Pekka Gronow uusimmat merkinnät RSS

Copyright term extension in Brussels: another chapter in the story

admin — Mon, 02 Feb 2009 10:41:02 +0000

On January 27th, a group of MEP:s organised a hearing on the new copyright directive proposed by the EU Commission, which would extend the protection of sound recordings from the present 50 years to nearly a century. The meeting was chaired by David Hammerstein and Helga Trübel of the Green group and attended by MEP’s from the left to the right. A number of experts, including Beggy Hogge of the Open Rights Group, Martin Kretschmer of Bournemouth University, and myself, testified that the Directive is not likely to achieve the goals set by the Commission, but will instead make historical recordings less accessible in the future.

I will not repeat the arguments against the extension here – you can read this in my previous blogs, among other places. But it was interesting to note that Guenaelle Collet, the representative of the performers’ organisation AEPO ARTIS spoke strongly in favour of the extension at the meeting. She pointed out that under the present 50 year term the protection of some sound recordings will expire while (some of) the musicians performing on the records are still alive, and they will lose any income which would be coming to them if the recordings are, for instance, played on the radio.

This is a valid point and should be taken into account. Even given the fact that old records are not used that much (in Finland, for instance, only about 1 per cent of all records played on the radio are over 50 years old), some performers would theoretically gain something if the term was extended. While the 95 year term proposed by the Commission seems far too long (a performer who made a recording at the age of 20 would be 116 years old when the extended term expires), some MEP’s have already proposed amendments which would extend protection to cover the lifetime of performers. This is already the case in Greece; although no one seems to know how the Greek law functions in practice (the Commission did not bother to study this).

However, we need to know what performers can actually expect to gain from the extension if it is passed. Can we be sure that they would actually get the money? In many European countries, sound recordings were not yet protected by copyright in the 1960s, or the protection was structured differently than today, as copyright laws have been changed. Does someone really know who plays on the recordings made fifty years ago? If not, what would happen to the money?

One of the speakers at the Brussels meeting was Mike Collins, British veteran record producer and studio musician. He surprised us by telling us that no organisation in the UK has complete lists of the musicians who perform on records. The collecting societies responsible for the distribution of the money only started collecting such data quite recently. Even if a record from the 1960s is played on the radio, the musicians or their heirs have to present proof that they really played on the sessions. Easy thing to do, if you have all your diaries and receipts from 1961 still intact….

According to European Directives, the money collected for the airplay should theoretically be divided 50-50 between record companies and performers, after expenses have been deduced. How this is done in practice is left to the discretion of national collecting societies such as PPL in the UK. As Mike Collins told us, in the UK 16 % of the income is collected on account of American musicians whose records are played on the radio. But since the USA makes no such equitable remuneration payments to performers, American or otherwise, for radio plays or other public performances of sound recordings, PPL generously passes this sum on to record companies. British musicians are now left with about 30 pence of each pound received. At least 65 % of this goes to the featured performer or performers, whose names are on the label. The remaining pennies are split among all the session musicians. If there is a 20-man string section, you can count for yourself how much each man receives.

The same questions can also be made about the session musicians’ fund. The Commission has proposed that record companies would be required to set aside 20 % of the revenue from the sale of records which benefit from the extended term. Money from the fund would be paid to the session musicians who played on the records. Who will receive the money if the names of the musicians are not registered anywhere?

I have been wondering why the EU Commission did not wish to publish in its impact assessment any factual calculations of the extra income which would be coming to individual musicians in various member states during the next ten-year period, if the extension is passed. Now I am beginning to understand this. The figures would not tolerate light.

Viisi esseetä tekijänoikeudesta

admin — Sat, 17 Jan 2009 11:25:12 +0000

Ville Oksasen tuoretta väitöskirjaa ”Five Essays on Copyright in the Digital era” voi aidosti suositelle kaikille, joita tekijänoikeus kiinnostaa. Yleensä suomalaisessa tekijänoikeustutkimuksessa on ollut kysymys voimassa olevan lain selittämisestä. Oksanen pohtii koko lain tulevaisuutta, skeptisesti. Hänen lähtökohtanaan on Nicholas Negroponten vuonna 1995 esittämä kuuluisa väite, jonka mukaan tekijänoikeus on täysin vanhentunut. Negroponten mielestä tekijänoikeusjärjestelmän täytyy ensin romahtaa kokonaan, ennen kuin se voidaan rakentaa uudelleen.

Tietotekniikan viimeaikainen kehitys näyttäisi jossakin määrin tukevan tätä väitettä. Tekijänoikeudellisesti suojatun aineiston, kuten elokuvien, musiikin ja pelien luvaton jakelu verkossa on saavuttanut melkoiset mittasuhteet. Mielenkiintoista on, ettei kyse pääsääntöisesti ole varsinaisesta piratismista, jossa joku kävisi kauppaa tällaisilla tuotteilla. Pikemminkin kysymys on eräänlaisesta vastarintaliikkeestä, epävirallisesta yhteisöstä, jonka ”jäsenet” vaihtavat aineistoa tavalla, joka mahdollisesti ylittää voimassaolevan lain sallimat rajat.

Oikeudenomistajat ovat pyrkineet rajoittamaan tällaista toimintaa kampanjoilla ja laajaa julkisuutta saaneilla oikeudenkäynneillä, joissa yksittäisiä lainrikkojia on tuomittu sakkoihin ja korvauksiin. Artikkelissa ”Can lawsuits control file sharing on the internet” Oksanen suhtautuu kuitenkin epäilevästi oikeudenkäyntien vaikutukseen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että suuret oikeudenkäynnit ovat vähentäneet tiedostojen jakelua vain väliaikaisesti. Sen sijaan ne ovat johtaneet siihen, että tiedostojen vaihtajat ovat siirtyneet käyttämään yhä vaikeammin jäljitettävää tekniikkaa eli kaivautuneet syvemmälle maan alle.

Ensi silmäyksellä tekniset kopioinninestojärjestelmät (DRM, Digital Rights Management) näyttäisivät tuottajien näkökulmasta olevan ratkaisu tähän. Aineisto varustetaan digitaalisella ”lukolla”, joka estää sen käyttämisen luvattomiin tarkoituksiin. Käytännössä kysymys on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Täysin ”murronkestävää” kopioinninestojärjestelmää ei ole olemassa, ja useimmiten aineisto päätyy kuitenkin ei-auktorisoituun jakeluun. Sen sijaan DRM-järjestelmät estävät pahimmassa tapauksessa ostajaa käyttämästä hankkimaansa aineistoa tavoilla, jotka olisivat täysin laillisia – esimerkiksi tekemästä siitä kopioita yksityiseen käyttöön. Lisäksi DRM-järjestelmiä käytetään mielellään kilpailun rajoittamiseen, aineiston käyttöä varten on hankittava tietynmerkkinen laite.

Kaksi väitöskirjan artikkelia käsittelee juuri DRM-järjestelmiin liittyviä kysymyksiä. Ensimmäinen tarkastelee DRM-järjestelmiä vastaan syntyneitä kansainvälisiä liikkeitä, toinen DRM-järjestelmien yhteensopivuutta. Oksasen ja kirjoittajakumppanin Mikko Välimäen johtopäätös onkin, että DRM ei pelasta tekijänoikeutta.

Mitä sitten jää vaihtoehdoksi? Väitöskirjan neljäs artikkeli käsittelee tilannetta, jossa tekijänoikeudesta on tietoisesti ja vapaaehtoisesti luovuttu. Tietokonealalla ilmaisohjelmista on tullut pysyvä ja tärkeä osa teollisuutta. Voisi melkein sanoa, että niiden kohdalla on palattu aikaan ennen tekijänoikeutta, jolloin kansanperinne syntyi ja kehittyi vapaan muuntelun ja kollektiivisen luomistyön pohjalta. Tämä on rajusti yksinkertaistettu kuvaus kansanperinteen luonteesta, mutta kalevalaisia runoja ei koskaan olisi syntynyt, jos jokainen runonlaulaja olisi joutunut hankkimaan edelliseltä laulajalta luvan aineiston ”uudelleensovittamiseen”. Artikkelissa käsitellään mm uudentyyppisiä oikeudellisia järjestelyjä (esimerkiksi GNU-lisenssit), joiden avulla on pyritty turvaamaan se, ettei kukaan käytä ilmaisohjelmia yksityisiin kaupallisiin tarkoituksiin.

Tietokonealalla ilmaisohjelmat ovat osa laajempaa kokonaisuutta ja sen ansaintalogiikkaa: ne ovat mukana luomassa tulovirtaa, josta ohjelmien tekijätkin hyötyvät. Mistä musiikin ja elokuvien tekijät saavat leipänsä, jos kaikki aineisto on verkossa saatavissa ilmaiseksi?

Samalla lailla voidaan kysyä, mistä tekijät saavat leipänsä, jos musiikkia on radiosta kuultavissa ilmaiseksi. Tähän on tunnetusti löydetty ratkaisu jo 1920-luvulla, sen nimi on sopimuslisenssi. Suomessa järjestelmää hoitavat Teoston ja Gramexin tapaiset järjestöt. Miksi internetille ei ole kehitetty vastaavanlaista järjestelmää? Väitöskirjan viidennessä artikkelissa Oksanen ja Välimäki ryhtyvätkin rohkeasti spekuloimaan vaihtoehdolla, jossa laajakaistan käyttäjiltä kerättäisiin niin paljon rahaa, että levymyynti voisi loppua kokonaan, mutta tekijöiden tulot eivät pienentyisi lainkaan.

Artikkeli on eräiden yksityiskohtien osalta epätarkka, mutta kokonaiskuva on vakuuttava: tällainen järjestelmä olisi periaatteessa mahdollinen, ja ehkä jopa tekijöiden kannalta oikeudenmukainen, vaikeuksista vapaalla tasolla. Kirjoittajat itse kuitenkin huomauttavat, ettei se ole kovin todennäköinen. Ensinnäkin tallennuslaitteiden nopea kehitys johtaisi siihen, että rahan keräämiseksi täytyisi säätää jonkinlainen tv-luvan kaltainen ”tekijänoikeusvero” kaikille, myös niille jotka eivät suojattua aineistoa käytä. Todennäköisemmin se kaatuisi kuitenkin oikeudenomistajatahojen vastustukseen, nämä kun pitävät mieluummin kiinni ”tekijän yksinoikeuden” periaatteesta.

Yhteenvedossaan Oksanen näyttäisi pääosin Negroponten teesiin: sen enempää tekniset järjestelmät kuin lakien tiukempi valvontakaan eivät pysty pelastamaan tekijänoikeutta sen nykyisessä muodossa, tarvitaan uudenlainen järjestelmä, jonka kansalaiset hyväksyvät.

Kokonaisuutena väitöskirja on mielenkiintoinen ja poleeminen katsaus tekijänoikeuden ajankohtaisiin kysymyksiin, sitä voi suositella myös niille lukijoille, joita oikeustiede ei kiinnosta. Paikoitellen lukija kuitenkin toivoo, että väitteitä olisi problematisoitu enemmän. Entä sellainen teosten käyttö, joka ei lainkaan perustu digitaalitekniikkaan? Yksityiset kuluttajat voivat ehkä haastaa sekä tekijänopikeudet että nopeusrajoitukset, mutta yritykset eivät. Entä jos oikeuksien väitetty "mureneminen" onkin vain marginaalista, ja ydinbisnes toimiikin yhä mainiosti, myös digitaalisella ajalla?

Copyright in the European Union: Collecting Societies

admin — Wed, 26 Nov 2008 10:53:03 +0000

For some time now, I have written on developments in copyright law in the European Union. My main concern has been the proposal to extend the term of neighbouring rights to nearly a hundred years. In a recent blog, I discussed the problems which musicians have in getting paid for the airplay of their records in other EU countries.

The EU Commission has recently announced a decision which targets on the operations of collecting societies representing composers and publishers, such as Teosto in Finland, GEMA in Germany and PRS in Britain. The Commission prohibits the societies from dividing certain activities on a territorial basis.

Collecting societies are organisations which manage the performance and mechanisation rights of composers and music publishers. If you want to organise a concert, the collecting society in your country will issue a license which permits you to perform any copyrighted music for a set fee. Through mutual agreements, national collecting societies represent all other collecting societies in the world, so the Finnish society can also grant licenses for the performance of British music, and vice versa. It is a highly effective one-stop system which has functioned well for more than a century, despite occasional squabbles about the rates and certain administrative practices.

The problem is that the system does not work well in today’s networked word. If you want to start a digital music service with customers all over Europe, you need a licence from all European collecting societies. This is clearly against the spirit of the European Union, and new solutions are needed. The Commission wants to solve the problem by demanding that all collecting societies have to license their repertoire on an EU-wide basis, and claims that this would benefit both composers and the users of music. The decision is limited to digital services and does not apply to live performances or broadcasting.

This sounds fair enough, but collecting societies are not happy with the decision. CISAC, the international organisation of collecting societies writes that “the decision’s approach to territoriality will inevitably lead to a catastrophic fragmentation of repertoire and therefore legal uncertainty to music users.”

What is the problem here? Why cannot collecting societies simply let each other license their total repertoires to users? After all, in the end, the money would flow into the original composers and publishers.

The problem is that collecting societies do not “own” the compositions they represent. They can only assign users rights which they have obtained from the original right owners – composers and publishers. A major part of the most frequently performed songs in Europe are controlled by four large music publishers which are closely connected with multinational record companies. As things stand now, each publisher has made agreements with different collecting societies. If you want to start a European music service today, instead of going to all national collecting societies, you have to go to four large collecting societies with contracts with different publishers, and you still do not have the rights to the total European repertoire.

There is another interesting viewpoint in the statement issued by the Finnish collecting society Teosto. The organisation asserts that it cannot release its entire Finnish repertoire to other societies until it is convinced that it will be properly administered. Teosto fears that certain collecting societies would not be able to survey and report the traffic in music with sufficient detail, and this would harm composers from smaller countries such as Finland.

I have a long experience from the user side in dealing with collecting societies, and I am convinced that they are remarkably effective in administering the rights of their Finnish members. But as Teosto already has reciprocal agreements with all other European collecting societies, the statement seems to imply that all of them are not equally diligent.

This may be true, but the fact is that there is little published research on the actual functioning of collecting societies. As far as I know, the EU Commission has not published any assessment of the potential impact of its decision. I would not be surprised if we find that, in the long run, the decision will benefit the four large publishers and harm the users who want to get access to a broad repertoire of European music. We simply do not know, and I suspect that the Commission does not know, either.

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. Two days in Brussels

admin — Mon, 17 Nov 2008 12:08:58 +0000

The European Parliament has now started debating the Commission’s proposal to extend the protection of sound recordings from 50 to 95 years. I was one of the few outsiders who attended the first hearing on November 9th at JURI, the Parliament’s Legal Affairs Committee, at the invitation of the UK-based Open Rights Group.

The EU Commission has claimed that the extension will benefit recording artist and companies, without any cost to consumers and users of recordings, such as broadcasters. Critics have pointed out that the proposal is unlikely to achieve any of these aims. Not surprisingly, opinions at the hearing were divided. John Kennedy, chairman of the International Federation of the Phonographic Industry expressed his full support to the proposal, while Lionel Bently, professor of copyright law at Cambridge led the critics. The Commission was represented by Tilman Leuder, head of the copyright unit, who naturally spoke for the extension.

What was interesting about the debate was the degree of heat which it generated. The criticism has already shown that there are gaps in the Commission’s assessment of the effects of the directive. In the final analysis, the optimal duration of copyright protection is a political decision. One can find justifications for a ten year term of protection, or two hundred years. However, Leuder insisted on finding new excuses for the extension. According to him, the Commission has an obligation to extend the term, because Greece already has a longer term than the rest of the EU.

This is interesting, because the special features of Greek copyright law were already noted in 1993, when the Union’s copyright laws were first harmonised, and Greece was granted an exception. Saying that the EU has to follow Greece is a bit like saying that all European countries have to legalise snuff, because Sweden has an exception to allow this unhealthy practice, which is deeply rooted in Swedish folk tradition. Moreover, there is no mention of the Greek case in the Directive and the impact assessment.

Greek copyright law differs from all other European countries in the sense that musicians are protected for 50 years or lifetime, whichever is longer, while record producers only have the standard 50 years. This means that after 50 years, the rights in sound recordings automatically pass to any surviving musicians. I have not been able to find out how this functions in practice, but it is an interesting idea, and the new Directive proposed by the Commission will in fact weaken the position of Greek musicians vis-à-vis record producers. It will be interesting to see how the Greek government will handle this, if the Directive is passed.

Leuder also insisted that there is no proof that the price of public domain recordings (recordings whose copyright has expired) will be any lower than protected recordings, refuting evidence presented by Bently. Of course it is true that there is not much evidence either way, because all the “research” on this topic has been based on very small samples, but my own experience points in the other way. There was no mention of large-scale digital archives, such as The European Library, where public domain content would be available free.

The discussion of the Directive will now continue in four committees: Legal Affairs, Culture, Internal Market, and Industry. Talks with several MEP’s revealed that many are dissatisfied with the Commission’s proposal, and in particular the 95-year term was felt to be excessive. On the other hand, there have also been moves in the other direction, and MEP Christopher Heaton-Harris has already filed an amendment which would in practice abolish the take it or leave it-clause. Heaton-Harris also suggests that the 20 % share promised to musicians in certain cases should be calculated from net rather than gross revenue.

The deadline for amendments is 20th November, and the Legal Affairs Committee will vote on the directive on January 19th. So if you have any personal viewpoints on the Directive, now is the time to contact your own MEP in Brussels.

For the full story of the Copyright Directive, you can read my earlier blog at
http://blogit.yle.fi/node/2230

Pekka Gronow is sound archivist and adjunct professor of ethnomusicology at the University of Helsinki. He is the author of numerous books and articles on the recording industry, including “An International History of the Recording Industry” (2000).

Suomalaisille lukijoille: tämä ja seuraavat blogikirjoitukset on poikkeuksellisesti julkaistu englanniksi aiheen kansainvälisen merkityksen vuoksi.

Taiteilijat pidentäisivät äänitteiden tekijänoikeusaikaa

admin — Tue, 28 Oct 2008 11:22:06 +0000

Yli kuusisataa suomalaista muusikkoa, solistia ja kapellimestaria on allekirjoittanut vetoomuksen, jossa vaaditaan äänitteiden tekijänoikeussuoja-ajan pidentämistä. Taiteilijat haluavat, että äänitteiden tekijänoikeuden suoja-aikaa pidennettäisiin EU-komission esittämällä tavalla viidestäkymmenestä vuodesta 95 vuoteen. Vetoomuksesta julkaistiin maanantaina kokosivun ilmoitus suurimmissa päivälehdissä.

Ilmoitus on ajankohtainen, sillä Euroopan parlamentin lakivaliokunta ryhtyy käsittelemään asiaa tiistaina 4.11. Asia on herättänyt julkisuudessa paljon huomiota. Suuri osa Euroopan tekijänoikeusjuristeista on arvostellut EU-komission esitystä. Asiantuntijoiden mielestä komission esitys on lakiteknisesti huono ja sen perustelut ovat hatarat.

Äänilevyjen tekijänoikeussuoja on nykyisin 50 vuotta julkaisuvuodesta. Tämä merkitsee siitä, että joissakin harvoissa tapauksissa suoja päättyy jo taiteilijan elinaikana. Kuka tahansa voi sen jälkeen ryhtyä myymään äänitteitä ja pitää itse rahat. Allekirjoittajien mukaan se on väärin. He vaativat, että Suomen hallituksen pitää tekijänoikeuskysymyksessä puolustaa pitkän elämäntyön tehneitä taiteilijoita tukemalla EU:n direktiiviehdotusta.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Olen ollut koko ikäni kiinnostunut vanhoista äänilevyistä, mutta valitettavan harvat jakavat harrastukseni. Asia on helppo varmistaa kävelemällä lähimpään Anttilaan katsomaan, mitä levyjä on tarjolla. Yli 50 vuotta vanhoja äänitteitä ei tarjolla ole monta, yli 90-vuotiaita ei ainoatakaan. Sitä paitsi suurin osa levyillä soittavista muusikoista on aikanaan sopinut levytuottajien kanssa Suomen Muusikkojen Liiton työehtosopimuksen mukaisesta tuntikorvauksesta – he eivät olisi saaneet penniäkään, vaikka suoja-aika olisi pitempi.

Myös rivimuusikoille kertyy tuloja, jos levyjä soitetaan radiossa. Viime vuonna noin yksi prosentti kaikista Suomen radioasemille soitetuista levyistä oli yli 50 vuotta vanhoja. Jos suoja-aika olisi ollut pitempi, korvaukset olisivat nousseet muutaman kymmenen tuhatta Euroa. Tästä puolet olisi mennyt tuottajille, siis levy-yhtiöille, toinen puoli muusikoille. Muusikoiden osuudesta vajaa puolet olisi mennyt ulkomaille. Suomalaisten muusikoiden jaettavaksi kertyisi suoja-ajan pidentämisestä vuosittain ehkä kymppitonni, joka jaettaisiin satojen muusikoiden kesken.

- Monelle meistä eläketurva on jäänyt tai jäämässä olemattomaksi ja taiteilijaeläkkeitä riittää ani harvoille, kirjoitetaan taitelijoiden ilmoituksessa.

Jokainen voi laskea, miten paljon muusikot käytännössä hyötyisivät suoja-ajan pidennyksestä. Jos lehti-ilmoituksiin ja lobbaukseen käytetty raha olisi ohjattu suoraan gramex-korvauksiin, muusikoille olisi ollut tästä suurempi ilo. Suoja-ajan pidentäminen on yhteiskunnan näkökulmasta kohtuuttoman kallis tapa tukea kulttuuria, sillä tekijänoikeus ei ole vain oikeus korvaukseen. Se on myös yksinomainen oikeus päättää tuotteen käytöstä. Äänilevyissä tämä oikeus kuuluu levy-yhtiölle, ei muusikoille. Käytännössä se ilmenee niin, että suurin osa 5 – 50 vuotta vanhoista levyistä ei ole lainkaan saatavissa, vaikka muusikot tätä haluaisivat. EU:n komission ehdottama uusi direktiivi ei muuttaisi tilannetta mitenkään. Direktiiviin ehdotetut lisäpykälät, joiden tavoitteena on parantaa äänitteiden saatavuutta, ovat lakiteknisesti niin kehnosti muotoiltuja, että niiden vaikutus jäisi olemattomaksi.

Muusikkojen aseman parantamiseksi löytyisi monia muitakin keinoja, joita kannatan lämpimästi. EU:n komissio voisi ensin huolehtia esimerkiksi siitä, että suomalaiset muusikot todella saavat korvaukset kotiin, jos heidän levyjään soitetaan ulkomaisilla radioasemilla. Taiteilijaeläkkeitäkin pitäisi korottaa.

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. Some further reflections.

admin — Mon, 06 Oct 2008 14:44:27 +0000

I have recently commented on the proposal of the EU Commission to extend the protection of sound recordings by another 45 years. Originally I had planned to stop here, but copyright is such a fascinating subject that I decided to add some additional comments on recent developments.

In 2006, a British company called Rights Agency Limited (RAL) challenged Gramex, the Finnish collecting society representing musicians and record companies in a Finnish court. RAL represents a small number of best selling recording artist including Paul McCartney and Elton John (a full list was never disclosed). According to Finnish copyright law, Gramex is the only agency entitled to collect royalties from broadcasters on behalf of recording artists. RAL demanded that in the future, royalties collected by Gramex on behalf of RLA’s clients should be paid through this agency. Gramex retaliated by demanding that these performers should either join Gramex or receive their royalties through PPL, the British collecting society which has a reciprocal arrangement with Gramex. According to Gramex, there was no reason why the payments should go through RAL.

It is easy to find merit in the arguments of both parties. Composers, musicians and record companies today receive a large part of their income from performance royalties. The money is traditionally collected by organisations known as collecting societies. In this way, broadcasters, concert organisers, discos, bars, department stores and anyone else can easily obtain a blanket license to use all types of music in their activities. Rights owners in turn are saved the trouble of negotiating with thousands of users individually.

Collecting societies are organised on a national basis, but they cooperate across the borders. If you are a British composer and your music is broadcast in Finland, the money is collected by the Finnish composers’ collecting society Teosto, which remits it to PRS in the UK, which in turn adds it to your annual cheque. The system has worked well for decades.

If you are a performing artist, things are not quite so simple. The system works well enough on a national basis, but there are considerable differences in the way collecting societies function. In Scandinavia, the collecting societies use actual playlists obtained from broadcasters as the basis for their payments. All musicians performing on the recordings, featured artists and sidemen, receive their share. In Germany, broadcast royalties have been paid on the basis of record sales. In the UK, as far as I know, sidemen previously did not receive anything. There are no published studies of such practices; in many cases they are considered trade secrets.

Although all EU member states have similar copyright laws, collecting societies representing performers and record companies do not cooperate fully. If you are a Finnish artist and your record is broadcast in France, there is no way you can actually collect. The system works between the Scandinavian societies and a few other partners, but if your record is played in Germany, you have to contact the German society GVL directly.

There are historical reasons for this state of affairs. All collecting societies have a residue of unclaimed money, because the rights owners cannot be properly identified or other similar reasons. This money is then divided between the society’s domestic customers, who have a vested interested in keeping things this way, but it is easy to understand by a Paul McCartney or Elton John, whose records will be broadcast in all EU member states, would want to hire an agent to look after his royalties.

But if Elton gets paid directly, what about the bass player on his records? The Finnish collecting society may not even know his name and bank account number, because only the record company and the British collecting society have this information. The number of accompanying musicians playing on a record might even affect the share which is due to Elton, because the money collected for the plays of an individual track will be shared by all participating musicians. If every musician uses a different agency, things will really get complicated. It is clear that there is no easy solution to this question.

In November 2007, Rights Agency withdrew its claim from the Helsinki court. Obviously the parties had reached an agreement, but Gramex has declined to comment on this in public. Copyright is not simple.

Additional comments can be found in my previous blogs

http://blogit.yle.fi/node/2230
http://blogit.yle.fi/node/2234
http://blogit.yle.fi/node/2240
http://blogit.yle.fi/node/2242
http://blogit.yle.fi/node/2251

Pekka Gronow is sound archivist and adjunct professor of ethnomusicology at the University of Helsinki. He is the author of numerous books and articles on the recording industry, including “An International History of the Recording Industry” (2000).

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. Co-authors.

admin — Tue, 09 Sep 2008 13:32:30 +0000

The EU Commission has recently proposed a change in European copyright law. The main effects would be on sound recordings; I have already commented on this. However, there is an additional provision on the protection of musical works which have several authors: “The term of protection of a musical composition with words shall expire 70 years after the death of the last of the following persons to survive, whether or not these persons are regarded as co-authors: the author of the lyrics and the composer of the music”.

As a rule, copyright in “artistic and literary works” last 70 years from the death of the author. But how about works with two authors? How do we count the term? The EU Commission mentions the opera “Pelléas et Mélisande” as an example. The composer, Claude Debussy, died in 1919. Maurice Maeterlinck, on whose play the opera was based, died in 1946. When does the copyright of this opera expire? In some countries, the words and music would be protected separately, in others, the opera would be considered a co-written work.

In real life, this question has little significance. If the libretto of an opera is protected but the music is not, or vice versa, you still cannot put it on stage without the permission of the publisher. If you want to record it, you will not get a 50 % discount of the copyright fee. However, different interpretations of the law could influence the way this money is divided. It could also make a difference if you only want to use the text or the music separately – say, make an instrumental recording of the music from the opera.

The Commission notes that “music is overwhelmingly co-written (…) the creative process is often collaborative in nature”. Most countries already recognise this. Under Finnish law, works of joint authorship are protected until 70 years from the death of the last surviving author. However, “Pelléas et Mélisande” was definitively not co-written. The play was first published in 1892 and performed at the Théatre des Bouffes-Parisiens in the following year, when Debussy saw it. After obtaining Maeterlinck’s permission, Debussy started working on the opera, and it was presented at the Opéra-Comique in 1902. During the compositional process, Debussy made many cuts and changes in Maeterlinck’s text, with no further input from the playwright. Under Finnish law, the opera would not be considered a “work of joint authorship”.

Is this a problem which needs to be solved? Where is the beef? The EU Commission is not able to give any examples. A recent study commissioned by EU from the Dutch Instituut voor Infomatierecht concluded that there are no good reasons to change the existing law.

It would be more correct to state that some musical works are co-written, while in other cases the words and music are independent of each other. Hundreds of composers have set the poems of Goethe, Schiller and Heine to music. Dozens of lyrics have been written to the finale of Beethoven’s 9th symphony. What happens if I, too, set ”Heidenröslein” to music? As the law stands now, my modest contribution would be protected, and if the song is performed in public, I would receive appropriate remuneration. But if the new rule is accepted, Goethe’s rights would presumably also be born again, as the text would become copyrighted. Who gets Goethe’s share? Would I be able to use the text if there already is another recent song based on the same poem – Schubert, of course, is in public domain?

As I said, in real life the proposed change does not make much difference. I presume the European collecting societies have already figured out how to handle the money generated by “Pelléas et Mélisande” under the old law and the proposed new directive. I asked the Finnish composer’s collecting society Teosto, but they were not able to tell me how this would affect their work. I suppose someone will be found to pocket Clause Debussy’s money. But the proposal does illustrate one thing about EU’s copyright policy: the rights owners want to get more mileage out of their property, the changes are always in one direction only. And the new rule is just as vague as the old one.

Additional comments can be found in my previous blogs

http://blogit.yle.fi/node/2230
http://blogit.yle.fi/node/2234
http://blogit.yle.fi/node/2240
http://blogit.yle.fi/node/2242
http://blogit.yle.fi/node/2251

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. Digital Libraries.

admin — Tue, 26 Aug 2008 15:05:23 +0000

For about ten years now, it has been technically possible to create large-scale digital collections of archival materials which are freely accessible on the web. One of the best known is “Project Gutenberg”, which digitises books. On a national scale, there is the Finnish Historical Newspaper Library, which contains the entire content of all newspapers published in Finland up to 1890, over 900,000 pages of text.

Old newspapers are printed on paper which has become so fragile that libraries normally do not allow their customers to handle them at all. Anyone who has ever attempted to struggle through microfilms to find information from old newspapers knows that it is a difficult and time-consuming task. Having all this accessible on your own computer screen can be a revelation. It lets you work in your own home, according to your old schedule (no opening hours), and broadens immensely the scope of documents you can study.

Large-scale digital collections of sound recordings are still uncommon, but they are growing rapidly. One of the best-known is the Cylinder Preservation and Digitisation Project of the University of California, Santa Barbara. Phonograph cylinders were made from the 1880s to the 1910s, and very few institutions today have the necessary equipment to play them. I have been told that the Santa Barbara cylinder site has been an immense success; it has attracted thousands of listeners who get a unique view of musical life a hundred years ago – something they couold not get elsewhere.

A related project is the Virtual Gramophone project of the Canadian National Library, which offers a large selection of historical Canadian recordings to the public.

So far digital audio collections have focused on early, almost prehistoric material, but the technology is so new that many projects are still at the planning stage. The AHRC Research Centre for the History and Analysis of Recorded Music in the UK, for instance, is hoping to make its huge collection of classical recordings available for researchers. Many digital library projects have an audio component. Because these projects are non commercial, they take a longer time to mature, but they will be coming - if the law will allow it.

Why is excessively long copyright protection harmful to society? The digital library projects vividly illustrate the problem.

Copyright is a “mini-monopoly” like a patent: it gives the author and his publisher an exclusive right to control (most) uses of a work for a limited period of time. Copyright has been considered necessary because it is believed to encourage creativity.

The other side of copyright is “public domain”. Works which are no longer protected by copyright are in the public domain. Public domain works include most traditional culture, the Bible, the plays of Shakespeare, the compositions of Beethoven, the recordings of Caruso, historical newspapers, and so on. Public domain works can be freely used, like inventions which are no longer patented; they are the soil which nurtures new creation.

When copyright lasts too long, it will no longer encourage creation. On the contrary, it prevents present creators from learning from the work of their predecessors. It has been argued that income from established works gives publishers the resources necessary for new investment, but for every old work which still is commercially valuable there are thousands which are not. These works are also protected; they cannot be used for anything – illustration, education, material for new works - without the permission of the rights owners. Often the rights owners, grandchildren of the creators, can no longer be traced with reasonable effort. Publishers have gone out of business, documents lost, and so on.

We are now entering an era when technology would permit us to make large parts of our cultural heritage available on the net. The Commission’s proposal would still keep older recordings (probably up to 1959) permanently in the public domain, so it will take a while for the world’s archivists to put this material on the net. In many cases the recorded works are still protected, but their terms will also run out one day, and there are already numerous recordings of classical and traditional music which are totally free.

The effects of the proposal will only become obvious in a decade or so. Many recordings made in the 1960s will still be protected, because record companies have at some time reissued them or sold them on the internet. Other records will now be in the public domain. No one will know which is which, because there is no requirement to register these actions. The expansion of digital libraries will come to a halt.

The EU Commission is selling our future.

_____________________________________________________

Additional comments can be found in my previous blogs

http://blogit.yle.fi/node/2230
http://blogit.yle.fi/node/2234
http://blogit.yle.fi/node/2240
http://blogit.yle.fi/node/2242

My next blog will focus on the rights of co-authors

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. Reissues and the “use-it-or-lose-it” provision

admin — Wed, 20 Aug 2008 11:42:00 +0000

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. The recording industry.

admin — Mon, 18 Aug 2008 07:55:51 +0000

Keeping this in mind, it is astonishing that the Commision quotes an unpublished (!) study which suggests that "a 45 year extension of the term of protection would create between £ 8.4 million and £ 163 million in additional revenues" in the UK alone.

It is important to note that these old recordings already exist. If there is such a demand for 51 to 95 year old records, someone should already be collecting this revenue, either the original companies or other companies specialising in public domain reissues. We all know that this is not happening. It should have been easy for the Commission to compile figures on the actual sales of records which are now approaching the end of the 50-year term from all European countries . It is very unlikely that they will be selling MORE in the coming years, if the term is extended. (Incidentally, there is nothing to prevent the original record companies to continue selling them in the future, even if the term is NOT extended. There is not that much competition on the reissue market, and the original record company should have the benefit of original master tapes, additional unissued takes, and better documentation).

It has been suggested that in the future, web music stores will have a wider selection of recordings than record shops – the “long tail” effect. This is possible, but at the moment there is little evidence of this. You can test this yourself by trying to buy European records from 1958 on the web. Record companies also derive income from secondary sources such as broadcasting and private copying. In broadcasting, the “S” curve is probably not as steep as in retail sales, but forty-year old records are not that much heard on the radio, not to speak of 80-year old ones. Such information should also have been available to the Commission.

The inevitable conclusion is that the only beneficiaries of the proposed extension are the four largest record companies, the only ones with significant catalogues of recordings which would otherwise soon fall into public domain. The additional income from the extension will be so small that it will not encourage investment in new production. The benefits of the proposed extension will be much smaller than the social and cultural costs, which I shall discuss later.

Additional comments can be found in my previous blogs

http://blogit.yle.fi/node/2230
http://blogit.yle.fi/node/2234
Next blog: reissues

Pekka Gronow is sound archivist and adjunct professor of ethnomusicology at the University of Helsinki. He is the author of numerous books and articles on the recording industry, including “An International History of the Recording Industry” (2000).

Suomalaisille lukijoille: tämä ja seuraavat blogikirjoitukset on poikkeuksellisesti julkaistu englanniksi aiheen kansainvälisen merkityksen vuoksi.

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. The rights of the performers

admin — Wed, 13 Aug 2008 07:51:39 +0000

The EU Commission has recently proposed an extension of the copyright protection of sound recordings from 50 to 95 years. The complete documents can be found at

http://ec.europa.eu/internal_market/copyright/term-protection/term-protection_en.htm

The Commission writes that “If nothing is done, over the next 10 years an increasing amount of performances recorded and released between 1957 and 1967 will lose protection. Once their performance fixed in a phonogram is no longer protected, around 7000 performers in any of the big Member States and a correspondingly smaller number in the smaller Member States will lose all of their income that derives from contractual royalties and statutory remuneration claims from broadcasting and public communication of their performances in bars and discotheques”. The Commission further notes that “the social situation of performers is not very secure (…) Many European performers start their careers in their early 20’s. That means that when the current 50 year protection ends, they will be in their 70’s (…) performers face an income gap at the end of their lifetimes”.

It is easy to sympathise with the economic situation of performers; very few of them are in the highest income brackets with the stars. But the wording of the text immediately arouses suspicions. What will the performers “lose”? If I do not get a raise in my salary, do I “lose” a thousand euros? A person cannot lose something which he never had. I may deserve a raise, the performers may deserve stronger copyright protection, but if nothing is done, they do not “lose” anything. They get exactly what has been agreed.

As the Commission notes, there are two categories of recording artists: session musicians and “featured artists”. The session musicians are the accompanists who do not get their names on the label. They are paid for their work according to rates negotiated by the Musicians’ Union. They get paid even if the record does not sell any copies. If they are sensible, they save part of their income or take pension insurance for their old age. This is standard practice in all professions where the practitioners are freelancers or private entrepreneurs.

Fifty years ago this was all the musicians got. They were never promised anything else. Copyright in sound recordings did not yet exist in most European countries. The Scandinavian countries introduced “neighbouring rights” in 1961, and since that year, musicians have received remuneration for the broadcasting of their recordings. Originally protection lasted for 25 years from first publication, until it was extended to 50 years in the 1990s. British copyright law did protect sound recordings already in the 1950s, but the benefits did not extend to session musicians.

Since 1961, copyright in sound recordings has been expanded in several ways. In addition to broadcasting, musicians now receive remuneration for the private copying and public performance of their recordings. One might say that this has now become part of the “compensation package” and is taken into account when negotiating session fees, but for musicians who worked in the late 1950s and 1960s it has been a windfall which was never promised to them when the job was done.

Featured artists, the artists whose names are on the album cover have different arrangements. Some are just paid a flat fee like session musicians, but most featured artists have royalty-based remuneration. The better the record sells, the more they are paid. They also get income from broadcasting and other secondary uses like session musicians (in many countries a larger share). Both groups have already benefited considerably from changes in copyright law since the 1960s.

It is also important to note that even if the protection of a musician’s earliest recordings expires 50 years after first publication, he or his heirs will usually continue to receive income from later recordings far beyond his year of death. Sir Cliff Richard – I use him as an example as he has actively participated in this debate – made his first recordings in 1958, and their copyright will expire next year. But he continued to record at least until 1993, so under the present term, he can receive income from recordings at least until 2044, when he will be more than a hundred years old. Making records was never his only source of income; he was a popular stage performer. Presumably he has saved some of this income for his old age. The gloomy picture painted by the commission – “performers facing an income gap at the end of their lifetimes” mainly applies to the one-hit wonder who made one record in his teens and has never since had any gainful employment.

One might still argue that musicians deserve more. After all, composers and other authors are protected 70 years from their year of death (they got a 20-year extension from the EU ten years ago). As a recording may have more than a hundred right owners (every musician who plays on the record), it would not be practical to calculate the protection from the death of the performers, but under present laws, some musicians do live longer than the copyrights of the recordings they made in their youth. But no one will live so long that 95 years from first publication is necessary.

Starting from the fact that performers are not “losing” anything if nothing is done, what will they gain if the protection is extended by another 45 years? Most musicians will still not get anything, as the majority of 50-year old records are not being used commercially. Featured musicians will get royalties from CD and web sales of their old recordings – if there are any sales. Both groups will continue to receive remuneration from airplay and other secondary uses, if any. There is also a new regulation in the proposed directive which will guarantee session musicians a share of the eventual revenue from the sale of 50 – 95 –year old recordings, but 20 % of nothing is nothing.

(Incidentally, it is interesting to note that the Commission’s proposal would slightly diminish the income of some musicians. This is because in some countries – not in all countries, as the Commission claims - radio stations pay a lump sum for all the records they broadcast annually. If the proposed extension will not increase the payments, the same sum will be divided among a greater number of recipients; living performers will support the heirs of their dead colleagues).

It is somewhat troubling that the commission has not presented any numerical calculations of the income which performers can expect if the proposal is passed. After all, record companies know quite well how much their back catalogue sells today. Remuneration from broadcasting and other secondary sources is collected and distributed by national collecting societies which have detailed information on the airplay of all recordings. It seems fair to assume that records which are 50 year old today will receive, on the maximum, the same amount of airplay in the future.

I recently made a survey of all records broadcast by YLE, the national public broadcaster of Finland in 2007. The full results will be published later, but it can be mentioned that of all records broadcast in 2007, more than 20 % had been published in the same year. Only 2 % of airtime went to recordings from 1968, and 0,2 % to recordings first published in 1958. Commercial radio stations in Finland typically do not play any records more than ten years old. The money that YLE pays to the Finnish collecting society Gramex is split 50-50 between producers and performers, after administrative costs have been deduced. The performers’ share is divided among all the participants according to a formula developed by Gramex; featured artists get somewhat more than backing musicians.

If Finland already had 95-year protection of sound recordings today, the biggest beneficiary would have been the estate of Elvis Presley – but it would not have gotten anything, as USA has not joined the Rome convention. I have tentatively calculated that only one or two European artists would have received more than a hundred euros extra if the extension had already been in force in 2007. Most would only have gotten pennies.

Will performers benefit from the proposed extension? Very little. If there really are as many as 70,000 European musicians who will “lose” their royalties, the money generated by the proposed extension will be divided among so many persons that in most cases the resulting sums will not even cover bank charges. The only beneficiaries will be the few record companies with large back catalogues – I’ll return to this in the next instalment.

Additional comments can be found in my previous blog . The next blogs will comment on the extension's effects on the recording industry and reissues.
________________________________________________

Commission Proposal on a Directive for Term Extension.

admin — Mon, 11 Aug 2008 08:22:51 +0000

The EU Commission has published a proposal for a Directive on the term of protection of copyright and certain related rights. The full text of the proposal and an “impact assessment” can be found at

http://ec.europa.eu/internal_market/copyright/term-protection/term-protection_en.htm

The Commission aims to extend the copyright protection of sound recordings from the present 50-year term to 95 years from first publication. If the directive were in effect now, it would mean that a recording made in 2010 would stay protected until the end of the year 2105. Until then, the record company would have the exclusive right to control (almost) all uses of the recording.

The Commission claims that the extension is necessary, because otherwise “performers face an income gap at the end of their lifetimes”. It is also necessary because record sales are declining, and the industry needs the revenue stream of half-a-century old recordings to invest in new talent. The Commission believes that the longer term would encourage record companies to reissue more historical recordings. The proposal also aims to bring European copyright law more in line with US law, and harmonise the protection of various groups of rights owners.

Many critics have already pointed out that the proposal is unlikely to achieve any of the stated aims. The documents published in connection with the proposal show that it is backed by evidence obtained from newspaper clippings and unpublished “research” supplied by interested parties, and it is easy to pick misleading or directly false information from the background documents. The documentation focuses on the record business in the United Kingdom, and there has been absolutely no attempt to study the potential effects of the extension in all member states. This is odd, because the UK has already rejected a similar proposal on the basis of evidence supplied by the Gowers report. It is obvious that the only real beneficiaries of the extension will be the four largest record companies, and even in their case, the benefits will be so modest that they are not likely to encourage investment in new talent. The Commission has not made any studies of the social costs of the proposal; it is just satisfied that the extension will probably not increase the retail price of records.

The main costs of the copyright extension are cultural and social. Just when new technology would make it possible to make a significant part of European cultural heritage freely available on the web, much of this heritage will be locked away for another half century. I shall discuss these question in greater detail in future instalments on my blog. Here I shall just summarise some of the most problematic questions raised by the proposal.

The Commission notes that under the present 50-year term, in some cases the copyright protection of sound recordings ends before the death of (some of) the performers. This is true, but if this is the point, the 95-year term is far too long. A ten-year extension would be enough in almost all cases.
The 95-year term is taken from US copyright law, and the commission states that one of the aims of the proposal is to give European recordings equal protection with the USA. In fact, the effect would be the opposite. USA has never recognised the right of record producers and performers to receive compensation for the broadcasting of their recordings. If the proposal is accepted, American records will have much stronger protection in Europe that European records will have in the USA. No European performer would trade his present protection to the protection given by US law – 95 years but no revenue from broadcasting.
The commission wants to harmonise the protection of various groups of rights owners. However, the present proposal will extend the protection of musicians to 95 years, but leave the protection of film actors to 50 years. This is not stated anywhere in accompanying documents, but becomes clear from reading Article 1 of the proposal. “A fixation of a performance otherwise than in a phonograph” must refer to film or video. The word “phonograph” in the Directive is a translator’s error, the original German word is Tonträger, sound carrier.
The preamble only speaks of the recording industry, but if the directive is passed, its provisions will also cover sound recordings made by broadcasters, archives and even home recordings. The European Broadcasting Union (EBU) is strongly opposed to the proposal.
The Commission claims that the extension would not in any way restrict the use of the broadcaster’s archives, because existing agreements already cover such uses. I quote from the FAQ accompanying the press release: “A term extension for performers will not affect projects to make available a variety of historic broadcasting archives available for dissemination. These archives are covered by the blanket license that is granted by performers' collecting societies. If old performers cannot be found, the collecting society will keep his share and try to locate him: this is not a problem to be borne by the broadcaster.” This is blatantly untrue. The European Broadcasting Union has repeatedly complained to the commission that a large part of our cultural heritage preserved in broadcast archives is locked away until the present copyright terms run out. Now we have to wait another 45 years.
The Commission claims that the proposal would not increase the payments that broadcasters make to record producers and performers, because they pay an annual lump sum for this right. This is not correct. Many European broadcasters pay a fee based on euros per minute (which shows how poorly the proposal has been researched). On the other hand, in countries where the payment is based on a lump sum, this would mean that the payments made in the future to the oldest records would be coming out of the pockets of the performers on more recent recordings. No new money would be generated, so the living would subsidise the dead.
The proposal does not contain any references to rights in sound recordings in many new member states, where all recordings were formerly produced by a state-owned record company. Do we know who owns today the recordings made in Latvia or Slovenia in the 1960s, when these countries did not legally exist?

My next blogs will focus on the effects of the proposal on performers' rights, the recording industry and reissues.

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 5

admin — Wed, 25 Jun 2008 19:21:31 +0000

Yleisradio on perustamisestaan asti tuottanut ohjelmaa molemmilla kotimaisilla kielillä. Tällä hetkellä Yle lähettää päivittäin ohjelmaa kahdella ruotsinkielisellä radiokanavalla, ja noin neljäsosa radioarkistoon tallennetuista ohjelmista on ruotsinkielisiä. Televisiossa monet ohjelmat toimivat tekstityksen ansiosta yhtä hyvin molemmilla kielillä, mutta radiossa kieliraja on vaikeampi ylittää.

Ruotsinkielinen Yle on myös näkyvästi esillä netissä, ja ruotsinkielisten lasten- ja nuortenohjelmien sivut ovat erittäin suosittuja. Buu-klubbenin suosio netissä näyttäisi selvästi ylittävän suomenkielisten lastenohjelmien käyttäjäluvut, kun otetaan huomioon kohdeyleisöjen koko. Radio Extremin ohjelmilla (ilman tekijänoikeudellisesti hankalaa musiikkia) on merkittävä yleisö myös Ruotsissa. Sen sijaan Elävän arkiston ruotsinkielinen versio ei vielä näytä oikein päässeen vauhtiin.

Tämä on vahinko, sillä Yleisradion arkistoissa on valtava määrä ruotsinkielistä materiaalia. Radioarkistossa on yli satatuhatta ruotsinkielistä ohjelmaa tai ohjelman osaa, ja ne kattavat kaikki radion ohjelma-alueet. Television osalta ohjelmia ei läheskään aina voi luokitella kielen mukaan, tekstityksen ansiosta ne toimivat molemmilla kielillä.

Jos minun pitäisi nimetä arkiston kiinnostavimmat ruotsinkieliset ohjelmat, valitsisin epäröimättä Radioteaternin. Vuosien mittaan mm Walentin Chorell, Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Anna Bondestam, Bengt Ahlfors, Ulla-Lena Lundberg ovat kirjoittaneet Yleisradiolle kuunnelmia. Yksi huikeimmista on viimeksi mainitun ahvenanmaalaistarina "När barometern stod på Karl Öberg". Radioteaternissa on myös vaikuttanut monia tärkeitä ohjaajia. Lisbeth Landefort oli tärkeä radioilmaisun uudistaja. Vivica Bandlerin radiolle tekemät Ionesco- tulkinnat olivat aikanaan mullistavia.

Tällä hetkellä kaikki nämä ohjelmat odottavat uutta yleisnousemistaan. Maailmalle niitä ei ole olemassa. Ruotsinkielisillä arkisto-ohjelmilla on käytännössä vielä pienempi mahdollisuus tulla uudelleen lähetetyiksi radioaalloilla, sillä ruotsinkielistä lähetysaikaa on vähemmän. Niitä ei voi ostaa mistään, käytännössä niitä ei voi kuulla muuten kuin pyrkimällä radioarkistoon tekemään tutkimusta aiheesta.

Suuri vahinko, sillä ruotsinkielisillä arkisto-ohjelmilla voisi hyvinkin olla suurempi yleisö kuin suomenkielisillä. Internet on poistanut rajat, netissä on helppo surffailla joka puolella maailmaa. Arkistossa on paljon aineistoa, joka voisi hyvinkin kiinnostaa pohjoismaista yleisöä. Heti lahden takana lännessä on maa, jossa kaikki ymmärtävät ruotsia. Norjassakin sitä ymmärretään hyvin. Itse asiassa radion perusluonne on kansainvälinen. Keskipitkien aaltojen aikakaudella lähetykset kuuluivat helposti maasta toiseen ja suomalaiset lehdet julkaisivat säännöllisesti ulkomaisten asemien ohjelmatietoja. Kun siirryttiin ULA-lähetyksiin, kuuluvuusalueet supistuivat dramaattisesti. YouTube on dramaattisesti osoittanut, miten netti on kansainvälistä: sieltä löytyy jo tv-ohjelmia kaikista maista.

Radion uusia kansainvälistyminen on vielä edessä. Yleisradion toiminta rahoitetaan suomalaisilta tv-katsojilta perityillä lupamaksuilla, Arkistojen avaaminen Pohjoismaihin vaatisi vaivannäköä, uudenlaisia tekijänoikeussopimuksia ja hieman uutta rahaa. Lupamaksuilla tällaista toimintaa tuskin voitaisiin rahoittaa ainakaan kovin laajassa mittakaavassa – vaikka siitä myöhemmin saataisiin tulojakin. Suomen valtio rahoittaa kuitenkin monilla tavoin suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemistä ja vientiä ulkomaille. Löytyisikö tästä uusi kohde?

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 4

admin — Thu, 19 Jun 2008 13:00:36 +0000

Pink Fairies oli englantilainen underground-yhtye, joka esiintyi vuonna 1971 Suomessa Ruisrock-festivaalilla. Konsertti radioitiin silloin. Yhtyeellä on edelleen kulttimaine ja hiljattain Britanniassa julkaistiin CD-levy, jolla on koko Ylen arkistossa säilynyt Ruisrock-konsertti.

Ylen radio- ja tv-arkistoissa on yli puoli miljoonaa ohjelmaa. Arkistojen päätehtävänä on palvella yhtiön omaa ohjelmatoimintaa, ulkopuoliset tv-tuottajat ovat myös tärkeitä asiakkaita. Silloin tällöin arkistoaineistoa julkaistaan myös tallenteina myytäväksi, kuten tämä Pink Fairies-kokoelma.

Miksi arkistoaineistoa ei julkaista laajemmin myytäväksi? Kysymys esitetään usein, eikä siihen ole yksinkertaista vastausta.

Arkistoaineiston uudelleenkäyttöön liittyy kolme tärkeää kysymystä: tekijänoikeudet, tekijänoikeudet ja tekijänoikeudet. Vaikka Yleisradio omistaa arkistossaan olevat nauhat, se ei välttämättä omista niiden sisältöä. Pink Fairies –äänitteen oikeudet kuuluivat yhteisesti Yleisradiolle ja yhtyeen jäsenille. 35 vuotta sitten tehtyjen ohjelmien esiintyjien tavoittaminen, joka on tarpeen julkaisusta sopimiseksi, on haastava tehtävä. Tässä tapauksessa asialla oli englantilainen tuotantoyhtiö, joka halusi julkaista konsertin. Yhtiö tunsi yhtyeen jäsenet, hoiti osan paperisodasta ja sopi sen jälkeen Yleisradion kanssa asiasta.

Kaiken kaikkiaan arkisto-ohjelmiin liittyvät tekijänoikeudet vaihtelevat laidasta laitaan. Yleisradioon mittava tehostearkisto on ainoa kokoelma, jonka oikeudet yhtiö omistaa sataprosenttisesti. Myös yhtiön omien työntekijöiden kanssa on valmiita sopimuksia ohjelmien laajemmasta käytöstä. Skaalan toisessa päässä ovat Ruisrockin tapaiset konserttitallenteet, johon Yleisradiolla on ollut vain yhden kerran lähetysoikeudet. Kaikesta uusiokäytöstä on sovittava erikseen jokaisen oikeudenomistajan kanssa. Näiden ääripäiden väliin sijoittuvat erilaiset radio- ja tv-ohjelmat, joilla on mukana ulkopuolisia esiintyjiä ja tekijöitä. Monissa tapauksessa arkistoaineiston uudelleenkäytöstä määrättyihin tarkoituksiin on saatu aikaan kollektiivisopimuksia, mutta kun mukana on lukuisia eri oikeudenomistajatahoja, aina on tarvetta jatkoneuvotteluihin, ja löytyy avainryhmiä, jotka eivät halua sopia mistään. Osaa arkistoaineistoa pystytään siis käyttämään ainakin joihinkin tarkoituksiin, osaa ei, ja tilanne muuttuu koko ajan.

Miten arkistoaineistoa sitten voitaisiin käyttää, noin vaikeuksista vapaalla tasolla? Yleisradio tuskin voisi koskaan perustaa markkinointiyhtiötä, joka tuotteistaisi ja myisi arkisto-ohjelmia tallenteina. Voisihan R-kioskissa olla myynnissä kaikkien suosittujen kotimaisten tv-sarjojen DVD-versiot? Viimeistään siinä vaiheessa muut samalla alalla toimivat yritykset ilmoittaisivat kovalla äänellä, ettei sellainen lainkaan kuulu lupamaksuilla rahoitetun Yleisradion tehtäviin. Todennäköisin toimintatapa on nykyinen malli, jonka puitteissa ulkopuoliset tuottajat julkaisevat materiaalia, maksavat Yleisradiolle korvauksen ja hoitavat oman osuutensa tekijänoikeusneuvotteluista.

Toinen nurkan takana häämöttävä malli on sähköinen kauppa. Lähes kaikkia uusia äänilevyjä voi nykyisin ostaa netistä tiedostomuodossa. Äänilevy-yhtiöt ilmoittavat suureen ääneen julkaisevansa koko back cataloginsa netissä, vaikka se tuskin toteutuu koskaan tässä laajuudessa - osalla ei ole edes masternauhoja tallella. Miksi ei myytäisi myös radio- ja televisio-ohjelmia? Jos yleisö haluaisi lunastaa pysyvästi käyttöönsä Areenalla julkaistuja ohjelmia, miksi se ei voisi ostaa niitä, ja osa tuotosta jaettaisiin korvauksina oikeudenomistajille?

Jotakin tällaista varmaankin tulee tapahtumaan, mutta en ole huomannut, että kukaan olisi vielä esittänyt pitemmälle kehitettyjä visioita tällaisesta toiminnasta. Kaikki arkistoissa olevat puoli miljoonaa ohjelmaa tuskin koskaan tulevat tällä tavoin myyntiin kuluttajille. Pelkästään oikeuksien selvittämisessä olisi valtava työ. Jokainen myyntiin tuleva ohjelma pitäisi siirtää toiseen formaattiin tarkoitukseen varatulle palvelimelle, niihin pitäisi laatia esittelyt, ja myynnistä pitäisi tehdä tilitykset. Monia ohjelmia menisi kaupaksi vain muutamia kappaleita, tai ei lainkaan. Pelkästään aamu- ja iltahartauksia on arkistossa yli kymmenentuhatta. Olisiko niillä kaikilla kysyntää?

Jonakin päivänä radio- ja tv-ohjelmien nettimyynti alkaa. Uskon kuitenkin, että se painottuu uuteen tuotantoon sekä pieneen valikoimaan arkistomateriaalia. Aika näyttää. Mitkä arkisto-ohjelmat haluaisit itse ostaa kotikäyttösi?

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 3

admin — Mon, 16 Jun 2008 20:15:43 +0000

Kirjasto on nerokas keksintö. Kirjakaupassa uuden kirjan elinikä lienee alle vuoden, sen jälkeen se katoaa divarien takahyllyihin. Kirjastosta voi pienellä vaivalla saada luettavakseen lähes minkä tahansa olemassa olevan kirjan Gutenbergin ajoista lähtien. Kirjastojen toiminta on edullista, koska se perustuu kierrätykseen: useampi henkilö voi lukea saman kirjan.

Kirjastojen "päätuote" on kirja. Kirjojen lisäksi kirjastoissa on kuitenkin jo pitkään ollut lainattavissa äänilevyjä. Elokuvatkin tulivat mukaan kirjastojen tarjontaan kun kotien videonauhurit yleistyivät, vaikka tämän toiminnan kehittymistä onkin hidastanut tekijänoikeuslaki – videoitten tekijänoikeudet ovat erilaisia kuin kirjojen.

Miksi ei kirjastoissa voisi olla myös radio- ja televisio-ohjelmia? Yleisradion arkistoissa on yli puoli miljoonaa ohjelmaa, mutta ainakaan toistaiseksi yhtiöllä ei ole suunnitelma, jonka puitteissa ne voitaisiin kattavasti jälleen saada yleisön ulottuville. Elävä arkisto ja Arkki eivät pysty käsittelemään kuin murto-osan arkistoissa olevista ohjelmista. Kirjastot ovat myös julkisen palvelun laitoksia, voisivatko ne olla tällaisessa palvelussa mukana.

Itse asiassa yleisissä kirjastoissa onkin jo kauan ollut saatavissa rajoitettu valikoima ohjelmia. Tallennepalvelun toiminta alkoi heti, kun kasettinauhurit yleistyivät 1970-luvulla, ja Yleisradio ryhtyi tarjoamaan ohjelmia kirjasto- ja laitoskäyttöön. Toiminta laajennettiin televisio-ohjelmiin heti kun se oli teknisesti mahdollista.

Toimintaa rajoittivat kuitenkin sekä tekniikka että tekijänoikeudet. Jotta ohjelmia olisi voitu tarjota lainaksi, niistä piti tehdä tallenteita. Monistaminen ei sen aikaisen tekniikan puitteissa ollut taloudellisesti järkevää, ellei samalla kertaa monistettu ainakin muutamia satoja kopioita. Levy-yhtiöt eivät mielellään tee alle tuhannen kappaleen painosta.

Ohjelmien kirjastojakelusta tehtiin sopimus tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa. Kirjastot maksoivat jokaisesta Yleisradiolta hankkimastaan ohjelmasta vielä erillisen korvauksen tekijäjärjestöille. Sinänsä ihan oikein, mutta sopimus ei sallinut samojen tallenteiden myyntiä suoraan yleisölle – ei edes lisäkorvausta vastaan. Kirjojenkin julkaisumäärät Suomessa jäisivät melko pieniksi, jos niitä saisi myydä vain kirjastoille. Seurauksena olikin, että radio- ja televisio-ohjelmien valikoima kirjastoissa jäi suppeaksi, ja 1990-luvu laman aikana toiminta hiipui entisestään.

Tällä välin tekniikka on muuttunut digitaaliseksi, ja ainakin äänitallenteita olisi käytännössä mahdollista kopioida tilauksesta hyvinkin pieninä painoksina. Tekijänoikeussopimuksetkin ovat uudistuneet, ja Yleisradiolla olisi aikaisempaa paremman mahdollisuudet myydä ohjelmiaan myös suoraan kuluttajille.

Kaiken lisäksi sähköinen lainaus on hyvää vauhtia tulossa kirjastoihin. Suomessakin voi kirjastoista lainata verkon kautta e-kirjoja, vaikka tarjonta onkin vielä suppeaa. Tanskassa on hyvällä menestyksellä kokeiltu äänilevyjen lainausta tiedostomuodossa. Kirjaston asiakas voi hakea musiikkia kirjaston nettisivuilta ja kuunnella sitä kotonaan, jos hänen lainausoikeutensa on kunnossa. Tiedostot on päivitetty, niin että ne häviävät laina-ajan päätyttyä. Musiikin tekijöille ja tuottajille maksetaan lainauksesta korvaus. Sama tekniikka soveltuisi mainiosti esimerkiksi kuunnelmien sähköiseen lainaukseen. Teoriassa keskeinen osa Yleisradion arkisto-ohjelmista voisi tulevaisuudessa olla lainattavissa kirjastoista, joko tallenteina tai sähköisessä muodossa.

Ei ole kuitenkaan varmaa, haluaako kukaan oikeasti tällaista toimintaa. Monet kirjastoissa työskentelevät ihmiset ajattelevat, että kirjaston päätuote on kirja, ja kaikki muu tarjonta on rajallisten resurssien maailmassa pois perustoiminnasta. Yleisradiossa taas on perinteisesti ajateltu, että yhtiö vastaa itse kaikesta ohjelmien jakelusta, myös uusilla tavoilla. Yleisradiolla on kuitenkin sama ongelma kuin kirjastoilla: yhtiön tulot eivät kasva, joten uusien palveluiden kehittäminen on rahoitettava säästämällä vanhoissa. Jos ohjelmia levitettäisiin kirjastojen kautta, kirjastot maksaisivat tekijänoikeudelliset kustannukset. Kaiken lisäksi kirjastojen vanha tallennesopimus sallii niille sellaistakin toimintaa, johon Yleisradio ei ainakaan vielä ole onnistunut hankkimaan oikeuksia.

Itse olen optimistinen. Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan ja julkisen palvelun kirjastojen läheisemmässä yhteistyössä olisi niin paljon synergiaetuja, että jotakin täytyy tapahtua. Ei äänilevyjen lainauskaan tullut kirjastoihin hetkessä, se vaati muutoksia sekä asetuksissa että asenteissa, mutta tänään tuskin kukaan haluaisi luopua siitä.

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 2

admin — Sat, 07 Jun 2008 07:57:30 +0000

Yleisradion arkistoja on usein sanottu kansakunnan audiovisuaaliseksi muistiksi. Kokoelmissa on yli puoli miljoonaa radio- ja televisio-ohjelmaa 70 vuoden ajalta. Arkiston muisti ulottuu vielä kauemmaksi: on kiehtovaa kuunnella vanhoja haastatteluja, joissa silminnäkijä kertoo vaikkapa Bobrikoffin murhasta. Kirjailjoihin ja taiteilijoihin liittyviä muistelmia on on sadoittain, alkaen porvoolaisesta rouvasta, joka tunsi lapsena naapurissa asuneen J. L. Runebergin..

Käytännössä Yleisradion arkistot palvelevat ensisijaisesti yhtiön omaa ohjelmatuotantoa. Arkistot eivät ole täysin suljettuja, ketään väitöskirjaa tekevää tutkijaa ei ole heitetty ulos, mutta ne eivät myöskään ole avoimia sillä lailla että ulkopuolinen voisi kävellä sisään ja pyytää aineistoa kuultavakseen. Yleisradiolain henki on se, että lupamaksuvarat on käytettävä ohjelmatuotantoon, eikä julkisen arkiston ylläpitäminen kuulu yhtiön tehtäviin.

Tämä asiantila on yleisesti tunnettu eikä kukaan oikeastaan ole halunnut muuttaa sitä. Kaikki muutokset maksaisivat, eikä kukaan halua ryhtyä maksumieheksi. Laki elokuvien arkistoinnista on vuodesta 1984 lähtien koskenut myös televisiota, ja Suomen elokuva-arkiston tehtävänä on ollut valvoa tätä toimintaa, mutta SEA ei koskaan tehnyt mitään esityksiä siitä, miten televisio-ohjelmien tutkijapalvelu tulisi järjestää. SEA:ssa on tiedetty, että kokoelmat ovat turvassa, ja riittävän innokkaat tutkijat ovat aina päässeet tutustumaan niihin. SEA:lla on ennestään oma ongelmalapsensa, sinne tallennetut MTV:n kokoelmat.

Kokoelmat ovat siis avoinna ja eivät ole avoinna. Seurauksena tästä on ollut ainakin se, että Suomessa on tehty hyvin vähän historiallista tutkimusta radion ja television ohjelmatuotannosta. Esimerkiksi suomalaisesta kuunnelmasta ei ole kirjoitettu juuri mitään – Ruotsissa kuunnelmista on tehty hyvä väitöskirjoja. Nykyisessä tehoyliopistossa nuoret tutkijat ymmärtävät valita tutkimuskohteita, joiden aineistot ovat kohtuullisen helposti käytettävissä.

Tämän vuoden alusta Suomen elokuva-arkisto on muuttunut Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA), ja sen tehtäviin kuuluu myös radio- ja televisio-ohjelmien arkistointi. Toiminnan suunnittelussa KAVA on ymmärrettävästi painottanut tulevien ohjelmien systemaattista arkistointia. Käynnistämisen yhteydessä käydyssä keskustelussa on kuitenkin tullut selvästi esiin, että historialliset radio- ja tv-arkistot ovat kuuma peruna, johon kukaan ei halua koskea. KAVA toivoo, että Yleisradio hoitaa homman. Yleisradio toivoo, että KAVA hoitaa homman. Kumpikaan ei halua maksaa mitään.

Sääli, sillä digitalisoitumisen myötä ongelmaan alkaisi löytyä myös halpoja ratkaisuja. Yleisradion äänilevystön luettelo FONO on jo jonkin aikaa ollut julkisesti selattavissa internetissä, kiitos Helsingin kaupunginkirjaston aloitteellisuuden. Radio- ja televisioarkistojen hakemistojen käyttö onnistuisi samalla tekniikalla ilman erityisempää vaivaa.

Tämä ei vielä ratkaise pääsyä itse ohjelmiin, mutta lähes puolet radioarkistosta on jo digitoitu. Televisio on hyvää vauhtia tulossa perässä. Yleisradion sisäisessä verkossa ohjelmantekijät voivat omilta päätteiltään kuunnella digitoituja ohjelmia striimattuna ja valita tämän perusteella materiaalia ohjelmiinsa. Olemme kokeilleen tätä myös suojatun VPN-yhteyden kautta, ja se toimisi periaatteessa laajakaistalla yhtiön ulkopuoleltakin.

Tämä ei merkitse sitä, että koko digitaalinen radioarkisto voitaisiin avata huomenna Suomen kansan kuunneltavaksi. Kukaan ei ensinnäkään pystyisi maksamaan sitä tekijänoikeuslaskua, joka tästä aiheutuisi. Toiseksi mittava aineisto pitäisi kopioida Ylen palomuurin ulkopuoliselle serverille, joka pystyisi palvelemaan samanaikaisesti suurta määrää käyttäjiä. Tällekään ei helposti löydy maksajaa.

Jos kyseessä olisi kuitenkin vain tutkijoille suunnattu palvelu, joka tapahtuisi vapaakappalelain puitteissa KAVAn ja muiden auktorisoitujen kirjastojen tiloissa, tekijänoikeudelliset ongelmat olisi helpompi ratkaista. Rajallista käyttäjämäärää varten pärjättäisiin kevyemmillä teknisillä ratkaisuilla. Tällaisia ratkaisuja kannattaisi miettiä. Ehkäpä edessä olisi radio- ja tv-tutkimuksen kultakausi.

Varmuuden vuoksi on lisättävä, että ylle kirjoitettu on omaa yksityisajatteluani ja lähtee vaikeuksista vapaalta tasolta. Kaikkia juridisia ja teknisiä kysymyksiä ei ole vielä selvitetty. Yleisradion johto ei tietääkseni ole tällaisia miettinyt, mutta toisaalta kukaan ei ole pyytänytkään.

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 1

admin — Mon, 02 Jun 2008 08:47:34 +0000

Vanhin Yleisradion radioarkistossa oleva ohjelma on presidentti Svinhufvudin uudenvuodenpuhe vuodelta 1935. Sitä ennen kaikki ohjelmat olivat suoria lähetyksiä, eikä radion ensi vuosilta ole tallella mitään äänitteitä.

Vuosien mittaan käsitykset siitä, millaisia ohjelmia pitäisi arkistoida, ovat vaihdelleet huomattavasti. Äänen ja kuvan tallentaminen oli aikaisemmin kallista, eikä sitä tehty turhan takia. Tärkein syy ohjelmien säilyttämiselle oli se, että ne haluttiin lähettää myöhemmin uusintana. Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoimisesta niiden kulttuurihistoriallisen merkityksen vuoksi on syntynyt vasta viime vuosikymmeninä – eihän elokuvia ja äänilevyjäkään ennen arkistoitu. Televisio-ohjelmien arkistointia koskeva laki säädettiin vasta vuonna 1984, eikä sekään koske suoria lähetyksiä. Laki radio-ohjelmien arkistoinnista tuli voimaan tämän vuoden alusta.

Joka tapauksessa Yleisradion arkistoihin on vuosien mittaan kertynyt valtava määrä radio- ja televisio-ohjelmia. Ohjelmia on yhteensä yli puoli miljoonaa, minkä lisäksi arkistoissa on tallella monien vuosien uutislähetykset ja kymmeniä tuhansia tehosteita. Pelkästään radiokuunnelmia on yli kymmenen tuhatta, konserttitaltiointeja ja muita musiikkiohjelmia kymmeniä tuhansia, tv-elokuvia, urheiluselostuksia, ajankohtaisohjelmia, politiikkaa, hartausohjelmia, kotitaloutta, kaikkia elämän aloja löytyy. Jos kaikki arkistoidut ohjelmat päätettäisiin lähettää uusintoina, tätä varten tarvittaisiin erilliset radio- ja televisiokanavat ja uusintoja riittäisi yötä päivää pariksi kymmeneksi vuodeksi. Tällä välin arkistoon olisi taas kertynyt vastaava määrä uutta ohjelmaa. Jos Yleisradio olisi koira ja arkistot häntä, häntä olisi jo koiraa suurempi. Tässä tapauksessa häntä ei kuitenkaan heiluta koiraa. Suurinta osaa arkisto-ohjelmista ei tulla koskaan lähettämään uusintana, sillä mikään kanava ei yksinkertaisesti pystyisi hyödyntämään näin suurta ohjelmamäärää.

Uusi teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmien jakeluun, tästä Elävä arkisto ja Areena ovat mainioita esimerkkejä. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Areena käytä lainkaan arkisto-ohjelmia. Se on vain ajansiirron väline. Uudet ohjelmat ovat lähetyksen jälkeen viikon tai kuukauden ajan Areenassa, mutta sen jälkeen ne katoavat arkistoon. Uusintojen lisäksi ainoa foorumi arkisto-ohjelmien jakelulle on Elävä arkisto. Se onkin hieno avaus, joka on ansaitusti saavuttanut yleisön suosion, mutta sieltä löytyy vain murto-osa arkistossa olevista ohjelmista. Tällä hetkellä Elävässä arkistossa on vähemmän kuin yksi prosentti Yleisradion arkistojen sisällöstä. Tulevaisuudessa se tietysti kasvaa, mutta siitä tuskin tulee koskaan avoin portti arkistoihin.

Miksi Yleisradio ei sitten ryhdy myymään ohjelmiaan nettikaupassa samaan tapaan kuin levy-yhtiöt, kun niitä on niin paljon? Jotakin tämän tapaista onkin suunnitteilla, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Yleisradio ei omista yksin arkistoissa olevia ohjelmia, vaan ohjelmien myyntiin tarvitaan pääsääntöisesti sopimus ohjelmissa esiintyvien taiteilijoiden ja muiden oikeudenomistajien kanssa. Ennen kuin levy-yhtiöt pääsivät aloittamaan levyjen nettikaupan, niiden oli sovittava asiasta säveltäjien ja muusikoiden kanssa. Radio- ja televisio-ohjelmissa on yleisesti mukana myös parikymmentä muuta ammattiryhmää, joilla kaikilla on omat, perustellut vaatimuksensa. Sen jälkeenkin kun sopimukset on tehty, myynti vaatii niin paljon paperisotaa tilityksiä varten, ettei toiminta välttämättä aina ole kannattavaa, ellei ohjelmia osteta paljon. Verkkokaupan filosofit ovat puhuneet kauniisti ”pitkästä hännästä”. Kun verkosta on helppo ostaa kirjoja, vähälevikkinen kirjallisuuskin pääsee julkisuuteen. Kaupan ei enää tarvitse myydä jokaista kirjaa tuhatta kappaletta, vaan se voi myydä tuhatta kirjaa yhden kappaleen kutakin. Radio- ja televisio-ohjelmien osalta pitkä häntä saattaa kuitenkin jäädä melko lyhyeksi.

Mitä Yleisradion sitten pitäisi tehdä arkistoillaan? Jatkossa esitän tästä joitakin ajatuksia.

Operaen

admin — Fri, 09 May 2008 18:05:11 +0000

Kävin Oslossa katsomassa uutta oopperataloa. Aluksi lähinnä ulkopuolelta, liput on myyty loppuun pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kauempaa Nordstrandin suunnasta katsottuna rannassa nouseva talo muistuttaa matkustajaterminaalia. Keskustasta se ei näy ollenkaan, ja jalankulkijat ohjataan sinne rautatieasemalta moottoritien yli samanlaista käytävää pitkin kuin Ruotsinlaivojen matkustajat. Läheltä katsottuna talo on mahtava. Suuri lasinen ja marmorinen neliö, jonka diagonaali laskeutuu suoraan mereen ilman mitään kaiteita. Rakennus on todella tarkoitettu kävelykohteeksi, katolle voi kulkea monelta puolelta. Jos olisin norjalainen säveltäjä, ryhtyisin välittömästi kirjoittamaan oopperaa, jonka finaalissa viikinkipäähineellä varustettu valkyyria laskee skateboardilla talon katolta suoraan Oslonvuonoon. Kun satama-alueen rakennustyöt on muutaman vuoden kuluttua saatu loppuun ja moottoritie viety tunneliin, oopperatalo tulee hallitsemaan komeasti aseman seudun näkymiä.

Oopperan historia Norjassa on mielenkiintoinen. Oslo taisi olla viimeinen pääkaupunki Euroopassa, jossa ei ollut oopperataloa. Vaduzissa ei ole, mutta sielläkin on oopperasesonki. Siihen aikaan kun oopperatalot olivat Euroopassa yhtä yleisiä kuin jäähallit nykyisin, Norja oli vain Ruotsin provinssi. Suomikin oli provinssi, mutta tsaarin mielestä venäläinen varuskunta tarvitsi välttämättä oman oopperan, ja niin saimme sen vanhan oopperatalon.

Norjaa ei voi väittää kulttuurivihamieliseksi maaksi. Kirjallisuus ja kuvataide ovat aina olleet erittäin arvostettuja. Musiikkikorkeakoulu sai pari vuotta sitten komeat uudet tilat, jopa jazzosastolla on riittävästi harjoittelutilaa. Norjalaiset filmit tunnetaan maailmalla yhtä hyvin kuin suomalaiset. Klassiseen musiikkiin on kuitenkin aina suhtauduttu pidättyvästi. Oslon ooppera on tähän vuoteen saakka toiminut tilapäisellä näyttämöllä. Norjan radiolla ei vuosikymmeniin ollut lainkaan sinfoniaorkesteria, pelkästään viihdeorkesteri, jota johti Norjan George de Godzinsky, Öivind Bergh. Nykyisin radiolla on jo sinfoniaorkesteri, mutta se on kooltaan vain puolet RSO:sta.

Norja on Suomen näkökulmasta mielenkiintoinen referenssi. Maa on noussut samanlaisista köyhistä oloista kuin Suomi. Molemmat maat ovat käyneet läpi raskaan sodan (Norja miehitettiin) ja kehittyneet moderneiksi hyvinvointivaltioiksi. Helppoa se ei ole ollut.. Vielä 1970-luvulla Norjan viranomaisilla oli huoli siitä, etteivät maahanmuuttajat ryhtyisi ripustamaan sunnuntaisin pyykkiä kirkonmenojen aikaan. Tänään Oslon katukuva on paljon kansainvälisempi kuin Helsingin, ja tuntuu että maa menee tietoisesti eteenpäin.

Mielenkiintoista nähdä, alkaako maassa nyt syntyä uusia oopperoita. Grieg ei säveltänyt yhtään, niin kuin ei oikeastaan Sibeliuskaan.

YouTube

admin — Tue, 29 Apr 2008 20:41:28 +0000

Kaikki tuntevat YouTuben. Se on internet-sivusto, jonka julkilausuttuna tavoitteena on tarjota suurelle yleisölle mahdollisuus jakaa omat kotivideonsa koko maailman kanssa. Kuka tahansa voi ladata näille sivuille vaikka omat kuvansa luokkaretkeltä. Sivujen ylläpitävät muistuttavatkin joka käänteessä siitä, että internetissä saa julkaista tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa.

Niinpä niin. Kukaan ei kuitenkaan valvo, mitä kansan syvät rivit YouTubeen syöttävät. Noin silmämääräisesti arvioiden puolet aineistosta on aitoja kotivideoita tai muita omakustanteita, toinen puoli on napsittu elokuvista, tv-ohjelmista tai äänilevyiltä, joista on tehty "videoita" liittämällä niihin sarja kuvia. Hakusana "Uuno Turhapuro" tuottaa 84 klippiä ja "Salatut elämät" 2140 klippiä. Kari Tapio on YouTubessa 37 kertaa ja CMX 396 kertaa. Lauri Tähkä on vain 147 kertaa. "Kymenlaakson laulu" ei vielä ole ehtinyt YouTubeen, mutta "Sydänjää" löytyy jo. Näissä luvuissa on mukana parodioita ja erilaisia remixejä, mutta pikainenkin selailu osoittaa, että YouTubessa on pelkästään suomalaista tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa reilun linnareissun edestä.

Miksi kukaan ei ole oikeudessa? Joitakin oikeusjuttuja YouTubea vastaan on maailmalla nostettukin, ja yleensä sivustoilta poistetaan suojattu aineisto, kun oikeudenomistaja siitä valittaa. Mutta YouTube ei periaatteessa katso vastaavansa sivujen sisällöstä sen enempää kuin puhelinyhtiö niistä puheluista, joita sen verkossa puhutaan. YouTube ei ole Suomessa. Vastuu on muodollisesti kaikilla niillä kymmenillä tuhansilla ihmisillä eri puolilla maailmaa, jotka aineiston ovat sivuille syöttäneet. Vähän niin kuin yrittäisi Helsingin aamuruuhkassa sakottaa jokaista autoilijaa, joka ajaa kymmenen kilometrin ylinopeutta. Oikeudenomistajia, joiden aineistoa löytyy YouTubesta, on myös tuhatmäärin. Usein aineisto on niin puutteellisesti nimetty, että sen löytäminen on sattuman kauppaa.

YouTuben toiminta on erittäin kannattavaa. Vaikka se ei itse tuota tai omista sisältöä, YouTube myytiin noin vuosi sitten Googlelle 1,65 miljardin dollarin hinnasta. Vastaa suunnilleen tuhatta miljoonaa euroa.

Esimerkki osoittaa konkreettisesti, miten tekijänoikeuslaki on eräiltä osiltaan vanhentunut. Joko sivujen ylläpitäjällä täytyisi olla juridinen vastuu sisällöstä, jolloin YouTubessa pantaisiin toimeen suursiivous, tai sitten tekijöiden korvaukset täytyisi hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen järjestelyn kautta. Tuosta 1,65 miljardista pitäisi löytyä jotakin tekijöille ja tuottajillekin. Mutta kaikkien näiden oikeuksien selvittäminen yksilöllisesti olisi täysin mahdotonta. Yhdellä ainoalla tv-ohjelmalla voi olla kymmeniä oikeudenomistajia, ja aina löytyy joku taho, joka uskoo saavansa jarruttamalla lisäetuja.

Suursiivousta en toivo, sillä YouTube on myös kulttuuri-ilmiönä kiehtova. Suuri osa sivuilta löytyvästä suojatusta aineistosta on sellaista, ettei sitä voi ostaa mistään. Milloin kuulitte "Punakaartin marssin" radio- tai tv-kanavilta? Ei taida kovin helposti löytyä levukaupastakaan. YouTubesta se löytyy, sekä Arja Saijonmaan että Kom-teatterin versioina. 2546 ihmistä on kuunnellut Saijonmaan version. (Tasapuolisuuden vuoksi YouTubessa on myös "Mustapaitojen marssi", IKL:n taistelulaulu). Pidätkö Erkki Junkkarisen musiikista? Valtamediat eivät juuri noteeranneet laulajaveteraanin kuolemaa, mutta YouTubessa 33173 henkilöä on kuunnellut hänen tulkintansa "Ruusuja hopeamaljassa". Junkkarisen kuoleman jälkeen YouTubeen ilmestyi salamannopeasti kymmeniä häneen liittyvä klippejä, enimmäkseen "kuvitettuja" levyjä.

Sama ilmiö toistuu muiden maiden kohdalla. Original Naabtal Duo ei kuulu musiikkiteollisuuden suuriin nimiin, mutta ryhmällä on Alppimaissa vankka kannatus. Heidän tulkintansa baijerilaisesta kotiseutulaulusta "Patrona Bavariae", joka on ilmeisesti napsittu Itävallan tai Baijerin TV:stä, on hätkähdyttävä kokemus. Kaksi nahkahousuista miestä soittamassa valtavalla lavalla, yleisö on liikuttunutta kuin prinsessa Dianan muistokonsertissa. YouTubesta on yllättäen tullut aivan uskomaton marginaalimusiikin media, josta löytyy kaikkea sitä, mikä on kadonnut levykaupoista ja suurista medioista. Voisiko tästä syntyä aidosti uudenlainen media?

Oma suosikkini löytyy hakusanalla "Ennätystehtaan parhaita paloja". Kolmivuotias Elli tunnistaa kaikkien maailman maiden liput. Uskomatonta. Periaatteessa tuottajan eli MTV:n pitäisi reklamoida YouTubeen ja vaatia tämä poistettavaksi. Sääli.

Uusi digiboksi, osa 4

admin — Thu, 24 Apr 2008 16:02:52 +0000

Tähän mennessä on tapahtunut: lukuisien vaiheiden jälkeen olen saanut kaksi kuukautta vanhan tallentavan digiboksin vaihdetuksi ehjään. Kaikki on muuten hyvin, mutta ohjelmaopas ei toimi. Soitan Humaxin maahantuojan Finnsat Oy:n neuvontaan, joka syyttää ongelmasta kaapelioperaattori Welhoa. Lähetän Welhon neuvontaan sähköpostin, ja saankin pian vastauksen, jossa vakuutetaan ettei Welhon välittämässä signaalissa ole mitään vikaa. Siis takaisin Finnsat Oy:n neuvontaan.

Tällä kertaa langan päässä on toinen henkilö. Sen jälkeen kun on taas kerran tarkistettu, että olen kokeillut tehdasasetusten palauttamista ja ohjelmiston päivitystä, hän kehottaa tarkistamaan boksista, mikä ohjelmistoversio siinä on. Hän varottaa, että kauppa on saattanut myydä vanhentuneella ohjelmaversiolla varustetun laitteen. Oikea ohjelmistoversio on 1.00.16. Edelliselle neuvojalle tämä asia ei tullut mieleen.

Saavun illalla kotiin, avaan laitteen ja tarkistan "tila"-kohdasta ohjelmaversion. Laitteessa onkin versio 1.00.12., päivämäärä alkuvuosi 2007. Ohjelma on ilmeisesti vanhentunut niin kauan sitten, ettei automaattinen päivitys enää onnistu. Maahantuojan nettisivuilla tarjotaan mahdollisuutta poimia uusi versio verkosta tietokoneelle ja siirtää se RS-232C sarjakaapelilla digiboksiin, mutta työkalulaatikostani ei sellaista juuri nyt löydy.

Laitteen myynyt Anttilan tavaratalo on jo tältä päivältä kiinni, palaan siis aamulla asiaan.