä paljon kuin J-Passin ja Jukka Kärkkäisen Kovasikajauttua katsoessani. Ja liikuttunut juuri sopivasti kyynelten rajalle. Odotin hartaasti, että meneehän Kari pikkudiktaattorimaisesti käyttäytyneen Pasin luo tämän hävittyä urheilukilpailuissa. Ja halusin nähdä vielä pitempään Pasin kävelyä yksin kadulla vaalien jälkeen voidakseni tuntea sääliä häntä kohtaan.

Hieno elokuva neljästä kaverista, jotka kaikki ovat persoonallisuuksia, joilla on omat toiveensa, halunsa ja unelmansa.

Suoraa, välitöntä, turhat konveniot ohittavaa elokuvantekemistä, jossa kuvaus on helvetin hyvää ja leikkaus oivaltavaa. Kamera jaksaa odottaa juuri niin kauan kuin pitääkin ennenkuin se kääntyy.

Toinen dokumentti on Kerro se lyhyesti, jonka tekemiseen olen itse sotkeentunut. Lauantaina Teemalla esitettävä dokumentti suomalaisesta lyhtyelokuvasta ( ja vähän dokumentistakin) on Tampereen yliopiston journalistisen dokumenttikurssin harjoitustyö.

Ja ainakin minä olen siihen tyytyväinen. Minusta se on 7 ja puolen erillisen tarinan kautta tapahtuva mielenkiintoinen katsaus Tampereen lyhtyelokuvajuhlien kautta suomalaiseen tekemiseen. Mukana näytteet 19 lyhäristä ja dokkarista, haastateltavia 13.

Ja oikeastaan näissä kahdessa dokumentissa näkyy se, mitä olen yrittänyt itselleni pari vuotta hahmottaa: dokumenttielokuva ja journalistinen tv-dokumentti ovat eri asioita, niin lähtökohdiltaan, toteutuksiltaan kuin budjeteiltaankin.

Kovasikajuttua on tehty reilusti yli vuoden (aika nopea aikataulu), sitä on kuvattu 200 tuntia (joka tuntuu aika sopivalta määrältä), leikattu kuukausia ( aika nopeasti kuvamäärään verrattuna) ja budjettikin on aika kiva ( ja olisi voinut olla suurempikin, jos esim. Ylen rahatilanne ei olisi se kuin on).

Eikä Kovasikajuttua olisi voitu pienemmillä resursseilla tehdäkään. Se on ymmärretttävä..

Kovasikajuttujen kaltaiset tuotannot ovat suomalaisia merkkiteoksia, jotka jäävät historiaan, matkustavat kansainvälisesti, muuttavat maailmaa (lainaan Harri Aholaa) ja ovat esimerkkejä.

Kerro se lyhyesti on kuvattu muutamassa päivässä, leikattu parissa viikossa, toteutettu minimaalisella budjetilla. Perustuen haastatteluihin ja elokuvanäytteisiin. ja se on tietoisesti totutettu tavalla, joka sopii nopeaan tuotantoaikatauluun ( pari kuukautta), journalistiseen lähestymistapaan ja taloduellisiin resursseihin.

Ja on tietysti vaikea sanoa hommsita, joihin on itse osallistunut, mutta minusta lopputulos toimii. 52 minuuttia dokumenttia, jotka tekemässä on ollut lahjakkaita opiskelijoita, joille dokumentti on heidän ensimmäisensä. Mutta journalsitinen tiedonetsintä, materiaalin läpikäyminen, läsnäoleva ja hyvä haastattelutekniikka tuettuna ammattileikkaajalla. Ja kas. Lopputulos toimii.

Ja loppupäätelmä: katsojalle ei ole niin tärkeää, millaista dokumenttia tekijät ovat lähteneet tekemään.

Mutta tekijöille se on äärimmäisen tärkeää. Ei ole hyvä sekottaa puuroja ja vellejä keskenään. Journalistin kannatta tehdä journalistista dokumenttie, elokuvantekijän elokuvaa. Tai mitä ryhtyy tekemään, sen mukaan pitää orientoitua. Jos aihe toimii parmemin journalistisena, niin taitelelisenkin elokuvantekijän on se hyväksyttävä ja toimittava sen mukaan.

Tietysti on mahdollista sekoittaa journalismi ja elokuva, mutta se vaatii taitoa ja on oma taiteenlaijinsa.

RATKAISEVAT MINUUTIT

Iikka Vehkalahti — Mon, 30 Jan 2012 15:08:03 +0000

Kun puhutaan dokumentin ensimmäisistä minuuteista, ei tarkoiteta vain sitä matoa, jonka moni elokuvantekijä laittaa alkukoukkuun saadakseen katsojan kiinnostumaan tuotannostaan.

Ei, kyse on kokko junan liikkeellelaittamisesta. Mihin suuntaan elokuva on menossa, mikä rakentaa sen jännitteen joka saa katsojan tulemaan mukaan junaan tai seuraamaan sen kulkua joko tuntemattomaan tai hahmotettavissa olevaan päämäärään asti.

Film Transitin vetäjä, yksi maailman parhaista dokumenttielokuvan ammattilaisista, kanadalainen Jan Rofenkamp vetää Iikka Vehkalahden kanssa neljän tunnin session dokumenttielokuvan ratkaisevista ensimmäisistä minuuteista perjantaina 17.2 klo 10.15 alkaen Tampreen yliopistosssa, luentosali C8.

Tapahtumassa esitetään useiden elokuvien liikkeellelähtöjä ja niitä analysoidaan keskustellen.

Tilaisuus on maksuton, ilmottautumiset: iikka.vehkalahti@uta.fi. Jollei erikseen tiedoteta, jokainen ilmottautuva mahtuu mukaan.

Tuen parhaat

Tue Steen Müller — Tue, 20 Dec 2011 21:23:00 +0000

Playing the-best-of list game, here is what I consider as the best documentaries of 2011. This time I have not mentioned the countries of origin as the documentary film language is not bound to borders. Nevertheless, contrary to the American and English 2011 lists, I hope you will appreciate to find films with a multitude of different languages and cultural links. Alphabetical order:

Asif Kapadia: Senna, 106 mins.

Danfung Dennis: Hell and Back Again, 88 mins.

Fernand Melgar: Vol Special, 99 mins.

Pietro Marcello: The Silence of Pelesjan, 52 mins.

Mantas Kvedaravicius: Barzakh, 57 mins. (Photo)

Michael Glawogger: Whore´s Glory, 110 mins.

Patricio Guzman: Nostalgia for the Light, 90 mins.

Shatz & Barash: The Collaborator and his Family, 84 mins.

Viktor Kossakovsky: Vivan las Antipodas, 104 mins.

Wim Wenders: Pina, 100 mins

VUODEN PARHAAT

Tue Steen Müller — Mon, 12 Dec 2011 08:48:51 +0000

Peter Bradshaw: Best Documentaries 2011 Skrevet den 08-12-2011 21:47:57 af Tue Steen Müller The film critic of The Guardian has made his contribution to the yearly stupid, popular and funny tradition of making your favourite list of films from the year that goes towards its end. Here it is, tomorrow I will make my list and I promise it will be less anglosaxon. To excuse Bradshaw I guess I have seen more documentaries than he has: Senna (dir. Asif Kapadia) George Harrison: Living in the Material World (dir. Martin Scorsese) Cave of Forgotten Dreams (dir. Werner Herzog) Pina (dir. Wim Wenders) Inside Job (dir. Charles Ferguson) Dreams of a Life (dir. Carol Morley) Bobby Fischer Against the World (dir. Liz Garbus) Waste Land (dir. Lucy Walker) (Photo) TT3D: Closer to the Edge (dir. Richard de Araques) Project Nim (dir. James Marsh) http://www.guardian.co.uk/culture/2011/dec/04/best-film-2011-peter-bradshaw

SE KERTOJAN ÄÄNI....

Iikka Vehkalahti — Mon, 12 Dec 2011 08:40:58 +0000

VOICE OVER DOKUMENTTIELOKUVASSA Keskiviikkona 14.12 klo 09.30 - 16.30, Tampereen yliopiston päärakennus luentosali A 4 Useimmissa maailman parhaista dokumenttielokuvista kertojan ääni on osa elokuvan luovaa dramaturgiaa. Miksi voice overin kirjoittaminen ja lukeminen on usein niin vaikeaa ja miksi sitä usein vieroksutaan? Ja miksi se niin usein vieraannuttaa katsojan tarinasta? Miten kertojan ääni muuttuu dokumentin kantavaksi vahvuudeksi? Ohjelma 09.30 Avaus ja Virtual War:n kolme alkua 10.00 Salla – Selling the Silence, ohjaaja Markku Tuurna 11.00 Jäämarssi, ohjaaja Ville Suhonen 12.00 Ruokailu, omalla kustannuksella 13.00 Ihmisäänen ulottuvuudet, ohjaaja Päivi Takala 14.15 Monimerkityksellisyys, kirjailija Risto Ahti 16.15 Chris Marker ja loppukeskustelu 16.50 Seminaarin päättyy Seminaarin järjestävät Tampereen yliopisto/CMT ja Pirkanmaan taidetoimikunta.

Kerjäläiselokuva auttaa kokemaan

Timo Korhonen — Mon, 07 Nov 2011 18:36:42 +0000

Myönnän, minulla on osuuteni Hanna Maylettin Kerjäläiselokuvan synnyssä. Tein sille myönteisen AVEKin tuotantotukipäätöksen. Silti aion sanoa siitä kantani. Tein päätöksen tukea elokuvaa nähtyäni osan jo kuvatusta materiaalista. Minut siinä vakuutti erityisesti kaksi asia.

Ensiksi se vei minut katsojana ensi kertaa kokemaan sen monimutkaisuuden ja hämmennyksen, joka on tehnyt mahdottomaksi eurooppalaisille valtioille ratkaista romaniongelma. Näkemäni perusteella mitkään lähtökohdat ja määrittelyt eivät näyttäneet olevan pitäviä. Jokaista romaniongelmaa koskevaa asiaa joutui katsomaan monelta eri puolelta. Kiehtovaa olikin, että materiaalissa – ja lopullisessa elokuvassa katsojalta vaaditaan enemmän kuin reportaasissa. Nyt ei ollut kyseessä vain tiedon välittäminen ratkaistavasta ongelmasta. Tässä elokuvassa katsojan on suostuttava osallistumaan teoksen muodostamiseen, eikä hän pääse vastuutaan pakoon. Toki se on vaativa positio, eivätkä kaikki katsojat halua siihen lähteä.

Toiseksi minut vakuutti se, että ohjaaja oli altistanut myös itsensä ja hämmennyksensä kameran katseelle. Ei ollut vain ulkopuolelta romaneja katsovaa ja itsensä piilottavaa elokuvantekijää, vaan materiaalissa subjektipositio oli paljon liukuvampi. Myös tekijä ja hänen arvonsa olivat siinä arvioitavana. Elokuvan kiihkeimmässä kohdassa päähenkilö Michaela arvosteleekin niitä enemmän kuin suorasukaisesti. Ja ilokseni ohjaaja jätti tulisen kritiikin elokuvaan. Se, että tekijä altistaa itsensä kameralle, väistämättä vie myös minut katsojana moraaliseen ambivalenssiin. En pääse enää vain katsomaan romaneja, vaan katson ohjaajan läpi omaa hämmennystäni.

Toki Kerjäläiselokuvan alkua olisi pitänyt tiivistää, mutta sen toinen puolikas on vaikuttava. Jokainen asema, jossa luulen päähenkilöiden jo kiinnittyvän kunnolliseen ja meikäläisestä hyvinvointivaltiosta toivottuun elämään, pettää. Jokainen orastava ihmissuhde auttajien ja autettavien välillä pettää. Päähenkilöt ovat ristiriitaisia, suvereenisti omiin arvoihinsa kiinnittyneitä ihmisiä. Juuri siksi Kerjäläiselokuva ei tee heistä uhreja. Se kieltäytyy omalla muodollaan määrittelemästä päähenkilöitä lopullisesti.

Mutta kun elokuvan viimeinen kuva on jäänyt verkkokalvolle, on oivaltanut enemmän romanien asemasta Euroopassa kuin yksikään reportaasi tai lehtijuttu on kyennyt oivallusta tarjoamaan. Ja viimeisessä häkellyttävässä kuvassaan elokuva vihjaa, miten johdonmukaisesti joku jossain näitä ihmisiä hyödyntää.
Oikea dokumenttielokuva, joka liikkuu tunteen, elämyksen ja hämmennyksen asteikolla. Pettämättömästi

DIALOGIA JA DIALOGIA

Iikka Vehkalahti — Sun, 30 Oct 2011 09:19:23 +0000

Enpä tiedä muista, mutta minulle Tampereella pidetty seminaari journalistisesta tv-dokumentista ja perussuomalaisuudesta oli aivan pirullisen mielenkiintoinen. Ei välttämättä siksi, että siellä olisi auennut joku aivan uusi tie dokumenttien tekemiseen, vaan koska se sai ajattelemaan.

Ajattelun synnyttämisen prosessissa merkityksellistä oli, että keskenään kävivät dialogia hyvin erilaisista lähtökohdista pidetyt puheenvuorot. Suomen Akatemian tutkijan Mikko Lehtosen analyyttinen esitys identiteetistä, perussuomalaisista ja ”meistä ja heistä” oli minusta pirun mielenkiintoinen ja tärkeä.
Mutta kun sen perään paukahti Kotkasta tulleen Hennu Oksasen lyhtyelokuva valimotyöläisistä sekä tarinat duunareista ( esimerkiksi Karhulan Lasissa) päälle, niin silmäkulmia pyyhki muutkin kuin minä.
Älylliseen ja emotionaalisyyden, yleisen ja yksityisen dialogi.

Zoom In ja Zoom Out, siitä oli kyse. Miten yksityinen voi valaista yleistä ( ja voiko se tehdä sitä aina riittävästi) ja miten siirtyä yleisestä yksityiseen ( niin että yksityinen elää).Kun Erkki Astala ja Pasi Toivonen lähestyivät kysymystä hyvin erilaisten tuotantoprosessien kokemusten kantta, niin samoja perusvaatimuksia kaikelle kerronnalle asettivat myös belgialaiset Manu Richi ja Jean Libon sekä James Rogan: tarina, casting, organizing principle.

Ja kun siinä välissä Salla Paajanen kertoi kokemuksistaan perussuomalaisista ja kuinka eduskunnan poliittiset toimittajat eivät ole ehtineet tavata muita persu-kansanedustajia kuin Soinin, Halla-ahon ja Hakkaraisen ja Oskari Pastila näytti vuosi sitten kuvaamansa materiaalia Timo Soinista, niin......

Eli aika paljon mietti päivien aikana kulttuurieliitin laiskuutta ja omahyväisyyttä.

Tulevisuutta ajatellen: on rakennettava dialogia eri tarinankerronnan muotojen osaajien välillä. Se elähdyttää kaikkia.

Mikä jäi parhaiten mieleen: jos kamera on kuuma ja tilanne kylmä, tulos ei toimi. Tilanteen on oltava kuuma ja kameran kylmä. (Jean Libon).

Ja toinen Jeanin viisaus cinema verite elokuvaakin tehtäessä: ” Ei ole mitään syytä kuvata koko ajan, koska kaikki toistuu, muodossa tai toisessa ja kun tämän toistuvuuden on löytänyt on helppo saada se kuvattua niin hyvin kuin se on mahdollista.” Tulee mieleen Pirjo Honkasalo, vaikka Jean Libon on tuottanut ennekaikkea seuranta/cinema verite/ millä tahansa nimellä kutsutaankin- dokumentteja.

HARHOJA NUORISOSTA

Iikka Vehkalahti — Fri, 14 Oct 2011 05:40:38 +0000

Nuoret katsojat eivät katso YLEn laatudokumentteja. Nuoret katsovat 4 D:tä ja senkaltaisia dokumentteja. Sellaisia- vähän parempia vaan - pitää myös Ylen tarjota, jotta ei mene katsojien mukana hautaan?

Tämänkaltaiseen ajatteluun törmäsin useamman kerran, kun viime keväänä väännettiin dokumenttien tulevaisuutta.

Ja yhdellä tasolla olen aivan samaa mieltä. Perinteisen dokumenttielokuvien aihevalinta on aivan liian usein " vanhaa" ja päähenkilöt: usein keski-ikäisiä miehiä. Ja toteutus " boring".

Mutta nuorten aliarvioiminen ja väheksyminen on kyllä paljon vaarallisempi virhe kuin se, että dokumenttielokuvan traditio pitää monia tekijöitä kahleissaan, vaikka kuinka rimpuilisiauuteen.

Suuri osa nuorisosta ei halua suinkaan halpaa höttöä ("roskaa katsotaan siksi, että se on rehellisesti roskaa, Ylessä taas teeskennellään", sain kuulla yhdeltä 21-vuotiaalta viime viikolla) vaan todella hyviä juttuja.

Olen tänä syksynä tavannut useita satoja nuoria sekä Tampereen yliopistossa että ammattikorkeakouluissa. Ja on ollut aika hurjaa, kun juuri opintonsa aloittaneiden 50 ammattikorkeakoululaisen keskuudessa nousee yli puolet käsistä, kun kysyn kuka on nähnyt Miesten vuoron tai Reindeerspottingin ja 1/3 nostaa kätensä kun kysyn The Covesta.

Kyllä 4D:tä katsotaan, mutta sitä halveksitaan tai niille nauretaan.

Ylelle on todella vaarallista, jos älykkäin osa nuorisosta ryhtyy naureskelemaan tai halveksimaan Ylen tuotannosta sitä, jonka pitäisi olla laadukkaita.
Terveellistä monelle yleläisille olisi kuulla kirpeitä kommenttteja, joita olen saanut kuulla eräistä ajankohtaisohjelmista, keskusteluista, draamasarjoista - ja dokumenteista, myös Teemalla.

Terävät pää ovat aika teräviä kommenteissaan.

STRIPPAREITA JA PERUSSUOMALAISIA

Iikka Vehkalahti — Wed, 12 Oct 2011 13:30:00 +0000

Belgialainen Strip-Tease sarja on onnistunut vuosien aikana tuottamaan monia juuri televisioon istuvia, provokatiivisia ja erilaisia dokumentteja. Nyt he ovat tekemässä sarjaa Euroopan populistisista liikkeistä, myös perussuomalaisista.

Perussuomalaiset ovat läpi käyvä teema kahden päivän avoimella seminaarilla Tampereella 27.-28.10 TV2:n tiloissa. Seminaarin päätavoite on viedä eteenpäin ajattelua juuri televisiolle tarkoitetusta, suhteellisen nopeasti tuotetusta, provokatiivisesta – joku voi sanoa journalistisesta tv-dokumentista.
Ja stripparit tulevat paikalle kertomaan omista suunnitelmistaan.

Mutta keskustelua hämmentämässä ovat myös Erkki Astala, Iiris Olsson, Hannu Oksanen, Erkko Lyytinen, Salla Paajanen, Pasi Toivonen, Mikko Lehtonen , Oskari Pastila, Jukka-Pekka Laakso ja Simo Sipola. Ja perjantaina tilaisuuden päättää BBC:lle dokkareita tekevä James Rogan, jolla on vain yksi sääntö ” Älä ole ikävystyttävä”.

Koko ohjelma tässä.

http://www.uta.fi/cmt/ilmoitus.html?id=66717

BLOGI YLIOPISTOLLA

Iikka Vehkalahti — Wed, 21 Sep 2011 05:37:12 +0000

Mielenkiintoista, huomaan kuinka paljon journalismissa ja dokumenttielokuvassa on yhteneväisyyksiä. Muutakin kuin tarinankerronnallisuus.

Yksi esimerkki blogistani Tampereen yliopistossa: http://cmtvierailija.uta.fi/

Huomaan inspiroituvani jatkuvasti Viktor Kossakovskystä. Hänen tavastaan puhua epäjohdonmukaisesti, takellellen, mielijohteitaan seuraten – käsittämättömän valloittavasti.

Näytän opiskelijoille You Tubesta hänen käskyjään. Niitä on tietysti kymmenen, Victorilla ei voisi olla enempää tai vähempää.

En ole varma, kuinka hyvin Victor uppoaa heihin.Katsojamäärät You Tubessa ovat joka tapauksessahyvin pienet eikä kukaan Tampereella opiskelevista ole tunnistanut hänen nimeään. (Kossakovsky on Dokumenttielokuva mestari, jonka Belovit, Wednesday, Svyato ja Tishe luetaan jo nyt klassikoihin. Viimeinen Vivan Les Antipodes oli Venetsian elokuvajuhlien toinen avajaiselokuva. Mutta eipä meillä tunneta toistakaan venäläistä mestaria: Sokurovia).

Minä maistelen aina välillä uudestaan Viktorin sääntöjä. Kuten: ” älä kuvaa, jollei sinun ole pakko kuvata”

Alkuperäinen ohje on Leo Tolstoilta, joka sanoi: ” Älä kirjoita, jollei sinun ole pakko kirjoittaa”. Selvennykseksi: Tolstoi ei tarkoittanut ulkoista pakkoa.

Viktorin neljäs sääntö on: ” kuvaa vain silloin kun rakastat ja vihaat samanaikaisesti”. Kaksi äärimmäisintä tunnetilaa, jotka ovat liikuttaneet ja liikuttavat maailmaa.

Kirjoita/kuvaa/sävellä vain silloin kun vihaat ja rakastat samanaikaisesti. Aivan erinomainen ohje kirjoittavalle toimittajalle, elokuvaohjaajalle - taitelijalle..

Jäljellä on vielä kahdeksan käskyä, joita voi katsella IDFAn ( Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaali) tallentamana esim. YouTubesta.

SYKSYN TULLEN

Iikka Vehkalahti — Tue, 20 Sep 2011 05:35:08 +0000

On se ihmisen mieli jännä. Vaikka vielä tämän vuoden ajan on vastuussa Dokumenttiprojektin ohjelmistosta, niin eipä meinaa itsekään huomata, että Dokumenttiprojektin elokuvathan tulevat ulos sunnuntaisin klo 22.05.

Ensi vuoden alusta uusi Dokumenttiprojekti puolestaan aloittaa maanantai-iltana nykyisen Ykkösdokumentin paikalla, joka siirtyi siihen sunnuntailta.

Toivotaan, että dokumenttielokuva kestää paikkasiirtymät, nehän ovat jokaiselle ohjelmapaikalle vaikeita.

Eli kerrataan, kun sitä kysellään.

Ensi vuoden alusta uusi Dokumenttiprojekti on vanhan Dokumenttiprojektin ja vanhan Ykkösdokumentin yhdistelmä. Kotimaisista tuotannoista suurin osa tulee independet-yhtiöiltä, joiden kanssa yhteistuotannosta vastaa Erkki Astala.

Ylen dokumenttitoimituksen tuottaja Erkko Lyytinen toimii iuuden Dokumenttiprojektin tuottajana kooten ohjelmiston . Erkko tuottaa myös Ylen omat dokumentit.
(No tuottajan hommaanhan kuuluu vaikka mitä muutakin raportoisesta brandaamiseen ja tiedottamisesta edustamiseen jne...).

Allekirjoittanut palaa työskentelemään Astalan osastolla vuoden kuluttua elokuussa eli työskentelemään yhteistuotantodokumenttien kanssa.

Rahatilanteen ja varstojen suuruuden takia independetyhtiöiden kanssa ei vieläkään päästä vähään aikaan tekemään montaakaan sopimusta. Toisaalta tuotannossa dokumenttielokuvia on niin paljon, että pariksi seuraavaksi vuodeksi niitä riittää hyvin esitettäväksi, jos Ylen rahat riittävät niiden esittämsieen..

Rahojen väheneminen sekä ohjelmapaikkojen yhdistäminen uudeksi, tunnin kestoisiin tv-dokumentteihin tähtääväksi dokumenttipaikaksi tullaan näkemään selvästi vasta 1-2:n vuoden kuluttua. Jollei kaikki siihen mennessä muutu.

No, tämä ei ole tietenkään dokumenttielokuvaa ajatellen kovin lohdullinen näköala, kun ohjelmapaikkojen yhdistäminen tulee johtamaan siihen, että osa maailman parhaista dokumenttielokuvista ei enää löydäkään esitystilaa Ylestä. Mutta samaan aikaan festivaalit ja verkko ovat luoneet koko ajan mahdollisuuksia nähdä hienoa elokuvia ilman, että niitä esitetään Ylessä.

Jonka takia mainostetaan jälleen kerran: katsokaa Kolmannen ulottuvuuden elokuvia. Ensi lauantaina Teeman teema-illassa tuleva Burma VJ:kin näkyy myös Kolmannessa ulottuvuudessa.

ETEENPÄIN VAIKKA JÄITÄ POLTTELISI

Iikka Vehkalahti — Tue, 23 Aug 2011 06:32:44 +0000

Huhut dokblogin kuolemasta ovat liioiteltuja. Vielä enemmän liioittelua ovat ajatukset ”dokumenttielokuvan näivettymisestä”. Eiköhän kaikki pikku hiljaa asetu uusille paikoilleen. Tulossa syksyllä on todella vahvoja suomalaisia dokumentteja.

Meikäläinen aloittaa uuden blogin ”Vierailija” Tampereen yliopiston sivustolla 1.9 alkaen. Tavoitteenani on käsitellä siinä laajemminkin mediaa ja yhteiskuntaa sekä tietysti tarkastella yliopistomaailmaa vierailven professorin näkökulmasta. Mutta silloin tällöin kirjoittelen myös dokblogiin,joka piakkoin saanee uuden vetäjän.

Mutta kuten sanottu: vahvoja dokumenttielokuvia on tulossa. Ja moni niistä on poikkeuksellisen vahva poliittisesti.

Elokuvateattereissa pyörii hyvällä menestyksellä Mika Kaurismäen Mama Africa. Ja Miriam Makeba on ainutlaatuinen ( oli eläessään Dprojektin toimest käynnistämäni Steps For The Futuren suojelija ja melkoinen madame vai pitäisikö sanoa juuri Mama?).

Hanna Mayslesin Kerjäläiselokuva on vilpittömyydellään kaikki karikot sisvuuttava tarina Romanian mustalaiskerjäläisistä Suomessa ( ja Kreikassa ja Romaniassa). Ehdotomasti tapaus tullessaan Dprojektissa syksyllä.

Ville Suhosen Jäämarssi puolestaan pysäyttää veret kertomalla vuosien 1941-42 ( eli kun Suomessa puhuttiin Suur-Suomesta) vankileireistä – eikä vain Karjalassa, vaan myös Suomessa. R&A:ssa ensi-iltansa saava elokuva saa Mannerheimin ystävät varpailleen.

R&A:sssa saa ensi-iltansa myös Kimmo Koskelan Ice Bellows, Kimmo Pohjoisen tarina. Melkoinen pakkaus on sekä Kimmo että elokuva. Mutta hienosti on kuvattu eksoottisuudellaan maailmaa valloittavan harmonikkataiturin työt.

Syksyn toiseen festivaaliin Lens Politicaan sijoittuu veteraaniohjaaja Gideon Gitain UM Shumum, joka käy lävitse Israelin suhdetta kansainväliseen yhteistöön – erityisesti YK – ja suomalaissotilaan kuolemaa Libanonin sodassa. Elokuva saa varmasti Israelin ystävät liikkeelle, viakka tekijä onkin juutalainen, joka rakastaa heprean kieltä.

Erinomaisesti kuvattu ja vahva Katja Gauriloffin Purkitettuja unelmia on kuvattu yhdeksässä maassa. Elokuva kertoo yhden Ravioli-purkin tarinan, elintarviketeollisuuden luonteesta ja työntekijöiden unelmista.
Tulee varmasti löytymään monen festivaalin ohjelmistosta ja elokuvateatterista ennen televisiota.

Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on ainakin minusta pikkeuksellinen elokuva, lähes trillerimäinen tarina metsänistutuksista, Kiinasta, Stora Ensosta ja tavallisten ihmisten oikeuksista. kaikki ei olee vihreää, mikä siltä näyttää...

Ja aivan omanlaatuinen maailmansa avautuu Pekka Niskasen elokuvassa Virtuaalinen sota, joka kertoo tsetseenipakolaisista Suomessa, verkossa ja tiedotusvälineissä käytävästä ”sodasta”, jossa ovat osapuolina tsetseenit, Venäjä, suomen-ruotsalainen liikemies ja suomalaiset Venäjän ystävät.

Mika Taanilan valmistuvaa Olkiluoto-elokuvaa en ole nähnyt, mutta kaikki kaiut kertovat, että on tulossa merkittävä teos ja ensi vuoden alsuta lähtienhän suomalsiten dokumenttielokuvien esityspaikka on uusi Dokumenttiprojekti, johon on yhdistetty Ykkösdokumentti ja vanha Dprojekti.

Tämän vudoen aikana Dokumenttiprojektissa nähdään vuoden lopussa Pirjo Honkasalon ITO, joka vain vahvistaa mestariohjaajan mainetta poikkeuksellisena taiteilijana.

Dprojektin syksyn ulkomaisia voi käydä katsomassa kotisuvuilla, tulossa ovat mm. Oscar-voittaja Inside Job, Doc Loungesta tuttu The Oath ja Vitali Manskin häiritsevä Virgins.

SÄÄLI SUOMEA

Tue Steen Müller — Tue, 21 Jun 2011 11:28:16 +0000

Sääli on ehkä paras sana kuvaamaan kansainvälisen kentän rekatiota Ylen dokumenttielokuvaleikkauksiin. Tue Steen Müller kirjoittaa Edinburghista.

YLE and arte, television channels – for many years leading in creative documentaries when it comes to international orientation, involved in coproductions and acquisitions of documentaries from all over the world. As an organiser of meetings where producers come to present their projects, you always have to be sure that there are representatives from arte and YLE. Otherwise you can be sure to have complaints from the producers who come hoping for support.

For arte it is simply an obligatory matter of policy being the European cultural channel with many tv slots for documentaries. They have to show us viewers the world as it is right now politically, socially and culturally. The question is whether they do so through journalistic programmes or through creative documentaries. In the last many years journalism has won strongly in what should not be a battle but is – the loser in arte is the artistic documentary, the authored, the one with the personal signature, ”a film by...”.

Where arte goes for next year is difficult to say – according to commissioning editor Doris Hepp, for many years a guardian angel for the different documentary, the one that would surprise you. Hepp was in Edinburgh not able to tell about the 2012 structure for documentary slots, the only message she could give was that her slot La Lucarne for the creative documentary would be positioned at 1o’clock at night!

For YLE it has – to my knowledge – never been written anywhere that the Finnish channel should be international orientated and feed the Finnish viewers with the best of the best of documentaries from the world. But they have done so, the commissioning editors of YLE, for many years, parallel to the high quality of the Finnish documentaries that is also supported by YLE. Jenny Westergaard from YLE told us in Edinburgh that changes have been done, cuts have been made, slots have been cancelled – for the documentaries. Other Finnish people told me that the filmmakers are fighting to make adjustments to the negative development within one of most significant documentary channels in the world. Is YLE and documentaries going down as one of the commissioning editors have said it, will it no longer be the channel to be held forward as the example? What a pity, if so!

Photo: Photo from Steam

Kaksi näkemystä

Iikka Vehkalahti — Tue, 14 Jun 2011 22:13:58 +0000

Dokumenttiprojekti esitti sunnuntaina ukrainalaisen ohjaaja Lodzinskin elokuvan Leningradin piirityksestä. Dokumentti herätti kaksi hyvin erilaista reaktiota, jotka ovat oikestaan hyvin kuvaavia.

Lodzinskin dokumentissa ei ole selostustekstiä eikä haastatteluja. Se vain näyttää arkistomateriaalin avulla Leningradin piirityksen julman tarinan : piirityksessä kuoli 500 000 ihmistä. Eri jaksojen välillä on mustga himmennys ja arkistomateriaaliin on rakennettu aika pienieleinen äänimaailma.

Sain seuraavana päivänä kaksi palautetta. Toinen oli ärtynyt ja sisällöltään seuraava:

" Miten voidaan ajaa tuollainen dokumentti ilman selittämistä. Kyllä minä vanhempana ihmisenä tiedän historian, mutta nuoremmat eivät kyllä ymmärrä koko jutusta mitään."

Toinen palaute tuli 17-vuotiaalta. " Kiitoksia että ette pilannut dokumenttia selostusäänellä, pääsin sisään siihen maailmaan missä ihmiset elivät Leningradissa. Hurja juttu ja pysäytti rajusti. Googlasin jälkeenpäin paljon tietoa koko jutusta."

Väitteeni on: ero näiden kahden reaktion välillä on melkoinen.

Oma kantani? En ole varaukseton Lodzinskin ihailija, mutta aivan toisessa avaruudessa se liikkuu kuin esimerkiksi sattumalta vähän aikaa televisiossa näkemäni ns. dokumentti Eichmanin pidätyksestä. Siinä puhuttiin ja selitettiin kaikki niin puhki, että 5 minuuttia riitti tätä tavallista televisioskeidaa.

Taide ja tuotanto

Iikka Vehkalahti — Sat, 28 May 2011 12:30:14 +0000

Dokumenttiprojekti on vahvasti mukana toteuttamassa harmonikan soittaja Kimmo Pohjosesta kertovaa dokumenttielokuvaa. Katsellessani viimeisintä raakaleikattua versiota, mietin mikä ero on tuotannolla ja ainutkertaisuudella.

Yleisradiossa puhutaan paljon asiakaslähtöisyydestä ja aihelähtöisyydestä. Eli siitä, kuinka tuotanto täytyy tehdä asiakkaita ajatellen: mille väestöryhmälle tuote on suunnattu ja tehty.

On ehdottomasti tervettä ja terveellistä ajatella kuulijoita ja katsojia, että tuotannolla olisi heille annettavaa ja että se olisi heille merkityksellistä.
Ja sitten Kimmo Pohjonen sanoo, että hän tekee musiikkiaan ennen kaikkea itselleen, itseään ajatellen. Oikeastaan se on koko elokuvan ”pääsanoma” ja sen ainoa tarina on - miten Pohjonen löytää itsensä muusikkona. (Siitä voi muuten tulla vielä todellinen dokumenttielokuvatapaus).

Mietin sitten omaa elokuvauraani. Otto Wille Kuusista tehdessäni kävin läpi kuvaa omasta isästäni. Past Is Present –lyhytelokuva syntyi puolestaan pitkästä henkilökohtaisesta etsinnästä ja ponnistelusta. Etelä-Afrikkaan ja Palestiinaan menin suurelta osin kohdatakseni oman pelkoni.

Entä muut minua paljon suuremmat tekijät, joiden kanssa olen työskennellyt. Henkilökohtaisia, hyvin henkilökohtaisia tekijät ovat lähes poikkeuksetta olleet. Henkilökohtaisista kokemuksista ja motiiveista ovat liikkeelle lähteneet myös Dokumenttiprojektin viimeiset tuotannot kuten Miesten vuoro, Reindeerspotting, Tuntematon emäntä jne…

Kysymys on taiteen tekemisen ainutlaatuisesta luonteesta, siitä että aiheen kulkeminen oman itsensä kautta tekee prosessista ainutlaatuisen – kukaan muu ei voi sitä kokea - juuri siksi tekijälähtöisyys on tuottanut ja tuottaa ainutlaatuisuutta. ( Jos tekijä on ajattelultaan keskinkertainen, tulos on silloin ikävä kyllä keskinkertaisuutta tai jos päämotiivi on vain tehdä taidetta, niin lopputulos on tekotaidetta tai… kaikkea tätäkin on nähty enemmän kuin tarpeeksi).

Tämä ei tarkoita, että asiakaslähtöisyys tuottaa vain ei-ainutlaatuisuutta. Hyvä ammattilainen hakkaa silmät sidottunakin huonon oman itsensä kautta räpeltävän taiteilijan tehdessään puhdasta tilaustyötä. ( Olen itse saanut enemmän palkintoja tilaustöistä kuin sielulla tekemistäni yrityksistä…). Mutta kyllä ulkopäin ohjautuvaisuus tuottaa helposti juuri sitä keskinkertaisuutta, jota maailmassa on aivan liian paljon jo nyt.

Muuten olen sitä mieltä, että kaukana omasta itsestään oleminen on yhteiskuntamme yksi suurimpia ongelmia.

Ratkaisu, jonka kanssa eletään.

Iikka Vehkalahti — Fri, 20 May 2011 13:00:00 +0000

Pitkän prosessin jälkeen YLE lähetti tänään tiedotteen siitä, mitä dokumenteille oikein yhtiössä tapahtuu. Keskeinen muutos on Ykkösdokumentin ja Dokumenttiprojektin yhdistäminen yhdeksi ohjelmapaikaksi ykkösen maanantaihin klo 21.30.

Tänään kaksikin ihmistä kysyi, että miksi dokblogissa on olltu hiljaista. Yksinkertainen syy: niin pirusti hommia, kun yritän päästä lomalle ennen juhannusta aloittaakseni elokuun alusta mahdollisimman puhtaalta pöydältä vuoden kestävän vierailijaprofessorin homman Tampereen yliopistossa.

Ja sen verran on ollut vääntöä ja keskustelua dokumenteista Ylessä ilman aivan lopullista selvyyttä, että sekin on vaikuttanut.

No tänään on voitu asiasta tiedottaa.Julkisuuteen lähetetyn tiedotteen sisältö oli:

Yle tuo kotimaiset dokumentit parempaan katseluaikaan

Yleisradio keskittää kotimaiset dokumentit uudelle maanantai-iltaan TV 1:lle klo 21.30 sijoittuvalle ohjelmapaikalla vuoden 2012 alusta. Ohjelmapaikkaan yhdistetään nykyisen ohjelmiston YLE TV1:n Ykkösdokumentti sekä YLE TV2:n Dokumenttiprojekti, jonka nimeä ohjelmapaikka tulee kantamaan.

Uudistuksen taustalla on Ylen tv-kanavien profiloiminen toisistaan erottuvampaan suuntaan. Keskittämällä kotimaiset, suomenkieliset dokumentit yhdelle ohjelmapaikalle vahvistetaan ohjelmien löydettävyyttä ja huomioarvoa. Ohjelmapaikka pyrkii kehittämään ennen kaikkea aihelähtöistä, juuri televisioon sopivaa dokumenttituotantoa, mutta Yleisradio tulee edelleen jatkamaan laadukkaiden dokumenttielokuvien tukemista. Osa uuden ohjelmapaikan sisällöstä tuotetaan Yleisradion sisällä, osa entiseen tapaan Ylen ja itsenäisten yhtiöiden yhteistuotantoina yhteistyössä mm. Suomen Elokuvasäätiön ja AVEKin kanssa.

Uuden ohjelmapaikan kesto on pääosin tunti, mutta myös pitkien dokumenttielokuvien esittäminen on mahdollista. Kotimaisten dokumenttien lisäksi ohjelmapaikalla esitetään vuosittain noin 20 kansainvälistä huippudokumenttia.

"Muutoksella halutaan korostaa dokumenttien asemaa ohjelmistossamme. Katsojille kotimaiset dokumentit tarjotaan nyt yhdellä ohjelmapaikalla, parhaaseen katseluaikaan. Yle tuo parhaat dokumentit tv-katsojan ulottuville ", toteaa Ylen televisiopäällikkö Riitta Pihlajamäki.

No, mitä tämä tarkoittaa ?

Katsojalle sitä, että ei tarvitse odottaa keskiviikkoyötä nähdäkseen Dokumenttiprojektin ensi-esityksiä vaan kotimaiset dokumentit ovat todellisella aitiopaikalla alkaen klo 21.30 maanantaina.

Toiseksi YLE on tehnyt tahdonilmaisun, jossa pyritään viemään eteenpäin juuri televisiolle istuvaa aihelähtöistä ( ajankohtaista, yhteiskuntaan pureutuvaa, keskustelua herättävää jne...) tv-dokumenttia, mutta jatkaa edelleen dokumenttielokuvien yhteistuottamista.
Eli YLE satsaa edellen sellaisiin dokumenttielokuviin kuin Miesten vuoro, Vesku,Auf Wiedersehen Finnland, Tuntematon emäntä, Epäilyksen varjossa jne.... Lähtien siitä, että niistä toteutetaan kansainväliseen tapaan myös tunnin tv-versio, jos suinkin mahdollista.

Taustalla vaikuttaa se, että Yleisradio on leikannut noin 40 % dokumenttielokuvien tuotantoon tarkoitetuista yhteistuotantomäärärahoista. Ja kun samaan aikaan AVEK:n rahat vähenevät, merkitsee tämä vaikeita aikoja dokumenttielokuville verrattuna parin-kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen. (Toiveena ja tavoitteena on, että Yleisradion kokonaisrahoituksen järjestyessä, voitaisiin parin vuoden kuluttua palata yhteistuotannoissa ns. normaalitilanteeseen tai jopa lisätä yhteistuotantoja.)

Eli dokumenttielokuvien osalta,( eritysesti kun ykkösen puolelta odottaa aikamoinen määrä dokkareita varastossa esitysaikaansa), ei esimerkiksi tänä vuonna enää monikaan tuotanto saa Yleltä rahoitusta. Tämän kevään aikana nimittäin on eri järjestelyin yritetty pitää tuotannossa sellaiset dokumenttielokuvat, joiden muu kotimainen tai merkittävä kansainvälinen rahoitus on olemassa ja joiden ennakkovalmisteluun Yle on osallistunut.

Tietysti ohjelma-aika 21.30 asettaa omat vaatimuksensa ohjelmapaikan yleisöystävällisyydelle.
Eli myönteisesti tulkittuna jokainen tekijä joutuu entistä enemmän katsomaan, että elokuva todella merkitsee katsojille jotakin, että se on niin tärkeä, hyvin tehty, koskettava ja mielenkiintoinen, että siitä oikeasti puhutaan seuraavanakin päivänä.

Vaarana on, että tekijät ja ohjelmapaikkkan dokumentteja tuottavat ryhtyvät karttamaan riskejä, dokumentteja joiden lopputuloksesta ei voi olla aivan varma tai jotka ovat luonteeltaan selvästi fragmentoituneelle yleisölle suunnattuja.

Eli uuden ohjelmapaikan, joka luonteeltaan on kuitenkin aika erilainen kuin vanha Dokumenttiprojekti, vetäjän ja siihen tuotantojen tuottavien asema ei ole aivan helppo ja yksinekrtainen. Miten sijoitella genreltään erilaiset tuotannot samaan ohjelmapaikkaan, miten pitää brandi hohtavana silloin, kun varastosta on purettava aika paljon tuotantoja, jotka eivät ole olleet ihan ensimmäisenä preferenssijärjestyksessä esitettävien joukossa ja miten sijoittaa tuotannot, joita ei ole alunperin ajateltu aivan prime-time paikalle. Eli kaikki sellaisia kysymyksiä, joita joudutaan ratkaisemaan kun kahdesta tulee yksi.

Muutokset vaikuttavat paljon kansainvälisiin dokumenttielokuviin, joista parhaat ovat pääsääntöisesti feature-kestoisia ja joiden joukkoon mahtuvat sellaiset tekijät kuin esim. Viktor Kossakovsky tai elokuvat kuten Inside Job ja Sound Of Insects.

Kansainvälisten yleisdokumenttien määrä tulee Ylessä putoamaan ja siinä mielessä Ylen asema ” dokumenttielokuvien taivaana” tulee aika reippaasti muuttumaan. Osittain tämä tullee heijastumaan myös suomalaisten dokumenttielokuvien kansainvälisieen rahoitukseen sekä suomalaisyhtiöiden kv-yhteistuotantohankkeisiin.

Summa summarum: Kotimaiset dokkarit paremmin yleisön saavutettaviksi, kv- dokkareiden määrä putoaa, Yle heikompi kuin ennen kv-kentällä. Varastoissa ja tuotannossa on sen verran dokumentteja, että mitään suurta suunnanmuutosta ei sinänsä esitettävissä dokumenteissa vähään aikaan näy, mutta ainakin parin seuraavaan vuoden aikana kotimaisia dokumenttielokuvia laitetaan liikkeelle selkeästi kultakautta vähemmän.

Mutta, kuten joskus aiemmin olen dokblogissa kirjoittanut. Erilaiset muutokset ja kriisit ovat hyvin usein uuden alkua. Ei erinomaisesti menestynyttä ja nyt laajaa kansainvälistä kiinnostusta herättänyttä kolmasulottuvuus.fi hanketta olisi syntynyt, jollei Kolmas ulottuvuus ohjelmapaikkaa olisi Teemalla lopetettu.

Parhaimmillaan nyt käy niin, että aihelähtöisiä tv-dokumentteja ryhdytään kehittämään yhteisvoimin kansainväliselle tasolle ja dokumenttielokuvan tekijät skarppaavat tekemistään niin, että yhä useammsta tuotannosta tulee kansainvälinen menestys, joka saa suomalaiset syttymään. Eli entistä vähemmän keskikertiais, ennakoivia, taaksepäin noujautuvia ja vain ”ihan hyviä” tuotantoja.

Ja voi olla, että dokumenttielokuvan rahoitusrakennetta ryhdytään uudelleenarvioimaan, löytämään uusia keinoja ja kanavia ( olkoon kyse elokuvateatterilevityksestä, dvd-myynnistä, nettitoimintarahoituksesta, VOD-palveluista ), että levityksen osalta verkon asema vahvistuu entisestään ja rahoittajat näkevät dokumenttielokuvan levityksen laajemmaltikin kuin nykyisin.

PS 1.
Henkilökohtaisesti minusta ei pitäisi olla mahdotonta – kuten joissakin maissa käytäntö on – että esimerkiksi Elokuvasäätiö voi tukea uutta,kokeilevaa, rajoja ravistelevaa hanketta, vaikka sillä ei olisikaan esimerkiksi kansallisen tv-yhtiön levitystä etukäteen taattuna. Riittäisi kv-levitys, festivaalilevitys, museolevitys.

PS2.
Meikäläinen hoitaa tuotannossa olevia dokumenttielokuvia niin pitkälle kuin mahdollista ( ja aivan joitkin virkavapaankin aikana ) ennen virkavapauden alkua, mutta muuten dokumenttielokuvan yhteistuotannoista vastaa Erkki Astala.

Syyrialaisten elokuvaihmisten vetoomus

Iikka Vehkalahti — Thu, 28 Apr 2011 18:53:19 +0000

Syyrialaiset elokuvantekijät,mukana mestarityötä tehnyt Mohammed Malas, vetoavat kansainvälisen yhteisöön maan tapahtumien johdosta. Ohessa syyrialaisten vetoomus ja osoite, jossa tekstin voi allekirjoittaa.

Peaceful Syrian citizens are being killed today for their demands of basic rights and liberties.   It is the same oppression and corruption that kept Syrians prisoners and swallowed their freedom, properties and lives for decades, that is assassinating their bodies and dreams today.   We, the undersigned Syrian filmmakers, believe that a reform which does not start with putting an end to security forces control over our people's lives and bodies, and with closing an era of shameful political imprisonment for good, is not enough.   Hereby, we call on all filmmakers in the world to contribute to stopping the killing by exposing and denouncing it, and by announcing their solidarity with the Syrian people and with their dreams of justice, equality and freedom.

There is a petition that can be signed by you as well, go to

http://www.petitiononline.com/SYRFILM1/petition.html

Marcel Lodzinskin leffoja verkossa.

Tue Steen Müller — Thu, 21 Apr 2011 11:12:20 +0000

The excellent vod (video on demand) portal DocAlliance, set up by five European film festivals, makes a generous offer: to watch five films by Polish documentary master Marcel Lozinzki. The five films, including the masterpiece ”Anything can Happen”. Here is the text for the free streaming of the first three documentaries:

”From April 18 to 25, three of Łoziński’s films made in the 1990s will be introduced. These will include the short film 89 mm od Europy (89 mm from Europe, 1993), which received an Academy Award nomination and a number of other prestigious awards. Situated on the border between Poland and Belorussia, at a train station in Brest where the European narrow-gauged railway ends, the black-and-white impression muses on where Europe and the world of Western Christianity end.

Two years later, Łoziński boosted his international renown by his film Wszystko się może przytrafić (Anything Can Happen, 1995). The film protagonist is the director’s son Tomek who has already had an essential role in 89 mm from Europe. This time, the six-year-old boy meets retired people in a park in Warsaw, asking them rather “mature” questions about life. The confrontation of his notion of the future and the vision of people who don’t have much time left results in a gentle reflection on life and death.

The last of the presented films made in the 1990s is Żeby nie bolało (So It Does Not Hurt, 1998). A follow-up to the film Wyzita as seen from the distance of twenty four years, the film follows the encounter of farmer Urszula Flis, a press photographer and a journalist from the “Gazeta Wyborcza” daily, dealing with loneliness, life’s victories and losses, as well as with the borders of Urszula’s privacy, which have already been overstepped by the media in the past and which are again challenged by the film crew in the present.”

Again – go to DocAlliance, watch these films and pay for many others. It is cheap and high quality!

http://docalliancefilms.com/

PERUSSUOMALAISET JIHADISTIT,TOINEN SUOMI JA KOLMAS MAAILMA

Iikka Vehkalahti — Mon, 18 Apr 2011 12:41:40 +0000

Uskomme, että on olemassa toinen Suomi kuin se, jonka vallassa ja harhjassa me elämme. Suomi, joka on erilainen ja ajatteleva– mutta usein myös syrjässä oleva, toisenlainen, ei-arvostettu. Vieraantunut tai vieraannutettu. Tämä toinen maa löytyy etäältä metropolin mediasta, vallan huoneista ,osinkojen jakopisteistä. Se voi olla myös metropolissa, mutta arvoiltaan se on vallitsevien arvojen sivussa.

Jotenkin näin se se meni.

Ei, ei Perussuomalaisten vaalijulistus, vaan AVEK:n ja Dokumenttiprojektin Toinen Suomi projektin perustamisasiakirja. Toisessa Suomessa tuotettiin monia dokumentteja, joiden joukossa myös Kone 17,joka kertoi Vokkaan paperitehtaan sulkemisesta.

Ja niinhän se oli, että Voikkaan varapääluottamusmies oli niitä ensimmäisiä, joka liittyi perussuomalaisiin, kun kukaan muu ei heitä kuunnellut.

Kolmas ulottuvuus kertoo siitä maailman väestöstä, jota usein kuvaillaan köyhäksi, jopa lukutaidottomaksi, äärimmäisyyksiä sisällään pitäväksi, uhaksi meidän kulttuurillemme, väkivaltaiseksi, erilaiseksi. Siellä pesii aikapommi: suuri määrä turhautuneita, huonosti koulutettuja nuoria miehiä.

Kyllä, kummallisen hyvin määritelmät osuvat myös median luomaan perussuomalaisten äänestäjäprofiiliin.

Mutta perussuomalaisten keskuudesta ei välttämättä löydy yhtä laajaa ja rikasta kirjoa taiteilijoita, ajattelijoita, gandhilaisia, filosofeja, kansalaisaktivisteja, suvaitsevaisuuden puolustajia, demokratian rakentajia, toisten puolesta itsenä uhraavia,mitäl öytyy ns. kolmannen maailman maista.

Rinnastus perussuomalaisten ja kolmannen maailman välillä ontuu, mutta toisaalta: ajatellen maailman eliittiä, metropolien kunkkuja, monikansallisten yhtiöiden osinkojen jakajia ja meitä elitistisiä median edustajia versus vallasta syrjässä olevia ( olleita), vieraantuneita ja vieraannutettuja- ajateltavaa itse kullekin.

Suomessa voidaan sentää äänestää, globaalissa politiikassa ja maailmantaloudessa aseiksi jäävät....

ps.1 katso Kolmas ulottuvuus.

Ps. ostin vastoin uuden vuoden lupaustani iltapäivälehden lukeakseni keitä perussuomalaise kansanedustajat oikein ovat. Ja kas: aika iso ryhmä jihadisteja näkyy siellä olevan. Moni heistä ei ole huonosti koulutettu eikä köyhä - ja muutenkin tulee mieleen muutamat ääri-islamilaiset kaverit, joita olen Lähi-idässä asuessani siellä tavannut. tavannut.

JOKAISESSA KRIISISSÄ ON VOITON SIEMEN

Iikka Vehkalahti — Thu, 14 Apr 2011 12:28:55 +0000

Taitaa olla niin, että juuri perussuomalaisten nousu koituu Suomen kansan voitoksi. Ja voi olla,että dokumenttielokuvan rahoituksen kuppaus aiheuttaa juuri tarvittavan verenvaihdon.

Timo Harakka kirjoitti sattuvasti siitä, kuinka juuri perussuomalaisten nousu on saanut vallassa olevat politiikot turvautumaan vahvimmaksi kokemaansa aseeseen: eli asiaan,sisältöön. On koettu, että siellä Soini on heikoimmillaan.

Ja toisaalta jos oikein hyvin käy, niin perussuomalaisten äänestäjien kaikkoaminen muista puolueista perussuomalaisiin voi aiheuttaa mitä myönteisimmän ketjureaktion. Eli jos hyvin käy,niin eri puolueista nousee esiin juuri avarakatseisia, uusia, ajattelevia ja tulevaisuuteen ja maailmaan tähtääviä voimia.

Jos näin käy, kuten ennustan. Niin: kiitos perussuomalaiset.

Dokumenttien saralla on käynnissä ihan samanlaista prosessia. Kirjoitin joku aika sitten blogin Alakulon maisemissa, joka on saanut toimittajat liikkeelle. Eli puhelin on soinut aika usein parin viime viikon aikana joko Kolmannen ulottuvuuden tai ”dokumenttielokuvaa uhkaavan takatalven takia.”

Kyllä ja aaivan oikein. Kun Yleisradio aivan oikein laittaa omaa koneistoaan kuntoon ja kun se joutuu leikkaamaan menojaan, niin kyllä dokumenttielokuvana sijoitettava rahamäärä vähenee Yleltä tuntuvasti. Ja kun siihen lisätään synkät näkymät kansainvälisesti ( josta Dprojektin tuotannot ovat saanet aika kivasti rahaa) sekä AVEK:n tuntuvasti putoava rahoitus, niin: mitä sitä kiertelemään; ei niin hyvältä näytä uusien tuotantojen osalta.

Mutta: mitä onkaan tapahtunut. Prosessi, jossa on oikeasti ryhdytty kysymään, millaista dokumenttia televisio tarvitsee ( journalistinen, piinkova asiadokumentti, kiitos !) ja millaisia dokumentteja pitäisi tehdä alle 45-vuotiaille, jotka eivät pilvin pimein Ylen dokkareita katsele.

Ja tässä prosessissa on moni vanha kanto käännetty ja ryhdytty ajattelemaan radikaalimmin kuin vuosi sitten.

Niinpä, jos lopputuloksena on irtipääseminen konventionaalisesta, taaksepäin nojaavasta, ennakoitavasta ja anteeksi vain tylsästä osuudesta dokumenttitraditiota, niin hienoa.

Toisin sanoen, kunnian kukkuloilla ( kiitos Miesten vuoron, Veskun, Reindeerspottingin, Auf Wiedersehen Finlandin, Taistelun Turusta, Arandan,Tuntemattoman emännän jne.. jne..) ei pidä jäädä lepäämään. Tuotannossa olevista on vaadittava, että juuri nykyisessä tilanteessa ne ovat vielä parempia kuin ajateltu. Ja jokaisen uuden tuotannon tekijän on lähdettävä siitä, että jos jumalauta saa niin paljon yhteiskunnalta rahaa, niin lopputuloksen pitää olla jotain ehdottomasti erityistä.

Ja nykyisin päätän jokaisen puheenvuoroni sanoihin: muuten olen sitä mieltä,että Kolmas ulottuvuus on hieno hanke. ( Olen ollut oikeasti hämmentynyt palautteen määrästä ja luonteesta.Oudot nuoret ( ok alle 30-kymmentä) ovat laittaneet pitkiä viestejä. Kun nuori kaveri kirjoittaa " parasta mitä ohjelmatarjonnassa on tapahtunut pitkään aikaan", niin jotain se kertoo tai jos Media Munduksen johtaja arvioi Brysselistä hanketta sanoilla " fantastinen, uskomaton", niin ihan väärää puuta ei koe haukkuneensa.)