Karibian mausteet uusimmat merkinnät RSS

Nyrkin kokoiset naapurit

Jorma Tuominen — Sat, 02 Jul 2011 16:39:12 +0000

Filippiinien kartalla on pyöreähkö saari nimeltä Bohol. Harva tietäisi saaresta mitään, ellei siellä tavattaisi kummituseläimiä, tarkkaan sanoen filippiinienkummittelijaa. Nämä nyrkin kokoiset naapurimme vetävät saarelle luontoturisteja. Tämä on lisännyt kummasti paikallisen väestön intoa suojella äärimmäisen uhanalaista pikkuveljeämme.

Bohol on upea saari, jolla on paljon tarjottavaa ja nähtävää matkailijalle. Manilasta sinne pääsi näppärästi Philippine Airlinesin suoralla lennolla Tagbilaranin kaupunkiin.

Panglaon rantaloma-alue sijaitsee 20 minuutin kaappimopomatkan päässä saaren lounaiskärjessä. Tällä hetkellä eletään miellyttävää vaihetta, jossa palvelut alkavat pelata, mutta kaikki ei ole vielä kaupallisuuden ja turismin kyllästämää. Aitoa filippiiniläistä elämää pääsee helposti seuraamaan.

Kalkkikiven kulumisesta syntyneet sokeritoppamaiset kalliot ovat Boholin kuuluisa luonnonnähtävyys.
Näitä täysin symmetrisiä pyöreämuotoisia kukkuloita on saaren keskiosassa peräti 1776. Paikan päällä ne näyttävät tasan yhtä epätodellisilta kuin kuvissakin.

Kukkulat ovat mielenkiintoisia, mutta minut ainakin veti Boholille tarina. Tarinalle tarvitaan sankari.

Hän on Carlito ”Lito” Pizarras. Hän ansaitsi pikkupoikana runsas 30 vuotta sitten taskurahoja keräämällä metsistä ansoilla kummituseläimiä. Eläimet täytettiin ja myytiin pikkurahalla turisteille lasten leluiksi. Söpöys on joskus vaarallista.

Toisin kuin muut pojat, Carlito huomasi kummittelijoiden vähenevän vuosi vuodelta ja ymmärsi huolestua. Kouluja käymätön Pizarras alkoi tutkia eläinten käyttäytymistä ja kauhistui havainnoistaan.

Carlito Pizarras oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että ihminen vaaransi filippiinienkummittelijan koko olemassaolon. Pelkkä ihmisen läsnäolo on näille nyrkinkokoisille pelosta täriseville ressukoille valtava stressi. Kummituseläin on erikoistunut jahtaamaan hyönteisiä pilkkopimeässä metsässä. Sen näkö ja kuulo ovat äärimmäisen herkät. Meluisa ja salamavaloja räpsyttävä ihminen rasittaa sitä valtavasti. Sanomattakin selvää on, ettei eläin lisäänny vankeudessa. Metsät kutistuvat ja rauhalliset turvapaikat vähenevät.

Pizarrasin suojeluponnistuksille naurettiin aluksi, mutta jotkut paikalliset liikemiehet lähtivät tukemaan häntä. Nykyään kummituseläinten arvo elävinä ymmärretään. Jo tullessa Tagbilaranin lentokentälle tuli selväksi, mikä on saaren maskotti ja tunnuseläin. Kummittelijan suuret vakavat silmät katselivat matkailijaa kartoissa, pehmoleluissa, t-paidoissa ja matkamuistomukeissa. Asenteet ovat todella muuttuneet.

Pizarras lukee nykyään kavereihinsa mm. prinssi Charlesin ja muun luonnonsuojelun maailmankerman. Ja edelleen hän taitaa tietää kummituseläimistä enemmän kuin tiedemiehet.

Ikävä kyllä kummituseläimiä pidetään vielä melko yleisesti häkeissä nähtävänä turisteille, vaikka laki tämän kieltää. Itse kävin paikassa, jossa tienattiin rahaa näin. Mutta nämä köyhät ihmiset tekivät kyllä parhaansa, häkki oli valtavan suuri ja nähtävyyksillä oli runsaasti tilaa vaihtaa turvallisempaan paikkaan upeilla sivusingahduksilla. Kummituseläimen hyppy on melkein liian nopea ihmissilmälle seurata. Paikka, jossa kävin, oli varmasti parhaita eikä pahimpia.

Kävin myös Corellan kylässä Philippine Tarsier Foundationin päämajassa. Siellä kummittelijat asustavat vapaina aidatulla alueella, jonne pedot eivät pääse. Kummittelijat sen sijaan liikkuvat oksia pitkin alueelle ja sieltä pois vapaasti. Rankkasateen takia kierros kummittelijapolulla oppaan kanssa jäi vähän torsoksi, mutta selvästi tämä on eettisesti kestävin paikka tutustua sympaattisten tuijottelijoiden elämään.

Jaa, ettäkö keitä he ovat, nämä sarjakuvapiirtäjän luomuksilta näyttävät pikkuruiset otukset. Sukuunhan he kuuluvat, sen huomaa pikkuruisista käsistä. Kädellisten joukossa apinat ja kummituseläimet muodostavat yhden ryhmän. Puoliapinat muodostavat toisen porukan. Kummituseläimet ovat siis aikamoisia kummituksia myös eläimiä luokitteleville biologeille, ne eivät ole apinoita eikä puoliapinoita.

Kummittelua on fossiilien mukaan jatkunut jo jotain 45 miljoonaa vuotta, joten voisi puhua primitiivisistä kädellisistä. Toisaalta kummituseläimet ovat äärimmäisen kehittyneitä ja erikoistuneita veijareita.

Koska valtavat silmät eivät mitenkään voi kääntyä erikseen, kummituseläin pyörittää koko päätä katseen suuntaan kuten pöllöt tekevät. Ylimääräinen pallonivel niskassa mahdollistaa sen, että eläin pystyy kääntämään päänsä 180 astetta ja katsomaan suoraan taakseen. Tätä ei kannata yrittää itse kotona.

Pikkuruisuudestaan huolimatta filippiinienkummittelija ei ole pienin kädellinen. Sellaisen nähdäkseen joutuu matkustamaan Madagaskarin länsirannikolle Kirindy Mitean kansallispuistoon, missä asustaa muutama vuosi sitten löydetty madame Berthen hiirilemuri. Koska lähdetään?

Kuolleiden kiinalaisten kaupungissa

Jorganic — Wed, 27 Apr 2011 10:09:43 +0000

Manilan erikoisin nähtävyys on varmasti kiinalainen hautausmaa. Kiinalaisia on paljon, ja aina on ollut, joten voisi luulla, että kiinalaisessa hautausmaassa ei olisi mitään eksoottista. Enempää ei voisi olla väärässä.

Kiinalaiset hautausmaat maailmalla ovat monimuotoisempia kuin elävien Chinatownit. Mutta vain Manilassa mikään ei ole kyllin hyvää kuolleille kiinalaisille.

Kiinalaiset kunnioittavat esi-isiään. Se asia tiedetään ikivanhasta han-kulttuurista. Mutta missään he eivät kunnioita esi-isiään niin avokätisesti kuin Filippiineillä. Kriittinen kävijä miettii, onko köyhässä maassa rikkailta kiinalaisilta päässyt mopo karkaamaan käsistä.

Kiinalaisia vähemmistöjä on kaikkialla Etelä-Kiinan meren rannoilla. Paitsi tietysti Singaporessa, jossa ei ole kiinalaista vähemmistöä sen takia, että kiinalaiset ovat enemmistö.

Merenkulkijoita, kauppamiehiä ja viljelijöitä on lähtenyt Manner-Kiinasta aina kun siellä ovat asiat menneet pahasti vinoon. Heitä on Malakan niemellä, Thaimaassa, Vietnamissa, Malesian Borneossa, Bruneissa ja Filippiineillä.

Kiinalaisten ongelma on se, että heillä on taipumusta menestykseen. Sitä ei aina hyvällä katsota. Kiinalaisten exodus on monesti historiassa johtanut samanlaisiin pogromeihin, joukkovainoihin, joilla Itä-Euroopan juutalaisia piinattiin vuosisatoja, ja syytkin ovat jos ei samoja niin ainakin analogisia. Kateus saa ihmisen tekemään mitä vain.

Toki kiinalaiset myös eristäytyvät omiin yhteisöihinsä ja pitävät omaa kulttuuriaan paikallista parempana, itselleen siis. Miksipä he eivät niin saisi tehdä? Jos he taas sekoittuvat paikalliseen väestöön, kuten Malesian ja Singaporen peranakanit, kiinalais-malaijilaiset, ei sitäkään katsota hyvällä.

Manilan kiinalainen hautausmaa perustettiin Espanjan siirtomaakaudella 1850-luvulla. Se perustettiin siitä yksinkertaisesta syystä, että katolinen kirkko ei yleensä hyväksynyt kiinalaisia multiinsa. Nykyisen prameuden taustalla on selvä sorto.

Nykyään hautausmaa on ympäröity siistillä muurilla ja on tarkkaan vartioitu. Se johtuu siitä, että asunnottomat valtasivat hautoja elämistarkoituksiin.

Siisteissä taloissa siistien katukyltein merkittyjen katujen varsilla, trooppisten puutarhojen varjossa, asuu suurimman osan vuotta siis vain vainajia. Ja kuolleiden taloja useimmat rakennukset ovat enemmän kuin hautoja meikäläisessä merkityksessä. Toki alueelle on haudattu normaaliin tapaan omiin riveihinsä vähävaraisiakin kiinalaisyhteisön jäseniä.

Saimme vartioidulta portilta mukaan innokkaan paikallisoppaan, joka ei itse ollut kiinalainen. Hän saa elantonsa hautausmaan tuntemuksesta, mutta miekkosen ajatukset ja tunteet rikkaita kiinalaissukuja kohtaan olivat vähintään ristiriitaiset.

Selvitettävää oppaalla riitti. Useimmat alueelle haudatut varakkaat kiinalaiset ovat selvästi olleet katolisia. Kristilliset etunimet kiinalaisten sukunimien edessä osoittavat sen. Rooma on kuitenkin kaukana Filippiineistä. Esi-isien vaellusten varrelle osuneita muita uskontoja ei ole heitetty romukoppaan. Buddha, Konfutse ja Jeesus ovat koristeluissa usein ylimpiä kavereita. Taolaiset symbolit ovat myös yleisiä. Tuonpuoleisessa on kaikki viisaus varmasti tarpeen.

Minua liikutti ei-kiinalaisten palomies Robert Tanille lahjoittama hautakappeli. Tan menehtyi tulipalossa pelastaessaan manilalaisten henkiä. Ei mitään rasismia tässä kohtaa. Koskettava on myös marttyyrien halli Liat See Tong. Kuten Singaporessa myös Manilassa japanilainen miehityshallinto vainosi kiinalaisperäisiä
asukkaita 1941-45 ankarasti. Summittaisesti teloitettuja oli paljon. Yhteisön johtohenkilöt tapettiin järjestelmällisemmin. Japanilaiset käyttivät tätä hautausmaata myös yleisempänä vastarintamiesten ja naisten teloituspaikkana.

Jossakin vaiheessa mausoleumien kilpavarustelu on käynnistynyt sukujen välillä. Mitä kalliimpi, sen parempi on. Uusimmat haudat ovat tolkuttoman prameita. Jotkut haudat ovat kolmikerroksisia. Kaikkea löytyy. Ilmastointia, keittiötä, pientä uima-allasta ja jopa parkkipaikka autolle.

Kuten arvata saattaa, kaikkia fasiliteetteja ei ole ajateltu ensisijaisesti vainajien mahdolliseen käyttöön yllättävän herätyksen tullessa. Niistä on hyötyä, kun suku saapuu suurella joukolla patriarkan tai matriarkan haudalle vuoden tärkeinä juhlapäivinä.

Alue on suunnaton. Toista tuntia näitä Manilan siisteimpiä katuja kierrettiin, eikä läheskään kaikkea nähty. Vastaanottokyky loppui kesken symbolien ja koristeiden runsaudessa. Tyylikkyyttä ja hartauttakin alueella on kuten kuvasta näkyy, mutta se tahtoo hukkua paljouteen.

Tuntuu oudolta, että pääomaa sidotaan tuottamattomien ja yliampuvien statussymbolien rakentamiseen, kun muurien toisella puolella on slummi. Mutta kuka menee juuri kuolleen omaiselle sanomaan, millainen hauta olisi hyvän maun mukainen? En minä ainakaan.

Manilan laukaukset

Jorganic — Sat, 26 Mar 2011 09:16:47 +0000

Huh huh. Manila on ehkä viimeinen entisajan kaoottinen aasialaiskaupunki. Toistakymmentä miljoonaa ihmistä säntää paikasta toiseen etsiessään seuraavaa Filippiinien pesoa.. Useimmat heistä jakavat samalla taksikuskimme haaveen. Manilan saasteet ja rikollisuus ovat huono ympäristö lapsille, pitäisi muuttaa takaisin maalle. Ja silti he jäävät.

Haave käydä Filippiineillä on vanhaa perua, mutta maailmalla ohimennen tapaamani filippiiniläiset ovat sitä osaltaan vahvistaneet. Näillä erilaisilla ihmisillä on ollut lämmintä karismaa, ja jokainen on toivottanut tervetulleeksi Filippiineille. Ja uskallankin sanoa, että täällä tapaa sitä aitoa kaakkoisaasialaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, johon Thaimaassa törmäsi vielä 1990-luvulla ja joka on Thaimaasta alkanut massaturismin myötä hiukan kulua pois. Mutta oli Manila silti kulttuurishokki, joka oli rikkoa myönteiset odotukseni.

Ei pitäisi tulla Manilaan keskellä yötä. Mutta minkäs teet, kun Cebu Pacific Airlinesin kone Kota Kinabalusta Malesiasta oli tunteja myöhässä jo tullessaan. Loputtomalta tuntunut taksimatka puolenyön ruuhkassa keskustahotelliin antoi aavistuksen jättiläiskaupungin mittasuhteista. Vahva oli aistumus siitä, että oli tultu tuloerojen luvattuun maahan.

Kerjäläiset ja kadulla nukkuva street people olisivat mahdottomia korkean elintason Singaporessa, Malesiassa ja Bruneissa. Matkamme neljäs maa olisi selvästi aivan eri planeetalta kuin kolme edellistä, vaikka malaijipohjainen väestö ei ulkoisesti paljon eroa niiden katukuvasta. Historia on työntänyt tylysti Filippiinien 4000 saarta kovin kauas malaijikansojen muusta perheestä.

Keskustahotellissa huoneita jakamassa oli kikattava respakaksikko, jonka epäkorrekti käytös ja puujalkavitsin vääntö oli vahvasti ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla on filippiiniläisestä kulttuurista. Huoneiden jakamisen vaatimaan alkeismatematiikkaan ammattitaito ei riittänyt, vaan show vain jatkui jatkumistaan. Katsoin piruuttani jälkeenpäin netin TripAdvisorista asiakaskokemuksia, ja aivan oikein, tämän kaksikon työvuorolla hotelliin saapuneiden tyrmistyneet kommentit erotti heti.

Kun neidit kertoivat, että huoneemme eivät ole edes samassa talossa vaan hissittömässä naapurirakennuksessa, he muistivat nauraa räkättäen kertoa että liikunta tekisi meille hyvää. Kiitos vain tiedosta. Ajatuksen rakentavuus ei istunut tilanteeseen, jossa rättiväsyneet matkalaiset ovat yösydännä katselleet kymmeniä minuutteja avaimia, jotka eivät vaan millään siirry tiskin yli asiakkaan käteen.

Huoneessa ei ollut ilmaisia vesipulloja kuten kaikissa edellisissä maissa oli ollut. Vettä oli siis lähdettävä ostamaan kadulta, minkä ei luulisi olevan iso asia keskellä suurkaupunkia. Eikä olisi ollutkaan, jos olisin kääntynyt ovelta vasemmalle ja poikkikadulle. Vesipullo olisi ollut kädessä parissa minuutissa. Mutta käännyin oikealle. Siihen aikaa sillä kadulla oli tarjolla jotain ihan muuta kuin pullovettä. Seksi on ihana asia. Mutta on vaikea lämmetä sitä tarjoaville nuorille naisille, hampaattomille ämmille ja pikkupojille, kun dehydraatio on pahasti päällä ja vesi on ainoa kiinnostava asia maailmassa.

En mainitse hotellin nimeä, koska olin seurueen ainoa jäsen, joka törmäsi julkiprostituutioon sen lähistöllä. Myös TripAdvisorin palautteesta huomasi, että kävelevä lihakauppa pyörii ympärillä lähinnä vain pikkutunneilla, ja useimmat asiakkaat eivät olleet siihen törmänneet.

Outo sattuma on, että hotellihuoneen televisiosta osui kohdalle vanha filippiiniläisleffa, jossa viattomat maalaistytöt tuodaan Manilaan ja pakotetaan prostituutioon kovaakaan väkivaltaa kaihtamatta, Pani miettimään asioita. Tämä ei ollut sitä filippiiniläistä elämää, jota olin tullut aistimaan, mutta todellisuutta se valitettavasti oli.

Holy Cow-ryhmällä oli tasan yksi päivä aikaa tutustua Manilaan, joten aamun valjettua oli pantava töpinäksi. Espanjalaisten rakentamassa kaupungissa pitää olla rantabulevardi, ja kuuluisan Manilan lahden rannalla se on uhkea Roxas Boulevard.

Aikaisin aamulla onkimiestä tuntui riittävän kilometreittäin onneaan koettamaan, ja kalaa todistettavasti myös nousi lahdesta, joka ei siis voi olla yhtä likainen kuin miltä näytti.

En tiedä miten tämän sanoisi, mutta kyse on siis nyt ison maan ison kaupungin hieman isonpuoleisesta bulevardista, jonka rinnalla epäilen Shanghain Strandin olevan pelkkä nysä. Tästä saadaan kyllä varmaan riita aikaiseksi.

Netinkin aikana maailmanmatkaaja vetää silloin tällöin vesiperän. Kuuluisan kenkien ja sinisten leninkien keräilijän ja riistäjäpresidentin tohvelin alla pitäjän Imelda Marcosin kaamealle muistolle omistettu museo oli kiinni, Potentiaalisesti reissun kummallisin kuriositeetti jäi kokematta. Tällaiset asiat maailmanmatkaaja ottaa vastaan kuin mies.

Lähistöllä kylmiä vesipulloja kylmälaatikossaan kaupitellut rääsyläisukko koki menestyksen huumaa, kun suomalaisseurue iski hyeenan raivolla hänen koppaansa ja järjesti hidalgolle loppupäivän vapaata varastojen enempi tyhjennyttyä. Jo aamulla kuumuus tulee kuin kauhakuormaaja helvetistä ja pusertaa.

Korvaanhuutaja olisi ollut mukava mies, jos hän ei olisi huutanut vasempaa korvaani lukkoon opastaessaan hauskalla mutta ymmärrettävyydeltään ontuvalla filipinoaksentilla englantia, joka ei ollut koskaan kielioppia nähnytkään.

Korvaanhuutajan hevonen Best Friend sen sijaan piti turpansa kiinni ja veti kuin mies. Joka hän olikin, luulin pientä hevosta tammaksi, mutta sitkeänpikkuruinen Best Friend nakkasi hienon kaupan eteen järkyttävän kokoisen kusilammikon jäsenellä, jota tammoilla ei ole kuin onnensa hetkinä. Anteeksi kielikuva.

Manilan Intramuros on kaupunki kaupungin sisällä, kuten nimikin vihjaa. Muurien sisällä, intra muros. Espanjalaiset tai oikeastaan meksikolaiset siirtomaaherrat komensivat Filippiinien saaristoa muuriensa sisältä 1500-luvulta 1800-luvulle. Galleonit kuljettivat Filippiinien tuotteet Meksikon Acapulcoon, ja toivat Meksikon hopeaa Aasian markkinoille. Kun Meksiko itsenäistyi, Filippiinien kauppa piti hoitaa köyhtyneestä emämaasta Espanjasta järkyttävän pitkää laivareittiä Afrikan ja koko Etelä-Aasian ympäri.

1800-luvulla Filippiineillä kuten kaikkialla alkoi kansallinen herääminen . Jose Rizal oli kirjailija ja luontainen johtaja, jonka espanjalaiset menivät virheellisesti teloittamaan. Itsenäisyysliike sai marttyyrinsä, jonka veren nimeen jokainen filipino vannoo tänäkin päivänä. Filippiinit on Tyynen Meren Irlanti. Porukka on katolista, tulisen isänmaallista, historiastaan myönteisesti tietoisia ja ikävistä historian käänteistä hämmästyttävästi uutta virtaa ottavia ihmisiä. Siinähän se tuli. Koska pidän Irlannista, miten voisin olla pitämättä Filippiineistä. Nyt ymmärsin asian itsekin, Kannattaa pitää blogia.

Jose Rizalin vaiheet Korvaanhuutajan hiukan populaarina versiona tai rauhallisemmin olivat vahvasti läsnä Intramurosin kierroksella. Espanjalainen siirtomaa-arkkitehtuuri toi mieleen Santiago de Cuban vanhat rakennukset. Best Friend olisi myös pitänyt Kuuban verevistä tammoista. Sivumennen sanoen Rizalin perheen mustaksi lakatut tai petsatut rottinkihuonekalut olivat minusta coolisti tyylikkäät. Niillekin oli oma museo. Divaani oli houkutus.

Intramurosin suojamuuri ei ole ihan koskematon. Yhdestä kohtaa se on räjäytetty auki, ja tilalla on bambuaita. Luodinreikiä 13 ja 20 millimetrin konetuliaseista löytyy sieltä täältä kuten vaikka Gdanskin vanhassa kaupungissa. Manilan laukauksia on ammuttu! Varovasti sanovat, että 100 000 filippiiniläistä sai surmansa, kun amerikkalaiset valtasivat Manilan 1945 ja japanilaiset miehittäjät käyttivät asukkaita kilpinään. Tämä kauhea tapahtumasarja on hyvinkin verrattavissa vaikkapa Varsovan kansannousuun. En tiedä, mutta sanotaan että amerikkalaiset sotilaat eivät paljoa perustaneet filippiiniläisten siviilien hengestä. Olisivatko voineet, kun taisteltiin talo talolta, sitäpä en tiedä. Mutta sen tiedän, että eipä pörrää japanilaisia turisteja Filippiineillä.

Lounasemäntä on Suomessa turhan tuntematon instituutio. Rehevä laulajatar väijyi ravintolan terassilla lounasuhreja. Yamaha tarjosi automatisoidun säestyksen, kun tulkitsijatar iski hampaan P. McCartneyn tunnettuun Liverpoolin kauden sävelmään Yesterday.

Entäpä jos emäntä esiintyisi piilokameranomaisesti suomalaisessa työmaaruokalassa? Kauhua ja paniikkia ilmenisi varmasti, sillä malesialaisen ja filippiiniläisen musikaalisuuden yhteinen piirre on se, että sitä nyt vaan ei ole havaittavissa. Ukulelesäesteinen havaijilaistyyppinen jollottelu vielä menee, mutta länsipopin rytmiikka ei tahdo onnistua millään. Anteeksi että sanon, mutta tähän törmää täällä jatkuvasti. Yritykset ovat herttaisia, ei siinä mitään. Amerikkalaiset r&b-slovarit ovat nuorten keskuudessa hirmu suosittuja, ja sentimentaalista iskelmäähän täällä kyllä osataan tehdä. Mutta tälle tarkkailijalle on epäselvää, mikä rytmiikka on näillä kulmilla se luontainen.

Vanha suositus Filippiineille menijöille on, että kierräpä koko Manila ja lennä Cebuun, jossa on ulkosaariston toinen lentoliikennesolmu. Manila on meluisa kuin perkele eikä siellä kukaan oikeasti taida viihtyä, mutta toisaalta tiedän, että kirjoja on kirjoitettu kaikesta siitä, mitä yhdessä päivässä nimenomaan emme nähneet. Kannattaako mennä Manilaan? Valamiehistö miettii tuomiotaan. Kerron vielä erikseen kiinalaisesta hautausmaasta. Sanotaan vaikka, että jos olet ollut Jim Morrisonin ja Franz Kafkan haudalla, mikset kävisi palomies Roberto Tanin haudalla?

Betonirakentamista Borneossa

Jorganic — Fri, 25 Mar 2011 09:38:08 +0000

Edellisellä kerralla Kota Kinabalussa käydessä pidin melko varmana, että ei tulisi toiste poikettua. Entisen Pohjois-Borneon eli nykyisen Malesian Sabahin osavaltion pääkaupunki on koko Aasian rumimpia. Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet palopommittivat japanilaisten miehittämän Jesseltonin maan tasalle. Puukaupungin tuhosta asukkaat ottivat opikseen ja uusi kaupunki on sitten rakennettu varman päälle betonista. Arkkitehtuuri tuo mieleen entisen DDR.n.

Ainoa järkevä syy tulla Kota Kinabaluun olisi kiipeäminen mahtavan Kinabalu-vuoren yli 4000-metriselle huipulle. Meidän ryhmällämme oli niin huono onni, että taivas oli pilvessä koko parin päivän visiittimme ajan. Kaupunkia varjostava vuorijätti näkyi vain profiilina Sabahin lipussa. Luonnossa se olisi ollut mykistävä näky. Vuori on helppo ja suosittu kiipeilykohde. Harvemminhan vuorelle kiipeäminen sademetsästä alkaa, joten kokemuksen kerrotaan olevan melkomoinen.

Yleensä Kota Kinabaluun tullaan käytännön syistä, sillä se on Borneon jättiläissaaren pohjoispään liikenteen solmukohta. Bruneista pääsee Sabahiin käytännössä vain lautalla tai veneellä joko Labuanin saarelle tai mantereelle Lawasiin. Aikataulut arpoivat meille pikaveneen Lawasiin, josta matka jatkui pienen ruokatankkauksen jälkeen komealla mutta pysähteleväisellä bussilla Kota Kinabaluun.

Hieman epämääräisen maineen omaava Lawas sijaitsee Sarawakin osavaltiossa, ja Sabahin rajalle tullessa leimattiin taas passit. Nämä kaksi valtiota liittyivät Malesian liittovaltioon 1963 sillä ehdolla, että maahantuloasiat ne saavat edelleen hoitaa itsenäisesti.

Kalaravintoloita Kota Kinabalussa on paljon ja tavara on tuoretta. Seurueemme popsi joitakin akvaariokaloja. Kiinalaisten kovasti arvostama makean veden kala marmoritorkkuja päätyi tankista isoon wokkiin. Se sai seurakseen pari meriahventa ja kimpun seepraraidallisia jättikatkoja. Komeat kalat pantiin pyörivälle tarjottimelle pyöreän pöydän keskelle. Matkaseurueestamme taisi yli puolet syödä puikoilla.

Tein muutaman euron pirssiretken kaupungin reunalla sijaitsevaan Sabahin valtionmuseoon. Neljästä eri museosta koostuva laaja kompleksi olikin ihan käynnin arvoinen. Ammatin puolesta kiinnosti 1970-luvun borneolainen radiostudio, laitteet olivat vieraita merkkejä mutta kyllähän niillä olisi voinut ruveta entisajan analogista lähetystä tekemään.

Entinen Pohjois-Borneon rautatieyhtiö oli oikeutetusti hyvin edustettuna museossa. Borneon ainoa rautatie raivattiin 1900-luvun alussa koskemattomaan sademetsään. Helmikuussa 2011 rata avattiin vuosien korjaustöiden jälkeen taas uudestaan. Istuimme Juha Roihan kanssa maaliskuussa 2003 siirtomaatyylisen höyryjunan entisöidyssä vaunussa. Tarjoilija oli jo tuonut oluetkin eteemme. Sitten tultiin kertomaan, että temperamenttinen Vulcan-veturi ei halua lähteä tänään liikkeelle. Rahat saatiin takaisiin mutta matka höyryten viidakkoon jäi ikiajoiksi tekemättä. Uusitulla radalla kulkee nyt dieselkalusto. Sabahin museon pihalla kauniisti entisöity 1920-luvun höyryveturi Gaya herätteli haavekuvia tyylikkäästä entisen ajan matkustamisesta.

Sabahin museon opettavaisinta antia ovat osavaltion kymmenien etnisten ryhmien vaatetusta ja asumista esittelevät osastot.. Yllättävää kyllä siellä kerrottiin, että joitakin heimoja varten tuotetaan nykyaikaisin teollisin menetelmin hieman yksinkertaistaen sovellettuja kansallispukuja. Tämä on varmasti parempi vaihtoehto kuin globaalit farkut ja t-paita.

Kota Kinabalusta on aina mukava lähteä pois. Cebu Pacificin lento Manilaan oli ikävä kyllä pari tuntia myöhässä. Ryhmä alkoi olla jo aika täpinöissä, odottihan viimeisenä kohdemaana meitä harvojen kovin hyvin tuntema 4000 saaren Filippiinit.

Epätodennäköisessä sulttaanikunnassa

Jorganic — Tue, 22 Mar 2011 16:06:33 +0000

Hassanil Bolkiah on 29. Bolkiah-dynastian Brunein sulttaani. Sama suku hallitsi Brunein suojaisaa lahtea Borneon pohjoisrannikolla paljon ennen kuin Kolumbus opetteli purjehtimaan. Nykyisistä monarkeista vain keisari Akihito tulee vanhemmasta hallitsijasuvusta.

Jokaisella on varmaan epärealistisia mielikuvia pienestä mutta upporikkaasta Bruneista ja sen erikoista elämää elävästä sulttaanista. Oma harhani on se, että olen aina kuvitellut hänen pukeutuvan kuin arabi tai näyttävän edes vähän arabilta, kun kerran on sulttaani. Todellisuudessa Bolkiah-suku näyttää siltä mitä onkin, malaijeilta. Kukaan muukaan Bruneissa ei näytä arabilta, eivätkä kadut ole kultaa. Mutta Omarin komean moskeijan kupoli toki on.

Meidän ryhmämme oikaisi hieman lentämällä Kuchingista Bintuluun. Näin hypättiin yli kuusi tuntia jyskyttelyä bussilla pitkin Borneo Highwaytä, pippuriviljelmiä ja metsää halkovaa kaksikaistaista maantietä, joka halkoo Malesian Sarawakin osavaltiota. Oikaisusta huolimatta matka vei koko päivän. Bintulusta matkattiin ensin bussilla Miriin, ja siellä hypättiin Brunein rekisterissä olevan toiseen bussiin.

Helpommin Bruneihin pääsee lentämällä sinne suoraan jostain Kaakkois-Aasian lentokeskuksesta. Borneon pohjoisrannikkoa kulkeva reitti Sarawakista Brunein kautta Sabahiin eli entiseen Pohjois-Borneoon on edelleen vaativa, vaikka ei läheskään niin hankala kuin vielä 1900-luvulla. Bruneista Sabahiin ei ole tietä, vaan tämä etappi hoituu laivoilla ja pikaveneillä.

Brunei tunnetaan maana, josta ei saa ostaa alkoholia. Viedä saa omaan käyttöön hieman, jos ei ole muslimi. Sikaperäisiä tuotteita ei saa viedä ollenkaan.

Näistä rajoituksista sitä kehittelee polisiivaltion kaltaisia mielikuvia tiukkapipoisista viranomaisista tonkimassa matkustajien tavaroita. Höpö höpö! Matkailijat ovat Bruneihin tervetulleita, ja se tehtiin heti raja-asemalla selväksi. Passeja tarkistaneet naisvirkailijat innostuivat opettelemaan suomea, olkaa hyvä ja kiitos. Tavaroita ei katsottu, Hymyilevät naiset toivottivat mukavia päiviä harmonisessa Bruneissa ja teroittivat, että alkoholi ei tue harmoniaa.

Yllättäen seurueemme pääosa onnistui myös ostamaan ja nauttimaan alkoholia Bruneissa. Erittäin vaivutunut tarjoilija kertoi kysyttäessä, että tällainen paikka saattaisi hotellistamme löytyä. Klubihuoneen ovessa ei lukenut mitään, mutta sisällä oli paljon ei-muslimeja kiinalaisia tupakkia polttelemassa ja miestä väkevämpää nautiskelemassa. Savukkeet kuuluvat tuotteisiin, joita ei voi Bruneihin tuoda.

Brunei on ehkä lähinnä senkaltainen pikkuporvarillinen paratiisi kuin Ruotsi ennen Palmen murhaa. Komeista moskeijoista huolimatta uskonnollisuus ei ole mitenkään hallitseva mielikuva, vaikka hallitsijasuvun hurskautta ei ole syytä epäillä. Komeita ovat mammonan ostoskeskuksetkin, ja autot kiiltävät kilpaa moskeijoiden tapulien kanssa. Maassa tuntuu todella vallitsevan tietty harmonia ja halu pitää pahan maailman huonoimmat piirteet poissa. Rosoa ja kapinailmettä ei ole havaittavissa. Ennakolta oletin Brunein poliisivaltioksi tavalla tai toisella. Se ajatus on nyt kuopattu.

Tiettyä vastakohtaisuutta tuo Brunein pääkaupungin Bandar Sera Begawanin vesikaupunki. Osa kaupunkilaisista on aina rakentanut talonsa paalujen varaan veden yläpuolelle. Tapahan on Kaakkois-Aasiassa varsin yleinen. Sulttaani on tarjonnut näille 30 000 bruneilaiselle valtion maksamaa muuttoa kerrostaloihin, mutta tarjous ei kelpaa.

Vesikaupungissa meillä oli tilaisuus tutustua yhteen kotiin ja sen asukkaisiin, Noin reilun sadan neliön asuntoon ei todellakaan pääse ilman venettä. Asunnon jakoi kolme ruokakuntaa, tusinan verran ihmisiä samaa sukua. Löytyi omia soppia ja yhteisiä oleskelutiloja. Nuori rouva, jolla oli huoneessaan melkoinen kirjasto ja oma tv, osoittautui vesikaupungin oman koulun opettajaksi. Hän ei siis käy maissa kovin usein, kun työmatkatkin tehdään veneellä.

Bruneissa öljy ja varsinkin hyvin nesteytyvä maakaasu ovat vaurauden perustana. Tästä syystä Brunei on pystynyt suojelemaan alkuperäisiä sademetsiään tavallista paremmin. Arkoja nenäapinoita näimme, kaukaa tosin, noin vartin venematkan päässä Brunein liikekeskustasta.

Suuri rafflesiajahti

Jorganic — Sun, 20 Mar 2011 23:48:09 +0000

Yllättävän monet ihmiset haaveilevat siitä, jos vaikka joskus näkisi rafflesian, maailman suurimman kukan. Sir David Attenborough ja kumppanit ovat luoneet harvinaiselle jätille ihme sädekehän. Minuakin on testattu monesti kysymyksellä, olenko nähnyt rafflesian luonnossa.

Enää ei tarvitse testata.

Vieläkin tuntuu absurdilta se, kun joku vuosi sitten matkasin Kapkaupungin metrolla katsomaan pingviinejä, tarkemmin Simonstownin afrikanpingviinikoloniaa. Eivät ne pingviinit sentään pysäkillä pesineet, jalkatyötäkin joutui tekemään.

Vähän samaa oli tässä suuressa rafflesiajahdissa. Kuchingista katsoen lähin paikka, jossa kukan voisi todennäköisesti nähdä, on Gunung Gadingin kansallispuisto 80 km pääkaupungista länteen. Matkanjohtajamme Peter yksinkertaisesti soitti kansallispuistoon ja kysyi, kukkiikko. Kyllä kuulemma kukki.

Yhtä kukkaa katsomaan lähdettiin sitten parin tunnin suuntaansa bussimatkalle vakiovuorolla Kuching-Lundu. Lundu on pikkukaupunki, jonne matkailijoita tulee vain yhden asian takia. Sir Stamford Rafflesille nimetty loiskasvien suku ei täällä ole ihan niin harvinainen kuin Attenborough haluaisi sinun uskovan.

Kaupungista on edullinen taksimatka Gunung Gadingin portille. Pelkkään kukkaan tyytyvät kävijät saavat mukaansa opasharjoittelijan, joka vie lähimmän kukkimisvuorossa olevan kasvin luokse sademetsään. Matkaa oli vajaa kilometri etupäässä helppoa laudoitettua polkua.

Rafflesia kukkii viikon tai vajaan viikon. Suunnilleen jalkapallon kokoiset likaisenruskeat nuput kertovat maastossa, missä seuraava kukinta on odotettavissa. Luonto-oppaiden on helppo kartoittaa, missä maanalaisia kasveja on ja miten niiden kukintarotaatio pyörii vuoden ympäri. Yleensä siis jossain kukkii.

Raatokärpäset ovat rafflesian pölyttäjiä, mikä kannusti melko voimakkaasti olemaan koskettamatta kukkaa. Meidän kukkamme oli jo viikkonsa loppupuolella, eikä raadon haju ollut enää intensiivinen. Borneolainen sademetsä ei muutenkaan ole mikään ihanien tuoksujen tyyssija. Kukan löyhkä katosi aika tehokkaasti yleiseen hajoamisen tuoksahdukseen. Yksinäinen raatokärpänen jaksoi kuitenkin sähläillä ja pörrätä 71 cm levyisessä kukassa.

Itse rafflesiaa kiinnostavampaa ehkä oli ihmisten kiihko. Ranskalaiset vääntäytyivät solmulle saadakseen itsensä kuvattua kukan kanssa. Yksinäinen kiinalaismies oli pakahtumaisillaan innosta, verenpaine oli vaarallisissa lukemissa. Malesialaiset koululuokat tulivat ihmettelemään maansa ihmettä jännityksestä aivan täristen.

Lundun kaupungissa pyöreä saksalaispappa tuli juttusille konfutselaistemppelissä. Hän oli vanhoilla päivillään perustanut perheen lähistön pikkukylään. Mies vaikutti onnelliselta, mutta eurooppalaista juttuseuraa hän oli vailla. Saksalainen kertoi, että ruoan hintojen nousu on vetänyt malesialaistenkin vyöt kireälle. Kun katselin Lundun vihannestorin hintoja ja vertasin niitä mielessäni paikalliseen tulotasoon, niin eihän siinä voinut kuin kauhistua.

Kannukasvien maassa

Jorganic — Sun, 20 Mar 2011 15:57:33 +0000

Saniaisten ja muun aluskasvillisuuden alle, sammalen sekaan maahan on jokin korkeampi käsi sirotellut värikkäitä snapsilaseja. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Olemme tulleet hyönteisiä syövän kannukasvin nepenthes ampullarian valtakuntaan Borneossa.

Nenäapinoita oikeastaan ryhmämme toivoi Bakon kansallispuistossa näkevänsä, tuuria ei ollut. Mutta ampullaria-kasvien paljous on ehkä hienompikin luontokokemus kuin lauma kaukana kiikkuvia arkoja apinoita. Emme ole kukkakaupassa vaan höyryävässä sademetsässä Malesian toisessa Borneon saarella sijaitsevassa osavaltiossa, Sarawakissa.

Halpalentoyhtiö AirAsia heitti Peter Ruotsalon vetämän seikkailijaryhmämme edullisella kotimaanlennolla Johor Bahrusta Kuchingiin. Kone pyyhälsi 700 km Etelä-Kiinan meren yllä. Sarawak ja toinen Borneossa oleva osavaltio Sabah ovat kaukana Aasian mantereesta ja pitävät etäisyyttä yllä omilla maahantulomuodollisuuksilla, jota koskevat myös mannermalesialaisia. Ja samat rituaalit Sarawakin ja Sabahin välillä. Malesian leimoja kertyy passiin yhteensä kahdeksan tällä matkalla.

Kannukasveista vielä, ne ovat lihansyöjäkasveja Aasian sademetsistä, joita saa usein Suomessa kukkakaupoista. Harrastajat kutsuvat suurta nepenthes-sukua neppareiksi. Ampullaria-laji poikkeaa riippuvilla kannuilla lentäviä ötököitä' houkuttelevista sukulaisistaan, se on sopeutunut elämään maassa. Itse köynnösmäistä kasvia ei juuri näe, näkyvissä ovat snapsilasin kokoiset värikkäät kannut. Kun silmä oppi poimimaan ne esille, hyvät kasvupaikat olivat ruoansulatusentsyymejä sisältäviä drinkkejä täynnä.

Bakoon pääsee paikallisbussilla, kunhan ensin on järjestänyt itsensä Kuchingiin (kaupungin nimi tarkoittaa kissaa bahasa malesian kielellä). Puolen tunnin bussimatkan jälkeen matka jatkuu pikaveneillä. Suomalaisen matkabudjettia nämä paikallisvälineet eivät syö, matkustaminen on meikäläisittäin ajatellen hyvin edullista. Bakoon mentäisiin pakoon, massaturistien tieltä, paitsi että Borneolla ei näe oikeastaan mitään muuta turistityyppiä kuin luontoretkeilijöitä.

Luontoretkeilijöitä Bakoon tulee aika paljon, sillä pienellä alueella on todella paljon ekolokeroita. Kaikki katoavat saarta halkoville lukuisille selvästi merkityille luontopoluille, joita riittää ainakin viikoksi. Ryhmä haaveili aluksi 10 km kierroksesta, mutta tyytyi realiteettien edessä 6 km lyhyempään renkaaseen. Eivät olleet laittaneet kilometrejään pohjalaiseen tapaan vaakasuoraan. Jyrkillä nousuilla ja laskuilla katsottiin, kuka on kuka. Hiki roiskui ja jäsenet natisivat. Ajattelin, että en ikinä enää halua nähdä puunjuurakoiden muodostamia luonnon portaita saati kiipeillä niillä kilometritolkulla. No. Seuraavana päivänä mentiin taas.

Tulihan niitä apinahavaintojakin. Tullessa venettä tervehti perheryhmä pitkähäntämakakeja, jotka olivat tottuneet ihmiseen. Yksi paukutti hyppien huvikseen peltikattoa, muut chillailivat. Poislähtiessä polun tuntumassa oli töyhtölangureja, pariskunta puiden lehtiä popsimassa.

Singaporen vihreys

Jorganic — Fri, 18 Mar 2011 17:03:48 +0000

Singapore on maailman urbaanein kaupunkivaltio, jossa kasvatus ja koulutus tähtää siihen, että pienellä saarella kaiken on toimittava ja kaikkien on tultava toimeen keskenään. Silti Singapore on vihreä saari.

Singaporen joukkoliikenne on varmasti maailman tehokkaimpia. Metro MRT tulee matkailijalle nopeasti tutuksi, samoin sen vaunut täyttävät monikulttuuriset ihmiskasvot. Mutta vielä tehokkaampi on metroverkkoa täydentävä bussiliikenne, jonka sujuva käyttö edellyttää rohkeutta kysyä neuvoja paikallisilta. Niitä saa, vaikkei aina ymmärrä.

Irtaantuminen ihmismassojen painopisteistä edellyttää täälläkin pientä aloitteellisuutta. Liikenteen leppymätön jyrinä jää tehokkaimmin taakse ja alapuolelle kiipeämällä kaupungin vihreille kukkuloille. Sieltä löytyy jotain yllättävää: jalankulkijan Singapore.

Päätin vaeltaa noin puolet Singaporen yliopistolta itään harjuja pitkin kulkevasta uudesta jalankulkureitistä. Nousisin Pasir Panjangissa harjulle ja kävelisin reilussa puolessa tunnissa puunlatvojen kautta oikaisevan taipaleen Mount Faberille, Singaporen korkeimmalle kohdalle.

Jouduin muuttamaan suunnitelmia. Runsaan 3 km matka oli mitattu linnuntietä, todellisuudessa polku nousi, laski ja meni serpentiinille. Kaikenlaista pientä pysähdyksen aihetta oli kylvetty reitin varteen - oli kasvillisuuden esittelyjä, rullaluistelukenttä ja jopa akvaarioita.

Näköalapaikkoja oli runsaasti. Singaporelainenkin on tapojensa orja. Pientä piknikkiä pidettiin niissäkin paikoissa, joissa näköala oli päiväntasaajan oloissa kasvanut ihan umpeen. Ankarin kuhina on aina kaupungin keskustan Faber-vuoren huipulla, jonne pääsee komealla köysiradalla ja jopa bussilla, jos jyrkät rinteet tökkivät vastaan.

Kulku hidastui kummasti, kun aurinko tuli esiin pilvestä. Ylhäällä harjulla varjoa on vähän. Reittini alkupisteen Bukit Chandussa neuvonut rouva yllytti minua täyttämään puolentoista litran vesipulloni museon hanasta. Miksi en noudattanut neuvoa? Kaikki olisi tarvittu.

Arkkitehtonisesti mielenkiintoisin rakennelma reitillä on jalankulkusilta Henderson Waves. Nimensä mukaisesti sillassa ei ole yhtään suoraa tasaista kohtaa. Koko silta ikään kuin aaltoilee ja samalla kaartelee pehmeästi. Silta taipuu omiksi kaiteikseen ja tarjoaa niiden suojassa varjoisia levähdyspaikkoja.

Metrojunassa voi luulla kivikasvoisia matkustajia koviksi suurkaupunkilaisiksi. Vaellusreitillä singaporelaisen business-ilme on jätetty työpaikalle. Ihan ei ruveta vieraille juttelemaan, mutta moikkailemaan ja hymyilemään kyllä. Ehkä seuraavan kerran tavatessa olisi jo sopinut small talk vaikka säästä.

Adnan bin Saidin maailmansota

Jorganic — Tue, 15 Mar 2011 16:03:15 +0000

Harjannetta peittävä metsä oli taajaa mutta nuorta. Kaikki kasvillisuus paloi rinteiltä helmikuussa 1942. Harjua hallitsevan Oopiumikukkulan huipulla seisoi yhä komea siirtomaatyylinen rakennus. Ihmeen kaupalla se vain vaurioitui taistelussa, jonka maailma unohti. Mutta minä näköjään en.

Mikä minut toi syrjäisen Pasir Panjangin harjun juurelle läntisessä Singaporessa? Fyysisesti bussi 143, jolle ystävällinen turvamies minut neuvoi Harbourfrontin maanalaisen asemalla. Mutta oikeasti sattuma, kun Singaporen nähtävyyksiä etukäteen tutkiessa törmäsin yhteen maailman sotamuseoiden pienimmistä, tai niin ainakin ymmärsin. Ja sotahistorian tuntemattomimpaan eeppiseen last standiin, tai niin sallin itseni kuvitella. Ilokseni olin lopulta väärässä.

Bukit Chandulla eli Oopiumikukkulalla piti käydä vain merkityksetön pikku kärhämä, brittiarmeijan viimeinen viivyttävä ele voitonnälkäisen Japanin keisarillisen armeijan Krysanteemidivisioonan edetessä Singaporeen. Brittiupseerien mielessä taistelu oli hävitty jo etukäteen.

Taistelu todella hävittiin ja taistelijat uhrattiin häikäilemättä. Mutta se hävittiin tavalla, jolla tuli olemaan kestävää merkitystä tulevien Malesian ja Singaporen valtioiden asukkaiden itsetunnolle ja itsenäisyyshalulle. Siksi kiipesin päiväntasaajan paahtavassa auringossa ylös jyrkälle harjulle kiemurtavaa pikkutietä.

Sana taustasta. Brittiläisen Imperiumin Malakan siirtomaan paikalliset hallitsijat kärttivät vuosikymmeniä, että maassa olevien vieraiden joukkojen sijasta Britannian pitäisi kouluttaa paikallisia malaijeja armeijaansa. Britit eivät uskoneet, että malaijeilla olisi ensimmäisiäkään edellytyksiä oppia edes sotilaskuria.

1930-luvulla perustettiin vähän kuin säälistä ja ihan kokeeksi ensin komppania, jota laajennettiin kyllä aika pian rykmentin vahvuiseksi. 1. Malaijirykmentin miehet voitiin valita tarkkaan halukkaista, sillä se oli ammattiyksikkö ja palkka oli parhaita, mitä malaiji niissä oloissa saattoi toivoa. Yksikön miehistä löytyi mm. erinomaisia tarkka-ampujia.

Brittien omahyväiset käsitykset itäaasialaisten sotilastaidoista kostautuivat, kun Japani eteni tammikuussa 1942 hyvän etukäteissuunnittelun ansiosta vauhdilla läpi Malakan niemimaan. Singaporen strateginen satama odotti pääpalkintona. Japanilaisille sotilaille Singaporen valtaus oli välttämättömyys, sillä huolto oli katkeamassa ja valloittajilla alkoi olla suorastaan nälkä.

On vaikea välttää vaikutelmaa, että Malakan niemelle ei lähetetty aivan brittiläisen upseeriston terävintä päätä puolustusta suunnittelemaan. Britit olivat varmoja, että japanilaiset hyökkäävät maasillan kautta eikä Singaporen salmen yli. Japanilaiset tietysti tekivät molemmat ja yllättivät gin- ja tonicherrat taas.

Panssarit ja tykitkin mukanaan salmen yli tuoneet japanilaiset lähestyivät vauhdilla Alexandran varikko- ja polttoainevarastoaluetta. Sen valtaus olisi shakki ja matti. Välissä oli enää vain kapea Singaporen etelärantaa reunustava harjualue, joka sattui olemaan puolustukselle ihanteellista maastoa. Jos vain olisi ollut kykyä ja harkintaa.

Harjulla juuri käyneenä en pysty käsittämään, miten britit kykenivät fyysisesti olemaan niin totaalisen törppöjä, etteivät ymmärtäneet perustaa sinne kunnon puolustusta. Malaijiyksiköt heitettiin harjulle ja ammusten annettiin loppua, vaikka täpötäydet ammusvarastot olivat selän takana kilometrin tai parin päässä. Australialainen tykkipatteri olisi kyennyt tukemaan harjun puolustajia, mutta määrättiin säästämään ammukset. Ne jäivät sitten japanilaisten sotasaaliiksi.

Maailmassa on vähän paikkoja, joissa komppania määrätietoisia miehiä pystyisi pidättelemään kokonaista divisioonaa. Vaikka Bukit Chandun rinteet ovat nyt metsittyneet, kymmenien metrien jyrkkä rinne kertoo, että tässä olisi sellainen paikka.

Ystävällinen huivipäinen malaijirouva rahasti 1. Malaijirykmentin komentopaikkana toimineen talon porstuassa noin euron pääsymaksun. Rouva tuli mukaan sisälle ja paimensi muut museossa olijat - heitä oli enemmän kuin odotin - yläkertaan katsomaan elokuvaa. Sepä olikin rykmentin eloonjääneiden kertomuksia hyödyntävä multimediaesitys, joka herätti tehokkaasti mieliin vuoden 1942 alun tilanteet ja tunteet. Veikkaan, että juttua ei näytetä japanilaisille turisteille, mutta he ovat tunnetusti itsekin taitavia välttämään tällaisia paikkoja.

Jäin esityksen jälkeen seuraamaan Memories of Bukit Chandu-museossa nuoren kiinalaisnaisen ja hänen malaijimiehensä keskustelua oppaan kanssa kiinalaisten joukkomurhista, joita Japanin salainen poliisi Kempeitai toteutti vallatussa Singaporessa. Tai Syonan-Tossa, kuten miehittäjät saarikaupungin ristivät.

Mutta ennen kuin etnisiin puhdistuksiin päästäisiin, japanilaisten oli edettävä tuon yhden ainoan harjun yli. Japanilaiset pudottivat lentolehtisiä, joissa malaijisotilaita käskettiin antautumaan pahemman välttämiseksi. He olivat siis yhtä ennakkoluuloisia kuin britit, ja pitivät malaijeja heittopusseina. 13 000 miehen Krysanteemidivisioonalla oli varovasti sanoen musertava ylivoima,

Japanilaisten päähyökkäys rinteellä suuntautui juuri Bukit Chanduun, jota puolusti yksi ainoa vajaalukuinen komppania. Komento oli siirtynyt brittikapteenin kaaduttua haavoittuneelle aliluutnantti Adnan bin Saidille. Hänen johdollaan jäljellä olevat miehet päättivät, että he eivät peräänny eivätkä antaudu - ts. he tekisivät last standin. Mikä sai heidät niin tekemään, sitä ei kai kukaan osaa oikein selittää. Britannia ei heistä ainakaan välittänyt. Jos he halusivat todistaa jotain, he kyllä tekivät sen, mutta kalliisti.

Kolmen päivän taistelun aikana huolto katkesi täysin. Ammusten loputtua taistelua jatkettiin pistimin, joita japanilaisetkin lähitaistelussa käyttivät.

Japanilaisten murtauduttua läpi aliluutnantti Adnanin ruumis ripustettiin ylösalaisin puuhun. Toisten mukaan hän oli jo kaatunut, toisten mukaan vaikeasti haavoittunut mutta yhä hengissä.

Seuraavana päivänä kenraali Percival luovutti Singaporen Japanin keisarikunnalle. Asukkaille alkoi kolmen ja puolen vuoden helvetti.

Aliluutnantti Adnan on nykyään pienimuotoinen kansallissankari sekä Malesiassa että Singaporessa. Elokuviakin on tehty. Sotasankareita näillä mailla ei ole paljoa, mutta taistelussa itsenäisyydestä sellaisista on aina ollut apua. Yleensä hilpeät koululaiset univormuissaan hiljenivät Bukit Chandun museossa.

1. Malaijirykmentti on edelleen olemassa, nyt Malesian kuninkaallisen armeijan valioyksikkönä nimeltä Kuninkaallinen Malaijirykmentti.

Britit ja japanilaiset ovat tervetulleita Singaporen tasavaltaan - turisteina.

Yösafarilla Singaporessa

Jorganic — Mon, 14 Mar 2011 10:27:27 +0000

Sanon sen heti alkuun: Singaporen eläintarha tarjoaa suuria elämyksiä. Missä muualla olisi keksitty pitää eläintarha auki yöllä? Useimmat tarhan asukkaat ovat aktiivisia yöaikaan. Yöeläimiä ovat singaporelaiset itsekin. Valot päälle ja ovet auki.

Singaporen eläintarhasta ei löydy häkkejä perinteisessä mielessä. Paikka on moderni ja huipputeknologinen kuten Singapore itse. Eläimet elävät mahdollisimman normaalia elämää oikeassa ympäristössään. Hyvällä onnella kävijä pääsee kosketusetäisyydelle. Pimeästä sukeltanut Malakan tapiiri ei ohittanut 30 senttiä kauempaa. Sitä hetkeä en unohda vähään aikaan.

Tällaiset järjestelyt kertovat singaporelaisesta yhden oleellisen asian. Kun eläinten koskettaminen kerran on kielletty, niitä ei kosketeta, vaikka ne tulisivat ihan viereen kuten mm. sademetsämaailman puoliapinat tykkäävät tehdä.

Singaporelaiset ymmärtävät luonnon arvon. Suuret osat saarivaltiota ovat loputonta kerrostalolähiötä. Viimeinen koskematon sademetsä on suojeltu, ja vaikka se on pieni, siellä on enemmän kasvi- ja eläinlajeja kuin koko Pohjois-Amerikassa. Metsiä, maatalousmaita ja luontopolkuja on saarella yllättävän paljon ja väki käyttää niitä virkistykseen maan tavan mukaan esikuvallisesti.

Singapore Zoo on jännitteinen yhdistelmä aktiivista varainkeräystä, luonnonsuojelua, markkinahenkeä ja kansanvalistusta. Kun osaamista ja ideoita on, vastakkaisetkin tavoitteet toimivat yhteen. Tarha on toteutettu rahaa säästämättä, joten tulojakin tarvitaan. Kävijämäärät ovat valtavia, ja kiinnostus eläimiin vaikuttaa valtavalta.

Päiväsaikaan suuri eläintarha on kuin muutkin, paitsi että häkkien sijasta eläimet ja yleisö on erotettu kullekin lajille sopivilla esteillä, rinteillä, vesialtailla, pensailla, matalilla aidoilla jne. Isotkin vaarattomat eläimet vaeltelevat koko lailla vapaasti. Tarhan flamingopopulaatio esimerkiksi voisi lentää pois, jos haluaisi.

Kaikki eivät tietysti hyväksi eläinten vangittuina pitämistä edes tällaisissa vähintäänkin tyydyttävissä olosuhteissa. Vastapainoksi Singaporen eläintarha voi kehuskella ja myös kehuskelee saavutuksillaan uhanalaisimpien eläinten turva- ja kasvatuspaikkana. Lista niistä on kunnioitettavan pitkä.

Mainitsen esimerkkeinä tarhan valkoiset harvinaisuudet. Valkoisia sarvikuonoja ei ole liikaa, ja omalla saarellaan majailevat valkoiset tiikerit ovat ikävä kyllä tiettävästi maailman ainoat. Seksi tiikereitä kyllä kiinnosti toimenpiteiksi asti. Buddhalaisissa maissa pyhä erittäin uhanalainen mustajalkakurki tuli myös varoittamatta vastaan.

Suurimmat elämykset alkavat pimeän laskeudutta täällä päiväntasaajalla klo 18-19 välillä. Varsinainen tarha tyhjennetään ja yösafarin reitit avataan. Suuret massat kuljetetaan opastettuina äänettömästi sähköllä kulkevillä pyöräjunilla 45 minuutin kierroksella, joka monille riittääkin. Monet päiväsaikaan arat eläimet pääsee näkemään hämärässä tuurilla tosi läheltä - kerroinhan Malakan tapiirista.

Singaporessa asiaan kuuluu, että kun salamavalot ja kulkuneuvosta kurottelu on kielletty, niin salamat eivät räisky, katsojat pitävät äänensä kurissa jne.

Varsinaiset harrastajat jatkavat jalkaisin tehtävillä yökierroksilla. Minulla oli enää hetki aikaa kipaista kalastajakissalle omistetulla polulla. Kerrankin kävi tuuri. Kissa tallusti sattumalta pimeydestä puronsa rantaan juuri kun ehdin sen alueelle. Siihen se jäi vaanimaan kaloja, sukellusta en ehtinyt jäädä odottamaan mutta tämäkin riitti!

Yleisön suosikkeja olivat mm. jättiläisliito-oravat, ison kollikissan kokoiset leikkisät otukset, jotka suhahtelivat suuressa rakennelmassaan puusta toiseen aivan polulla ihastelevien ihmisten välistä. Lepakkomaailmassa tunnelmat jakautuivatkin sitten enemmän, kun nahkasiivet suhahtelivat melkein iholla.

Eläinten asuintilat ovat suurimmaksi osaksi pimeydessä, mutta himmeiden valojen alle on sijoitettu ruokinta- ja mukavia oleskelupaikkoja. Kaikkia harvinaisuuksia ei kävijä näe, ei edes puolta. Mutta tarhan suuruus takaa sen, että kenenkään ei tarvitse lähteä pettyneenä pois. Jokainen näkee jotain, jota monet muut eivät ole onnistuneet näkemään!

Singapore karistaa innovatiivisesti vanhaa tylsän kaupungin mainettaan. Eläintarha on tästä ehkä paras mutta ei ainoa esimerkki. Nykyään voi hyvin sanoa, että pienessä Singaporessa on paljon jujua, elämyksellistä nähtävää.

Suljettu tänään pahojen henkien johdosta

Jorganic — Tue, 16 Mar 2010 06:32:57 +0000

Tämä on huono päivä pahoille hengille Balilla. Eilen ne karkotettiin piiloistaan kovalla paukkeella ja metelillä. Tänään henget etsivät uutta pesäpaikkaa, mutta löytävät saarelta vain autioita katuja ja suljettuja ovia. On nyepi, hindujen hiljaisuuden juhla. Kaikki on kiinni, aivan kaikki. Televisiostakin tulee vain lumisadetta.

Aivan hiljaista ei ole. Liikenteen vaiettua kukot kuulevat toistensa kiekunan, ja karjuvat nyt reviirejänsä eläimellisen uhon vallassa. Linnunlaulua ei hindupapisto pysty vaientamaan. Satakielet valitettavasti väsyvät, kun taas kukot pystyvät mölyämään tauotta koko päivän ja tekevät niin.

Hiljaisuuden juhla ja sen totaalisuus oli yllättää Indonesian ulkosaariston suomalaispartion kuten se yllättää joka vuosi lukemattomat matkailijat. Olimme vasta asettumassa naapurisaarelle Lombokille, kun sattumalta selvisi, että laivat Balille eivät kulje seuraavana päivänä. Purkaminen vaihtui pakkaamiseksi.

Balin hindujen uudella vuodella ei ole paikkaa kalenterissa. Juhla liittyy kyllä kuun kiertoon, mutta päivämäärästä tehdään päätös vasta meidän vuodenvaihteessamme. Nyt selvisi, miksi paluulennot tällä päivämäärällä peruttiin tammikuussa. Denpasarin kansainvälinen lentokenttä on tänään kiinni.

Eilisiltana oli täysi rähinä päällä. Kätevät balilaiset ovat vuoden mittaan rakennelleet toinen toistaan pelottavamman näköisiä hirviöitä, joita kannettiin ankaran huudon ja hurrauksen keralla pitkin katuja. Keksimiehet nostelivat pitkillä kepeillä sähköjohtoja pois tieltä, jotta hirviöt mahtuivat kulkemaan alta. Farkut olivat juhlan kunniaksi vaihtuneet sarong-hameeseen, olipa kyseessä mies tai nainen.

Saaren nuoret miehet kantoivat hirviöitä ja nuoret tytöt kulkivat palavine soihtuineen pelottelemassa henkiä. Elintason nousu näkyi digitaalisten salamavalojen räiskeenä kulkueiden reitillä. Melkein jokaisella on täällä digikamera. Temppelimuusikot ja ilotulitteiden paukuttajat olivat myös liikkeellä.

Kello 23:een mennessä kadut olivat tyhjenneet riemuitsevista kansanjoukoista. Pimeyttä halkoivat skootterien valot mattimyöhäisten etsiessä harvoja vielä auki olevia kauppoja. Niissä kaikki syötävä ja juotava vietiin käsistä.

Onneksi Kolmen veljeksen hotellissa on suuri puutarha, jossa kuljeskella, sillä kadulle ei ole asiaa muilla kuin poliisilla ja ambulanssilla. Hotellin henkilökunta tekee 24 tunnin vuoroa ja ruokaa asiakkaille. Jaaha, ja siellä viitataan. Mitäkö tapahtuu jos kuitenkin menee kadulle? Nyt täytyy suoraan sanoa, että en ole ajatellut kokeilla. Nämä ovat näitä suomalaisten jukolanjussien turhia kysymyksiä. Mitä siellä autiolla kadulla mahtaisi olla niin tähdellistä tekemistä, että sinne pitäisi mennä yksinään hoopoilemaan.

Nyepi on matkailijoille hankala juhla. Silti rohkenen nostaa hattua balilaisille. He osoittavat saarensa sulkemalla, että Indonesia ei ole pelkkä muslimimaa. Bali on ja pysyy tiukasti hindulaisena kuten Flores ja Timor ovat ja pysyvät katolilaisina. Balia pidetään maailmalla varoittavana esimerkkinä siitä, miten massaturismi voi pilata aikaisemmin hienon matkakohteen. Viettämällä nyepi-juhlaansa tällä tinkimättömyydellä balilaiset tuntuvat viestivän maailmalle, että tähän vedetään raja turismille huoraamisessa.

Huomenna jättiläishirviöt kannetaan meren rannalle ja poltetaan. Pahat henget pysyvät poissa taas vuoden.

Liskokuninkaiden vieraana

Jorganic — Mon, 15 Mar 2010 10:02:31 +0000

Varaani lähti tulemaan kohti siinä kuuden-seitsemän metrin päästä. Vaistomaisesti askelet poispäin nopeutuivat, ja silloin riistanvartija antoi kullanarvoisen neuvon: walk, don´t run. Tämä oli hyvä neuvo Polanskin elokuvassa Pianisti, ja oli sitä myös Komodon saarella.

Komodon varaani on liskoista suurin. Se on ruokaketjun huipulla Komodon ja Rincan lähes asumattomilla saarilla Kaakkois-Indonesiassa. Tieteelle jättiläisten olemassaolo selvisi vasta vuonna 1910. Sveitsiläisestä kreivistä tuli vuonna 1974 ensimmäinen varaanien popsima turisti. Hän ei noudattanut ohjeita vaan lähti omille teilleen. Ehkä hän yritti juosta karkuun. Kuka tietää. Miehestä jäi vain silmälasit ja kamera. Varaanit sulattavat luutkin.

Guadeloupen saarella Karibialla tulivat syksyllä tutuiksi varaanien liskoperheen pienimmät jäsenet. Muutaman sentin mittaiset anolis-liskot ovat liikuttavia, kun ne kilpailevat hyönteisistä gekkojen kanssa. Pikku anolikset ovat ihan saman näköisiä kuin jättimäiset Komodon varaanit. Molemmilla on silmäluomet, pitkähkö taipuisa kaula, kehon mittainen lihaksikas häntä ja rajunpuoleiset tarttumakynnet. Anolikset käyttävät kynsiään kiipeilyyn, sillä niillä ei ole gekkojen imukuppeja. Komodon varaanit käyttävät omiaan saaliin avaamiseen niin kuin sinä käytät säilykepurkin avaajaa.

Komodon saarelle ei ole ihan helppo päästä. Aikoinaan vuorolaivat poikkesivat Komodolla ja turistit pääsivät kävelemään tönköksi syötettyjen varaanien keskelle. Nykyään yksi keino päästä näkemään suurimpia maamatelijoita on hankkiutua Indonesian Floresille Labuanbajon kaupunkiin ja vuokrata laiva miehistöineen ainakin pariksi päiväksi.

Rincan saari on itse asiassa varmempi paikka nähdä varaaneja kuin itse Komodo. Molemmilla saarilla on yli tuhannen liskon populaatio, mutta Rinca (ääntyy Rintsha) on pienempi ja vähemmän suojaisa. Komodolla näimme neljä varaania mukaan lukien alussa mainittu turhankin aktiivinen kolmemetrinen jysky. Metsässä kuljeskeli myös saaliseläimiä, villisika ja ylväs indonesiankauris. Rincalla havaintoja tuli peräti 20-30 varaanista mukaan lukien vinhasti pöpelikössä säntäilevä poikanen.

Jurassic Park ei tämän jälkeen näytä enää koskaan samalta. Itseään isomman liskon edessä ei kannata pelätä, vaan tuntea kunnioitusta. Respektiä kehiin! Tunne ei ole molemminpuolinen. Aikuiset liskot eivät pelkää eivätkä kunnoita ihmistä. Eläimiä ei ole enää vuosiin ruokittu, vaan kaikki ovat vapaasti saalistavia petoja ja raadonsyöjiä.

Sekä kävijöiden että isojen saaliseläinten onneksi vaihtolämpöiset pedot saalistavat vain noin kerran kuukaudessa. Kun varaani haluaa iskeä, se iskee salamannopeasti. Lyhyellä matkalla otusta ei voi päästä karkuun. Ja kuten tunnettua eläimen purema johtaa tappavaan tulehdukseen. Ihmiselle varaanin näykkäisy merkitsee tehohoitoreissua ja kovia antibiootteja.

Varaanilla on myös heikko kohtansa. Se on eläimen herkkä kuono. Älykkäät varaanit kunnioittavat metsänvartijoiden haarakärkisiä sauvoja. Näpäytys ilmeisesti tekee tosi kipeää. Niin että vaikka varaani lähti tulemaan perässä, ei siinä todellista vaaraa ollut. Kun pysyy ryhmän ja vartijan mukana, ei ole mitään hätää. Matelijakammoisille ja hermoheikoille suosittelen kuitenkin muita matkakohteita. Kuuluisien liskojen lisäksi Komodolla ei juuri ole nähtävää. Ja toisinpäin: liskoista kiinnostuneille kävijöille eläinten kohtaaminen vapaana luonnossa on elämän ehdottomia tähtihetkiä.

Naisten maassa mies ei peri

Jorganic — Fri, 12 Mar 2010 11:34:39 +0000

Kuusikymmentä senttiä lunta? Maximilian silmistä kuvastuu puhdas kauhu, kun hän katselee Penan kamerasta otoksia talvisesta Suomesta. Maximilian on matkaopas ja ylpeä siitä, että on ngada. Hänelle sopii, että valta on naisilla. Ngadat ovat hallinneet Bajawan ylätasankoa ja Gudung Imeime-tulivuoren hedelmällisiä rinteitä ikiajoista.

Hollantilaiset siirtomaasotilaat tunkeutuivat tänne Floresin saaren sisäosiin vasta 1907. Siirtomaa-ajan jälkeenkin ja Indonesian valtiosta suuremmin piittaamatta ngadat ovat eläneet ja aikovat jatkossakin elää matriarkaalisessa yhteiskunnassaan. Vajaan sadantuhannen ngadan maailmassa mies ei voi periä. Klaani omistaa maan. Mies voi omistaa sen, minkä on omalla työllään ansainnut, ei muuta.

Kun Maximilian menee vaimonsa kotiin, hänellä ei ole siellä päätettäviin asioihin mitään sanomista. Mies vaietkoon. Puheoikeus hänellä on äitinsä talossa. Maxilla ja hänen veljillään on pieni perimysongelma. Heillä ei ole sisarta, joka perisi äidin omaisuuden. Jonkun veljistä on naitava ngada-yhteisön ulkopuolinen tyttö. Muuten suku esi-isineen kuolee naisperillisen puutteeseen.

Ngadat käyvät sunnuntaina kirkossa ja ovat hartaita katolisia, kuten 85-90 prosenttia Floresin asukkaista. Silti he eivät ole yhtään tinkineet esi-isien ja myös hyvien ja pahojen luonnon henkien läsnäolosta tässä elämässä. Lähetyssaarnaajien opit ovat heistä mielenkiintoista tietoa tulevasta elämästä. Ristiriitaa ei siis ole. Ei paljon.

Jokaisessa perinteisessä ngada-talossa on huone, jonne vie hyvin matala ovi. Se on esi-isien huone, jonka salaisuuksia ulkopuoliset eivät pääse katsomaan. Talon yksityiskohdat on suunniteltu tarkkaan siten, etteivät pahat henget pääse esi-isien sekaan.

Ngadoja on vajaa satatuhatta. Heidän kulttuurinsa on silminnähden elinvoimainen. Matriarkaalinen järjestelmä tuntuu toistaiseksi kestävän nykyajan paineet suuremmin nitisemättä. Suurin ongelma tuntuu olevan se, että perinteisillä elinkeinoilla on vaikea kustantaa lapsille yliopisto-opetusta.

Meidän ryhmämme kävi syömässä Maxin kotona ns. uudessa kylässä. Presidentti Suharto pakotti aikoinaan osan ngadoja siirtymään nykyaikaisiin taloihin. Sama mies oli asialla myös Keski-Timorissa, jossa nykyään näkee paljon perinteisiä heinäpesiä nykytalojen takana. Kun Suharto suistiin vallasta, väki muutti suojattomista ja kylmistä taloista saman tien takaisin heinäpesiin, joissa ei ole ikkunoita ja ovesta joutuu ryömimään, Selvästi heinäpesässä on ihmisen hyvä asua.

Täällä Bajawan kaupungissakin näkee, miten perinteet elävät. Tapa haudata omaiset omaan pihaan jatkuu. Tuossa naapurissa on hieno uusi hautakivi risteineen etupihalla. Vanha rouva juuri kyynel silmässä puunasi sitä puhtaaksi aamutuimaan. Ei tehnyt mieli kysellä eikä valokuvata.

Indonesia on toki maailman suurin muslimimaa, mutta on se paljon muutakin. Jaavan ja Acehin ulkopuolella islam ei ole itsestään selvä valtauskonto. Eikä islamkaan ole yhtenäisesti joka paikassa samaa, kuten ehkä kuvitellaan, Indonesialaiselta muslimiltakin henkiin uskominen sujuu täysin vaivatta.

Floresin vuoristojen ja metsien luonnollisten lokeroiden suojissa saaren heimot eivät enää elä täysin eristyksissä maailmasta. Ngadoilla ainakin näyttää olevan tulevaisuus bambu- mahonki- ja tiikkimetsiensä suojassa, missä he näköjään viljelevät kahvia, kaakaota, riisiä, maissia, kajottikurpitsaa, kookosta, vaniljaa, limettiä, minttua, basilikaa, soijapapua, mustapapua, sitruunaruohoa, viinipalmua ynnä muuta.

Omassa pikku seurueessamme alkaa olla pientä firinää merenkulun suuntaan. Olemme vuokranneet laivan, koska se on ainoa tapa päästä lähes asumattomalle Komodon saarelle. Liskojen saarella ei ole nettiä. Hääppöistä netin toiminta ei ole kyllä Floresillakaan, Tässä ei olla ihan rintamailla, nimittäin.

Itä-Timorin raha kelpaa Amerikassakin

Jorganic — Mon, 08 Mar 2010 02:32:57 +0000

Pikkuruisen kokoista mutta omien sanojensa mukaan jo 15-vuotiasta Sixtus-poikaa kävi vähän sääliksi. Hän hengailee Dilin vankiparakkihotellin tienoilla ja yrittää saada kyytiä pois Itä-Timorista. Sixtus on Itä-Timorin tärkein vientituote, hän on ihminen.

Sixtus käy kyllä koulua, mutta hän ei usko pääsevänsä valtion ainoaan yliopistoon. Epävarmasti hymyilevä poika näkee ainoan tulevaisuutensa ulkomaille pääsyssä. Mieluiten hän lähtisi Suomeen, jonne uskoo pääsevänsä meikäläisen kaltaisen mahtavan matkailijaherran seurassa sen suuremmitta muodollisuuksitta. Kyyti Indonesian puoleiseen rajakaupunkiin Atambuaan kelpaisi jo sekin. – Meikäläiseltä ei siellä kysytä papereita, Sixtus selittää.

Sixtus jäi Diliin odottamaan arasti hymyillen seuraavia turisteja. Niitä ei usein tule. Kuulemma koko maahan tulee keskimääräisenä päivänä viisi matkailijaa. Siis päivässä, ei tunnissa tai minuutissa.

Matkailija ei enää löydä Itä-Timorista sodan merkkejä, ellei mene pääkaupungin museoihin, Levottomuuden sijasta tarjolla on levollisuutta ja kiireettömyyttä, joka ilmenee kyllä myös palvelukulttuurissa. Se on nuorta, kuten kauniisti on tapana sanoa. Harva maahan kai tulee kiirettä pitämään. Kukkuloiden ja vuorten reunustamat hiekkarannat kuuluvat maailman kauneimpiin. Areia Brancan ranta aivan Dilin laidalla on upea, ja palvelujakin löytyy.

Rannat ja maisemat korvaavat kieli- ja kulttuuriongelmia, joihin matkailija törmää vaikkapa internet-kahvilassa, jossa ei ole yhtään tietokonetta. Portugalia olisi hyvä osata , vaikka sitäkään eivät nuoremmat enää puhu. Portugalilaisethan lähtivät Timorilta jo 35 vuotta sitten 400 vuoden siirtomaavallan jälkeen.

Koska Itä-Timorista tulee mieleen yleensä vain ikäviä uutisia, korostan että siirtyminen aitoon demokraattiseen hallintoon on yhtä vahvasti ilmassa kuin yhtälailla nuoren demokratian naapurimaassa Indonesiassa, entisessä miehittäjässä. Kummassakaan maassa ei näe suurten johtajien kuvia katukuvassa, sotilaallis-isänmaallista pullistelua tai muita ”ohjatun demokratian” tuntomerkkejä. Jos levottomuutta jatkossa esiintyy, se lienee luonteeltaan taloudellista eikä poliittista.

Itä-Timorin raha kelpaa muuten myös Amerikassa! Rahayksikkö on US-dollari. Kolikot ovat omia, setelit amerikkalaisia. Suomalaisten operaattorien puhelimet ovat maassa mykkiä.

Suomalaispartio on tätä kirjoittaessa testannut istumalihaksena kipeiksi bussissa Dilistä Kupangiin Timorin länsipäässä. 300 kilometrin matka vei tutut 12 tuntia. Enää pari viimeistä tuntia teki hirveän kipeää. Edessä on Indonesian sisäinen päivälento Sawun meren yli Floresin saarelle Enden kaupunkiin. Tähtäimessä on Kelimutun tulivuori ja sen värikkäät kraaterijärvet. Lentoyhtiö Mertapa ei ole täsmällisyydestään kuuluisa, joten edessä saattaa olla kärsivälisyyttä kehittävä päivä jossain varjossa.

Itä-Timor on kaukana kaikesta

Jorganic — Sat, 06 Mar 2010 10:13:33 +0000

Trooppinen sade lakkasi rummuttamasta sellin peltikattoa. Olen Dilin entisessä vankilassa rahtikontista muunnetussa sellissä. Asumus on vuorattu sisältä ja ulkoa laudoilla. Katonrajassa on hyvin pieni ikkuna, josta näkee toisen sellikontin. Seinäke ja ohut puuvillaverho jakavat hotellihuoneeksi muutetun sellin kahteen osaan. Pienestä yrityksestä huolimatta viihtyisyys jää vähäiseksi, mutta karua eksoottisuutta tässä yöpaikassa on neljäntenäkin yönä.

Dili on Itä-Timorin demokraattisen tasavallan pääkaupunki. Entinen vankila auttaa pitämään mielessä ne kansallisen vapautusliikkeen taistelijat ja tukijat, jotka kokivat kovia Indonesian 24 vuotta kestäneen laittoman miehityksen aikana. Sekä itsenäistymistä seuranneen kaaoksen aikana 1999-2002. Nykyään Itä-Timor on sodasta toipuva maa, mutta myös snorklaajien ja maailmaa pakoon kaipaavien rauhallinen paratiisi.

Pieni seurueemme lähti aamukuudelta Timor Travel & Toursilta tilatulla pikkubussilla Kupangista Timorin länsikärjestä itään saaren keskiharjannetta kiemurtelevaa pikkutietä, joka esittää kahden miljoonan asukkaan saaren pääväylää. Iltapäivällä päästiin rajamuodollisuuksiin, joihin kuului mm. kuumeen mittaaminen pikatestillä. Näinkin voi yrittää torjua sikainfluenssaa. 300 km matkaan Kupangista Diliin meni noin 12 ja puoli tuntia maanteitse. Kuten sanottu, tie kiemurteli!

Matkan varrella muuttui kasvillisuus ja kulttuuri. Keskisen Timorin alueella näkee paljon heinäpesiä, joissa on vain matala oviaukko eikä lainkaan ikkunoita. Väki tykkää asua näissä
puolipalloissa. Itä-Timorissa alkaa kummitella henkitaloja, jotka nimensä mukaisesti ovat taloja -mutta ei ihmisille.

Indonesian asukkaat ovat lähes kaikki muslimeja, mutta Timorilla on päinvastoin. Suurin osa väestä on roomalaiskatolisia. Paavi on käynyt täällä ja Dilin suuri Jeesus-patsas on sovellettu Riosta. Mutta pintaa ei tarvitse paljon raaputtaa löytääkseen vanhan animismin timorilaisen sydämestä.

Timoria itäänpäin kulkiessa malaijipiirteet vähenevät, ihmiset alkavat näyttää polynesialaisilta ja aivan idässä papualaisilta.

Itä-Timorilla on takanaan väkivaltainen historia, josta muistuttaa YK:n rauhanturvaajien jatkuva läsnäolo. Pieni maa on kuitenkin kaunis ja sen asukkaat ystävällisiä. Vuosikymmenen mittaisen itsenäisyyden ja sen pitkän odotuksen aistii näkyvästä isänmaallisuudesta. Timor Lesten eli Itä-Timorin lippu on symboli, johon törmää vaikka ravintolan tarjoilijattaren hihassa. Suuret rauhaan ja kehitykseen kohdistuvat odotukset ovat ilmassa. Ilmapiiri on pari vuotta ollut hyvin rauhallinen.

Itä-Timor on paperilla yksi maailman köyhimpiä maita. Köyhyyttä näkee maaseudulla, mutta myös kehityksen merkkejä, teitä rakennetaan ja uusia taloja ja kouluja näkee usein niiden varsilla. Tuli juuri käytyä Arauran saarella, jossa ei vielä reilu kymmenen vuotta sitten tunnettu rahaa. Omavaraisviljely ja vaihtokauppa eivät tuota bkt:ta mutta elämän laatua ne tuottavat.

Matkailu olisi tällä hetkellä maalle hyvä valuutan lähde, mutta turistit ovat täällä todella harvassa. Tänne on niin kovin pitkä matka kaikkialta, paitsi Australiasta, eikä sieltäkään kovin lyhyt matka ole. Itä-Timor on kaunis pieni maa, jonka asukkailla on kaikki oikeus olla ylpeitä suunnattomalla sitkeydellä taistellusta itsenäisyydestään.

Maustesaarten mausteet

Jorganic — Mon, 01 Mar 2010 10:10:18 +0000

Kaukaisten saarten tunnelmat ovat keränneet paljon enemmän lukijoita kuin uskalsin toivoa. Etenkin tosikertomus Lizette Belian maahanpaniaisista Guadaloupella on edelleen hirmu luettu.Hyvä on. Nyt mennään taas yhdessä ulkosaarille tulivuoria katselemaan, mutta Länsi-Intian sijasta Itä-Intiaan.

Nusa Tenggara lienee useimmille sen verran käymätön korpimaa, että kaikella kertomallani tulee olemaan tiettyä uutuusarvoa. Tässä maailmankolkassa on vain yksi turistirysä, eikä sielläkään ole juuri kukaan käynyt, joten yllätyksiä on luvassa.

Maantiedon tunnilla saattoi suurella Kaakkois-Aasian kartalla vilahtaa ohi termi Pienet Sundasaaret. Nämä saaret ovat yhtä kuin Indonesian maakunta Nusa Tenggara. Euroopasta tänne tullaan suositun matkailusaaren Balin kautta. Niin minäkin teen. Maakunnan 158 saarta nousevat vuoristoisena nauhana Balista itään reilusti runsaan tuhannen kilometrin matkalla Timoriin. Tämä matka on tarkoitus lähiviikkoina taittaa ensin lentoteitse ja takaisinpäin vesi- ja maanteitse.

Auttaakohan Timorin, Floresin ja Lombokin sijoittamisessa maalmankartalle se, että Nusa Tenggaran saarijonolla on tärkeä tehtävä Intian ja Tyynen valtameren sijoittelussa. Saarijono nimittäin erottaa ne toisistaan.

Indonesia on maana yleensä ja matkailumaana tuntematon suuruus, poikkeuksena ehkä Bali. Maa on 5000 kilometriä leveä ja asukasluvultaan maailman neljänneksi suurin, ellei ole jo ohittanut USA:ta. Kulttuureja, kieliä, luontotyyppejä ja uskontoja on keskikokoisen maanosan tarpeiksi. Ehkä Indonesia on liian suuri pala nieltäväksi. Mutta ainahan voi maistaa.

Tällä matkalla tutustun myös Itä-Timoriin, tuhottuun maahan ja sen kovia kokeneeseen kansaan. Itä-Timor taisteli Indonesian miehitysarmeijaa vastaan 1975-99. Indonesian luovutettua seurasi sinnikkäiden sissien sisäinen välienselvittely 1999-2001 ja tuhosi loput. Juuri nyt Itä-Timorista on kuulemma tulossa extreme-matkailijoiden uusi Mekka. Mitä se sitten tarkoittaakin.

Indonesialaisen Bintang-oluen kunniaksi on sanottava, että etiketti on hieno ja makua on enemmän kuin näin kuumassa ilmastossa odottaisi. Balilaiset tanssijat ovat ohjelmassa tunnin päästä. Palataan aiheeseen siinä määrin kuin Indonesian televerkko sallii.

Matkustaisinko Karibialle

Jorganic — Tue, 19 Jan 2010 06:42:25 +0000

Miksi kannattaisi matkustaa Karibian meren saarille? Sää tulee varmaan ensimmäisenä mieleen. Aivan yhtä tärkeä puoltaja on turvallisuus. Varkaat vähenevät, kun saaret pienenevät, tämä laki pätee kaikkialla. Varkauksien ohella väkivaltarikokset ovat pienten Antillien saarilla lähes tuntemattomia.

Malariaa ja muita trooppisia sairauksia ei ole tai ne ovat hyvin harvinaisia. Myrkyllisiä tai muuten vaarallisia eläimiä ei yleensä ole. Kaduilla saa kävellä rauhassa, ei ole tyrkyttäjiä, sisäänheittäjiä eikä huijareita jaloissa pyörimässä. Seksiseuraakaan ei tyrkytetä.

Karibian retkestä innostuneen täytyy kuitenkin nähdä tavallista enemmän vaivaa maantiedon ja kalenterin kanssa. Erityisesti et halua olla Karibian merellä samaan vuodenaikaan hurrikaanien kanssa. Uimarannalle haluavan ei kannata sännätä sademetsään tai kalliosaarelle ja päinvastoin. Matkan suunnitteluun on varattava aikaa myös, jos budjetti ei ole rajaton. Karibialle voi matkustaa halvallakin, mutta se vaatii vaivannäköä.

Kun kerron kotona Suomessa käyneeni Guadeloupen, Dominican, Antiguan ja Montserratin saarilla, kohtaan ymmyrkäisen katseen, jossa loistaa kysymys, olisiko mitään isompaa kaupunkia siinä lähellä. Ei muuten ole. Joskus näyttää lamppu syttyvän, jaaha, olit siis Dominikaanisessa tasavallassa. Ja taas pääsee selittämään, että on Dominica kyllä tasavalta, mutta ihan eri valtio kuin Dominikaaninen tasavalta. Mikäs ihme se on. Ei missään muuallakaan eroteta toisistaan Bahamaa, Barbadosta, Barbudaa ja Bermudaa. Miksi Suomessa pitäisi?

Karibian merelle lähtijä joutuu hiukan opettelemaan näitä asioita, ja sitten paikan päällä oppii lisää. Pitää muistaa että kaikki saaret ovat kolmatta maailmaa, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Elintaso ei ole korkea, vaikka elämän laatu sitä onkin. Äärimmäistä köyhyyttä ei ole, mutta useimmilla saarilla toki köyhyyttäkin näkee ja siihen on osattava sopeutua. Pömppämahaisia kerjäläislapsia tai hihassa roikkuvia rihkamakauppiaita ei saarilla tunneta.

Suomalainen on tottunut siihen, että asiat toimivat, ja ahdistuu aivan tavattomasti, kun näin ei ole. Hyvä uutinen on, että asiat yleensä toimivat Karibialla. Huono uutinen on, että usein tuo toimiminen vaatii enemmän suullista neuvottelua, kuin mitä suomalainen on tottunut pitämään mukavana. Saarten asukkaat ovat kielitaitoisia ja odottavat samaa kävijältä. Toisaalta moottoriturvat ja flirttailijat löytävät täältä paratiisinsa.

Nyt kun olen käynyt ja nähnyt erot, ymmärrän, että jokainen saari Karibian meressä on aika lailla oma maansa, olkoon sitten itsenäinen, itseään hallitseva Ahvenanmaan tapaan tai Euroopasta etäjohdettu. Kun Antiguan tai Dominican pikkuinen joukkue marssii seuraavissa olympiakisojen avajaisissa, ymmärrän, että se on suuri hetki näissä maissa, eikä mikään vitsailun paikka.

Kuka tahansa voi matkustaa Karibialle, jos haluaa. Karibian merellä voi liikkua ilman yksityistä jahtia, sen tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. Yleinen mielikuva Karibian saarista rikkaiden leikkikenttänä on vähintään stereotyyppinen. Oma kielitaito voi rajoittaa kohteen valintaa, sillä matkailu alueella on omatoimista. Ajokortti on suotava. Samanmielisen ryhmän kokoaminen avaa lisää mahdollisuuksia, esimerkiksi talon tai veneen vuokraamisen.

Tällä kertaa käsittelen siis Karibian meren pienten saarten hyviä ja huonoja puolia suomalaisen matkailijan kannalta. Toki kaikki saaret ovat erilaisia, ja erilaisia ovat matkailijatkin. Ensimmäinen sääntö on jo sanottu, onnistunut matka vaatii tavallista enemmän etukäteissuunnittelua.
Pitää itse tietää, mitä haluaa tehdä ja nähdä, ja missä sitä on.

Ostosmahdollisuudet ovat rajalliset, kuten kolmannessa maailmassa yleensä. Tuontitavara saattaa olla kallista. Rantaravintolassa ruoka on yleensä kallista, kansanpaikassa kauempana rannasta edullisempaa ja usein parempaa. Kylmäketjun taso vaihtelee, lähikauppojen tuoretuotteet kannattaa tutkia tarkkaan, niin paikallisetkin tekevät ennen kuin ostavat. Saarten omat tuotteet eivät yleensä ole luomua, mutta hyvä maaperä, hyvä vesi ja saasteettomuus takaavat maun. Ruokakulttuuri on niin laaja asia, että yritän kirjoittaa siitä vielä erikseen, mutta noin yleisesti voinee sanoa, että saarille kannattaa lähteä ihan vain syömään. Karibialainen ruoka ei ole kovin voimakkaasti maustettua, vaikka niin kuvitellaan.

Hanaveden laatu kannattaa tarkistaa saarikohtaisesti. Juotavuus ja maku on yleensä hyvä, mutta ei joka paikassa. Runsassateiset saaret vievät vuoripurojensa vettä mm. Arabiemiraattiin, ja olen itsekin juonut näitä maailman parhaisiin kuuluvia vesiä suoraan purosta, toki vasta nähtyäni paikallisten juovan. Toisaalla taas pullovesi saattoi olla ainoa vaihtoehto.

Kiinnostavin luonto ja parhaat liikuntamahdollisuudet ovat yleensä nuorimmilla saarilla, parhaat rannat geologisesti kuluneilla vanhemmilla saarilla.

Mikään ennakkotieto ei voi valmistaa Karibian kiertäjää siihen kulttuurivaikutteiden kirjoon, johon hän törmää. Ihmiset ja elämäntyyli ovat tulleet pääasiassa Afrikasta, ja se on kulttuurin pohja. Joka on Afrikassa liikkunut, on Karibialla aika kotonaan. Eurooppalainen vaikutus vaihtelee vahvasta aivan pintasilaukseen. Jotkut saaret ovat vaihtaneet omistajaa jopa kymmeniä kertoja, jolloin brittiläinen ja ranskalainen vaikutus saattaa olla lähes tasavahva. Yes oui, saattaa kreoli myöntää tuplasti. Dominicalla vaikuttaa myös alkuperäisväestön intiaanikulttuuri. Aasialaiset työläiset toivat 1800-luvulla mukanaan erityisesti ruokakulttuurinsa.

Karibian meren saaria voi suositella niille, jotka haluavat tutustua afrikkalaiseen kulttuuriin, mutta seikkailuvalmius ei riitä Isolle Mantereelle lähtemiseen. Parhaat puolet saarilta löytyvät, pahimmat ongelmat puuttuvat.

Kyllin ei voi korostaa, että saaret ovat hyvin erilaisia. Kaikki saaret ovat taloudellisesti keskenään luonnollisia kilpailijoita, jotka tuottavat samoja tuotteita. Jokainen haluaa erottua ja ilmapiiri kullakin saarella on todella myös aivan omansa lainen. Ei voi sanoa, että olisi käynyt kaikilla saarilla, kun on käynyt yhdellä. Tämä rikkaus voi olla liikaa sille, joka haluaa vain aurinkoa, mutta muille se on jo sinänsä syy aloittaa pakkaaminen.

Voiko ihmisiin luottaa? Suomalainen matkailija on kaikkien maailman huijareiden lemmikki, joka menee halpaan vielä silloin kun hyväuskoinen jenkkikin haistaa palaneen käryn, ja maksaa mitä pyydetään. Karibian meri herättää näköjään suuria epäluuloja. Kun olen kertonut, että saarilla voi huoneet jättää huoleti lukitsematta, vastalauseita suorastaan tulvii. Eihän se niin voi olla. Kyllä se nyt vaan on niin, jos pienistä saarista puhutaan. Joku Jamaika on eri juttu. Pienillä saarilla ei tarvitse tingata, vahtia tavaroita eikä skarpata huijareiden varalta. Kaikki on oikeasti cool. Saarelaiset ovat turvallisuudestaan oikeutetusti ylpeitä.

Harvoilla Karibian saarilla on Atlantin ylittäville koneille kelpaavia yöaikaan toimivia suuria lentokenttiä. USA:n kautta lentäminen on kallista. Halvin tapa päästä saaristoon, mitä minä tiedän, ovat Air Francen lennot kumppaninsa Finnairin kanssa. Helsingistä Pariisin kahden kentän (de Gaulle ja Orly) kautta joko Guadeloupen Pointe-a-Pitreen tai Martiniquelle. Riittävän ajoissa etukäteen tilaten edestakaiset lennot saa usein reilusti alle tonnilla ja lähtöhetken tuntumassa runsaalla tonnilla, jos paikkoja vielä on. Matkaa on sentään 10 000 km. Molemmat Ranskaan kuuluvat saaret ovat mukavasti saariketjun keskellä. Jatkoyhteyksinä tulevat kyseeseen alueellinen lentoyhtiö LIAT, vielä pienemmät lentoyhtiöt ja paikalliset lauttayhtiöt. Kaikki operoivat säävarauksilla, mikä on riittävä syy pysyä kaukana hurrikaanisesongin aikana Suomen loppukesästä ja syksyllä. Lautoille saa lippuja vain paikan päältä, lennoille netistä, mutta ne voivat muuttua aivan viime hetkilläkin. Kalusto on normaalia länsimaista tasoa ainakin suurimpien saarten välillä. Lauttojen hintataso on yllättävän lähellä lentohintoja.

Minkä tasoista majoitusta etsiikin, varaukset on syytä tehdä hyvissä ajoin. Kysymys on saarista, joilla on rajallinen majoituskapasiteetti, ja kun huoneet ovat täynnä, niin ne ovat täynnä. Sesonkihuippuna alkuvuodesta ja paikallisten festivaalien yms. aikaan näin voi todella käydä. Koska öisin sataa, ulkona nukkuminen ei ole mahdollista. Hotellien ja hostellien hintataso vaihtelee uskomattomasti saarten välillä ja sisällä. Alkuvuoden sesonkikuukausina on kalliimpaa, muulloin löytyy tarjouksia. Edullisten paikkojen sijainti on usein hankala, ja auton vuokraaminen melkein pakollista. Majoitus maksaa Karibialla, mutta vastineeksi majoituslaitokset tarjoavat aina jotain persoonallista jujua ja erittäin hyvää ystävällistä palvelua. Turistimassat ovat halpishotelleissaan jossain muualla, se kuuluu pelin henkeen. Lapsiperheille hintataso voi olla korkea, mikä on vahinko, sillä turva- ja terveysriskien pienuus sopisi heille.

Teiden taso ja liikenteen määrä vaihtelee saarittain, mutta yleisesti liikenne on rauhallista ja joustavaa. Julkinen liikenne keskittyy työaikoihin, sunnuntaisin sitä tyypillisesti ei ole. Aikatauluja ei taida olla missään. Bussit ja pikkubussit ovat lähes ilmaisia ja tunnelma on aito. Takseja on hyvin harvassa, ne on tilattava ajoissa ja ovat kalliita. Toisaalta saaret ovat kooltaan mukavan kompakteja. Jos on kulkupeli, mikään ei ole kaukana.

Liikuntarajoitteisille kaikki saaret eivät sovi. Monilla maasto on todella pystyä.

Luonnon, liikunnan, ruokakulttuurin ja monikulttuurisen ilmapiirin ystäville Karibian meren saaret ovat paratiiseja. Yökyöpelin kannattaakin olla tarkempi. Useimmilla saarilla mennään aikaisin nukkumaan. Rommijuopot hyytyvät jo iltapäivällä ja paikallisbaarit tahtovat olla illan tullen jo kiinni. Jos haluaa heilua iltaisin, on syytä tarkistaa, onnistuuko se kohteessa.

Haluatko stressata? Toimitko parhaiten ankarassa paineessa? Sitten saat unohtaa Karibian reissut. Siellä sinun stressihormoneillesi vain naurettaisiin hyväntahtoisesti. Tai ehkä oppisit relaamaan ja tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Yes oui.

Montserrat elää tulivuoren ehdoilla

Jorganic — Mon, 14 Dec 2009 03:09:27 +0000

Kaikki ovat katsomassa. Sir George Martinin talon nurmikolla on puuton kulma, josta on esteetön suora näköala tulivuorelle. Sen huippu hehkuu kauttaaltaan tulipunaisena. Olveston Housen henkilökunta perheineen ja asiakkaat katsovat näkyä yhtä lailla suut auki. Ällistyksen huudahdukset ja voihkaukset vievät tilaa vuoren jyrinältä, joka kuulostaa kaukaiselta ukkoselta..

Tiuhaan, useita kertoja minuutissa, Soufriere Hills posauttaa kraatterinsa lähistöltä räjähdyksen kaltaisen punahehkuisen kaasupilven. Ilmaa raskaammat kaasut vuori purskauttaa rinnettään alas liekehtivinä pyroklastisina purkauksina. Lumivyöryltä näyttävät raskaat myrkkypilvet voivat olla 1000-asteisia ja etenevät ääntä nopeammin.

Muutama päivä sitten vuori ampui kaasuvyöryn 3,5 km päässä olevaan laaksoon. Tämä laukaisi Montserrat Volcano Observatoryn neljännen eli toiseksi ylimmän asteen varoituksen. Pahoin murjotun saaren jäljellä olevat elinkelpoiset osat on jaettu turvallisuusvyöhykkeisiin. Neloshälytys tarkoitti sitä, että C-alueiden asukkaiden on lähdettävä turvaan yöksi. Majapaikkani Olvestonin henkilökunta kuuluu näihin yöevakkoihin ja työpaikka on heille nyt myös yöpaikka.

Carol Osbornelle ja Margaret Wilsonille evakkona oleminen on tuttua. Heillä oli aikaisemmin hotelli ja ravintola lähempänä tulivuorta, mutta ne jouduttiin yhä useammin evakuoimaa. Nyt ne ovat kielletyn alueen puolella. Amerikkalaisen Carolin ja brittiläisen Margaretin avuksi tuli Montserratin saaren suuri hyväntekijä sir George Martin.

Tämä the Beatlesin levyjen tuottajana maineensa ja omaisuutensa luonut vanhaherra luovutti Montserratin kartanonsa pulaan joutuneiden leidien käyttöön ilman vuokraa. Olveston House on toiminut vajaan vuoden ravintolana ja kuuden huoneen pikku hotellina. Alkumenestys näyttää jatkuvan, illallisvieraita on upea siirtomaatyyliin taloa kiertävä veranta usein täynnä.

Tulivuori saa leiskuttaa mitä leiskuttaa, tällä hetkellä Carol ja Margaret miettivät enemmän sitä, mitä sir George sanoo, kun tulee kahden viikon vuotuiselle syntymäpäivälomalleen Montserratiin. Tällä kertaa hän kun on vieraana omassa talossaan. Hyväksyykö hän ystäviensä tekemät pikku muutokset?

Itse tajuan vasta ensimmäisen Beatle-fanin käytyä räpsyttelemässä kameransa kanssa puutarhassa, miten musiikkihistoriallisessa talossa asustan. Margaret kyllä esitteli ylpeänä Linda McCartneyn kuvien signeeratut alkuperäisvedokset vuodelta 1982, joilla talon pääkäytävä on somistettu. Kestää silti pari päivää sisäistää se, että tässä talossa he kaikki pyörivät ja monet yöpyivätkin 80-luvun onnellisina alkuvuosina. Paul McCartney, Mick Jagger, Eric Clapton, sir Elton John, Dire Straits, Sting ja the Police. Kaikki tulivat brittiläiselle Montserratin saarelle levyttämään, rentoutumaan ja nauttimaan ilmapiiristä.

Useimmat tulivat vartiokaartinsa ympäröiminä ja ällistyivät, kun heille etukäteen kerrottu osoittautui todeksi. Jaggerit ja Stingit saattoivat kävellä saaren kylänraittia kaikessa rauhassa. Vastaantulijat moikkasivat heitä samalla tavalla kuin täällä moikataan kaikkia.
Tervehdyssana on kysyvä alright, johon vastataan ok ja perään vastakysymys alright. Hello täällä sanoo korkeintaan Lionel Richie. Amerikkalaisista Stevie Wonder levytti täällä Ebony and Ivory-duettonsa Paul McCartneyn kanssa, ja hän sai montserratilaisiin hiukan vipinääkin.

Ikävä kyllä George Martinin Montserratiin rakentamalle Air-studiolle kävi yhtä mälsästi kuin koko saarelle. Ensin tuli hurrikaani Hugo ja pisti palasiksi 95 prosenttia saaren rakennuksista. Air-studion katto kuului saarelta tuulen suuntaan poistuneisiin rakennustarvike-eriin. Sen jälkeen tulivuori teki rakennuksen käytön mahdottomaksi ja hautaa nyt raunioita hitaasti tuhkaan.

Montserratin painajainen uinuneen tulivuorensa kanssa alkoi vuonna 1995. Soufriere Hills heräsi eloon ja alkoi hukuttaa synnyttämäänsä saarta tasaisen tappavaan tahtiin mutaan, tuhkaan ja laavaan. Saaren yli 12 000 asukkaan näkymät alkoivat tuhkasateessa näyttää heikoilta. Pyörremyrskyn jälkeen tehdyt jälleenrakennusinvestoinit menivät suurelta osin hukkaan. Useimmat liittyivät suuren exodukseen Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja muille Karibian saarille. Synkimpänä vuonna 1997, kun autio pääkaupunki Plymouth tuhoutui täysin, asukasluku tavoitti pohjalukeman 2700. Suuremmalle joukolle saari ei tarjonnut elinmahdollisuuksia, sillä kaksi kolmasosaa saaresta oli täysin tuhoutunut tai evakuoitu liian vaarallisena oleskella.

Mutta montserratilaiset ovat sinnikkäitä kuin siirtokarjalaiset, ja kamppailevat vuortaan vastaan talvisodan hengessä. Asukasluku on jo reilusti yli 5000. Saaren hallinto pyrkii järjestämään työpaikan jokaiselle paluumuuttajalle. Joulukuun alussa 2009 avattiin uudestaan lauttayhteys naapurisaarelle Antiguaan. Pitkään saaren ainoa säännöllinen yhteys ulkomaailmaan oli päivittäinen 20-paikkaisen De Havilland Twin Otter-yhteyskoneen lento. Hieno kone Twin Otter on, potkurit ja kaikki, mutta tavaratilaa siinä on niukasti kokonaisen trooppisen saaren tarpeisiin. Kone tukeutuu saaren uuteen kiitorataan, sillä tulivuori tuhosi täysin vanhan lentokentän. Ehkä sitä ei olisi kannattanut rakentaa tulivuoren viereen, jälkiviisaat toteavat.

Keskustelen uuden kentän matkamuistomyymälää pitävän rouvan kanssa Antiguan konetta odottaessa. Hän on paluumuuttaja, Britanniassa viisi vuotta työskennellyt. Rouva myy minulle taivaansinisen pikeepaidan, jonka rintapielessä on melko huomaamaton Montserratin kartta. Haitissa tehty vaatekappale on niin järkevä tuote tavanomaisemman krääsän keskellä, että kuuntelen rouvaa mielelläni pidempään. Kuten aina olen ainoa asiakas.

Myyjärouva väittää, että montserratilaiset eivät ole mitenkään erityisen urheita, kuten hänelle ehdotan. He vain rakastavat saartaan ja sen elämäntyyliä. Hänkin oli tullut vain lomalle, mutta nähtyään taas metsäisillä kukkuloilla kiemurtelevat pikkutiet, pastelliväreillä maalatut talot, ravinteikkaat rinteiden maatilkut ja rennosti raiteilla oleilevat ihmiset rouva oli saman tien marssinut entiseen työpaikkaansa Montserratin tullissa. Tullivirkailijaa ei tarvittu, mutta rouvaa ei päästetty pois, ennen kuin muu työpaikka oli varmistettu.

Ja katsokaa ympärillenne, rouva kehottaa. Rahaa ei ole kellään paljon, mutta kaikilla on katto pään päällä ja auto – jyrkän maaston takia välttämättömyys – sekä ruokaa pöydässä. Elämän laatu Montserratissa on erinomainen. Ei tarvitse lukita ovia eikä vilkuilla taakseen. Ja vesi on maailman puhtaimpia. Luonto on upea ja samoilureitit hyvät.

Mikäpä siinä. Jos on tällaiseen paratiisiin tottunut, elämä räntäsateessa totisten torvensoittajien keskellä tuskin houkuttelee. Mutta paratiisista suuri osa on ollut pian 15 vuotta helvettiä. En voi olla ajattelematta eilistä auringonlaskua Belham-joen entisessä ihanassa uomassa, jonka nyt täyttää muta ja tuhka.

Kun etsin kuvakulmaa kuolleista puista ja raivoisasti savuavasta tulivuoresta taustalla, paikalle kiitää punainen neliveto. Kuljettaja, sievä rouva, kapuaa ulos ja haluaa tietää, ymmärränkö olevani evakuointialueella. Ymmärrän kyllä ja lähden pois ennen auringonlaskua, kunhan saan napattua hyvän kuvan. Saan ystävälliset neuvot hyvästä kuvakulmasta. Evakot jatkavat joen takana nousevalle mäelle ja tarjoavat palatessaan vielä kyytiä. Ehkä en näyttänyt ryöstelijältä, ehkä täällä vain ollaan ystävällisiä kaikille. Mutta vuori työntää väsymättä tuhkapyörteitään alas rinnettä…

Vielä niitä saniaispuita humisee

Jorganic — Fri, 11 Dec 2009 03:47:42 +0000

Dominican maaseudulla tienvarsilla on työväenpuolueen punaisia ja opposition sinisiä viirejä muistuttamassa lähestyvistä vaaleista. Eduskuntaan valitaan ennen joulua 2009 kaikkiaan 21 kansanedustajaa. Puhe ei nyt ole Dominikaanisesta tasavallasta Haitin ja Puerto Ricon välissä, vaan vuonna 1978 itsenäistyneestä saarivaltiosta EU:hun ja Ranskaan kuuluvien Guadeloupen ja Martiniquen välissä. Vaalit ovat pian ja tunnelma kiihkeä. Äänestysprosentti nuoressa maassa on tyypillisesti yli 90 ilman mitään pakkoa. Sosialisteja syytetään räikeästä korruptiosta. Äänestäjiä pelotellaan myös Venezuelan Hugo Chavezin lisääntyvällä vaikutusvallalla. Chavez kosiskelee pieniä itsenäisiä Karibian valtioita kuten Dominicaa ja Antiguaa retoriikalla ja rahalla.

Mutta kaukana sademetsän sydämessä tällä kaikella on vähän merkitystä. Olen asunut muutaman päivän puussa. Puumaja on kasattu krouveista höyläämättömistä lankuista sen verran huterasti, että ilmastointi toimii läpivetoperiaatteella. Lisää sademetsän happirikasta kosteaa ilmaa virtaa avatuista ikkunaluukuista. Kalustuksena on kookas kaksoissänky ja riippumatto. En halua tietää, miten kaksoissänky on saatu puuhun. Valaistuksena olisi tuulivoimalla toimiva hehkulamppu, jos se toimisi. Kynttilät sytytetään sytkärillä, sillä tulitikut kostuvat tässä ilmastossa hetkessä.

Vessa-asiat kiinnostavat suomalaista aina. Vessa on myös ylhäällä puussa ja se on veivattava kompostoiva malli. Pyörivään rumpuun heitetään kansantuotteen perään sahanpurua. Three Rivers Rosalie Forest Eco Lodgen omistaja Jem Winston kertoo mielellään tarinaa siitä, miten hän päätyi raahauttamaan tämän jyhkeän mukavuuslaitoksen ylös loputonta litisevää liukasta sademetsän rinnettä. Dominican viranomaiset päättivät, että hotellissa ei voi olla hygieniasyistä puuseetä, vaikka se olisi kuinka eko. Jemin hotelli olisi suljettu, mutta karibialaisena kompromissina syntyi ajatus kuivakäymälästä. Ja toisin kuin propellikäyttöinen lamppu, mukavuuslaitos toimii.

Kun vaihdoimme sähköposteja varauksesta, Jem varoitti minua moneen otteeseen siitä, että puumaja on 15 minuutin ankaran ylämäkipatikan päässä hotellin vastaanotosta. Siksi pakkasin turhat sivilisaatiopellen asusteet matkalaukkuun, jonka jätin respana ja Jemin konttorina toimivaan liikuttavaan pikku tönöön. Rosalie Forest ei nimittäin ole sillä tavalla hotelli kuin hotelli Viru Tallinnassa on hotelli, noin esimerkiksi. Ei yhtään.

Koko Dominican saarella ei ole kuin yksi tai kaksi kerrostalohotellia, eikä muitakaan kerrostaloja. Hotelli on tyypillisesti talo, jossa on muutama vuokrattava huone erillisillä sisäänkäynneillä, tai muutama mökki puutarhassa tai metsässä. Massaturismia ei tähän maahan ole haluttu, sillä maan valtti, koskematon luonto halutaan pitää sellaisena.

Jemin hieman harrastajamaisella aitobrittiläisellä innostuksella ylläpitämää ekomajoitus on kieltämättä hieman äärimmäistä. Kaikkien mielestä ei ole hienoa nukkua puussa keskellä viidakon ääniä ja herätä joka yö infernaaliseen meteliin, kun kaatosade yrittää oikaista peltikaton läpi.

Minä en ollut hoksannut, että 15 minuutin rinnepatikka aamiaiselle ja takaisin, päivän patikkaretkelle luontoon ja takaisin ja illalliselle ja pimeässä takaisin tekee yhteensä 6 x 15 minuuttia eli puolitoista tuntia päivässä armotonta kiipeilyä lahkeet liejussa. Enkä muistanut, että sademetsässä ei vaate kuivu, kaikkeen tarttuu metsän haju. Juuri nyt olen sademetsän suhteen hieman kylläinen. Televisiota en kaipaa, mutta pesukonetta kyllä.

Mutta en muistanut sitäkään, miten virkistynyt olo on, kun on saanut tuulettaa kuuloaistiaan yön ajan unessa tuulten äänen ja hyönteismelun keskellä. Kuulo on primitiivinen varoitusaisti, joka ei koskaan nuku. 360 asteen tasaiset luonnonäänet kertovat, että metsässä ei liiku suurta nälkäistä petoa. Kun tulee liian hiljaista, ihminen herää säpsähtäen vaaran aistimukseen. Enkä muistanut sitä vapauden tunnetta, joka valtaa metsän siimeksessä heräävän.

Toivottavasti en unohda keskusteluja Jem Winstonin kanssa sademetsistä, vapaudesta ja kestävästä kehityksestä, jonka suhteen hän on niin tinkimätön. Metsän Pelle Peloton, se on tuo laiha britti, joka jätti turhat pankkihommat Lontoossa ja osti entisen banaaniplantaasin Dominican kaukaisimmasta kaakkoisnurkasta. Suomalaisena minulla on erityinen puolipakanallinen ja itsestään selvä suhde metsään. Tunnen sukulaissieluisuutta samoin kokeviin kansallisuudesta ja metsän sademäärästä riippumatta. Mutta Jemille metsä tuntuu olevan vielä enemmän.

Viimeisenä yönä metsässä heräsin paukkeeseen ja ajattelin, että puista putoaa jotain pähkinöitä katolle. Opossumit olivat tulleet sisälle ja paukuttaneet hampaillaan cashewpähkinöitä sisältävän metallirasian muovikannen palasiksi. Liian suolaiset pähkinät oli levitelty kiukkuisesti lattialle.

Kannibaaleja, karibeja ja kalinagoja

Jorganic — Wed, 09 Dec 2009 00:56:41 +0000

Illastin juuri kiinalaisessa. Good Taste-ravintola sijaitsee ihan tässä St. John´sin keskustassa, Antigua & Barbudan pääkaupungissa. Ystäväni Steve kokkasi minulle mitä mainioimmat kreolisapuskat Dominican sademetsässä, mutta nyt teki vaihteeksi mieli jo jotain muuta.

Ravintolaa pitävä kiinalaisperhe katseli kolmen sukupolven voimalla kiinalaiselta dvd:ltä perhedraamaa, joka ulottui japanilaismiehityksestä kansantasavallan alkuvuosiin. Olin luonnollisesti ravintolan ainoa asiakas, tähän on Karibian merellä jo tottunut. Väkisinkin tuli ihmeteltyä ja ihailtuakin ulkokiinalaisuuden voimaa. Kiinalainen ravintola trooppisella saarella on se klassinen oikea kiinalainen ravintola melkein viimeistä piirtoa myöten. Sivumennen Havannan Chinatown on ihan erilainen. Jos maailman ehkä ainoa afrokiinalainen yhteisö kiinnostaa, siellä kannattaa käydä, mutta ruoka ei enää ole kiinalaista, eikä kovin hyvää.

Tämä ulkokiinalaisperhe ei ollut ainoa Aasiasta Amerikkaan päätynyt porukka, jonka tänään näin. Steve ajoi minut tänään puumajastani sademetsän keskellä Dominican kansainväliselle lentokentälle, josta pieni Dash-kone nakkasi minut Antiguaan. Matkareitti toi halki saaren itärannikon Carib Territoryn, kalinago-intiaanien itsehallintoalueen. Heidän esi-isänsä tulivat Amerikkaan kävellen Beringin salmen yli kauan sitten.

Kennedy-niminen kaveri halusi pienissä aamupäivärommeissa kätellä minua moneen kertaan Salybian kylässä, joka on karibi-kalinagojen hallintokeskus. Mikäs siinä. En usko tuntevani ketään muuta, joka olisi kätellyt kalinagoa. Se auttoi uskomaan todeksi, että samalla tutusti jylhällä ja vehreällä Dominican saarella, jonka asukkaita oli jo tottunut pitämään afrikkalais-länsi-intialaisina kuten virallinen termi täällä kuuluu, todellakin on alue, jonka asukkaiden ulkonäkö on ihan toisesta maailmasta. Ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, oliko Kennedy intiaani vai ei. Jos tällaista sanaa nyt selvyyden vuoksi käytetään.

Kalinagoja ei juuri mainita maailman alkuperäiskansoista puhuttaessa. Se on outoa, sillä Karibian meri on saanut heistä nimensä, ja siitä on peräisin myös yleisesti ihmissyöjistä käytetty sana. Kalinagot käyttivät jo ennen Kolumbuksen tuloa erittäin merikelpoisia yhdestä puusta koverrettuja aluksia, joiden nimi on heidän kielellään canue. Tästä tulee sana kanootti.

Kalinagot ovat ainoa tiedossani oleva alkuperäiskansa, joka pystyi jotenkin pitämään sotilaallisesti puoliaan valkoista miestä vastaan jopa satojen vuosien ajan. Heidän raivoisassa vastarinnassaan 1600- ja 1700-luvuilla olisi aineksia moneen Hollywood-spektaakkeliin. Lopputulos oli ehkä ennalta selvä, mutta kalinagot voittivat monia taisteluita. Mel Gibson, jos luet tämän, kiinnostut varmasti tästä vaietusta historiasta.

Nykypäivän kalinagot elävät kahdeksassa kylässä omalla itsehallintoalueellaan Dominican liittovaltiossa. Muuta liittoa ei maassa olekaan kuin kalinagojen ja muiden asukkaiden jo perinteinen yhteisymmärrys. Britit myönsivät kaukaa viisaasti karibi-intiaaneille, kuten silloin sanottiin, itsehallinnon jo runsas sata vuotta sitten. Kalinagojen kulttuuri on nyt arvossaan, kun Dominica korostaa sillä ainutlaatuisuuttaan Karibian valtioiden joukossa. Ja miksei korostaisi.
Muilta saarilta karibit on tapettu tai eräissä tapauksissa pakkosiirretty Dominicalle.

Kahdeksan kylää ja kolmisen tuhatta ihmistä on kaikki, mitä on jäljellä vahvasta soturi- ja merenkulkukulttuurista, joka hallitsi itäistä Karibian merta pari sataa vuotta ennen Kolumbuksen tuloa ja itse asiassa toistasataa vuotta sen jälkeenkin. Espanjalaiset olivat nimittäin erittäin haluttomia ottamaan turpiinsa näiltä sotureilta, joiden aggressiivisuus oli heille aivan uutta. He eivät edes yrittäneet asuttaa kannibaaleiksi kutsumiensa intiaanien hallussa olevia saaria.

Tuskin mikään kauhistutti renessanssiajan eurooppalaista niin paljon, kuin ajatus eksoottisista villi-ihmisistä mässäilemässä vastateurastettujen valkoihoisten kristittyjen lihalla ja verellä. Näillä kuvitelmilla herkuttelu oli tuon ajan päänsisäistä kauhuleffaa. Kysyntää oli, ja tarinoita syntyi.

Kun espanjalaiset onnistuivat käymään kannibaalien, kuten he olivat alkaneet kalinagoja nimittää, kylissä kauppaa hieromassa, he näkivät kauhukseen suurissa soturitaloissa pääkalloja ja selviä ihmisen luita. Mutkaton johtopäätös oli, että luiden alkuperäiset omistajat oli popsittu pois. Espanjalaisille oli täysin vieras ajatus, että esi-isien luita säilytettäisiin asumuksissa kulttisyistä. Katolisissa kirkoissa kyllä säilytetään pyhäinjäännöksiä, mieleen tulee sir Oliver Plunkettin erinomainen mestattu pää Droghedan katedraalissa Irlannin tasavallassa. Siellä se on somasti esillä vuosisadasta toiseen, ja mummot sytyttävät kynttilöitä irtopään edessä.

Väärinkäsitys kalinago-kannibaaleista ihmissyöjinä levisi myös muiden eurooppalaisten kansojen keskuuteen. Kalinagot olivat itse tulleet Karibian saarille valloittajina Etelä-Amerikasta, joten heille oli ihan selvä asia, mitä valkoihoiset tulokkaat aikoivat. Ihmissyöjän maine oli heille mainio psykologinen ase. Koko 1500-luvun ajan eurooppalaiset karttoivat pieniä Antilleja.
1600- ja 1700-luvuilla kalinagot pysyivät mukana yhtälössä, kun eurooppalaiset nahistelivat keskenään näiden saarten omistuksesta. Puhutaan, että St. Vincentin saarella vastarinta olisi jatkunut ihan 1700-luvun loppuun.

Alkuperäiskansan ase valkoisten teknologiaa vastaan oli maaston onnistunut käyttö. Saaret olivat tiheän metsän peitossa. Maasto oli eurooppalaisille vierasta ja erittäin vaikeakulkuista esim. musketteja kantaville sotilaille. Kalinagot kävivät väijytyssotaa. Mutta oli eurooppalaisillakin salaiset aseensa, viina ja lasihelmet. Yhä tänäkin päivänä sattuu, että tanakat lärvit tempaissut kalinagomies jää auton alle sammuttuaan keskelle tietä.

Sokeri teki lopun kalinagojen haaveesta pitää saaristonsa. 1600-luvulla Euroopan makeannälkä kasvoi, ja Karibian saarille alettiin raivata sokeriplantaaseja. Mm. Marie-Galanten saaren raivaaminen intiaaneista oli Ranskalle suuri sotilasoperaatio 1650-luvulla. Maailmanmarkkinat sanelivat alkuperäiskansalle ankarat ehdot. Ainoastaan Dominican kalinagoja ei hävitetty, koska suurin osa saarta on pystyssä, ja sokeria voidaan viljellä vain vaakasuorassa maastossa.

Mutta kyllä muillakin saarilla näkee vielä merkkejä kalinagoista. Kansanbussissa Guadaloupen suureen kaupunkiin Pointe-a-Pitreen huomasin edessäni istuvan nuoren naisen, jonka hiukset olivat kiiltävät ja piikkisuorat. Oho, monenlaisia kampauksia täällä näkee, mutta millä afrikkalaistukka on tikuiksi suoristettu, mietin. Ja samassa mieleeni palasi antigualaisen Marie Elena Johnin huikea esikoisromaani Unburnable. John antaa ymmärtää, että tietyt kalinagon piirteet ovat vahvasti periytyviä: piikkihiukset, poskipäät ja silmät. Vaikka ulkonäkö muuten olisi täysin afrokaribialainen, nämä piirteet säilyvät yli sukupolvien. Ja toden totta, kun edessäni istuva nainen katsoi sivulleen, näin hänen korkeat poskipäänsä ja viirumaiset vinot silmänsä.

Marie Elena Johnin romaania uskallan muuten suositella kaikille, joita kiinnostaa sukeltaa afrokaribialaisten naisten historiaan ja tunteiden, uskomusten ja ajatusten maailmaan. Täällä Antiguassa sitä ovat kirjakaupat tietysti pullollaan, omani hankin jo ennen matkaa Amazonista.

Miten kalinagot nyt voivat? Silmämääräisesti he pärjäävät taloudellisesti siinä kuin muutkin dominicalaiset. Pikku maatilat ja talot ovat samanlaisia, yleensä nätissä maalissa ja siistejä. Ei ole kauan siitä kun nämä kylät olivat tosi köyhiä. Itsehallinto on menestynyt. Dominica on kolmatta maailmaa, raha on tiukalla. Luomuviljely kiinnostaisi, mutta aikaavievään sertifiointiin ei kädestä suuhun-taloudessa ole mahdollisuuksia. Mutta kalinagojen omanarvontunto on kasvanut ja kulttuuri elpymässä. Mm. Dominican matkailukartan kannessa komeilevat saaren alkuperäiset asukkaat. Maailma on muuttunut kauhujuttujen ajoista.