Jukka Haarma uusimmat merkinnät RSS

Matti Johannes Koivu löysi äänensä

jukka_haarma — Wed, 09 Mar 2011 11:41:46 +0000

Matti Johannes Koivun uusin levy ”Toisen maailman nimi” on äärimmäisen persoonallinen, kunnianhimoinen ja vaativa. Sellainen, joka haastaa kuulijansa.

Usein noiden sanojen taakse, genrestä riippumatta, kätkeytyy ajatus, että ko. musiikkia on asianharrastajan pakko kunnioittaa, mutta ei sitä kyllä viime pelissä moni oikeasti kuuntele.

Monet ”maallikot” epäilisivät jo tässä vaiheessa, että nyt taitaa kyse olla siitä tekotaiteellisesta paskasta.

Mutta tällä kertaa, kyllä. Tämä levy imee mukaansa ja sitä haluaa kuullella kerta toisensa jälkeen kuin parastakin popmusiikkia.

Ja totta vieköön, tämä ei ole popmusiikkia.

Perinteisen popsävelmän riimit ja kertosäkeet puuttuvat. Kyse on paremminkin hitaasti etenevistä tuokiokuvista, ihmiselämän kuvista. Ja kyllä kai myös Koivun oman sukupolven kuvista.

Matti, Irwin ja Vexi

Matti Johannes Koivun kaksi ensimmäistä soololevyä ”Puuhastellen” ja ”Kovat piipussa” ovat tähän uuteen verrattuna, jos ei nyt puuhastelua, niin hyviä harjoitelmia.

Sen sijaan Koivun v. 2008 ilmestynyt ’Irwin Goodmanin lauluja’ voisi nähdä tämän levyn henkisenä edeltäjänä. Tuntuu kuin vasta Irwinin tunnettujen laulujen kautta Koivu löysi oman äänensä. Tuolla levyllä Irwinin ja Vexi Salmen ronskit rallit kääntyivät hartaiksi filosofisiksi pohdinnoiksi elämästä. Levy oli yhtä paljon Koivun kuin Vexin ja Irwinin. Se ei ollut pelkkä tribuuttilevy.

”Toisen maailman nimi” on jatkumoa tuolle pohdinnalle. Laulut ovat nyt Koivun omia, mutta sama vire on vallalla. Kyse on elämästä, sen ihmettelystä ja pohdinnasta. Sen edessä hiljentymisestä.

Koivu kummastelee maailmamme menoa, mutta ei ota suoraa kantaa toisenlaisen maailman puolesta. Sanoman ydin voi olla, että tärkeintä on pysähtyä kysymään.

”Kaikki pyörii, kaikki pyörii ja hermot on pinnassa / mut mä en tiedä oonko tulossa vai menossa”. ”Ylös ja alas, tyhjä ja täysi / millä niitä yhdistäisi?”

Rakkaudesta Koivu laulaa kauniisti. ”Täällä on kaikille / monta sataa elämää / Annan yhden niistä sinulle / enkä voisi antaa enempää”. Mutta rakkaus, sekin on menossa ja tulossa: ”Sinä istut viimeistä kertaa / huoneeni tuolissa / ja sanot ettei mikään tässä maailmassa / ole pysyvää ”.

Matti ja Iro

Koivu on todennut, että levyä on synnytetty pitkään. Sen kuulee. Ja kuulee myös kuinka olennainen osa levyn synnyssä on varmasti ollut Iro Haarlalla, joka tunnetaan paremmin jazz- ja taidemusiikkipiireistä.

Esimerkiksi ”Peukaloinen” -kappaleen kertosäkeessä soivat harppu, oboe ja sello. ”Maailman kallioilla” soivat harppu, oboe, piano, kontrabasso.

Soivat häkellyttävän kauniisti.

Levyn isoin laulu sovitukseltaan, teemaltaan ja tarinan monimuotoisuudessa on ”80-luvun lapset”. Siinä vilahtaa myös 60-lukulainen maailma ja se kuuluu myös kunnianhimoisena ”Love Records” -tyyppisenä sovituksena.

Kappaleen kertosäkeessä Koivu laulaa näin:

”Ja minä kadehdin 80-luvun virkamiesten naivia utopiaa /
Ja minä vihaan sitä”.

On aikamoinen saavutus saada tuollaista kertosäettä toimimaan.
Matti Johannekselta se onnistuu. Hän laulaa sen kun muusikko, ei julistaja.

Viime kädessä, ja onneksi, Matti Johannes Koivu kun on laulaja. Vain hänen laulunsa sävyjen, kauneuden ja voimakkaan läsnäolon kautta nämä laulut elävät ja saavat kuulijan mukaansa.

Muuten tämän levyn laulut voisivat jäädä vain tauluiksi gallerian seinällä.

Mitä genreä tämä levy sitten edustaa?

Nyt voisi kerrankin sanoa, että kyse on ’vain’ genrestä nimeltä musiikki.

Vuoden 2010 parhaat levyt?

jukka_haarma — Fri, 31 Dec 2010 10:59:33 +0000

Vuoden paras. Vuosikymmenen 10 parasta levyä. Kaikkien aikojen 100 parasta levyä. Kaikkien aikojen 20 parasta kakkosalbumia. Kaikkien aikojen 6 parasta kitarasooloa.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, koska tuohan on meidän musiikin ongelmakäyttäjien mielipuuhaa.

Voihan meitä tietysti yrittää ymmärtää. Kyllähän jotain järjestystä ja jäsennystä tähän kaoottiseen ja runsauden pulan maailmaan on saatava.

Mutta oikeasti parhaat? Ikään kuin meillä olisi jokin säännöstö tai ohjekirja, jolla paremmuutta pystyisi mittaamaan. Tosin rocklehtiä lukemalla tuntuu usein, että asia todella on niin. Neil Youngin huonokin levy on rockin arvoasteikossa aina korkeammalla kuin jonkun vähemmän arvostetun artistin hienokin levy.

Vuoden parhaat voi siis ainakin olla kuviteltu objektiivinen näkemys (eri musiikki lehtien ym. vuosiäänestykset) tai sitten subjektiivisista subjektiivisin näkemys parhaista. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä sitä, että katso, tässä ovat valitsemani levyt, tällainen minä olen tai tällaisena haluan näyttäytyä.

Tässä joukko vuoden 2010 aikana ilmestyneitä minulle läheisiä levyjä.

Näistäkin olen nauttinut. Parhaita? Hmm..osa on.

On mukana yksi huonokin levy.

Kategoriat ovat hatusta vedettyjä, levyt ei.

Vuoden tenhoavin kotimainen albumi:

Magenta Skycode: ”Relief”

Pariisin kevät: ”Astronautti”

Ensimmäinen on PMMP:n tauskavelhon Jori Sjöroosin bändin kakkosalbumi ja jälkimmäinen Arto Tuunelan melkein yhden miehen yhtyen kakkosalbumi.

Molemmat sisältävät, näin kai voidaan sanoa, elektronista popmusiikkia.
Molemmat ovat..tenhoavia levyä. Sjöroosin levyn tenho kestää lähes koko levyn,
Pariisiin kevään ehkä vain puolen levyn ajan.

Sekin riittää minulle. Tämä maa tarvitsee artisteja, jotka laulavat uusia kiehtovia lauluja, suomen kielellä.

Vuoden tenhoavin brittialbumi:

Villagers: “Becoming A Jackal”

Mt Desolation: ”Mt Desolation”

Larsen B: ”Musketeer”

Jos artistit tai levyt eivät sano mitään, ole huoletta. Ei noin 99, 9 % briteistäkään näitä tunne. Pelkästään Englannissa ilmestynee muutama kymmenen tuhatta albumia vuosittain. Suurin osa niistä ei saa minkäänlaista huomiota osakseen oman kaveri- tai fanipiirin ulkopuolella.

Kaikki kolme ovat levyä kuulostavat siltä, että ne on ollut pakko tehdä.
Ei niinkään kunnianhimoisesta sanomisen pakosta, vaan silkasta ilosta tehdä musiikkia. Ilman haaveita maailman valloituksesta eikä edes oman maan valloituksesta.

Tuossa hengessä levyt edustavat myös varminta tulevaisuuden suuntausta. Musiikki palaa alkujuurilleen, osaksi yhteisöä.

Levyjä yhdistää myös outo, maaginen kyky luoda uusia melodiakulkuja, joita et kuvitellut enää voivan edes syntyä, ainakaan noin vaivattoman tuntuisesti.

Villagers on näistä taiteellisin, Mt Desolation maanläheisin ja Larsen B. iloisin.

Kaikkia kolmea voisi yhdessä kuvata englanninkielisillä sanoilla ’warm and lovely’.

Vuoden isoin kertosäe-albumi: My Chemical Romance: “Danger Days”

Levy, joka äskeisten vastapainoksi, yrittää ja onnistuukin valloittamaan maailman. Tämä levy on naurettavan hyvä, ennen kaikkea yllä mainitussa sarjassa. Yhtä hyvin kuin tarvitaan edellisen sarjan kaltaista musiikkia, tarvitaan tämän kaltaista musiikkia, josta heijastuu hullu kunnianhimo ja loputon luottamus omiin, elämää suurempiin haaveisiin.

Vuoden kotiinpaluu-levy: Hanna Pakarinen: ”Paperimiehen tytär”

Tätä levyä kehuin jo sen ilmestyessä eikä ole mitään syytä vaihtaa mielipidettä, vaikka tämä ei ole ainakaan vielä ollut sellainen kaupallinen menestys kuin ehkä tuolloin kuvittelin.

Vuoden kaupallinen kotiinpaluu-levy: Tuomari Nurmio: ”Paratiisin puutarha”

Tällä levyllä Tuomari Nurmio palasi Top Ten-artistiksi. Nurmion levyistä tämä on hyvällä tavalla kaupallinen. Ehkä oudonkin seesteinen, iloinen ja rento levy. Niin kuin eräs arvostelija kauniisti totesi, tämä levy kuulostaa siltä, että taitaa Tuomari olla rakastunut.

Vuoden anti-comeback-albumi: Steve Miller Band: “Bingo!”

Steve Miller tekee levytyspaluun 17 vuoden tauon jälkeen soittamalla
ilman sen suurempaa ajatusta vanhoja blues-standardeja. Bingo? Ei.
Hohhoijaa.

Olisin toivonut, että tämä olisi ollut vuoden kotimainen albumi:
Ultramariini: ”Ydin”

Ikävää, mutta melkein jokainen albumin raita lupaa enemmän kuin loppujen lopuksi antaa. Matti Johannes Koivun ääni ja tämän yhtyeen sointi on nykyisin sitä luokkaa, että aineksia olisi vielä parempaan. Minusta ’Ydin’ kuulostaa nimestään huolimatta siltä, että se ei ole vielä löytynyt. (Päinvastoin kuin Matti Johannes loistava Irwin levy, joka kuulosti siltä, että sitä on mietitty ja toteutettu niin pitkään, että ydin löytyi.)

Vuoden kotimainen pop-kappale: Jenni Vartiainen: ”En halua kuolla tänä yönä”

Päinvastoin kuin jotkut ovat erehtyneet luulemaan, popkappaleet eivät kuole toistettaessa, vaan ne niiden laatu mitataan vasta toiston kautta.
Tämä kappale on vain kasvanut ajan myötä. ”En halua kuolla tänä yönä” kertosäkeen henkilökohtaisuus on jo muuttunut yhteiseksi omaisuudeksi; niin kuin klassisen poplaulun kohdalla pitääkin.

Vuoden ulkomainen pop-kappale: Rihanna: ”Only Girl (In The World)”

Rihannan uusin ‘Loud’ on niin vetävä hittialbumi, että yhtä hyvin valinta olisi voinut osua levyltä poimittuun singleen ’What’s Your Name’. Jos levyltä poimitaan vielä singleksi ’Complicated’, niin saman tien saadaan popkappale-ehdokas vuodelle 2011.

’Only Girl (In The World)’-videota on katsottu parissa kuukaudessa YouTubesta yli 65 miljoonaa kertaa. Sillä ei ihan pääse listaykköseksi, mutta kyllä kärkikymmenikköön.
Videon sisältö viittaa myös Rihannan seuraavaan siirtoon. Helmikuussa markkinoille tulee Rihanna-parfyymi nimeltä ’Rebe’L Fleur’.

Poptähti? Kyllä. Tarvitaanko heitä? Ehdottomasti. Kysehän oli popmusiikista.

Vuoden Suvi Teräsniska-kappale: ”Älä ikinä sano niin”

Suvin uuden levyn ”Rakkaus päällemme sataa” ilmestyessä puoli vuotta sitten piti vielä kysyä, kuka on Suvi Teräsniska. Nyt, kiitos tämän levyn ja Kuorosodan, Suvi on jo melkein kiintotähti. Tämä on Suvin levyn paras Yö-yhtyemäinen sävellys. Siis iso ja tunteikas ja jonka kertosäe tuntuu jatkuvan ikuisesti, niin kuin asiaan kuuluu.

Totean vielä kerran, että tässä meille suomalaisille on laulaja, joka kuulostaa siltä kun hienon tulkinnan aikaansaaminen olisi maailman luonnollisin asia.

Vuoden poliittisesti korrektein kotimainen levy: Paleface: ”Helsinki-Shangri-La”

Totean vain sen yhden asian, joka tämän levyn yhteydessä on jotenkin minusta unohtunut. Jos Palefacen levy on raplevy, niin tämä on raplevy aikuisille. Ei aikuisille kohdistettu, mutta lähestymistavaltaan 'vakavasti otettava' ja aikuinen, ilman, että sanoman terää olisi mitenkään pehmennetty. Tuossakin mielessä levy on avannut uuden kauden suomalaisessa musiikissa.

Tämä levy on kehunsa ja kultalevynsä ansainnut. Niin kuin Pekka Laine Soundi-arvostelussaan osuvasti määritteli, ”Helsinki-Shangri-La” on ”rautainen asiaviihdepaketti”.

Vuoden ulkomainen retroalbumi: Rumer: “Seasons of My Soul”

Jos kaikki maailman sisustuslehdet valitsisivat vuoden levyä, niin sen pitäisi olla
tämä. Täydellinen taustamusiikkilevy ’harmoniseen, vaaleansävyiseen kotiin, johon
isäntäväen vuosien varrella keräämät retrohuonekalut tuovat oman persoonallisen lisänsä.’

Kaunista seinäpaperimusiikkia? Paljon enemmän.

Tämän kolmekymppisen britti-pakistanilaisen Rumerin (Sarah Jones) ensilevy on täydellinen kokonaisuus, joka kestää myös lähikuuntelua, kerta kerran jälkeen. Levy on täynnä hienoja sävellyksiä, hienoja yksityiskohtia, hienoa laulua. Vaikka tämä ei edes pelkistä historiallisista syistä voi olla saman kategorian levy kuin Carole Kingin ’Tapestry’, niin tässä on jotenkin paljon samaa. Sävellysten, sanoitusten, sovitusten ja soiton syvää hallintaa ja osaamista.

Totesinko jo, että hienoa laulua? Kyllä, hienoa ja hienovaraista.

Jos koskaan olet pitänyt Dusty Springfieldistä tai Dionne Warwickin ja Burt Bacharachin yhteisistä levyistä, on hyvin todennäköistä, että pidät myös tästä.

Vuoden kotimainen retroalbumi:

Jo Stance: ”Jo Stance”

Villa Nah: ”Origin”

Levyt kumpuavat täysin eri perinteistä (soul vs. 80-luvun syntikkapop), mutta niitä yhdistää positiivinen retrohenki, jossa turha kunnioitus ja mailan puristus esikuvia kohtaan on jäänyt pois. On otettu oma askel ulospäin eikä vain katsottu ylöspäin.

Vuoden kotimainen uustulkinta: Liljan Loisto: ”Muistatko Monrepos’n”

Tämä tulkinta vanhasta 50-luvun klassikosta niin kiireetön, lempeä ja oivaltava, että se saa hymyn huulille joka kerta. Perinnettä ei tässä kanneta raskaana harteilla, vaan annetaan sille uudet siivet.

Vuoden kaunein vakavamielinen albumi: The National: ”High Violet”

Olin aiemmin kuullut yhtyeen edellisestä neljästä albumista vain yhden, joten tämä oli oikeastaan uusi tuttavuus. Ei tätä ole turhaan kehuttu (esim. Soundi-lehden vuoden albumi ja Option-lehden kriitikon Saku Tuomisen ehkä vuosikymmenen albumi). Tästä levystä voidaan todella sanoa, että se muodostaa tyylillisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Se on syvällinen, tummasävyinen ja paranee joka kuuntelukerralla. Koossa on kaikki perinteisen rockestetiikan mukaiset laatuvaatimukset.

Vuoden ulkomainen naisartistialbumi: Laura Marling: ” I Speak Because I Can”

Anteeksi kategoria ja luokittelu, mutta lähes aina törmätessäni tällaiseen folkpohjaiseen naisartistilevyyn, kiinnostukseni herää. Monesta, monesta tänä vuonna kuulemistani tämä lienee vaikuttavin. Ehkä siksi, että tämä välttää, ja tämä on samalla myönnettävä, genren pahimman karikot eli tämä ei ole vain ’niin kovin kaunista’, vaan tässä on myös draamaa ja syvyyttä.

Luulenpa, että ymmärrän jotain jopa Lauran sanoituksista.

Vuoden maailmanmusiikkilevy: ”Africa -50 Years of Music”

Yksi maanosa, 18 cd:tä, 183 artistia, 183 eri kappaletta 38 eri maasta,
50-luvulta tähän vuoteen.

Vaikka maailmanmusiikin maanosista Afrikka on minulle ilman muuta läheisin,
tunnen sen suhteen olevani edelleen kaikinpuolinen turisti. Uskon kuitenkin, että tämä levy toimii sekä vasta-alkajille että tuntijoille. Mukana ovat maanosan tunnetuimmat artistit ja ne harvat hitit, jotka täälläpäin tunnetaan, mutta myös paljon, tai pääosin, sellaista, joiden olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan.

Vaikka tämän kuunneltua tajuaa taas paremmin sen rikkauden ja moninaisuuden, mitä Afrikka on musiikkikulttuurina tuottanut, niin olen tästä kaikesta löytävinäni
yhden yhdistävän tekijän. Kaiken sorron, köyhyyden, raakuuksien ja vääryyksien jälkeen tämä on syvästi positiivista, iloa hehkuvaa, ylentävää musiikkia, joka merkittävällä tavalla kertoo aivan toisenlaisesta Afrikasta.

Tämän musiikin sanoma voisi olla, Samuli Putron kappaletta lainatakseni,
’Elämä on juhla’.

Olisiko niin, että tässä kohtaa voidaan musiikin ja elämän suhdetta kuvata samalla tavoin kuin on kuvattu Italian ja jalkapallon suhdetta eli Afrikassa musiikki ei ole osa elämää vaan elämä on osa musiikkia?

Vuoden rap-albumi: Kanya West: “My Beautiful Dark Twisted Fantasy”

Tämä oli helppo valinta, koska tämä oli yksi harvoista genren levyistä, joita vuoden aikana ylipäänsä kuulin. Vaikea tosin kuvitella, että parempaa olisi tehty.

Huima levy. Tällaista voi syntyä silloin kun kaikki on sallittua eikä olla oman genren panttivankeja. Tätä ei tarvitse valkoisen miehen väkisin ymmärtää, tämä tulee suoraan päälle ja tyrmää silkalla mielikuvituksellisuudella.

Kunnianhimo, vakavat artistiset tavoitteet ja hauskuus eivät ole sittenkään toisiaan poissulkevia.

Kanya West on todennut, vähintäänkin puolitosissaan, että ’tässä elämässä minulla on yksi päämäärä ja se on olla kaikkien aikojen suurin artisti. Mutta se on vaikeaa jos et osaa laulaa etkä tanssia’.

Jos Michael Jackson eläisi ja Kanya West osaisi tanssia, King Of Popilla olisi tässä vakavasti otettava kilpailija.

Vuoden olisi tämä voinut olla huonompikin albumi:
Renee Fleming: ”Dark Hope”

Renee Fleming on maailman kuuluisimpia oopperasopraanoja. Managerin ja levy-yhtiön toimesta hänelle ehdotettiin, monen muun klassisen musiikin laulajan tavoin, ’erilaisen’ levyn tekoa. Jotakin, joka voisi tavoittaa uutta yleisöä. Renee suostui, osin lastensa innoittamana, kokeilemaan.

Tuloksena oli Reneen, viime keväänä ilmestynyt ’rocklevy’ ”Dark Hope”.

Tässä vaiheessa jokaisen itseään kunnioittavan rockihmisen niskakarvat alkavat nousta pystyyn. Onhan näitä klassisen musiikin tähtien epätoivoisia yrityksiä laajentaa ’kevyen musiikin’ puolelle tehty jo ihan riittävästi.

Kovin kevyitä nämä Reneen levylle valikoituneet rockkappaleet eivät tosin ole.
Esimerkkeinä toimikoon Muse -yhtyeen ”Endlessly”, Mars Voltan ”With Twilight As My Guide”, Arcade Firen ”Intervention”, Jefferson Airplanen ‘Today’, Duffyn “Steppin’ Stone” ja jopa vain Tavastia-kokoisen Band Of Horses-yhtyeen ‘No One’s Gonna Love You’.

Ei tämä huono levy ole. Joskaan ei myöskään missään nimessä oopperasopraanon uusi, suuri voitto. Tällä kertaa laulaja, niinkuin tämän kaltaisilla levyillä on tapana, ei yritä liikaa, mutta sovitukset ja tuotanto tuntuvat vähän olevan hakusessa.

Fleming on kertonut, että hänen oma sopraanoäänikorkeutensa ei ensikokeilujen jälkeen tuntunut istuvan näihin lauluihin ja siksi hän joutui madaltamaan lauluääntään lähelle normaalin puheäänensä korkeutta. Samalla kun hän tutustui itsellensä ennen täysin tuntemattomaan musiikki-ilmaisu maailmaan, samalla hän joutui oppimaan kokonaan uuden tavan laulaa.

Tuo on tämän levyn mukana tullut kaunis opetus. Iskelmälaulajien pitää toki olla nöyriä, mutta ei kai nyt sentään oopperadiivojen?

Albumin päättää levyn tunnetuin sävellys, monen kertaan tulkittu Leonard Cohenin ”Hallelujah”. Voi olla, että tämä ei ole kuolematon versio, mutta arvatkaa onko
tulkitsijan ääni herkullisen matala ja täyteläinen?

Luulenpa, että tämän levyn teossa ei ole tarvittu Auto-Tunea sävelkorkeusvirheiden korjaamiseen.

Vuoden juurimusiikki-levy: Justin Townes Earle: “Harlem River Blues”

Artistin ja levyn nimi sekä kannen kuva kertovat jo kaiken. Townes viittaa edesmenneeseen kulttiartisti Townes Van Zandtiin, Earle artistin isään, toiseen ’vaihtoehto-country’ -artistiin Steve Earleen, levyn nimi mihin tahansa oikeanlaiseen juurimusiikkilevyyn ja kannen kuva Amerikan syvään etelään.

Kaikki tuo toteutuu musiikissa. Gospel, country, rockabilly, r&b ja soul yhdistyvät levyllä tavalla, joka tuntuu niin luonnolliselta kuin se silloin tuntuu kuin asia on täysin sisäistetty. Levyn sävyjä lisää myös se, että monet lauluista ovat myös samalla tavoin hartaita kuin Bruce Springsteenin tummasävyisimmät laulut.

Hanna Pakarinen rockkritiikin kourissa

Jukka Haarma — Fri, 05 Nov 2010 12:08:34 +0000

Kirjoitin jokin aika sitten Hanna Pakarisen uuden levyn arvion yhteydessä näin:

"Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols -voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.
Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?
Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ’No, täytyyhän hänen jotain vielä yrittää.’’

Hanna ei tosiaan tunnu olevan musiikkimedian lemmikki, ei ainakaan rockhenkisen lehdistön. Uusin Rumba-lehti ruttaa surutta Hannan levyn antaen sille yhden tähden viidestä.

’Hanna Pakarisen viides albumi ’Paperimiehen tytär’ käyttää vielä viimeisen hätävarakortin: laulukielen vaihtamisen’.

Tämähän tuntuu menevän ihan käsikirjoituksen mukaan.

On hienoa, jos Hannan levystä ollaan eri mieltä. Mutta kun kyseessä ei ole keskustelupalsta, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitetun lehden kritiikistä, niin pysähdytään nyt kerrankin hetkeksi.

Rockkritiikki kun on kritiikin lajeista se, joka on eniten saanut elää ihan rauhassa muulta maailmalta.

Rockkritiikki: Oman elämänsä herra?

Ko. kritiikki jatkuu:

’Harmittaa Hannan puolesta, että..levyn tekemiseen on panostettu arviolta saman verran kuin aivokuolleen koomapotilaan herättelyyn ihmepelastuksen toivossa.’

Mitä tuollaisesta lauseesta pitäisi sanoa? Minustakaan musiikin arviointia ei voi perustaa sille, kuinka paljon sen eteen on mahdollisesti tehty töitä, mutta minun on kyllä äärimmäisen helppo kuvitella, miltä kyseessä olevan levyn tekijöistä tuntuu tuon lauseen luettuaan.

Tai miltä tuo voi tuntua viattomasta ulkopuolisesta eli ihan vaan musiikista monissa sen eri muodoissa pitävästä ihmisestä?

Ja jatkoa seuraa: ’Musiikillisesti levy on vain poikkeuksellisen halvan kuuloista ja joutavanpäiväistä pop-iskelmää, josta ei saa jalostettua hittejä kuin lahjomalla radiokanavat.’

’Joutavanpäiväistä pop-iskelmää’. Kyseessä on vain yksi monista ilmaisuista, joilla pyritään kuvamaan kaupallisen hittikoneiston ulos suoltamia tuotteita. Tuosta on olemassa monia versioita, keskitien pop, tusinapop, aikuispop & rock, iskelmällinen rock jne. Niille kaikille on ominaista, että niitä käytetään rockkritiikissä ilmaisemaan musiikkia, joka on tavalla tai toisella vesitetty muoto itse pilaantumattomasta, aidosta asiasta. Ne ovat ominaisuuksia, joita oikealla (so. meidän) musiikilla ei ole.

Kulttuurin tutkijat voisivat tässä yhteydessä sanoa, että luokittelu (’joutavanpäiväinen pop-iskelmä’) luokittelee luokittelun kohteen sijasta paremminkin itse luokittelijan (arvostelijan, joka haluaa tällä tavalla erottautua tavallisesta mausta). Itse musiikista nuo luokittelevat ilmaisut eivät paljoakaan kerro. Eikä se ole tarkoituskaan, koska ko. musiikki ei määritelmällisesti ansaitse lähempää tarkastelua.

Rockkritiikissä muoto korostuu. Jos musiikin muoto ei noudata rockin sisäisiä hyvän musiikin kriteerejä (rajoja rikkovaa, särmikästä, tinkimätöntä, ironisoivaa jne.),
koko sisältö saa mennä.

Siksi rockin ulkopuolisia konventioita noudattava musiikki ei yleensä ansaitse tarkempaa kuuntelua.

Tilanne on vähän sama kuin vähättelisi lännen elokuvia sillä perusteella, että niissä esiintyvät aina ne inkkarit ja pyssymiehet.

Vihje: Jos Hanna Pakarisen ’Paperimiehen tytär’ halutaan asettaa historialliseen yhteyteensä, niin pitää katsoa amerikkalaisen countryn suuntaan. Se on traditio, jossa ensimmäisenä on laulettu niistä asioista, josta Hannan levyllä lauletaan.
Naisten näkökulmasta. Hannan levy alkaa sanoilla: ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan / sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan”. Ja päättyy näin: ”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen”.

’Joutavanpäiväistä’? Ehkä nuoren miehen näkökulmasta.

Hannan uran loppu?

Arvostelu alkaa lauseella ’Säälin sinua, Hanna’.

Lause suomennettuna: Säälin ja harmin takaa löytyy ajatus, jossa syntipukki ei ole niinkään Hanna itse, vaan iso paha levy-yhtiö. Se on pakottanut Hannan viimeisenä kaupallisena keinona laulamaan suomeksi ja yhtiön olemattoman panostuksen tuloksena tuotantomyllyn toisesta päästä on tullut ulos ’joutavanpäiväistä pop-iskelmää’.

Kyseessä on klassinen, vahvasti rockkritiikkiä sävyttänyt käsitys taiteen ja bisneksen suhteesta. Artistin, ja hyvän musiikin, suurin uhka on paha bisnes.

Joskus tuo teoria on totta, joskus ei. Varmaa on vain se, että rockkritiikki on hellinyt tuota syntipukkiteoriaa alusta alkaen.

Hannan kohdalla tuo oletus tuntuu vain olevan kovin, kovin kaukana totuudesta. (En aio tässä yhteydessä sen enempää perustella, oma aiempi arvosteluni kertonee jotain asiasta.)

Arvostelun lopussa Hannan ura pannaan vielä varmuudeksi pakettiin:

’Albumi lienee viimeinen sinetti Pakarisen uralle. On silti täysin ansaittua, että Hanna sai vihdoin oma äänensä kuuluville edes hetkeksi, vaikkei ketään ei enää kiinnostakaan’.

Tässäkin toistuu halu ymmärtää Hannaa, mutta kun rockkritiikille niin tärkeä asenne painaa päälle, niin tuloksena on taas täysin käsikirjoituksen mukainen ylhäältä päin heitetty tölväisy. Ilmaisu ’ketään ei enää kiinnostakaan’ tarkoittaa käytännössä lähinnä kirjoittajan omaa kaveripiiriä.

Jos ette yleensä lue rockkritiikkiä, niin voin kertoa, etteivät tuonkaltaiset arvostelut ole harvinaisuuksia. Aineistoa löytyy helposti yhden väitöskirjan tarpeisiin.
(Siksi minulla ei ole mitään syytä nostaa silmätikuksi ko. arvostelun tehnyttä
Oskari Onnista, joka on kirjoittanut myös oivaltavaa kritiikkiä.)

Onko rockkritiikillä merkitystä?

Niin, miksi rockkritiikki on saanut elää varsin rauhassa omaa elämäänsä?

Paljolti siksi, että sillä ei ole niin väliä.

Kritiikin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän se määrittelee menestystä.
Siksi kirja-, teatteri- ja kuvataidekritiikillä on ratkaisevasti suurempi merkitys on populaarimusiikin kritiikillä. Siksi kyseisten taidelajien piirissä käydään jatkuvalta tuntuvaa debattia kritiikin tilasta; milloin on kriisissä kritiikki, milloin itse taidelaji.

En muista, koska rockkritiikki olisi ollut kriisissä. Siksi se on saanut rauhassa luoda omat sääntönsä ja arviointimittarinsa. Niinhän ovat tehneet muutkin kritiikin lajit, mutta rockkritiikin kohdalla on yksi aivan erityinen ongelma.

Rockkritiikki yleensä, ja yleensä tiedostamattaan, kuvittelee, että sillä on monopoli määritellä millaisilla arvoilla kaikkea muutakin populaarimusiikkia arvioidaan. Aivan samoin kuin taidemusiikki on oikeastaan tähän päivään asti yrittänyt määritellä omat arvonsa universaaleina musiikin arvoina.

Siksi rockkritiikillä on merkitystä. Ei yksittäisinä kirjoituksina, mutta laajempana tapana hahmottaa ja arvottaa musiikkimaailmaa.

Suvaitsevaista?

Rockkritiikki ei perusteiltaan ole koskaan ollut erityisen suvaitsevaista. Ainakaan suhteessa muuhun populaarimusiikkiin.

Siihen on olemassa ymmärrettävät, historialliset syynsä. Rockin ideologiaan on niin syvälle rakennettu vaihtoehtoisuuden, kapinan, erilaisuuden, merkitsevyyden ajatus ja odotus, että tuon kehyksen kautta on vaikea ajatella, mitä musiikki voi olla ja merkitä tuon maailman ulkopuolella.

Rock on kehittänyt itsellensä monopolin tai vähintäänkin erikoisaseman määrittää, millaisia ovat populaarimusiikkia koskevat aidoimmat tai syvimmät tunteet ja merkitykset.

Tiedän tuon tunteen, 40-vuoden kokemuksella.

Eikä tämä ole pelkkää teoretisointia. Joka kerta kun musiikin kuuntelija esim. tuntee enemmän tai vähemmän häpeää pitämästään musiikista, ollaan tekemissä rockin (ja laajemmin korkeataiteen) perinteen kanssa ja sen kanssa, miten nuo perinteet ovat vaikuttaneet tapaan, miten ihmiset kokevat ja arvottavat musiikillisia elämyksiään.

Onhan rockin sisään rakennettu juuri siksi mm. käsite ’guilty pleasures’. Kyse on musiikista, jonka nauttimiseen on sisällytettävä häpeän tunteita ja pelkoja kasvojen menettämisestä.

Tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen tuhansia kertoja.

Lopuksi

Musiikki, sen tekijät ja kuluttajat, ansaitsevat tuota parempaa, syvempää, oivaltavampaa kritiikkiä.

Voi hyvä kritiikki toki olla myös suvaitsematonta, omaan asiaansa silmittömästi uskovaa ja muun maailman kieltävää. Rockkritiikki on jopa usein parhaimmillaan ollut sitä. Se on vain aivan erityinen taitolaji, johon harvat pystyvät.

Hyvältä kritiikiltä voisi kuitenkin toivoa, jopa vaatia, erilaisia näkökulmia ja näkökulmien vaihtamista. Se on tietysti vaikeaa, jos näkökulmat on rajattu etukäteen yhteen.

Kyllä, tämä on yleistys. Ei rockkritiikki ole aina näin yksioikoista.

Ja sitä paitsi: Rock elää ja voi hyvin. Rockin aikakausi on vain jo sen verran pitkään ollut ohi, että on jo aika toivoa musiikkikritiikkiin lisää uusia, rockin asettamia rajoja rikkovia näkökulmia.

Rockkritiikin itsensä kannalta ikävintä on, että ne asiat, jotka sen omien kriteerien mukaan ovat perinteisesti olleet hyvän musiikin ominaisuuksia eli rajojen rikkominen, haastavuus, rohkeus, toteutuvat sen kritiikissä aivan liian harvoin.

Hanna Pakarinen: Idols takana, elämä edessä

jukka_haarma — Wed, 06 Oct 2010 09:39:26 +0000

Olen kerran polvistunut Hanna Pakarisen edessä.

Tuosta on lähes kahdeksan vuotta aikaa. Hanna oli hieman aiemmin voittanut Suomen ensimmäisen Idols-kisan. Hanna oli tehnyt vaikutuksen tuhansiin ja taas tuhansiin suomalaisiin, myös minuun.

Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols-voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.

Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?

Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ”No täytyyhän hänen jotain vielä yrittää”.

Paperimiehen tytär

Hannan ensimmäinen suomenkielinen albumi ’Paperimiehen tytär’ (ilmestyy 20.10.) on aivan jotain muuta kuin pelkkä yritys.

’Paperimiehen tytär’ on hieno levy. Merkittävä levy. Totta kai Hannan kannalta, mutta laajemminkin.

Hannan ensimmäinen suomenkielinen levy ei todellakaan ole mikään yritelmä. Uusi suunta ja tyyli ovat löytyneet ensi yrittämällä, toki pitkällisen synnytysprosessin jälkeen.

Tiedämme Hannan äänen vahvaksi ja persoonalliseksi. Nyt noille ominaisuuksille on löytynyt myös luonteva suunta ja ilmaisutapa.

Levyn yleissävy on voimakas, täynnä sanomisen pakkoa, jopa vimmaa. Kuitenkin samanaikaisesti levyltä kuuluu vilpitön sanomisen ja laulamisen ilo ja rentous.

’Paperimiehen tytär’ kuulostaa siltä, että sillä on tarkoituksensa. Levyn musiikki osuu maaliinsa, menee läpi suoraan keskeltä ja luo samalla uutta.

Siinä mielessä tämä levy muistuttaa toisen Idols-tähden, Anna Puun ensilevyä. Sekin uudisti suomalaista musiikkia, ei marginaalista vaan keskeltä käsin.

Muuten ’Paperimiehen tytär’ poikkeaa paljon Anna Puun ja muidenkin uusien suomalaisten naislaulajien ilmaisumaailmasta.

Debyyttilevy?

Ei ole syytä epäillä Hannan omia ajatuksia tästä levystä. Vasta nyt Hanna on ollut tilanteessa, että edes pystyy kirjoittamaan tekstiä omista ajatuksistaan ja tunteistaan. ”Sitä varten on tarvinnut elää riittävästi tätä elämää. Välillä on tuntunutkin, että tässä tehdään debyyttilevyä.”

Debyyttilevy kahdeksan vuoden harjoitusajalla. Suurimpana harjoitusareenana Euroviisujen finaali.

Harjoitus kyllä kuuluu lopputuloksessa.

Ehkä juuri siksi ’Paperimiehen tytär’ tarjoaa yhden vakuuttavimmista albumin aloituksista, joita olen kuullut. ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan /sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan’ (’Prinsessa Armaada’).

Sävy, jolla Hanna nuo sanat laulaa, on niin lempeän määrätietoinen, että tuossa muutamassa sekunnissa levy saa heti suuntansa. Niin tyylillisesti kuin sanoituksellisesti.

Albumi sisältää myös yhden parhaista kappaleen lopetuksista, joita olen kuullut: ”Miehet ovat meidän ystäviä / pöntön rengas ylhäällä” (”Miehet”).

Puhumattakaan siitä, että samainen laulu on yksi terävimmistä, hauskimmista ja samalla lempeimmistä lauluista, mitä miehistä on tässä maassa kirjoitettu.

On turha kieltää sitä tosiasiaa, että tämä levy on naisen tekemä, naisen näkökulmalla. Tuo ei ole leiman lyömistä, vaan suoraan levyltä välittyvä asia.

Levyn tuottaja ja Hannan sanoittajakaveri Markus Koskinen on suoraan minulle tunnustanut, että tämän levyn teko oli hänelle oppimatka nuoren aikuisen naisen maailmaan.

En epäile.

”Sun täytyy oppii miten nainen käyttäytyy / ensin seuraus ja sitten syy” (’Hetken pieni liekki’).

”Kaksi Saimaan neitoa / illan punaa poskilla / katsoo yli selän / katsoo kohti tulevaa / minä rakastan sinua / eikä koskaan uppoa / Prinsessa Armaada” (’Prinsessa Armaada’).

’Ei perhokalastus mua kiinnosta / mut koskessa seison kumisaappaissa/../Bruce Willis konnat selättää / kyllä tää HD:n laatu hämmentää” (’Miehet’).

”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro /
laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen” (’Nyt on mun vuoro).

Hienoja riimejä jo pelkästään paperilla.

Rockia? Poppia? Iskelmää?

Hannan aiemman päätyylin, keskitien popin kanssa tällä levyllä ei ole paljoakaan tekemistä. Jos vähän liioitellaan, niin ilmaisun voimassa ja tunneskaalassa tällä musiikilla on enemmänkin tekemistä oopperan kuin kevyen popin (tai ’runotyttölaulun’) kanssa.

Jos tyylillistä suuntaa etsitään, niin ”Paperimiehen tytär” istuu ehkä jonnekin rockin ja iskelmän välimaastoon. Tehden sen kuitenkin niin luontevasti, että koko genremäärittely menettää samalla merkityksensä.

Mutta ok. Tämä levy on iskelmää, jos sillä tarkoitetaan selkeitä muotoja ja sävelkulkuja, suurta tulkintaa ja isoja, jaettaviksi haluttuja tunteita. Ja olkoon tämä rockia, jos sillä tarkoitetaan yhtyesointia, omakohtaisuutta, tinkimättömyyttä ja itsensä likoon pistämistä.

Mutta ennen kaikkea tämä on hyvää, hienoa musiikkia, jos sillä tarkoitetaan musiikkia, joka saa sinut tuntemaan, innostumaan, hiljentymään, laulamaan, miettimään, nauramaan, väittelemään, kirjoittamaan, liikuttumaan.

Markus Koskinen

Markus Koskinen on tämän levyn tuottaja, säveltäjä, Hannan sanoittajapari ja kannustaja. Hannan sanoin: ”Ilman häntä tätä levyä ei olisi ikinä syntynyt, sen uskallan myöntää”.

Koskinen (mm. vuoden tuottaja-Emma 2007) on jostain loihtinut nämä yksitoista
levyn kappaletta, joista yksikään ei tunnu turhalta välipalalta. Koukkuja ja oivalluksia riittää, vaikka pysytäänkin perusasioissa. Tärkeintä on laulun ja tulkinnan tukeminen ja siivittäminen, ei ylimääräiset päälle liimatut hienoudet.

Myös minulle levyn pääosassa on Hanna Pakarisen ääni. Siinä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä, haavoittuvuutta ja uhmaa, tyttömäisyyttä ja kypsyyttä,
leikittelyä ja vakavuutta.

Vertailukohtia?

Muistuttaako Hanna ketään toista suomalaista laulajaa? Ei tyylillisesti, mutta ilmaisun intensiteetissä ehkä Anna Erikssonia.

Lähin sukulais-sielu voisi kuitenkin olla Paula Koivuniemi. Ei niin voimakas ja karheaääninen kuin Paula, mutta, ja pyydän tätä anteeksi, ääneltään monipuolisempi ja sävykkäämpi.

Löytyy tästä kritisoitavaakin. Levylle toki yhtenäisyyttä antava bändisointi alkaa pitemmän päälle syödä tehojaan. Hieman monipuolisemmat sovitusratkaisut olisivat kuitenkin voineet tuoda vähän lisäväriä. Myös jotkut sanoitusriimit eivät joko osu laulun kanssa kohdalleen tai ovat riimeinä ehkä jo kuluneita. Ja totta myös se, että Hannan voimakas tunnelataus voi koko levyn mittaisena olla..aika paljon.

Mutta kuitenkin: Jos tämä levy ei kosketa eikä synnytä vastakaikua monissa, monissa levyn kuulleissa suomalaisissa, niin sitten minä en ymmärrä mitään naisista, miehistä, elämästä tai musiikista.

Tuon sanominen on sinänsä pelkkää varman päälle pelaamista suhteessa tämän levyn panoksiin.

Voin jo nyt helposti kuvitella millaista on olla Hannan keikalla sen jälkeen kun yleisö on nämä laulut kuullut ja ottanut omakseen.

Luulenpa, että ilmassa on silloin kotiinpaluun, uuden alun, elämän tuntua.

Hanna, lauluasi siteeraten: Olet menossa suuntaan oikeaan.

Terveisin,
fanisi

Kuka on Suvi Teräsniska?

jukka_haarma — Thu, 16 Sep 2010 11:59:10 +0000

Suvi Teräsniskan kahta ensimmäistä levyä on myyty yhtyeensä lähes 50 000 kappaletta. Se on tämän päivän Suomessa suuri määrä. Keikkoja hän ehtinyt tehdä satoja. Siitäkin huolimatta kysymys kuuluu edelleen, kuka on Suvi Teräsniska? Media on ollut Suvin kohdalla kovin hiljaa. (Perinteistä radiota lukuun ottamatta.)

Suurin piirtein ainoa media-ihmisten kysymys Suvista on ollut, että onko tuo todella hänen oikea nimensä? (On.)

Tämä ei varmaan johdu Suvista, jolla tarinoita ja persoonaa riittäisi, vaan yksinkertaisesti siitä, että Suvi edustaa medialle väärää genreä, iskelmää. (Ja ehkä myös ’väärää’ paikkakuntaa, täältäpäin kaukaista Oulua.)

Entinen valtavirta, suomalainen iskelmä on siirtynyt marginaaliin. Tai paremminkin, siltä se näyttäytyy median valokeilassa. Iskelmä on joutunut kotimaassaan puolustuskannalle. Sen täytyy nykyisin ansaita julkisuutensa, mieluiten sydänsuruisten ja karikkoisten elämäntarinoiden tai juhlallisten palkintojenjakojen ja -konserttien kautta.

Siellä jossain kuitenkin on vielä se suurehkokin, ’iskelmää rakastava Suomen kansa’,
jolle iskelmä on edelleen osa arkipäivää. Se osa kansaa, joka on kiitollinen siitä, että joku uusi nuori tulokas haluaa vielä edustaa ja esittää heidän musiikkiaan.

Ehkä tilanne Suvin kohdalla kuitenkin muuttuu kun hänet on saatu mukaan Nelosen Kuorosota-ohjelmaan edustamaan kotikaupunkiaan.

Kirjoitin pari vuotta sitten Suvin ensilevystä ’Särkyneiden sydänten tie’, että se on vuosikymmenen paras iskelmädebyyttilevy. Kantaani en ole tarvinnut muuttaa. Enkä myöskään sen suhteen, että Suvi on hieno, poikkeuksellisen kauniin ja syvän äänen omaava nuori laulaja.

Uusi levy

Uudella "Rakkaus päällemme sataa"-levyllä Suvin ääni pääsee entistä paremmin esiin. Riittää kun kuuntelee levyn aloituskappaleen ja singleraidan ’Jos menet pois’ ensiminuutin. Suvin ääni on saanut entistä enemmän varmuutta ja tuotanto samalla ilmavuutta. Suvin ääneen voi luottaa, sitä ei tarvitse peittää minkään ylimääräisen alle.

"Rakkaus päällemme sataa" -levy on tehty huolella. Säveltäjiä, sanoittajia ja tuottajia on useita. Oikeita lauluja, oikeita sanoituksia ja oikeata tapaa lähestyä niitä on selvästikin mietitty.

Ei ole uutinen, että suomalainen iskelmä on liian usein, resurssien tai ajattelun puutteesta, liukuhihnatuotantoa. Suvin kohdalla näin ei ole. Mikä ei sinänsä ehkä ole yllätys, harva se haluaisi pilata kultalevyillä alkaneen uran puolihuolimattomalla
toteutuksella.

Vaikka kokonaisuus toimii, niin katsoisin noin puolen levyn materiaalista nousevan tietyn rutiinitason, vaikka hyvänkin sellaisen, yläpuolelle. Ja parhaat raidat nousevat isoiksi, koskettaviksi lauluiksi, joista moni löytänee oman tarinansa, omien tunteidensa sen hetkisen tulkin.

Niin kuin kaikki tiedämme, sellaisiksi iskelmät ovat parhaimmillaan tarkoitettu. Iskelmälle ei ole olemassa etukäteen määrättyjä objektiivisia hyvän mittareita. Ne nousevat isoiksi lauluiksi käytön kautta. Sellaisen voi toki aavistaa, mutta ei tietää.

Singleraita ja radiohitti ’Jos menet pois’ voi olla yksi niistä. Muita mahdollisia elämään jääviä lauluja ovat ’Elän kosketuksesta’, ’Kaksi yksinäistä’, ’Jos mikään ei riitä’ ja ’En saanut sua pilviin’. Viimeksi mainittu on vanha Jussi Hakulisen sävellys ja Yö-yhtyeen hitti, jota Suvi on esittänyt myös Yön keikoilla. Siinä meillä on ison laulun upea tulkinta. Olli Lindholmin omanlaisensa juron tulkinnan jälkeen tämä kuulostaa joltakin aivan muulta.

Toinen iso laulu on Nalle Alhstedtin säveltämä ja Sinikka Svärdin sanoittama ’Älä ikinä sano niin’. Tuossa on aineksia lauluksi, jota keikoilla lauletaan mukana käsiä kertosäkeen kohdalla ylhäällä keinuttaen.

Tuollaiset laulut ovat Suville omiaan. ’Älä sano ikinä niin’ sisältää suuria tunteita, suuria kertosäkeitä, herkkiä suvantokohtia, sielukasta tulkintaa. Pikkusievyys tai liiallinen siloisuus, joista tälläkin levyllä on joitakin merkkejä, ei minusta Suville sovi.

Mutta kokonaisuutena ottaen: Jos pidätte suomalaisesta iskelmästä, kuunnelkaa tämä levy. Luulen, että ette pety. Suvin kautta suomalainen iskelmä on saanut tärkeän lisän perintönsä jatkeeksi. Suomalaista iskelmää ei pidä esittää tai kuunnella anteeksipyytäen, vaan juuri niin kuin Suvi sen tekee, siitä aidosti nauttien.

Tähteyden kriisi?

jukka_haarma — Mon, 28 Jun 2010 10:01:05 +0000

Siitä ei ole kauaakaan kun konserttilipussa luki: ”Kameroiden ja videolaitteiden tuominen konserttipaikalle ehdottomasti kielletty”.

Tämän päivän perspektiivistä katsottuna tuo lause tuntuu lähinnä koomiselta. Se mikä oli aikoinaan lehtikuvaajien yksinoikeus tähtikonserttien kahden ensimmäisen kappaleen aikana, on nyt kaikkien konserttilipun lunastaneiden jokamiehenoikeus. Tai melkeinpä kansalaisvelvollisuus.

Sekään ei ole enää uutinen, että artistit taustajoukkoineen käyttävät eri tavoilla hyödykseen yleisön/fanien kuvaamaa konserttimateriaalia.

Kontrollin aika on ohi, sanotaan. Tuo koskee niin musiikkiteollisuutta kuin työpaikkojakin. Musiikkiteollisuuteen olennaisesti liittyvän tähteyden näkökulmasta tämä aika on siksi mielenkiintoista.

Tähteyteen kun on perinteisesti kuulunut julkisuuden kontrolli.

Tähteyden kulta-aikana eli valkokankaan suuruuden aikoina tähteyttä oli taatusti helpompi pitää yllä ja kontrollissa verrattuna tähän aikaan, jolloin sekä tähdet että yleisö kilpailevat usein siitä, kumpi pääsee lähemmäksi toinen toistaan.

Mutta tähteydestä ja kontrollista pidetään toki vielä kiinni; ainakin konserttilavojen suljetulla puolella.

Axl Rose ja tavallinen vesipullo

Ilta-Sanomat julkaisi Gun N’Rosesien Suomen konsertin yhteydessä Axl Rosen ns. raiderin eli lähinnä listan kaikesta siitä, mitä tähdille pitää olla tarjolla ennen konserttia, joko hotellissa tai konserttipaikalla. Listalla on n. 60-70 tarjoiluun liittyvää vaatimusta, kahdesta erikois-shampanjapullosta 12:ta tavalliseen vesipulloon. Ja ohjeita esim. siitä, mihin suuntaan tarjottimella olevien porkkanat pitää olla siivutettu tai minkä merkkistä pähkinävoita pitää pöydästä löytyä.

Konsertin järjestäjän Kalle Keskisen mukaan vaadittavien tuotteiden hankkimiseen ja etsimiseen osallistui kaksi asiantuntijaa monine avustajineen.

Listan luettuaan sitä alkaa kummasti miettiä, mitä se tavallinen vesipullo mahtaakaan tässä yhteydessä tarkoittaa.

Kuilu tolkuttoman kalliiseen elämäntapaan tottuneen ja lähinnä pr-toimistonsa kautta kommunikoivan perinteisen tähden ja tämän päivän ekologisesti tietoisen ja faniensa lähellä olevan tähden välillä on koko ajan suurenemassa.

Mutta Axl Rose edustaakin jo vanhaa maailmaa.

Tavallinen tähti?

On selvää, että netin alulle panema uusi maailma on muuttanut ratkaisevasti tähden ja fanin, artistin ja yleisön, levy-yhtiön ja kuluttajan suhdetta. Siinä missä aiemmin oli kontrollia, on nyt uutta avoimuutta, siinä missä aiemmin oli korkeita rauta-aitoja, on nyt yhteisöllisyyttä, siinä missä aiemmin oli tiedotteita, on nyt keskustelua.

Tuo on kehitystä, joka on muuttanut (musiikki)kulttuuria positiiviseen, rikastuttavaan suuntaan.

Mutta toisaalta, onko samalla kadotettu jotakin tähteyden lumosta ja siihen olennaisesti liittyvästä salaperäisyydestä?

Niin kuin PMMP:n Paula Vesala kirjoitti keväällä Nyt-liitteen kolumnissaan, nykyisin pitää cd- ja dvd -levyille lisätä kaikenlaista tylsää arkista lisämateriaalia sen nimissä, että pitää tulla fania lähelle.

Neuvonsa artisti-kollegoilleen Paula kiteytti näin: ”Jos musiikkinne kuljettaa kuulijan hetkeksi arjesta johonkin unimaailmaan, älkää tulko lähelle nöyränä ja tavallisena. Pysykää siellä jossain kaukana.”

Kyllä. Tavallisuus on ainakin tähteyden vastakohta.

Tosin ei välttämättä Suomessa. Suomalaistähdiltä on aina vaadittu myös tavallisuutta. Pitää olla jalat maassa, tähteydellä ei pidä ylpeillä. Tämän suhteen jopa Anna Abreu ja Kari Tapio ovat samalla viivalla.

Suomessa tähdeksi ei synnytä vaan siihen pitää kasvaa ja sen kanssa pitää elää siivosti.

Mutta pitäisikö kuitenkin kirjoittaa: Eläköön tähteys, eläköön se mitä aikoinaan kutsuttiin eskapismiksi, eläköön taiteilijan ja yleisön välinen ero!?

Eikö tähteyteen liittyvät unelmat ja salaperäisyys ole osa tähteyden ydintä eikä suinkaan bonusmateriaalia?

Tämä voi olla ääriesimerkki, mutta hei, kuka meistä oikeasti olisi halunnut nähdä, miten Marilyn Monroe selviää aamuaskareistaan?

Anna Puun toinen levy

Jukka Haarma — Wed, 12 May 2010 10:35:48 +0000

Onko Anna Puun toinen levy ”Sahara” hyvä?
On.
Tekeekö Anna Puu hyvää suomalaiselle musiikille?
Tekee.

Anna Puu rikkoo kaavaa. On tehnyt sitä alusta asti. On selvää, että hän on erilainen Idols-tähti. Jo se on positiivista. Minusta vieläkin hienompaa on, että hän rikkoo kaavan siitä monien vaalimasta oletuksesta, että musiikkia uudistetaan vain sivuteillä, syrjässä valtateiltä ja suurelta yleisöltä.

Anna Puu tiimeineen osoittaa, että noin ei aina ole eikä tarvitse olla. Jos on riittävästi ymmärrystä, näkemystä ja rohkeutta, uudistaminen voi tapahtua musiikkikentällä missä tahansa.

Toisaalta, niin kuin olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, Anna Puun kohdalla ei ole mitään tarvetta miettiä, mihin lokeroon tai genreen tämä musiikki pitäisi asettaa.

Tuollaiset kysymykset tuntuvat Annan kohdalla lähinnä koomisilta.

Samanlainen vai erilainen?

Tämä on kuitenkin oikeutettu kysymys: Kuulostaako levy samanlaiselta kuin Anna Puun ensimmäinen?

Kyllä ja ei. Annan oma tyyli tekee levystä edellisen kaltaisen, hyvässä mielessä. Uutta on levyn jotenkin miettivämpi ote ja sävy. Ehkäpä siksi ”Sahara” ei avaudu niin nopeasti kuin ensilevy. Uutta ovat myös híenovaraiset jousisovitukset, lastenlaulutyyppiset kappaleet (”Anna ja merikarhu” , ”Ruusunen”), hiipivä tanssigroove (”Vuoroin vieraissa”) ja 50-lukumainen iskelmätyyli (’nimikappale ”Sahara”).

Ainakin ”Sahara” on jälleen kaunis, mietitty, monimuotoinen kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tälläkään levyllä ei ole mitään turhaa, mitään päälle liimattua, mitään joka ei siihen luontaisesti kuuluisi.

Anna on itse eräässä haastattelussa kuvannut ”Saharaa” ensilevyä naisellisemmaksi.

Luulen ymmärtäväni, mitä Anna tarkoittaa.

Itse koen tuon toteutuvan pienimuotoisesti vaikkapa ’Onnen viipaleet’ -laulun kolmessa sanassa: ’Tanssittaa niin vietävästi’.

Tyyli

Hämmästyttävää Anna Puun kohdalla on se, kuinka nopeasti hän on löytänyt oman persoonallisen tyylinsä. Hän on nyt, tämän albumin myötä, levyttänyt 20 laulua ja yksikään niistä ei kuulosta siltä kun laulu ei olisi Annan oma.

On oikeasti outoa, että Anna Puu ei kuulosta keneltäkään muulta kuin Anna Puulta. Ei Suomessa tai ulkomailla. Ja naislaulajat ovat sentään tehneet valtavan esiinmarssin tällä vuosituhannella, joten vertailukohtia pitäisi löytyä.

Tiimityötä

Anna Puun ympärillä ei ole koneistoa, mutta kylläkin tiimi. Hieno tiimi. Se on tällä uudella levyllä lähes sama kuin ensimmäisellä. Tuottajina, säveltäjinä ja soittajina Jukka Immonen, Lasse Kurki ja Knipi, sanoittajina pääosin Mariska ja Heimo Hatakka, osin myös Anna itse.

Omat suosikkini levyltä ovat, tällä hetkellä, 1. singleraita ”Riko minut”, nimiraita ”Sahara”, ”Sinä olet minä” ja ”Nopeimmat junat”. Erityisesti viimeisin näistä on melodisesti, soitannollisesti ja sanoituksellisesti poikkeuksellisen kaunis laulu.

Pisteitä?

Annoin Annan ensilevyllä pisteitä, asteikolla yhdestä kymmeneen, 9/10. Tälle uudelle annan 8/10. Lähinnä siksi, että kappalemateriaali ei ehkä ole aivan yhtä vahvaa kuin ensimmäisellä ja/tai siksi, että ensimmäisen levyn yllätyksellisyys ei luonnollisesti voi enää yhtä voimakkaasti toistua.

Mutta antaa nyt niiden pisteiden olla. Viime kädessä tämän musiikin, käyttääkseni Peter von Baghmaista ilmaisua, pohjavire on, kepeydestään huolimatta, syvästi humaani. Tämä musiikki kertoo tarinaa ihmisyyden parhaista, rohkaisevista puolista.

Tämä musiikki ei kyynistele, ei viisastele, ei asetu minkään tai kenenkään yläpuolelle.

Levyn lopettavalla raidalla Anna laulaa ”Miltä nyt tuntuu /mistä tuulee nyt?/ Mitä aion nyt?”

Omasta asemastaan musiikin tekijänä ja tähtenä hän varmaankin tuossa laulussa laulaa.

Mutta luulenpa, että vähän myös tästä meidän kaikkien elämästä.

Levy loppuu sanoihin:

”Uskomaton juttu, kerta kaikkiaan”.

”Sahara” ilmestyy 26.5.

Musiikkihistorian subjektiivisin levyarvio

jukka_haarma — Tue, 11 May 2010 06:45:31 +0000

Rättö ja Lehtisalo: UU mama (Ektro Records)

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo -kokoonpanon mainion Hiekkarantaa-albumin jälkeen parivaljakko Rättö ja Lehtisalo taikovat hatustaan hieman vaisun levyn. Levy vaikuttaa välityöltä, jonka tasapaksun keskitempoisissa kappaleissa hittipotentiaali loistaa poissaolollaan. Naiivisti nimetyt kappaleet kertovat etäännyttävästä ironiasta ja lopputulos vaikuttaa postmodernilta sekoilulta. Tuntuu että aika on kulkenut länsirannikon herrojen ohi ja he taitavat olla siirtymässä jo eläkkeelle pop-museoon. Läpimurto jäi heiltä saavuttamatta, mutta jotain omaperäistä tässä kuitenkin on.

Tuo levyarvostelu ei ole käsialaani, vaan se on kopioitu suoraan Ektro Recordsin nettisivuilta. Rättö ja Lehtisalo ovat kirjoittaneet sen itse.

Vaikka tämä tapaus, jossa bändi kirjoittaa oman arvionsa omasta levystään, ei olisikaan aivan ainutkertainen, niin ainakin kyseessä on yksi hauskimmista levyarvioista, joita olen lukenut.

Pakko lähteä levykauppaan ostamaan tämä uutuustuote heti kun se ilmestyy 12.5., jotta voin luoda levystä oman subjektiivisen näkemykseni.

Levyn kokonaiskesto on nettisivujen mukaan 35:28.

Tuntuu todella hyvältä kestolta. Mahdollisesti yksi musiikkihistorian parhaista kestoista.

Musiikkihistorian lyhyin levyarvio julkaistiin muuten aikoinaan Rolling Stone-lehdessä. Kyseessä oli jokin Yes-yhtyeen levyistä ja arvio oli sanan pituinen:

No.

www.ektrorecords.com/ektro.php

Tämän vapun sanoma: Jokainen on vähän homo

jukka_haarma — Thu, 29 Apr 2010 09:30:15 +0000

Jukka Takalo on juuri julkaissut EP-levyn, jossa toteutuu ns. huumorilevylle ainakin kolme harvinaista ominaisuutta:

1) Se oikeasti naurattaa
2) Se kuulostaa paremmalta kuultuna kuin pelkkänä tekstinä
3) Se kestää kuuntelua

Levy kantaa nimeä ”Homo EP” ja se viittaa levyn avausraitaan, joka on nimeltään
”Jokainen on vähän homo”.

Tuossa ei sinänsä ole mitään ainutlaatuista. Kuuluisa ’Meissä jokaisessa asuu pieni..’ -lauseesta on tehty monta eri muunnosta vuosien varrella. Jukka Takalo saa teemasta kuitenkin uutta irti.

”Jokainen meistä on homo” on yhtä aikaa sekä hauska että hellyyttävä laulu suvaitsevaisuudesta. ”Miksi taivas ei ole mustavalkoinen / sitä niityllä miettii mehiläinen / miksi jokainen kukka on erilainen / niin erilainen, silti samanlainen /
Se on aivan sama hetero vai homo / jokainen on sydämensä pomo / ja jokainen on vähän homo”.

Sääntöihin kuuluu, että tuollaista kertosäettä hoilataan sitten yhdessä ja näin levyllä myös tapahtuu. (Levyn lopun kuoro-osuus on toteutettu siten, että ihmiset ovat voineet lähettää sähköpostitse omia homohuutojaan.)

Laulu toimii hienosti levyllä ja toivottavasti myös kansan lauluna Hangosta Utsjoelle.

Tuon lisäksi ”Homo EP” sisältää laulun ’Jäin munista kiinni lauteisiin’, joka alkaa perinteisenä Suomi-Ruotsi-Norja maaotteluvitsinä, mutta päättyy Suomen edustajan Matin tässä yhteydessä outoon elämänfilosofiseen löytöretkeen.

”Elämä on vittu(maista murehtemista)” on sanaleikkinä perinteinen vappulaulu, mutta sekin saa loppua kohden uusia vakavampia sävyjä.

”Elämä on ou nou” jatkaa samalla tragikoomisella linjalla. ”Elämä on ou nou / yhenlainen gameshow / siinä jos ei pärjää / puttoo pois // Kuuleppas nyt veikka /
tää ol’ vika keikka / mount everest multa / kokemati jää”.

Jokainen laulu pitää kuitenkin siis kuulla, sillä ne oikeasti soivat. Sovituksissa ja soitossa on monia pieniä koukkuja, jotka ovat harvinaisia mausteita tämän tyyppisillä levyillä.

Jos haluat lisähappea vappuun, kuuntele tämä levy.

Jukka Takalo MySpacessa

Johanna Kurkela teki kauniin levyn

jukka_haarma — Thu, 29 Apr 2010 07:38:19 +0000

Alkuun on pakko todeta, että laulaja Johanna Kurkelan ja minun välilläni on aina ollut ongelma.

Ongelma on tosin pelkästään minun ja se johtuu lähinnä Johannan äänen korkeudesta. Se on yleensä soinut niin korkealta, että en ole päässyt sen kanssa sinuiksi. Johannan tulkintatavassa olen myös usein vierastanut sen liiallista siisteyttä. Kyse lienee minulle vieraan kansanlauluperinteen (tai kansanlaulukoulukunnan) tavasta laulaa ennen kaikkea puhtaasti ja heleästi.

Olisi väärin odottaa Johannalta rocktulkinnan karheutta, joten siitä ei ole kyse.
Vaikka ero kauniin ja vain soman lauluäänen -ja tulkinnan välillä saattaa olla hienon hieno, niin tuo ero on kuitenkin merkitsevä.

Johannan uudella levyllä ”Hyvästi, Dolores Haze’” (Warner) tuo ero kääntyy ilman muuta kauniin puolelle. Syynä varmaankin, että levyn laulut ja sovitukset ovat niin onnistuneita. Johannan lauluun on ehkä juuri niiden kautta tullut uusia sävyjä, uutta uskottavuutta suhteessa teksteihin. Laulussa on nyt määrätietoisuutta, joka ylittää puhtaan laulutavan ehkä aiemmin aiheuttaman varovaisuuden.

Albumin ensimmäinen single ”Rakkauslaulu” on jo ollut ansaittu hitti. Alun perin The Rasmuksen Lauri Ylönen oli tiettävästi säveltänyt sen englanninkieliseen tekstiin. Levy-yhtiössä huomattiin sävellyksen potentiaali ja loppujen lopuksi suomenkielisen tekstin tekijä löytyi läheltä eli sen teki PMMP: n Paula Vesala. Eli ”Rakkauslaulun” melodia ja sanat ovat syntyneet samassa talossa, mutta eri aikaan.

Kerron tarinan siksi, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno rakkauslaulu. Teksti tasapainoilee perinteisen iskelmätekstin pateettisuuden ja syvällisyyden välimaastossa, mutta viime kädessä Kurkelan tulkinnan kauneus ja voima, laulun huikea melodisuus ja sovituksen täydellisyys nostavat kappaleen aivan omalle tasolleen. Eihän tällaista melodista runsautta ole kuultu Suomessa aikoihin!

Sanalla sanoen: Klassikko.

Toinen tuleva hitti on varmaankin levy avausraita ”Tuo se mulle”. Tuo Timo Kiiskisen sävellys ja sanoitus on sekin rikasmelodinen, keskitempossa kulkeva sävellys, joka on kuin luotu radioon. Se ei kuitenkaan kuulosta mitenkään pakonomaisesti siltä, että ”nyt kuulkaa tehdään radiohitti”.
’Tuo se mulle’ yksinkertaisesti vain kulkee vastustamattoman kevyesti eteenpäin ja toteuttaa sen minkä sanat lupaavat: ”Maailma on suuri / on paljon piilossa / ei ole olemassa / mitään mahdotonta / Kun sä löydät länsituulen / tuo se mulle tuo se mulle / pienen hetken tai ikuisuuden / tuo se mulle”.

Muita levyn suosikkejani ovat kaunismelodinen irlantilaisvaikutteinen, levyn toisen tuottajan Markus Koskisen sävellys ”Ilta saapuikin niin äkkiä”, Radio Suomen Levylautakunnassakin kehuttu, hienosti sovitettu Juha Tapion sävellys ”Piha ilman sinua” sekä Poets Of The Fall-yhtyeen laulajan Marko Saareston sävellys ”Jos sä tarvitset mua”.

Sekin toteuttaa kauniisti tämän levyn epävirallista teemaa: Melodian kauneutta ja runsautta.

”Hyvästi, Dolores Haze” on huolellisesti koostettu albumi lauluja, joka on todiste ainakin kolmesta positiivisesta asiasta:

1) Suomesta löytyy nykyisin uusia tuottajia, jotka ymmärtävät muutakin kuin rockin kieltä (tässä tapauksessa Markus Koskinen ja Sampo Haapaniemi).

2) Suomesta löytyy nykyisin hienoja säveltäjiä ja sanoittajia, jotka alkavat olla kovan luokan suomalaisen ”kevyen” musiikin perinteen jatkajia.

3) Populaarimusiikissa laatu ja suosio kohtaavat jälkeen kerran. Tämä levy oli viime viikolla Suomen listaykkönen (ja tällä viikolla kolmonen).

Kannen ulkoasusta en tosin oikein pidä. Tuntuu vähän turhan hempeältä.

Mutta sekin lienee taas vain minun ongelmani.

Paula Koivuniemi, Elvis ja 'Ikävä'

Jukka Haarma — Tue, 13 Apr 2010 08:32:49 +0000

Jos Kari Tapio on Suomen Johnny Cash, niin onko Paula Koivuniemi Suomen
Dolly Parton?

Ei. Paula on Suomen naispuolinen Elvis. 60-luvun Elvis. Ei lauluääneltään eikä -tyyliltään, mutta esiintyjänä, tulkitsijana ja tähtenä.

Kyllä näin voi ajatella ainakin puolitosissaan.

Sekä Paulan että Elviksen kohdalla muiden tekemät kappaleet kääntyvät omiksi.
He ovat tulkitsijoita, joiden tulkinnat voi jokainen heti tunnistaa (sama koskee tietysti myös Tapiota ja Cashia, mutta erityisesti Cash teki lauluja myös itselleen).

Elvistä ja Paulaa yhdistää myös se, että he ovat viihdyttäjiä. He ovat toki nöyriä yleisönsä edessä niin kuin Tapio ja Cash, mutta menevät kuitenkin lavalle ennen kaikkea esiintymään, flirttailemaankin. Tuohon verrattuna Kari Tapio ja Johnny Cash vain asettuvat hahmoineen lavalle.

Molemmat tunnetaan myös mustista nahka-asusteistaan; samoin kullasta ja kimalluksesta. Paulan esiintymisten kohdalla tapahtuu sama kuin Elviksenkin kohdalla aikoinaan: Niihin mennään viihtymään, laulamaan mukana, katsomaan showta, kokemaan tähden hehku.

Siinä missä Paulan ja Elviksen kohdalla ollaan Las Vegasiin loisteessa siinä Tapion ja Cashin kohdalla ollaan paremminkin naapuribaarin hämärässä.

Niin kuin Paula Ilta-lehden haastattelussa äskettäin totesi, ’keikka ei saa koskaan olla läpilaulettu’. Keikat ovat yleisölle juhlatapahtumia.

Muistan kuin Paula Koivuniemi toissa kesänä astui lavalle Seinäjoen Provinssirockissa, etukäteen ajatellen vieraan yleisön eteen. Tilanne ei ollut helppo. Olen varma, että Paulakin oli hermona. Mutta ei mennyt montaakaan minuuttia kun selvisi, että tuo yleisö, tuo eri-ikäisistä, sekä naisista että miehistä, koostunut yleisö oli tullut vastaanottamaan Paulaa, hänen ei tarvinnut voittaa sitä puolelleen.

Paula ei tuona päivänä hylännyt juuriaan, vaan kokeili rohkeasti uutta maaperää. Se onnistui. Tuosta päivästä lähtien hän ei ollut enää vain tanssipaikkojen ja konserttisalien tähti.

Tuon tapahtuman heijastumia on varmasti osaltaan myös Paulan uusin levy ’Rakkaudella’ (Edel). Levyllä Koivuniemi tulkitsee suomalaisia rock- ja popsävellyksiä. Monet niistä ovat ’kaikkien’ tuntemia. ’Rakkauden haudalla’, ’Peltirumpu’, ’Jäävalssi’, ’Ikävä’, ’Balladi elokuvasta Klaani’.

Mikä minusta hienoa, niin tämä levy ei kuitenkaan ole jatkoa Koivuniemen versiolle Apulanta-yhtyeen ’Anna mulle piiskaa’ -kappaleesta. ’Rakkaudella’ ei yritä kosiskella uutta, nuorta rockyleisöä. Tämä ei ole rokkimimmi Koivuniemen rokkilevy. Tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat.

Pääosassa ovat piano, sellot ja Paulan ääni. Kuulostaa toisaalta kovin taiteelliselta. Lopputulos kuitenkin pääosin ylittää ylitaiteellisuuden karikot.

Mika Toivasen sovitukset, vaikka koko levyn mitassa toistavatkin itseään (kauniimmin sanottuna: muodostavat eheän levyn mittaisen tyylikokonaisuuden),
ovat parhaimmillaan oivaltavia, pysäyttäviä, rohkeita. Koska tämän levyn pääosassa ei ole vauhti ja hyvä meininki, niin Paulan ääni saa nyt aikaa. Aikaa pysähtyä, antaa tilaa tulkinnalle.

Tällä levyllä Paulan julkinen kuva ja musiikki ovat yhtä: nämä laulut kuulostavat kypsän, paljon kokeneen aikuisen naisen lauluilta.

Levyä kuunnellessa tulee paikoin mieleen vanhat Seija Simolan klassikot. Vaikka Paulan levy on pelkistetympi kuin Simolan usein suureelliset sovitukset, niin samaa draamaa, samanlaista suurta tunnetta tämä levy henkii.

Panokset ovat tuolloin aina kovat. Jos mennään metsään, niin sitten mennään kunnolla. Rutiinisuoritukset ovat tylsiä.

Jos Paula Koivuniemi ei ole sinua aiemmin koskettanut (niin kuin aiemmin ei aina minuakaan, kyse on ollut paremminkin arvostuksesta), niin näitä tulkintoja kannattaa kuunnella.

En minä yhtään ihmettele kun Paula kertoo itkeneensä vuolaasti näitä tulkintoja tehtäessä. En olisi minäkään kuvitellut, että pysähdyn vielä jonain päivänä oikeasti kuuntelemaan tulkintaa Pave Maijasen vanhasta, aikoinaan paikallisradioiden puhki soittamasta ’Ikävä’ -hitistä.

Levyn mustavalkosävytteiset kannet tukevat hyvin levyn sisältöä.

Näin se on: Paula Koivuniemi on tehnyt kauniin, tummanpuhuvan levyn.

Ja minä kaiken lisäksi pidän enemmän vaaleaveriköistä.

Satumaa ilman satumaata

jukka_haarma — Thu, 01 Apr 2010 06:53:14 +0000

Reijo Taipale täytti 9.3. 70 vuotta. Samaan aikaan, juhlan kunniaksi ilmestyi myös viiden cd:n kokoelma ’Reijo Taipale: Taipaleen tie’ (Sony). Sen ensimmäinen kappale on itseoikeutetusti ’Satumaa’ ja viimeinen nimikappale ’Taipaleen tie’. Noiden ohella kyseinen minikansio sisältää kunnioitettavat 100 Taipaleen levytystä vuosien varrelta.

Tähän saakka kaikki hyvin. Mutta kun laitan levyn soimaan, niin kuulen kyllä ’Satumaan’. En kuitenkaan tuota klassista alkuperäislevytystä, vaan version vuodelta 1993. Tuon vuosiluvun kertoo levyn kansi ja siihen on syytä uskoa.

Paljon muuta levyn kannet eivät sitten kerrokaan. Sen saan selville, että varhaisin levytys on vuodelta 1981 ja viimeisin ehkä tältä vuodelta. Minkäänlaista taustatietoa levytyksistä tai Taipaleen tiestä ei kannen alta löydy. Ei valokuvia, ei mitään.
En myöskään löydä minkäänlaista punaista lankaa levyn kappalejärjestykseen. Minusta ainakin tuntuu kuin levytykset olisi laitettu, ensimmäistä ja viimeistä kappaletta lukuun ottamatta, täysin satunnaiseen järjestykseen.

Reijo Taipale 70 vuotta täyttävänä artistina ja ’Taipaleen tie’ levyn otsikkona luulisi velvoittavan hieman enempäänkin.

Tässä on tunnuttu menevän yli siitä, missä aita on matalin. On turvauduttu Sonyn hallussa oleviin Taipale-levytyksiin. Yhtiön nettisivusto mainostaa kokoelmaa sanoilla: ’Taipaleen tie’ on 5 cd:n miniboxi, jolta löytyy 100 kappaletta Taipaleen pitkän uran varrelta’. Kyllä, ura on ollut pitkä, kestänyt 50 vuotta, mutta kaikki iskelmän ja tangon kulta-ajan alkuperäislevytykset ovat kuitenkin jääneet tältä levyltä pois. (Vahva veikkaukseni on, että oikeudet niihin olisi kyllä saatu jos olisi haluttu.)

Vaikka tämä levy tarjoaa Taipaleen ystäville sinänsä paljon kuunneltavaa, niin siitä huolimatta levy tuntuu kuulijoiden aliarvioimiselta. Ja ainakin pitkällä tähtäimellä se merkitsee yleensä huonoa bisnestä. Ei vaan julkaisevan levy-yhtiön vaan koko alan kannalta.

Hinta? Sehän voisi vielä jotenkin pelastaa tämän levyn kuluttajan silmissä, mutta ei.
Vähittäishinta on n. 40 euroa. Se on paljon suhteessa muihin markkinoilla oleviin vastaavanlaisiin viiden levyn boxeihin. Se on myös paljon suhteessa boxeihin, joiden eteen on todella tehty töitä.

Eiköhän nykyisin olla musiikkialalla aikamoinen yksimielisyys siitä, että jos fyysisen levymyynnin halutaan jatkuvan, niin sen pitää tuottaa kuluttajalle jotain selkeää lisäarvoa. Sen tarvitsee tarjota kuluttajille jotain enemmän, jotakin, joka on ’bittimeren tuolla puolen’.

Tai niin kuin jotkut fiksut ovat todenneet, nykyisen rajattoman tarjonnan markkinoilla ei kanna tehdä jotain vähän sinnepäin. Kannattaa tehdä kunnolla tai sitten ei ollenkaan.

Vielä ikävämpää, että tämä levy ei tee kunniaa, ei Reijo Taipaleelle eikä suomalaiselle iskelmäkulttuurille.

Nuokaan asiat, bisnes- ja kulttuuriajattelu eivät enää nykypäivänä ole vastakohtia. On jopa väitetty edellisen tarvitsevan jälkimmäistä menestyäkseen.

Työhuoneessani on ollut pitkään seinällä kirppurotilta ostamani alkuperäinen Reijo Taipaleen ’Satumaa’-single. Scandia KS 449. Ilmestymisvuosi 1962.

Juuri tällä hetkellä se tuntuu saavan aivan erityistä lisäarvoa,
kulttuurituotteena.

Kun levynjulkaisukeikasta tulee tapahtuma.

Jukka Haarma — Fri, 12 Feb 2010 13:50:48 +0000

Musiikkialan levynjulkaisukeikat ovat yleensä rutiininomaisia tilaisuuksia, joissa tavataan alan ihmisiä ja puhutaan mukavia. Otetaan muutama lasillinen samalla kun Illan tähti esiintyy parin kappaleen verran.

Harvoin ne ovat elämyksiä. Yllätyksellisen poikkeuksen koin kuitenkin toissapäivänä Mikael Konttisen uuden ’Ota kiinni’ –albumin julkaisukeikalla helsinkiläisessä ravintolassa.

Tiesin toki kaverin vähän niin kuin viran puolesta. Olin kuunnellut uuden levyn kotona edeltävänä iltana. (Soitin levyä työhuoneessani suhteellisen kovaa, jonka seurauksena tuli vaimon kommentti, että ’Mitä ihmeen musiikkia sä oikein kuuntelet??, Pane nyt ihmeessä se hiljempaa!! Ennen kuin ovi sulkeutui, ehdin huutaa, että teen vaan työtäni!)

Tiesin myös Mikaelin valtakunnan tason saavutukset (Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien solistitähti v. 2006 ja euroviisuehdokkuus v. 2008).

Ensi kuulemalta Mikaelin uusi albumi kuulosti huolellisesti tehdyltä iskelmäpainotteiselta levyltä, jolla on muutamia tarttuvia kappaleita, lähinnä jo ennen kuultuja single-lohkaisuja.

Vaikka muistan kyllä Mikaelin tehneen vaikutuksen minuunkin Linnan juhlien solistina, niin tätä en osannut odottaa. Ihme kaveri. Yksin lavalla kosketinsoittimen kanssa. Ottaa heti yleisön haltuunsa kuin ammattimainen stand-up koomikko. Muutama ironinen vitsi ja me olemme mukana. Osaa oikeasti soittaa. Omaa voimakkaan, taipuisan äänen. Näyttää luontaiselta esiintyjältä. Vähän niin kuin Jari Sillanpään rempseältä pikkuveljeltä. Tämä kaveri ei ole syntynyt rokkaamaan, vaan viihdyttämään. Mikael on yhdistelmä huoletonta veijaria, ilkikurista nuorta poikaa ja itsetietoista hurmuria. Huumori on nopeaa, rohkeaa ja oivaltavaa.

Me hiljennymme myös kuuntelemaan. Osa lauluista on isoja ja vakavia. Niin vakavia, että Mikael yrittää keventää niitä huumorilla. Onnistuen, mutta en ole varma, oliko se järkevää. Saattaa uskottavuus lauluista kadota.

Lavalle astuvat myöhemmin Annika Eklund ja uuden levyn toinen tuottaja Okko Laru. He duetoivat illan kauneimmat kappaleet, ’Marraskuun’ ja ’Lokikirjan’.

Kuulimme yhteensä 10 laulua. Ketkä me? En tunne paikalta kuin pari ihmistä. Suurin osa tuntui olevan Mikaelin kavereita.

Mutta totta, koin olevani yllättäen osa tuota yleisöä. Mutta siksi me kai käydään keikoilla musiikkia kuuntelemassa. Poikkeuksellista olikin kai se, että levynjulkaisukeikalla olijat ehtivät muodostaa aidon yleisön.

Keikan jälkeen jäin miettimään Mikaelin musiikkia. Onko iskelmä hänen genrensä?
Onko ’viihdepop’ hänen genrensä? Tai ’jazzpop’? Itse hän on kertonut arvostavansa vanhaa tanssiorkesteritraditiota. Mikä olisi se musiikki, jossa hänen persoonansa ja musiikki olisivat parhaimmillaan yhtä (ja minä siis arvostan iskelmägenreä)?

Ehkä Mikael luo aivan uuden, oman ainutlaatuisen genrensä.

Pelkästään se, että Mikael panee miettimään tuollaisia, kuvastaa minusta sitä vielä toteutumatonta isoa potentiaalia, jota tuossa vasta 26-vuotiaassa kaverissa on.

Taidanpa kuitenkin tänä iltana kuunnella Mikael Konttisen ’Ota kiinni’ -albumin uudestaan.

Ja entistä kovempaa.

Populaarimusiikin ytimessä: Anna Puu

Jukka Haarma — Mon, 08 Feb 2010 13:48:35 +0000

Tähän mennessä tapahtunut.

Anna Puustjärvi sijoittuu toiseksi vuoden 2008 Idols-kisassa. Anna sai mitä halusi, kakkossijan.

Huhtikuussa 2009 ilmestyy Annan (nyt Anna Puu) ensialbumi. Se on sekä myynti-
että arvostelumenestys ylittäen platinalevyrajan heinäkuussa 2009 ja tuplaplatinarajan (60 000 myytyä levyä) tammikuussa 2010.

Joulukuussa 2009 selviää, että Anna Puu on ehdolla Emma palkinnon saajaksi seitsemässä eri sarjassa.

Viime vuoden vaihteessa rocklehti Rumba tekee ison jutun Annasta pyrkien osoittamaan, että hän ei ole mikä tahansa poptähti.

Viime torstaina Anna voittaa neljä Emmaa, mm. vuoden naissolisti- ja vuoden pop-albumi-Emmat.

Eilen 7.2. Anna Puu esiintyy ensi kertaa Finlandia-talossa. Runsaat yhdeksän kuukautta ensilevyn ilmestymisen jälkeen.

Konsertti oli menestys, täysi sali. Ja kun kyseessä oli Finlandia-talon konsertti, pitää painottaa että kyseessä oli myös taiteellinen menestys.

Eli ihan kivasti on Annalla mennyt. Oliskos nyt jo aika vasta-kritiikille?

Ei. Ainoa asia mikä minua eilisessä Finlandia-talon konsertissa harmitti oli, että sieltä puuttui juuri se osa yleisöä, jonka olisin nimenomaan halunnut siellä nähdä. Salista kun puuttui (kyllä minä meikäläiset tunnen) se kriittisten (lue: usein ennakkoluuloisten) keski-ikäisten rockmiesten joukko, joka vannoo aidon, juurevan ja ’oikean, kunnon’ musiikin puolesta ja jolle Idols-tähdet ja (suosittu) popmusiikki on lähtökohtaisesti ongelma.

He kun olisivat kuulleet aitoa, juurevaa ja pieteetillä esitettyä suurta suomalaista musiikkia. Olisivat kuulleet esim. kappaleen ’Kolme vuodenaikaa’, jota parempaa soul-folk kappaletta ei ole Suomessa vielä tehty. Olisivat kuulleet hienoja versioita ikoniensa Tuomari Nurmion (’Älä itke Iines’), J. Karjalaisen (’Luuranko rämisee’) ja Dave Lindholmin (’Pieni ja hento ote’) kappaleista (viimeksi mainittu Annan ’vanha’ bravuuri, joka oli saanut jouset korvaavan upean huilu-flyygelitorvi-sovituksen).

Olisivat myös kuulleet häkellyttävän version vanhasta Tamara Lundin iskelmä&viihde -klassikosta ’Sinun omasi’.

Missään vaiheessa konserttia ei tule kuitenkaan tunnetta yliyrittämisestä, näyttämisestä että osataan sitä tätäkin. Tuo koskee sekä Annaa että koko bändiä.

Anna on artistina riittävän rohkea. Ja riittävän nöyrä. Fiksu, mutta riittävän lapsellinen. Hän on vakavissaan, mutta ei liian tosissaan.

Esillepano ja soitto on tyylikästä, tunnelma sekä harras että iloinen. Yhdistelmä pop- ja kamarimusiikki -konserttia.

Annan ääni on vuoden aikana saanut lisää voimaa ja tulkinnallista rohkeutta. Hänellä ei ole vaikeutta täyttää äänellään Finlandia-taloa.

Törmäämme edelleen päivittäin kysymykseen poptähtien aitoudesta. Erityisesti silloin kun hän ei itse ole laulajansa säveltänyt tai sanoittanut. Anna Puun kohdalla
kysymys on triviaalitasoa. Anna Puun laulut ovat Anna Puun lauluja. Hän on niissä, kyllä, aidosti ja syvästi läsnä.

Edellä mainitulla poikkeuksella Anna Puun yleisö on laajaa. Ala-asteikäisistä minun ikäisiin. Naisia ja miehiä, nuoria ja aikuisia.

Tällaiselle musiikille on minun pienessä maailmassani oma iso nimensäkin. Tuo nimi voisi olla popmusiikki. Ainakaan tuo nimi ei ole rockmusiikki, taidemusiikki tai viihdemusiikki.

Anna Puun musiikki on populaarimusiikkia, sellaista, joka on avointa kaikille ja jonka jokainen, jos haluaa, voi kokea omakseen. Annan musiikki ei missään nimessä ole ole keskivertoa, mutta toisaalta musiikissa ei myöskään ole mitään väkisin tehtyä, mitään raja-aitoja, joita kuulijoiden pitäisi ylittää ja joita vain asiaan vihkiytyneet voisivat ymmärtää. Siksi se koskettaa niin monia.

Konsertti loppui, niin kuin Annan konsertit ovat aina toistaiseksi loppuneet, kappaleeseen ’Mestaripiirros’. Se soi vielä kauniimmin kuin levyllä.

Huomaan liikuttuneeni. Vaikka istun kaukana, kaukana lavasta.

Sellaista se populaarimusiikki parhaimmillaan teettää.

2000-luvun kymmenen suomalaista iskelmäklassikkoa

jukka_haarma — Fri, 15 Jan 2010 10:19:17 +0000

Jäivätkö iskelmäklassikot iskelmän vuosisadalle, 1900-luvulle? Vai onko 2000-luku synnyttänyt vielä sellaisia? Mitä tarvitaan jotta iskelmästä tulee klassikko?

Kimmokkeen kysymykselleni antoi viime lokakuun Tampereen Musiikki & Median (musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma) iskelmäpaneeli, jonka lopuksi keskustelijoilta kysyttiin, että mainitkaa viimeisin mieleen tuleva iskelmäklassikko? (Kysymys esitettiin minusta sävyllä, että onko niitä enää oikeasti syntynyt?)

Me vastaajat, iskelmämusiikkia eri näkökulmista katsovat ja tuntevat ihmiset, oltiin sitä mieltä että kyllä niitäkin vielä löytyy, tältä vuosituhanneltakin.

Mistä sitten syntyy iskelmäklassikko?

Lopullista vastausta tuohon tuskin löytyy, mutta luettelen tässä muutaman ajateltavissa olevan:
1) Se kestää aikaa, kappale ei ole vain sen hetken hitti tai suosikki. Se jää parhaimmillaan osaksi ’kansankunnan muistia’.
2) Se on saavuttanut iskelmäyleisön laajan hyväksynnän ja on usein ylittänyt yleisönsä rajat nousemalla ’koko kansan’ tuntemaksi kappaleeksi. Useat osaavat sen sanat osin tai kokonaan ulkoa ja useat pystyvät ainakin hyräilemään tai ajattelemaan mielessään sen melodiaa.
3) Siinä kiteytyy jotain olennaista iskelmän olemuksesta, se on lajinsa malliesimerkki ja tarinaltaan kuulijalleen ’niin totta kuin vain musiikki voi totta olla’.

Jos iskelmäklassikkoja ei enää synny niin kuin menneinä vuosikymmeninä, siihen on löydettävissä suhteellisen selkeä syy: Iskelmiä kuluttava yleisö ei ole enää niin suuri kuin aiemmin. Iskelmämusiikki oli Suomessa 80-luvulle asti populaarimusiikin keskiössä, mutta ei enää. Iskelmällä on edelleen suuri yleisö, mutta kun se ei enää ole musiikki ym. medioiden keskiössä, sen saama julkisuus ei ole samaa luokkaa kuin 1950 - 80-luvuilla. Eli konkreettisesti: ’koko kansan’ iskelmät, joihin ei voi olla törmäämättä vaikka ei iskelmistä välittäisikään, ovat vähentyneet.

Iskelmä kuuluu olemukseltaan julkisten levyautomaattien, ei iPodien, Suomi-filmien, ei tosi tv:n maailmaan.

Toki koko klassikon käsite on, lajista riippumatta, nykypäivänä uhan alaisena. Makujen ja medioiden lisääntyessä ja hajaantuessa, yhteisiä klassikkoja, yhteisiä kokemuksia on yhä vähemmän.

Tuo ei ole populaarimusiikille hyvä asia.

Mutta eikö ole liian aikaista valita 2000-luvun klassikoita?

Ei. Iskelmä ei ole kuollut, mutta se voi kuolla, jos se ei edes tuota potentiaalisia klassikkoja.

Tässä oma listani 2000-luvun klassikoiksi (aikajärjestyksessä:)

Anna Eriksson: Kun katsoit minuun (2001)
Katri Helena: Minä toivon (2003)
Anna Eriksson: Kaikista kasvoista (2003)
Yö: Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Simo Silmu: Kaikkea hyvää (2004)
Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Kari Tapio: Paalupaikka (2006)
Simo Silmu: Sydänsärkyä (2006)
Suvi Teräsniska: Hento kuiskaus (2008)
Vesa- Matti Loiri: Kaiken nähnyt (2009)

Omat henkilökohtaiset valintakriteerini olivat
1) minulla oltava läheinen suhde levyyn, sen on pitänyt tavalla tai
toisella koskettaa henkilökohtaisesti.
2) kappaleet ovat ilmaistutavaltaan ja muotokieleltään selkeitä iskelmiä tai ovat ikään kuin nousseet sellaiseksi (kuten Yön ’Rakkaus on lumivalkoinen’).
Näillä valinnoilla en ole koettelemassa iskelmän rajoja tai etsimässä vaihtoehtoisia, mukamas parempia iskelmiä (ja johon rocktaustani voisi houkutella).

Muutama kommentti valinnoista.

Anna Erikssonin kappaleet ovat itseoikeutettuja tähän sarjaan. Anna on loistava, yhtä aikaa sekä herkkä että kiihkeä tulkitsija, joka toi ko. kappaleiden kautta iskelmän 2000-luvulle.

’Rakkaus on lumivalkoinen’ on niin iso kappale, että sillä täyttää kyllä yhden kansakunnan ja tuo kansakunta on ja voi vain olla Suomi.

Yölinnun sijaan (anteeksi) oli pakko valita kaksi Simo Silmun soololevyjen kappaletta.
Koen että noilla levyillä on enemmän pelissä ja ne keskittyvät siihen, mikä ei ole vielä tullut kaikille selväksi: Simo Silmu on nyt kolmekymppisenä, ikää ja kokemusta lisää saatuaan, suomalaisen iskelmän suurin uusi miestulkki. Siinä sarjassa, jossa Kari Tapio on ollut jo pitkään paalupaikalla. Tämä lista ilman Kari Tapiota olisi kuin unohtaisi Elviksen 50-luvun rock&rollin pioneereista. ’Paalupaikka’ on hieno, Hectorin Karille tekemä tilaustyö.

Ne jotkut, jotka tuntevat minut Anne Mattila-fanina, voivat ihmetellä miten listalla on vain yksi Annen esitys. Mutta vain yhden valinnalla on tarkoituksensa. Annen laulumateriaali ja levyjen tuotanto ei ole toistaiseksi ollut kuin harvoin Annen lahjakkuuden tasolla ja siksi on pakko, ja helppo uskoa, että Annen suuret levytykset ovat vasta tulossa. ’Perutaan häät’ on kaiken muun ohella vuosikymmenen rohkein iskelmäsanoitus. ’Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka’.

Suvi Teräsniska on 2000-luvun paras uusi naisiskelmälaulaja ja ’Hento kuiskaus’ on alkanut saada sen aseman, mikä sille on alusta alkaen kuulunut.

Vesa-Matti Loirin ’Kaiken nähnyt’ on vasta ilmestynyt, mutta laitoin sen listalle potentiaalisena klassikkona. En tiedä onko se edes iskelmä, mutta edustakoon se sitten iskelmän uudistumista, jonka takana taustajoukkoineen on 65-vuotias suomalainen laulaja.

Jos joku vaatisi minua valitsemaan noista kymmenestä yhden ainoan, se voisi olla Katri Helenan ’Minä toivon’.

Siinä sävellys, teksti ja tulkitsija ovat sananmukaisesti yhtä. Siksi tätä kappaletta ei voi todellakaan suositella kenellekään muulle, pysykööt nuoret tangokuningattaret ja muut ihan hyvät laulajat kaukana tästä laulusta! Tämän Sinikka Svärdin sanoittaman laulun yleishumaani teksti kuuluu Katri Helenalle.

’Minä toivon’ on rohkea laulu. Paatoksellisen tunteikas, täynnä toivoa, haaveita ja elämän uskoa. Vaikka laulun keskiössä ei ole suuri suomalainen surumielisyys, se on kuitenkin sanomaltaan ja tulkinnaltaan hyvin suomalainen laulu. (Vaikka onkin vieläpä sävellyksenä italialainen. Mutta niin on myös Kari Tapion ’Olen suomalainen’ ja niin oli myös Olavi Virran ’Sinitaivas’ saksalainen!)

Luulenpa vaan ajan olevan sellaisen, että liian harva suomalainen tuntee tuon kappaleen.

Eppu Normaali ja suomirockin tulevaisuus

Jukka Haarma — Fri, 27 Nov 2009 10:27:41 +0000

Aikana, jolloin rokkarit ja popparit ovat jo itsestään selviä vieraita Linnan itsenäisyysjuhlissa, ei voida enää pitää yllätyksenä, että Eppu Normaali-yhtyeelle ojennetaan kulttuurielämän Suomi-palkinto.

Kaunista ja viisasta asiassa on se, että palkinnon sai yhtye, kollektiivi eikä yksittäinen taiteilija. Vain Martti Syrjän palkitseminen olisi ollut todella tyhmää, samalla tavalla kuin jos Kolmannesta Naisesta palkittaisiin vain Pauli Hanhiniemi.

Tuossa mielessä palkinnon antajat toteuttivat tyylikkäästi sen ajatuksen, mistä nykyisin niin paljon kulttuuri (ja liike-) elämässä puhutaan: Luovan työn yhä kollektiivisemmasta luonteesta.

Yksittäisiä taitelijanerojahan tässä on jo ylistetty ja palkittu viimeiset parisataa vuotta.

Hauskaa oli toki palkinnonjaon yhteydessä havaita, että Martti Syrjä alkaa pitkine partoineen näyttää yhä enemmän perinteiseltä taiteilijalta kuin rokkarilta.

Ne ajat ovat kuitenkin ohi, jolloin rockihmisten palkitseminen valtiovallan toimesta olisi jotenkin koettu häpeällisenä, jollei jopa osoituksena ’väärällä puolella seisomisesta’.

Tuo aika tuli mieleen kun Ylen tv-uutisten haastattelussa Martti Syrjä sanoi, että kyllähän tämän kaltainen tunnustus tuntuu hienolta kun se tulee viralliselta taholta, lisäten kuitenkin ironian pilke silmissään, että ’taiteilijoinahan me ollaan kaiken tällaisen ylä- ja ulkopuolella’.

Joskus kolmekymmentä vuotta sitten kuka tahansa suomipunkrokkari olisi vastannut vähintäänkin puolitosissaan, että olemme kaikkea tällaista vastaan. (Tai huumorilla: Olemme kaiken tällaisen alapuolella.)

Eppujen Juha Torvinen totesi samassa yhteydessä, että ’hienoa kun meidät palkittiin sellaisena kun me ollaan, ei yhtyettä sellaisena kun sen pitäisi olla’.

En ole ihan varma mitä Juha tuolla tarkoitti, mutta itse tulkitsen tuon niin, että Eput palkittiin Eppuina, yhtyeenä joka on aina kulkenut omaa polkuaan eikä ole pokkuroinut korkean tai minkään muunkaan taiteen tai tahon suuntaan. Eput palkittiin nimenomaan suomalaisuutta ja suomen kieltä vaalivana yhtyeenä eikä yhtyeenä, joka palkitaan ’menestyksestään kansainvälisillä markkinoilla’ tai ’taiteellisesti korkeatasoisesta ja kunnianhimoisesta tuotannostaan’.

Kunnianhimoinen Eppu Normaali on varmasti ollut, mutta tavalla, joka tuppaa usein taide- ja muilta sisäpiireiltä näkemättä. Eputhan kun edustavat vain ’tavallisuutta’.

Ironista tässä Eppujen palkitsemisessa on toisaalta se, että valtiovaltamme on ollut tohkeissaan nimenomaan rockin vientimenestyksistä ja tuonut sitä kautta rockin tavalla tai toisella sekä salonkikelpoiseksi että valtiollisen tuen piiriin.

Hienoa sinänsä, mutta jos tämä maa nyt jotain rockin alueella tarvitsee, niin Eppu Normaalin perinteen jatkajia. Suomalaisia, suomeksi itseään ilmaisevia rockyhtyeitä.
Tuo traditio on katkeamassa ja se on oikeasti ongelma. Koko suomalaisen musiikkialan ja –kulttuurin ongelma.

Englanniksi laulavia ja angloamerikkalaisvaikutteisia suomalaisia rockbändejä, se tiedetään, niitä kyllä riittää. Niiden määrän kasvu on ymmärrettävä, kyse on kulttuurisesta muutoksesta, jota ei voi eikä pidä pysäyttää.

Mutta tuon muutoksen seurauksena meillä on valtava määrä kotimaisia rockyhtyeitä, joiden pääantina tuntuu useasti olevan vain kuulostaa joltakin yhdistelmältä kaikista niistä ulkomaisista artisteista, joita yhtyeen jäsenet ovat tahoillaan kuulleet ja joilta olisi hieno kuulostaa ja jotka mainitaan ikään kuin laadun takeina ja valmiina meriitteinä yhtyeen mediatiedotteissa.

Ikään kuin hyvät aikomukset sekä oikeansuuntaiset ja aikaiset viittaukset riittäisivät. Ollaan rockkoulun hyviä ja kilttejä mallioppilaita.

Kaikki me rockia seuranneet tiedämme, että noilla eväillä ei vielä kovin paljon uutta ja omaperäistä synny.

Ei rockin kehityksen esteenä ole suinkaan aina ymmärtämätön (suuri) yleisö tai isot pahat levy-yhtiöt, jotka puristavat kaiken musiikin samaan kaupalliseen muottiin.

Useassa tapauksessa syypäänä on rock itse.

Kuvitellaan, miltä ’oikean’ rockin pitäisi olla sen sijaan että kuviteltaisiin, mitä se voisi olla.

Ehkä juuri tuota kehitystä Juha Torvinenkin lausunnollaan tarkoitti.

Eppu Normaalin kummisetä ja levypomo Epe Helenius kiteytti suomirockin ongelman kuukausi sitten Musiikki &Median paneelikeskustelussa toteamalla, että ei hänen ongelmansa ole niinkään miten ’breikata’ suomirock-yhtyeitä, vaan ylipäänsä niiden löytäminen kun niitä ei yksinkertaisesti ole!

On hienoa kun palkinnon saannin yhteydessä Eppu Normaali sanoi jatkavansa uraansa. Vielä hienompaa olisi kun Eppu Normaali saisi omaperäisiä seuraajia.

Olen nähnyt suomalaisen rockin tulevaisuuden ja sen nimen pitäisi olla suomirock.

The Beatles: Maailman paras

Jukka Haarma — Tue, 15 Sep 2009 10:59:33 +0000

On kiistaton tosiasia, että Usain Bolt on maailman paras 100 ja 200 metrin juoksija. Juoksussa nopein on paras.

Musiikin kohdalla kiistattomia tosiasioita paremmuudesta ei ole olemassa. Oliko Beethoven parempi säveltäjä kuin Mozart? Monien asiantuntijoiden mielestä kyllä (jo siksikin, että Mozart oli ’kevyempi’ ja siksi ei niin arvostettu vakavan musiikin säveltäjä kuin Beethoven), mutta lopullista totuutta asiasta ei ole.

Oliko Beatles sitten parempi kuin Rolling Stones?

Oli.

Beatlesit olivat meinaan parempia kuin kukaan muu. Koskaan.

Viileän rationaalisesti ajatellen siis tyhmä väite, mutta aivan järkeenkäypä
puhuttaessa länsimaisesta pop&rockmusiikista.

Mikä on maailman paras bändi? Mikä on maailman paras siitä ja siitä kertova laulu? Mitkä ovat ne kymmenen levyä, jotka ottaisit mukaasi autiolle saarelle? Mikä oli Beatlesien tai Rolling Stonesien paras biisi?

Tuollaisten asioiden miettiminen on ihan tuttua puuhaa meille monelle. (Juuri tuon kirjoitettuani kävelin Jake Nymanin työhuoneen ohi ja sieltä kuului Beatlesien ’Something’ ja Jaken tuttu ääni, joka kysyi ’Oliko Beatlesien paras sävellys sittenkin George Harrisonin tekemä?! )

Tuo kysymys on ajankohtainen nyt kun Beatlesien tuotanto on saatavana remasteroidussa cd-muodossa. Joka tarkoittaa sitä, että Beatlesien musiikkia voi nyt kuunnella mahdollisimman ’totuuden mukaisessa’ muodossa, sen kuuloisena kun itse tekijät olivat sen ajatelleet.

Näin meille on kerrottu.

Ja minä uskon tuohon kertomukseen.

Vedetään kuitenkin vähän takaisinpäin ja todetaan sen sijaan, että Beatles on kaikkien aikojen merkittävin pop/rock-yhtye.

Tuota väitettä voi jopa rationaalisesti perustella.

Kärjistäen voidaan väittää, että The Beatles

-uudisti käsityksen, miten popkappaleita tehdään ja miltä ne voivat kuulostaa
-loi käsityksen modernista pop- ja rockyhtyeestä
-loi popmusiikkiin käsityksen musiikillisesta kehityksestä
-loi käsityksen studiotekniikan tarjoamista luovista mahdollisuuksista
-oli vahvasti luomassa käsitystä rockista varteenotettavana taidemuotona
-oli tärkein lenkki modernin nuorisokulttuurin synnyssä
-oli tärkein lenkki nykymuotoisen faniuden synnyssä
-on vaikuttanut muihin artisteihin enemmän kuin mikään muu yhtye

Kaikkein noiden väitteiden jälkeen on kuitenkin heitettävä pöytään englantilaisen Word-lehden elokuun numeron väite, jonka lähtökohtana oli, että Beatles on turhan aliarvostettu yhtye, nimenomaan musiikillisesti!

Suurin piirtein näin menee jutun kirjoittajan David Hepworthin ajatteluketju:

Beatlesien 40-vuotisen tarinan aikana jotakin tärkeää yhtyeestä on kadotettu. Ensiksi heidän asemansa taiteilijoina alkoi hämärtää heidän ammattitaitoaan muusikkoina, jonka jälkeen heidän taiteilijuutensa hautaantui heidän yleiseen kulttuuriseen merkittävyyden taakse, joka sekin lopulta sulautui vain yhdeksi osaksi kaiken kattavaa Beatles-legendaa. Tuloksena tilanne, jossa Beatles on aliarvostettu suhteessa musiikillisiin tekemisiinsä ja yliarvostettu suhteessa mitä Beatles merkitsi ja edusti laajemmin kulttuurisesti.

Tuossa on ajatusta, ja erityisesti nyt kun Beatlesien koko tuotanto on saanut arvoisensa julkaisun.

Nyt on nimittäin oikea aika kuunnella heidän musiikkiaan, heidän ammattitaitoaan.

Ja yritettävä kuunnella uusin, tuorein korvin.

Tuo koskee erityisesti meitä, joiden rakkaussuhde yhtyeeseen on kestänyt ainakin tuon 40 -vuotta. Meidän kohdalla on selvää, että Beatlesien kuuntelua vaikeuttaa noiden levyjen tuttuus. (Vaikka tuohon aikaan sisältyy toki useita vuosia, tai ehkä vuosikymmeniä, jolloin Beatlesin levyt olivat vain legendaarisen yhtyeen levyjä hyllyssäni.)

Miten saavuttaa se maaginen ’kun kuulin levyn ensi kertaa’ –tila?

Kuten se tila, jonka koin aika tarkalleen 41 vuotta sitten.

Oli loppukesä 1968. Oltiin veneessä Sipoon saaristossa. Ja matkaradiosta tuli ensiesityksenä ’Hey Jude’. Ja se soi kokonaan, koko kahdeksanminuuttisen kestonsa! Tuli tunne, että juuri nyt koko maailma pysähtyy kuuntelemaan uutta Beatles-singleä.

Jos olisin ollut vanhempi ja itse ruorissa, olisin pysäyttänyt veneen. Ainakin kahdeksaksi minuutiksi.

Tuo ei voi tietystikään toistua, mutta aion kyllä ainakin vähän tehdä töitä sen eteen, että pääsisin tuon tuttuuden ’toiselle puolelle’.

Ainakaan en aio sivuuttaa näitä uudelleenjulkaisuja vain suurena, suuren levy-yhtiön masinoimana rahastuksena. Helpostihan voidaan ajatella, että esim. näiden remasteroitujen levyjen myyminen erikseen sekä stereo- että mono-levybokseina on pelkkää tosi fanien rahastusta. (’Todellisia Beatle-faneja hemmottelee rajoitettuna painoksena saatava ’The Beatles In Mono’-boksi’, kertoo levy-yhtiön tiedote.)

Toisaalta tuossa on ironiaakin. Beatles kun loi sen fanikulttuurin, johon paljolti koko 2000-luvun musiikkibisnesajattelu perustuu.

Kuitenkin viime kädessä kyse on kulttuuriteosta. Siinä, että bisnes ja kulttuuri asettuvat jälleen vastakkain/rinnakkain, ei ole tietystikään mitään uutta. Beatles oli itse luomassa tuotakin asetelmaa.

Ennen tätä vanha cd-painos ’Valkoisesta tuplasta’ maksoi muuten levykaupoissa lähes 40 euroa.

Kyllä, tuota voidaan kutsua rahastukseksi!

Uudellenmasteroitujen yksittäislevyjen hinnat vaihtelevat Suomessa jossakin kuudentoista ja kahdenkymmenen euron välillä. (Ja valkoinen tupla hieman alle 30 euroa.)

Vesa-Matti Loiri, 64, teki elämänsä levyn?

jukka_haarma — Mon, 07 Sep 2009 07:29:13 +0000

Vesa-Matti Loirilta piti ilmestyä koko uraa käsittelevä cd-boxi. Sen ilmestyminen siirtyi kuitenkin tuonnemmaksi, koska Loiri saatiin suostuteltua tekemään Lappi-trilogian jälkeen vielä yksi levy. Levy, jonka perustana olisi suomalaisten lauluntekijöiden nimenomaan Loirille tekemät kappaleet.

Levy on saanut nimekseen ’Hyvää puuta’ ja se ilmestyy 16. syyskuuta.

Tälle levylle on toki löydettävissä aivan viimeaikainen edeltäjä. Se on Kari Tapion keväällä ilmestynyt albumi ’Viimeiseen pisaraan’. Se oli Karin kantri- ja ’roots’-levy, johon esim. Timo Kiiskinen, J.Karjalainen ja Tuure Kilpeläinen olivat varta vasten tehneet kappaleita.

Kaikki kolme ovat tehneet sävellyksiä ja sanoituksia myös tälle Loirin levylle ja heidän lisäkseen mm. A.P. Sarjanto, Jarkko Martikainen, Aulikki Oksanen, Heikki Salo ja Paula Vesala. Tuottaja on Tommi Viksten ja äänittäjänä ja miksaajana Jussi Jaakonaho ja jousisovittajana Ahti Marja-Aho.

Pakko todeta heti aluksi, että meille alan ihmisille olisi varmaan ollut ikävä yllätys, jos tuolla porukalla olisi epäonnistuttu.

Ei olla, ei olla.

Otetaanpa aluksi Loirin laulu. Trilogian kohdalla Loiri lauloi (tarkoituksellisesti, tämän tiedän) ikään kuin yhdellä äänellä. Ja tuo ääni oli mahdollisimman karhea. Pitkässä kuuntelussa rasittavuuteen asti. Tällä levyllä Loiri laulaa, väittäisin, sävykkäämmin kuin ehkä koskaan. Äänessä ja tulkinnassa on syvyyttä, herkkyyttä, teatterimaisuutta, huumoria.

Lisätään tuohon Tommi Vikstenin pelkistetty, mutta sävykäs tuotanto. Sama koskee soittoa ja sovituksia.

Ja sitten ovat nämä sävellykset ja niiden tarinat. Joissain kohdin ne kuulostavat vähän liikaakin tilaustyöltä (esim. lopetusraita ’Uskon’), mutta pääasiassa nämä kuulostavat Vesa-Matti Loirin omilta lauluilta. Hänen taustallaan, kokemuksellaan ja taidoillaan sitä voi laulaa onnistuneesti tämän levyn kaltaisia isoja lauluja ja painavia tarinoita.

12 laulua, joista yksikään ei ole täyteraita.

Ehkä kaikkein eniten pidän Timo Kiiskisen ja Tommi Vikstenin laulusta ’Kaiken nähnyt’. Upea teksti ja Loirin tulkinta, kaunis melodia ja sovitus, jonka kruunaa Johanna Kurkelan herkkä ja oikea aikainen taustalauluosuus.

Klassikkoainesta. Samoin kuin nimikappale ’Hyvää puuta’ tai PMMP:n Paula Vesalan sävellys ja sanoitus ’Ei tullutkaan äänettömyys’. Molemmat laulut ovat sanoituksellisesti aivan poikkeuksellisia. Edellinen on haikean kaunis ja viiltävä tarina suomalaisille ominaisesta nöyryyden ja kateuden yhdistelmästä ja jälkimmäinen syvä ja koskettava tarina jokeen vajonneesta ’vilkkaasta, murhesilmäisestä tytöstä’.

Levyn monet tekstit toimisivat myös painettuna runoutena, mutta tämä levy ei missään nimessä kuulosta runolevyltä, johon on vain lisätty musiikki. (Runolevyjen kohdalla musiikki toimii liian usein, jollei aina, ikään kuin itse runon pelkkänä alaviitteenä).

Tällaista levyä kuunnellessa tapahtuu myös se, mistä paljon puhutaan, mutta
joka harvoin toteutuu. Kyse on musiikista, jota kuunnellessa ei tule mielenkään miettiä mitä lajityyppiä tämä edustaa. Tätä musiikkia ei ole etukäteen lokeroitu ja tuo heijastuu myös kuuntelukokemukseen.

’Hyvää puuta’ on monella mittapuulla suuri suomalainen levy. Sellainen, joka varmaan oli tuolla jossain odottamassa tämän tekijäporukan ajatuksissa ja joka nyt on toteutunut kauneimmalla mahdollisella tavalla.

On paljon levyjä, joista huokuu äly. Mutta harvemmin törmää tällaiseen levyyn, josta huokuu viisaus.

Elämän viisaus.

Anna Abreun ohjelmanjulistus

Jukka Haarma — Fri, 28 Aug 2009 10:27:42 +0000

Ensimmäinen blogimerkintäni käsitteli Idols-tähti Anna Abreun ensilevyä. Se oli kehumisen arvoinen levy.

Nyt on syytä palata asiaan. Anna Abreun uusi single ’Music Everywhere’ ei vain kuulosta hyvältä tyttöpopilta, vaan aiheuttaa sen, minkä tekee hyvin harva tuon genren levy: Alat kiinnostua levyn sanoista. Ei vain sointeina, vaan olennaisena osana koko levyn ideaa. (Jos tyttöpop-genressä sanoitukset eivät ole ensimmäinen musiikillinen identifiointikohteeni, niin kerrankin pitää paikkansa sanonta: ’En kuulu kohderyhmään’.)

Ensi kuulemalta levy kuulosti jonkinlaiselta hittiradioylistykseltä. Erotin ensiksi sanat ’radio station’, ‘intro’, ’heavy rotation’, ‘hit’ ja ‘pop’ , mutta pikku hiljaa aloin kuulla uusia ja paljon hämärämpi sanoja. ..Oli pakko tilata levy-yhtiöltä kappaleen sanat painettuna tekstinä.

’Music Everywhere’n’ ovat säveltäneet ja sanoittaneet Annan aiemmatkin levyt tuottanut Rauli ’Rake’ Eskolin, popnikkari ja Idols-tuomari Patric Sarin ja uusi tuttavuus Eve Peijakas.

Ja kyllä, ensivaikutelma hittiradioteemasta oli oikea, mutta ei kuitenkaan kappaleen koko kuva.

Levy alkaa kuin perinteinen bluesintro, mutta muuntuu heti seuraavassa säkeessä kiihkeän popkulttuurin kuvaukseksi:

’I woke up this morning
To the intro of this song
My iPod on the night stand
Shuffling pop and rock

I had a hit for breakfast
And flipped the TV on
The videos were hideous
But they kickstarted the day’

Levyn jo 20 sekunnin jälkeen alkava kertosäe sisältää harvinaisen selkeän popmusiikin ylistyksen, joka kerrotaan itse laulajan päänsisäisenä kokemuksena:

‘Inside my head there’s a radio station
Salvation on heavy rotation

Pop pop and I don’t care
As long as I’m on the air
And music is everywhere’

Seuraava säkeistö asettaa laulun keskelle amerikkalaista maisemaa:

’I fired up the engine
Heading for the highway
The stereo was too loud
But that’s what’s it’s all about’

Seuraavat säkeistöt kertovat kaihtamattomasti laulajan kyvyistä ja asemasta poptähtenä samalla kun hän tiedostaa olevansa ’vain’ poplaulajana:

’I’m pop and ’i’m corny, I’m on the air
I’m flat and I am sharp and I’m everywhere
I’m in C, I’m in D, I’m in every key
I’m singing for you even when you’re asleep’

‘They say I’m shallow, I don’t bear a grudge
I am who I am and that’s more than enough’

Sanoituksellisena kokonaisuutena ‘Music Everywhere’ on siis harvinaisen
suorasukainen popin, poptähteyden, popkulttuurin, hittiradioiden ja soittolistojen ylistyslaulu. Harvinainen ainakin tässä maassa.

Saman häpeämättömyyden voi toki ilmaista kyynisessä rockhengessäkin: kaupallisten popradioasemat ovat varmaan kiitollisia tästä levystä. Varmaan soittavat innoissaan puhki tällaisen tilaustyön!

Ymmärrän tuon kannan, tässä on osin tilauksen makua. Mutta haloo pojat: Popmusiikin historia on täynnä hienoja tilaustöitä! Joten olennaisempaa tämän levyn kohdalla on kysyä, miltä levy KUULOSTAA? Tukeeko musiikki tuota sanomaa?

Tukee. ’Music Everywhere’n rohkea teksti nousee musiikin myötä tekstin edellyttämälle tasolle. Annan äänessä on parhaan tyttöpopin voimaa, sellaista joka ei tule rockin karheudesta, vaan silkasta ilosta ja taidosta laulaa hyvä popkappale!

Ja olennaista on tietenkin tässä yhteydessä kertosäe. Ja kyllä, se on juuri niin positiivinen, energinen ja kohottava kuin parhaassa popissa pitää olla.
Kuunnelkaa miten Anna laulaa ’poppoppopop and I don’t care’!
Kyllä, röyhkeätä. Punkin sanoma käännettynä popin kielelle.

Levyn loppu on myös hieno. ’I am who I am and that’s more than enough’ saa loppusilauksena mukaansa ironisen ja tyttömäisen ähäkutti ’lalalaa lalalaan’.
Täydellinen lopetus!

Mutta totta kai tästä poplevystä voi nauttia ilman kaikkea tuota tulkintaa ja lähilukua. Pelkästä hienosta kertosäkeestä tulee hyvä fiilis.

On varmaan tullut selväksi, että tältä levyltä (ja sen kannesta) löytyy hurja määrä elementtejä, jotka saavat erittäin monen rockin harrastajan karvat pystyyn. Vihasta.

Joten rocklehtien arvosteluasteikkoa häpeämättömästi käyttäen:

Neljä tähteä viidestä.

Ja tuosta ei tingitä. Ei edes Tavastian baaritiskillä.

Bob Dylan, 67 v: Listaykkönen ja Pepsi-tähti

Jukka Haarma — Fri, 12 Jun 2009 09:42:55 +0000

Bob Dylanin uusin, järjestyksessään 46. albumi ,’Together Through Life’ nousi
ensimmäisellä ilmestymisviikollaan huhti-toukokuun vaihteessa Yhdysvaltojen albumilistojen ykköseksi. Kyseessä oli Dylanin viides albumilistaykkönen Yhdysvalloissa. Edelliset ykköslevyt ovat olleet v. 2006 ’Modern Times’, vuoden 76 ’Desire’, vuoden 75 ’Blood On the Tracks’ ja vuoden 74 ’Planet Waves’.

70-luku ja 2000-luku ovat listasijoitusmielessä olleet Dylanin menestyksen vuosikymmenet. Hienoja ne ovat olleet myös musiikillisesti. Vaikka ajatus tai ideologia siitä, että kaupallinen ja taiteellinen menestys eivät voi kulkea käsi kädessä ei saa minulta paljoakaan kannatusta, niin Dylanin kohdalla siitä toki voidaan keskustella.

Dylan asemaa 1960-luvun rockkulttuurin vaikutusvaltaisimpana yksittäisenä artististina voidaan pitää suhteellisen kiistattomana, mutta levymyynnillä mitattuna hän oli vain keskikokoinen tähti. Dylanin toinen albumi, läpimurtolevy ’The Freewheelin’ Bob Dylan’ nousi toki USA:n listalla sijalle 22, mutta myi ilmestymisvuotenaan 1963 ehkä satatuhatta kappaletta.

Sekin oli paljon, koska Dylanin ensimmäinen ’Bob Dylan’ myi ilmestymisvuotenaan 1962 n. 5000 kappaletta.

Erään tiedon mukaan vuonna 1966 Dylanin kokonaislevymyynti olisi ylittänyt 10 miljoonaa. Kelpo luku, mutta esim. Beatlesit ylsivät 60-luvun loppupuolella vähintäänkin tuohon lukuun pelkästään yhden albumin myynnillä.

Dylanin eniten myynyt albumi on v. 1967 ilmestynyt ’Greatest Hits’, joka on tähän päivään mennessä myynyt maailmanlaajuisesti n. 11, 7 miljoonaa kappaletta. Kaikkien aikojen albumitilastossa sillä pääsee sijalle 217. Tiedot Dylanin uran koko myynnistä vaihtelevat, mutta yli 100 miljoonan myydyn levyn yli varmaankin päästään. Komea luku sinänsä, mutta tuosta menevät kyllä kirkkaasti ohi esim. sellaiset artistit kuten Bob Marley, Cliff Richard, Herbert von Karajan, Nana Mouskouri, Tino Rossi ja Mariah Carey.

Listaykköseksi noussut uusi Dylan-albumi myi ensimmäisen viikon aikana USA:ssa 125 000 kappaletta (cd- ja digimuodossa). Lukua ei kai voi pitää kovin suurena kun tiedetään kuinka monta sukupolvea Dylan-faneja on nykyään liikkeellä. (Toisaalta luku kuvastaa yleistä myynnin laskua, sadan tuhannen myynnillä yltää nykyisin USA:nkin listaykköseksi; ei olisi onnistunut vielä 2000-luvun alussa, jolloin siihen tarvittiin lähes miljoonamyynti.)

Suomessa Dylanin myyntiluvut ovat perinteisesti olleet vaatimattomia. Vuoden 2006 ’Modern Times’ lienee Dylanin myydyin levy Suomessa, mutta sekin on kaukana kultalevymäärästä vajaan 10 000 levyn myynnillä.

Myös Englannissa Dylanin uusin nousi listaykköseksi. Se oli hänen ensimmäinen listaykkösensä 39 vuoteen. Edellinen oli v. 1970 ilmestynyt ’New Morning’.

67-vuotiaana Dylan elää todella uutta aamua. Taiteilijana hän on uskottavampi kuin koskaan, levytähtenä suurempi tekijä kuin aikoihin ja keikkailija yhtä ahkera kuin ennenkin.

Dylan teki alkuvuodesta vielä uuden avauksen. Tosin tätä avausta monet hänen faninsa eivät varmasti olisi halunneet nähdä. Dylan esiintyi tämän vuoden amerikkalaisen jalkapallon loppuottelun ’Super Bowlin’ mainostauoilla Pepsi-mainoksessa laulamassa vanhaa klassikkoaan ’Forever Young’ yhdessä Black Eyes Peas-yhtyeen johtohahmon Will.I.Am:n kanssa.

’Every Generation Refreshes The World’ kuuluu kyseisen Pepsi-mainoksen slogan.

Joillekin, jotka tuntevat Dylan-historiikin, saattaa tässä yhteydessä tulla mieleen sana Juudas.

Itselleni tuli lähinnä mieleen National Lampoon-ryhmän Dylan-mainosparodia 70-luvun alusta. Tuossa kuvitteellisessa radiomainoksessa Dylan on pantu mainostamaan innoissaan ’koko kansan’ protestilevyä ’Those Fabulous Sixties’.

Hauskin ja ehkä kitkerinkin kommentti tuli kuitenkin Jake Nymanin työhuoneesta käsin. Pepsi-mainoksesta kuultuaan Jake oli samalta istumalta lähettämässä Dylanille painokkaan viestin, Dylanin ’Like A Rolling Stone’-klassikon (ja USA:n listakakkosen!) kertosäkeen sanoilla:

’HOW DOES IT FEEL???’