Blogit - kuvaukset

Kaipaatko lisää hevosohjelmaa?

Ronja — Thu, 07 Nov 2013 22:44:18 +0000

No nyt olis luvassa!

Ensi lauantaina klo 9:30 Kakkosella alkaa uusi Mestarit -sarja, Hevostaitomestari. Kilpailussa etsitään tiimiä, jolta löytyy hevostietouden lisäksi myös käytännön taitoa käsitellä hevosia. Sarja kuvattiin loppusyksyllä Ypäjällä, ja ainakin Facebookin puolella olen kuvauksista jo hieman puhunutkin. Instagramiin mä päivitin kuvia pitkin kuvauksia, mutta nyt tulee armopläjäys kuvaa myös tänne blogiin. Mä toimin sarjan juontajana, joten muakin pääsee välillä sarjassa näkemään.

Kilpailussa on neljä tiimiä, jossa jokaisessa on kaksi jäsentä. Nuorin osanottaja skabassa on Lahti/Jokimaa-tiimin Eve, joka on 9-vuotias. Toisaalta samassa tiimissä oli myös kilpailun vanhin osanottaja Riku, 15 vuotta. Tässä pysähdyttiin koko porukalla poseeraamaan haastavan lavakärry -tehtävän jälkeen.

Yksi luottohevosista sarjassa oli Noituva -niminen suokki. Aivan ihana tapaus!

Lavakärrytehtävässä tiimien tuli kuljettaa vanhanaikaisilla lavakärryillä heinää ja vettä mahdollisimman nopeasti. Tehtävää varten Noituva valjastettiin tyyliin sopivilla valjailla.

Hevostaitomestarissa hevosen käsittelytaidot ovat avainasemassa, mutta myös tietoa tarvitaan. Hevosta ei voi hoitaa oikein ilman perusteellista tuntemusta sen fysiikasta, ruokinnasta ja liikunnasta. Tunnistustehtävässä tiimien tuli asettaa hevosen ruumiinosat oikeille paikoilleen hevosessa. Mullekin tämä tuotti vaikeuksia! Missä ihmeessä on kuonopii...?

Tunnistustehtävä vaikeutui entisestään, kun tiimien tuli tunnistaa erilaisia varusteita. Olin tässä tehtävässä aivan surkea, koska varusteet olivat kaikki ravimaailmasta. en ole ennen tullut juurikaan ajateelleeksi sitä, kuinka kaksi täysin erilaista hevosmaailmaa ratsastus- ja ravimaailmat oikein ovatkaan!

Tämän kyllät unnistavat kaikki! Poniagility -tehtävää varten Ypäjän hiekkakentälle oli tuotu näyttäviä estejohteita. Tämä oli mun suosikki!

Kengitystehtävän alkuun tiimien tuli tunnistaa erilaisia hevosenkenkiä. Jälleen kerran mä olin pulassa, vaikka olenkin kengitystä Ystäväni hevonen -sarjassakin seurannut. Melkein kaikki kengät olivat ravureiden kenkiä, ja opin paljon uutta tässä tehtävässä. Eräs tiimi löi mut tässä tehtävässä täysin ällikällä! Sun pitää katsoa, että mikä tiimi se oli...

Hevostaitomestari on jokaisen hevosihmisen ohjelma. Meidän kaikkien tulisi kiinnittä erityistä huomiota hevosenkäsittelyyn, ja juuri siihen asiaan tässä sarjassa paneudutaan. Muista olla ruudun ääressä ensi lauantaina!

Lainaus

Huoleton on hevoseton

Ronja — Tue, 23 Jul 2013 08:51:51 +0000

Jalkaongelmat.

Jokainen hevosenomistaja tietää, että jaloissa on aina jotain vikaa ja rempallaan. Hevoset hajoavat ”aina” jaloista, ja Mirallakin on taas jotain häikkää koivissa. Vasemmasta takajalasta irtosi kenkä pari viikkoa sitten, ja kengityksen jälkeen poni on ollut mystisesti välillä epäpuhdas liikkeessä, ja välillä taas ei. Jalka on ollut myös enemmän tai vähemmän turvonnut.

Viime viikolla suuntasimme Animagi-hevossairaala Hyvinkäälle (entinen Hyvinkään hevossairaala) ottamaan todella selvää, mikä ihme ponia vaivaa. Samalla kuvattiin yksi uusi jakso Ystäväni hevonen –sarjaa eläinlääkäri Olli Mäkelän kanssa.

Olli on Hyvinkään hevossairaalan erikoiseläinlääkäri ja perehtynyt erityisesti hevosten jalkavaivoihin. Ensi alkuun Olli tutki Miran jalkaa, ja me pääsimme juoksemaan hevossairaalan käytävää pitkin. Mira otti tilanteen lunkisti, eikä ollut levoton, kuten se joskus osaa olla. Ensimmäisessä taivutuskokeessa kävi kuitenkin nopeasti ilmi, että vasen takajalka ei ole aivan kunnossa. Mira reagoi voimakkaasti taivutukseen ja ontui 2/5 juostessa.

Puhuimme Ollin kanssa hevosten yleisistä jalkavaivoista. Hevosten jalathan ovat siitä ihmeelliset, että ne ovat vastuussa valtavasta lihasmassasta, mutta niissä itsessään ei juurikaan ole lihasta. Hevosten jalat ovat täynnä jänteitä, jotka Ollin mukaan toimivat kuin kengurujouset: ne venyvät ja kiristyvät. Hevosen jänteet pystyvät venymään jopa 16% pituudestaan, mikä on aivan valtava määrä lisäpituutta. Superjänteiden ansiosta hevoset voivat hypätä korkeita esteitä ja laukata todella lujaa. Toisaalta jännevammat ovat kaikista vaikeimpia traumoja hoitaa.

Yleisimpiä jalkavaivoja ovat erilaiset rasitusvammat, joita melkein kaikki hevoset saavat ajanmittaan. Kysyessäni yleisimmistä hevossairauksista ylipäätään, sain kuulla yllättävän vastauksen.

Ähky on hevosten yleisin kuolinsyy, mutta seuraavana syynä tulee lihavuus. Kuten ihmisetkin, myös hevoset voivat saada lihavuudesta vaarallisia sairauksia, esimerkiksi metabolisen oireyhtymän. Metabolinen oireyhtymä on monta vaivaa samassa paketissa ja hevosilla se usein johtaa pelättyyn kaviokuumeeseen.

Ollin sanoin hevoset ruokitaan nykyään hengiltä. Puhuin asiasta myös hevosten sisätauteihin perehtyneen eläinlääkäri Sanna Harjupatanan kanssa. Sanna kertoi, että hevosten lihavuus johtuu ihmisten tapaan liiasta ruuasta ja liian vähäisestä liikunnasta. Nykyaikainen rehu on niin hyvälaatuista, että hevoset saavat siitä ravintoa yli tarpeen. Ravinteikasta rehua on myös saatavilla ympäri vuoden, kun taas luonnossa hevonen olisi nälkäkuurilla talven ajan. Luonnossa hevonen on myös tottunut liikkumaan koko ajan, mitä se ei nykyolosuhteissa voi tehdä. Suuri osa nykyhevosista liikkuu tunnin päivässä, eikä ruuasta saatu energia sillä usein kulu.

Vaarallinen läski kerääntyy hevosilla niskaan, lapoihin ja takapuolen päälle. Sanna tarkasteli Miraa ja sanoi, että silläkin olisi tiputettavaa kaulassa. Olen ollut tietoinen ponin tuhdimmasta kunnosta, ja sitä on jo laihdutettukin jonkun aikaa. En kuitenkaan tiennyt kuinka vaarallista lihavuus voi todella olla. Miran jalkavaivatkin voivat osittain johtua siitä, että sillä on kannettavanaan liikaa kiloja.

Kyseisen kipeän jalan mysteeriä selvitettiin seuraavaksi kengityssepän avulla. Sairaskengittäjä Jaska Grandström katsoi kenkiä ja antoi kiitettävän arvosanan, kavion kulmaukset olivat kunnossa. Mira ei myöskään aristanut pihdeillä puristettaessa kavion pohjaa, joten seuraavat askeleet otettiin kohti röntgeniä.

En ole ennen ollut hevosröntgenissä sisällä, ja kokemus oli aika jännittävä. Mira oli rauhoitettuna täydellisessä tokkurassa, mutta minä olin huolestunut senkin edestä. Kuvia otettiin aivan kavion rajasta ylös kintereeseen asti, ja minä näin kauhukuvia murtumista ja kinnerpateista.

Kummastakaan ei onneksi ollut kyse. Miran jalka myös ultrattiin, ja tulos oli hyvä. Nivelet olivat kunnossa, ja jaloissa oleva atulehdusta hoidettiin muutamalla piikillä. Mira sai sairaslomaa kolme viikkoa, ja paksun siteen jalkaansa. Poni oli aika surkea näky paksun jalkansa kanssa, mutta minä olin silti helpottunut. Jalka tutkittiin niin perusteellisesti ja hyvin, että mitään yllättävää ei pitäisi vähään aikaan tulla ilmi.

Kolmen viikon jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen, ja laihdutuskuuri voi todella alkaa!

Lainaus

Aikainen aamu ja hiljaisia hevosia

Ronja — Tue, 16 Jul 2013 20:30:03 +0000

Syksyllä Ylellä alkava 3-2-1 Ratsasta! -sarjaa kuvattiin tänään jo kukonlaulun aikaan.

Sarjan päähenkilö Muusa tuli ennen kahdeksaa tekemään aamutallia, ja tarkoituksena oli kuvata Muusan saapuminen pimeään talliin oikella hetkellä. Toivoin, että hevoset tuttuun tapaansa hörisisivät ja hirnuisivat Muusalle, ja saisimme koko mylvivän hevoskuoron nauhalle. Hirnunta olisi aikaisen aamuherätyksen arvoista!

No... Hevoset olivat niin ihmeissään vieraasta kuvaajasta ja minusta hiippailemassa kuvaajan jäljessä, että emme saaneet yhtään äännähdystä! Kaikki pollet seisoivat kuin naulittuina karsinoissaaan vielä valojen sytyttäkin, ja me jäimme ilman äänitehosteita.

Onneksi aamutallia voi tehdä ilman äänekästä tervehdystäkin, ja pääsimme jatkamaan päivää.

Kuvattavan jakson aiheena oli ratsastukseen ja hevoselämään liittyvä kova työnteko. Se että Muusa kilpailee korkealla tasolla ja saa nauttia hevosen omistamisesta, ei ole itsestäänselvä asia. Muusa tekee tallia ja treenaa kovasti, ja lopussa kiitos seisoo jos seisoo. Halusin, että jakossa näkyy vaihe vaiheelta ja toisto toistolta, kuinka paljon hoivaa ja huolenpitoa hevoset vaativat päivittäin.

Muusan ahertaessa me kuljimme kameran kanssa perässä. Tv-työn ja hevoselämän glamouri tulikin nopeasti tiivistettyä karsinoita siivotessa. Raskasta ja hikistä puuhaa!

Iltapäivällä tallityöt olivat takana, ja Muusa pääsi harjoittelemaan ensi viikon SM-kisoja varten rataesteitä. Sarjan toinen päähenkilö Jessi oli mukana nostelemassa puomeja ja kävelemässä Hopsilla loppukäynnit. Hops on siitä mahtava hevonen, että heti hypättyään riehakkaasti metrisiä esteitä, se palautuu takaisin lempeäksi itsekseen ja ottaa mukisematta pienenkin kuskin kyytiinsä. Mikä hevonen!

Ohessa tunnelmakuvia päivästä, kuvien ottajana toimi assari Viivi.

Lainaus

3-2-1- Ratsasta!

Ronja — Mon, 15 Jul 2013 19:55:01 +0000

Ystäväni hevonen -sarjan lisäksi olen tekemässä Ylelle myös toista hevossarjaa. 3-2-1- Ratsasta! -inserttisarjassa keskitytään suureen rakkauteeni kenttäratsastukseen ja minulle tuttuun junioriratsukkoon: Muusaan ja Hopsiin.

Muusa Enjala on kotitallillamme käyvä mielettömän lahjakas nuori ratsastaja. Muusa on ehdottomasti yksi tavoitteellisimmista ja kypsimmistä urheilijoista, joita olen tavannut. Muusa aloitteli kenttäuraansa pari vuotta sitten Hornet -ponilla ja siitä yli kasvettuaan osti Virosta tumman jättiläisen Hopsin. Hops on osoittaunut lempeäksi kenttätykiksi, joka hyppää kaiken eteensä tulevan ilolla ja sydämellä. Muusa ja Hops kuuluvat maajoukkuerenkaaseen ja tähtäävät tavoitteissaan korkealle.

Sarjassa seurataan Muusan valmistautumista ensimmäiseen vaativaan luokkaansa. Ratsukon yhteistyön lisäksi sarjassa tutustutaan alakouluikäiseen Jessiin: tuntiratsastajaan ja hoitajaan, joka haaveilee omasta ajasta hoitoponinsa Dodyn kanssa. Jessi toimii myös Hopsin satunnaisena hoitajana, ja yhdessä tytöt opettelevat hevoselämää.

Muutamat kuvaukset ovat jo takana, ja huomenna jatkuu. Kerron menosta lisää myöhemmin!

Lainaus

Satuponi

Ronja — Thu, 11 Jul 2013 16:00:50 +0000

Kuten jo eilen mainitsinkin, ponivuosieni aikaan kilpailin Miran lisäksi Milla-nimisellä ponilla.

Milla asui Miran kanssa samalla tallilla, ja oli kaiken kokenut kilpaponi. Ei ollut temppua, mitä se ei olisi osannut. Milla oli kilpaillut kentässä hevosten helppoa, hypännyt 110cm ratoja ja mennyt kansallista koulua. Vitivalkoinen satuponi oli täydellinen opetusmestari, joka opetti minutkin ratsastamaan.

Arabin ja welshin risteytyksenä Milla oli sekä kuuma, että itsepäinen. Käsiteltäessä se saattoi tehdä "Millat", mikä tarkoitti vuoroin karkaamista, pystyyn hyppimistä tai muuta pelleilyä. Jos sitä taluttaessa vastasi puhelimeen, se kiskaisi itsensä vapaaksi ja laukkasi itsekseen tallille. Vanhempana rouvana se tunsi arvonsa, ja sanoimmekin sitä leikillämme Lady Camillaksi. Harjatessa se osoitti paikat joista rapsuttaa ja välistä sitä ei saanut koskea yhtään mistään.

Ne jotka selvisivät Millan rakkauden koetteluista, saivat kuninkaallisen kohtelun. Talliin tultaessa Milla hirnui ja hörisi, laitumelta se saattoi laukata vastaan. Jos sitä rapsutti hellästi otsatukan alta, painoi se päänsä syliin ja huokaisi. Ollessani surullinen Milla painoi päänsä kylkeeni kiinni, ja hengitti rauhallisesti: ei hätää, minä olen sinua varten.

Milla oli elävä satuponi, jolla ratsastaminen oli taivaallista. Se oli herkkä, kuuma ja osaava. Millan satulassa tunsin ensi kertaa, mitä lisätty ravi oikeasti on, ja miltä tuntuu kun hevonen todella osaa laukanvaihdot. Millaa oli niin helppo koota, että eräällä koulutunnilla harjoittelimme sen kanssa laukkapiruetteja.

Vitivalkoinen, näyttävästi liikkuva diiva keräsi kisoissa katseita. Tuomarit kehuivat Millaa valtoimenaan, jos sillä oli hyvä päivä. Joskus arabiveri kuitenkin kiehahti yli, ja mitään ei ollut tehtävissä. Oli ratoja, joissa Milla ei mennyt yhteenkään kulmaan, tai hyppi pystyyn jo alkutervehdyksessä. Huonoistakin kisareissuista minä kuitenkin opin: kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseäni ja ponia kohtaan. Mutta kun kansallisella kouluradalla sitten pääsimme väläyttämään bravuurimme, lennokkaan keskiravin, riemun tunne räjähteli kypärän alla.

Kun ponivuoteni loppuivat, oli eron aika. Millalla oli vielä jäljellä vuosia, joina opettaa joku ratsastamaan. Ja niin Milla nousi kuljetuskoppiin kotitallilla, enkä nähnyt sitä sittemmin.

Milla matkasi Kuopioon, jossa sitä odotti yhden tytön sijaan kaksi: Maiju ja Ella Juntunen. Siskokset kilpailivat ja opettelivat Millalla muutaman vuoden, kunnes ikä alkoi näkymään ikinuoren jaloissa. Milla matkasi edelleen Savonlinnaan, viettämään ansaittuja eläkepäiviä uudess kodissa.

Ajaessamme Kuopiosta kotiin, en voinut vastustaa kiusausta tehdä lenkkiä Savonlinnan kautta. Jo autossa kurkkuani kuristi ikävä. Mielessäni kaihersi myös pelko, muistaako poni minua enää?

Satuponi seisoi tarhassa, hohtaen valkoista auringossa. Kimossa kaunottaressa tiivistyi minulle niin monta unelmaa ja muistoa, että en voinut pidätellä itkua. Rapsutin Millaa otsatukan alta, ja se painoi päänsä syliini. Poni huokaisi ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, aivan kuten ennen vanhaan.

Liu'utin sormiani läpi sen harjaa ja ihmettelin, miten hevosesta voi muistaa tuoksun ja selän tunnun. Ja miten hevonen voi muistaa minut?

Kotimatkalla itkin uudestaan. Tällä kertaa sydäntäni ei riipaissut ikävä, vaan ilo siitä, että Millalla on ansaitsemansa koti ihanien ihmisten luona. Millaa hoitava Siiri kertoi, että se hörisee hänelle tallissa, ja painaa päänsä syliin harjatessa.

Ja kun Millasta joskus aika jättää, ei Siirikään pysty unohtamaan ihmeellistä satuponia.

Lainaus

Kuopion kuvaukset, mestaruuksia ja koulua

Ronja — Wed, 10 Jul 2013 22:06:44 +0000

Viime viikolla jatkoimme kuvausreissua Mikkelistä aina Kuopioon asti. Perillä odotti Siilin ratsastuskeskus, sekä vanhoja ja uusia kavereita.

Jokainen ratsastuskoulumestaruuksissa käynyt on satavarmasti törmännyt Siilin ratsastuskeskuksen nimeen. Siilin joukko tulee aina paikalle isolla porukalla ja kirjaimellisesti putsaa palkintopöydän vuodesta vuoteen. Tapasin Siilissä ratsastuksenopettaja Salla Salkolan kysyäkseni, mikä ihme oikein on ratsastuskoulun menestyksen salaisuus.

Salla kertoi, että Siilissä hevoset tulevat aina ensin. Kun Salla jakaa hevosia tunneille, hän todella miettii ja pohtii, mikä hevonen on sopiva kullekin ratsastajalle: valitsisiko tämä hevonen ratsastajakseen juuri tämän ihmisen? Ja toisaalta, mikä hevonen voi opettaa ratsastajaansa eniten? Salla painotti monesti, kuinka tärkeää on ratsastaa erilaisilla hevosilla, ja mahdollisimman paljon. Siilissä myös yksityisten hevosten omistajat käyvät tavallisilla tunneilla, ja se näkyy tallilaisten hyvänä perusratsastustaitona.

Siilissä jo vuosia ratsastaneet Ella ja Maiju Juntunen ovat kavereitani muutaman vuoden takaa. Kun minullakin oli ponivuosia jäljellä, kilpailin Miran lisäksi Milla-nimisellä kouluponilla. Kun ponivuoteni loppuivat, poni myytiin opetusmestariksi Maijulle ja Ellalle. Nykyään Milla viettää eläkepäiviään Savonlinnassa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Millan jälkeen Maijulle ja Ellalle hankittiin uusi poni, suloinen tamma Dora. Ellan ja Maijun kanssa juttelinkin siitä, minkälaista on jakaa poni siskon kanssa. Maiju on viime vuosian kilpaillut Doralla, mutta nyt ponivuosien loputtua, on Ellan vuoro. Itse mustasukkaisena luonteena halusin ehdottomasti kuulla, miten ystävän jakaminen oikein onnistuu. Voiko ponilla on useampia parhaita ystäviä?

Ellan ja Maijun mukaan voi. Tytöt sanoivat, että eivät juuri koskaan tappele, vaan kannustavat toinen toisiaan. Maiju jakaa Ellalle ratsastusvinkkejä, ja Ella on aina ollut kisoissa mukana auttamassa Maijua. Tallilla tytöt myös hoitavat Doraa yhdessä, ja kolmikko näytti todella viihtyvän yhdessä!

Päivän lopuksi tutustuin Pavithra Huttuseen ja Hannibal-poniin. Pavithra ja Hannibal ovat Suomen kouluponien parhaimmistoa, ja palanneet juuri Pohjoismaiden mestaruuksista. Onneksi matka ei ollu täysin väsyttänyt kaksikkoa, ja sainkin nähdä maneesissa todella vaikuttavan näköistä kouluratsastusta. Pavithran kanssa juttelimme, miksi hän haluaa kilpailla juuri kouluratsastuksessa.

Ajoittaisista sadekuuroista huolimatta päivä Siilissä oli todella antoisa. Kuopiolaiset osaavat pitää vieraistaan huolta, ja hevoset olivat ihania! Yksityiskohtia luvassa, kun jaksot tulevat ulos telkkarista syksyllä. Stay tuned!

Lainaus

Katso ravaavaa hevosta!

Ronja — Mon, 08 Jul 2013 21:15:17 +0000

Viime viikko vierähti Ystäväni hevonen –sarjan kuvauksissa, enkä ehtinyt tien päältä juurikaan raportoida meininkejä. Tällä viikolla ajattelinkin raportoida kuvauspäivistä vähän yksityiskohtaisemmin, tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa.

Määränpäänä meillä oli kuvaaja Taijan kanssa Mikkelin ravirata, jonka laidalla tapasimme Julian. Julia Kiukas on kokenut poniravikuski, ja ajanut yli 60 lähtöä omilla ja lainaponeillaan. Mukana kuvauksissa olivat myös Julian supermukavat vanhemmat sekä kaksi pikkusiskoa, sekä kolme poniravuria.

Poniravit valikoituivat aiheeksi, koska ikuisena poni-ihmisenä olen pohtinut usein mitä muuta ponien kanssa voi tehdä, kuin ratsastaa. Itse en koskaan kasvanut liian pitkäksi Miralle, mutta monen kohdalla pituus tulee auttamatta ratsastuksen esteeksi. Voiko ajamisesta saada samanlaisia säväreitä, kuin ratsastuksesta? Minkälaista ajaminen ylipäätään on? Miten yhteistyö oikein pelaa kärryiltä käsin?

Päivän hevostähtenä oli Julian kouluttama gotlannin russponi Little Maruzella, eli ”Maru”. Olen itse hoitanut vuosia russponeja joten ihastuin Maruun välittömästi. Marun lisäksi mukana olivat Thorvald ja Keiju-Prinssi, molemmat harvinaisen komeita shettisoreja.

Radalla pohdiskelimme kaikki yhdessä, kuinka saisimme kuvattua itse toimintaa mahdollisimman läheltä ja tarkasti. Vastaus löytyi Julian isältä, joka hyppäsi Ylen auton puikkoihin. Taija istahti takakonttiin ja niin ajelimme kaikki ympäri ravirataa takaluukku apposen auki. Todella toimiva ratkaisu!

Oli upeaa seurata juoksemista niinkin läheltä, kuin vierellä ajavasta autosta. Julia hymyili koko ajamisen ajan, ja niin tein minäkin. Maru on Julian itsensä kouluttama poni, ja sen kanssa ajaminen on kuulemma erityisen ihanaa. Kun on vuosia tehnyt jonkun kanssa yhteistyötä, kehityksen näkeminen tuntuu erityisen hyvältä. Pystyin todella samaistumaan tuohon tunteeseen, sillä olen itsekin Miran kanssa kulkenut aikamoisen matkan.

Raveista ja kenttäratsastuksesta löysin myös muita yhteisiä piirteitä: vauhdin ja vaaran. Kun kilpailuissa monta hevosta volttaa samaan aikaan ennen lähtöä, on tunnelma Julian mukaan huikea.

Voin vain kuvitella, kun ympärillä volttaavat hevoset puuskuttavat, kaviot pöllyttävät rataa ja ilmassa melkein maistaa makean hien, joka kimaltaa lavoilla. Omat korvat humisevat ja veri pauhaa suonissa. Kaiuttimista lasketaan alaspäin 3, 2, 1, ja viimeisenä ilman leikkaa huuto: aja!

Kun juostaan ryhmässä, kilpailuhengen ja taktikoinnin taidon on oltava kohdallaan. Julialla on ollut poniravikortti 10-vuotiaasta, ja sijoituksia sekä voittoja on kolmessa vuodessa kertynyt mukavasti. Julia kouluttaa ja treenaa itse omat poninsa, vanhempien antaessa neuvoja ja apua. Oli todella innostavaa tavata tavoitteellinen ja motivoitunut urheilija, joka pitää selvästi hyvää huolta hevosistaan.

Ennen lähtöämme Julia yllytti minut kokeilemaan ajamista. Olen ajanut joskus pienen pätkän koppakärryillä, mutta muuten olin täysin ensikertalainen ohjastaja. Suoraan sanoen, olin hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Tyhjä ja valtavan kokoinen ravirata oli pelottavan näköinen: mitä jos hevonen säikähtää? Ei ole mitään mihin pysäyttää!

Ja vaikka pystyin samaistumaan kilpailutilanteen adrenaliinitunteeseen, epäilin jääväni kärryillä ilman väristyksiä. Ratsastuksessa yksi hienoimmista jutuista kun minulle on se, että voin tuntea hevosen liikkeet omassa kehossani. Mitä kärryillä voi tuntea?

No aika paljonkin.

Istahdin kyytiin ja hölköttelimme Marun kanssa raviradan takasuoran, minun nauraessa koko matkan. Vaikka en voinut tuntea hevosen liikkeitä kehossani, saatoin nähdä sen jokaisen eleen ja koko olemuksen. Kärryillä näköaisti oli aivan erilaisessa roolissa, kuin ratsastuksessa jossa puolet hevosesta jää kokonaan silmien ulottumattomiin.

Maru oli todella kiltti, ja hirvittävän herkkä suustaan. Minun tarvitsi tehdä vain pieniä pidätteitä, kun se jo kääntyi haluamaani suuntaan. Ymmärrän todella hyvin, miksi Julia haluaa treenata ja kilpailla sen kanssa.

Ohessa kuvia päivästä, ja tsekatkaa myös Instagramin Ystäväni hevonen –nimimerkki!

Lainaus

Moottoritie on on kuuma

Ronja — Wed, 03 Jul 2013 20:19:38 +0000

Ystäväni hevonen –sarjan kuvaukset ovat hurjassa vauhdissa. Juuri nyt kirjoitan tätä juttu Kuopiosta hotellin sängystä, pitkän ja hevosen tuoksuisen päivän jälkeen.

Eilen ajoimme kuvaajan kanssa Mikkeliin, jossa pääsin istumaan ensi kertaa ravikärryjen kyytiin. 13-vuotias Julia Kiukas on menestynyt poniravikuski, joka kouluttaa omat poninsa raviradoille. Minä sain pidellä ohjista, kun sympaattinen Maru –russi hölkötteli pitkin Mikkelin ravirataa. Fiilis kärryillä antoi vastauksen siihen, miksi Juliakin haluaa ajaa kilpaa.

Tänään vietimme koko päivän Siilin ratsastuskeskuksessa. Ratsastuskoulumestaruuksissa aina menestyvän Siilen opettaja Salla Salkolalta utelin, mikä on tallin menestyksen salaisuus. Sallan kanssa juteltua kävi kyllä selväksi, mikä on tallin rautaisen perusratsastuksen kulmakivi.

Moikkasin myös vanhoja ystäviäni, siskoksia Maijua ja Ellaa, jotka omistavat yhdessä ihanan kouluponi Doran. Tyttöjen kanssa juteltiin, minkälaista on jakaa yksi ihana poni, ja miten siskoa voi tsempata kisaradoilla.

Päivän päätteeksi sain ihastella Pavithra Huttusen ja Hannibalin yhteistyötä. Kaksikko oli palannut ponien kouluPM- kisoista edellisenä päivänä, mutta väläytteli maneesissa osaamistaan kuvausta varten.

Lisää kuvia, ajatuksia ja tunnelmia tulee huomenna. Tässä hieman esimakua!

Lainaus

Ystäväni hevonen -tv-sarja

Ronja — Wed, 26 Jun 2013 19:39:23 +0000

Hevonen on monisatakiloinen, voimakas pakoeläin. Ihminen taas on saalistava, vaarallinen peto.

Miten on mahdollista, että nämä kaksi täysin toisistaan eroavaa olentoa ovat kumppaneita? Hevosen selkää ei ole tehty ihmistä varten, ja silti satoja vuosia sitten, joku nousi selkään, piti kiinni ja pysyi kyydissä. Hevosesta tuli työtoveri, kumppani ja ystävä.

Minä ja Mira olemme olleet pari kuusi vuotta, mutta ystävyytemme ihmetyttää minua edelleen. Hevosen ja ihmisen kumppanuus tuntuu järjettömältä, ja samalla niin itsestäänselvältä ja luonnolliselta asialta. Näistä pohdinnoista syntyi Ylen uusi inserttisarja "Ystäväni hevonen".

Sarjassa pääsen tapaamaan eri hevosihmisiä ympäri Suomea. Mitä sanottavaa hevoskuiskaajalla on hevosen ja ihmisen kommunikaatiosta? Miksi istunta on ratsastuspilatesohjaajalle kaikki kaikessa? Haluaako ravuri todella ravata? Jokaisessa sarjan 14 osassa pohditaan hevosen ja ihmisen välistä suhdetta ja mielessäni myllertävää mysteeriä, miten hevonen ja ihminen voivat olla ystäviä?

Kilparatsastajalla, kengittäjällä ja hevoskasvattajalla voi olla aiheesta erilaiset mielipiteet. Hevosmaailman äärilaidoillakin yksi on silti aina sama, yksi on tärkein: hevonen.

Sarjaa on kuvattu nyt muutaman jakson verran ja olen tavannut mielettömiä tyyppejä sekä tietysti hevosia. On ollut häkellyttävää nähdä, kuinka jokaisen ihmisen silmät syttyvät kun puhe kääntyy siihen omaan hevosystävään. Uskon, että silmistä kimmeltävä rakkaus hevosiin välittyy myös katsojille.

Ystäväni hevonen alkaa 15.8. TV2lla osana koululaisten Galaxi -ohjelmaa. Innoikkaimmat voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, syksyyn ei tarvitse odottaa. Kirjoitan jo kesällä tunnelmia ja ajatuksia kuvauksista tänne blogiin. Tallentakaahan blogi kirjanmerkkeihinne ja tilatkaa uusimmat postaukset sähköpostiin, hevosasiaa tulossa pitkin suvea!

p.s. Olen päässyt sisälle bloggarimaailmaan: onnistuin poistamaan tämän kirjoituksen bittiavaruuteen, ja jouduin tekemään sen uudemman kerran...

Lainaus

Tuulta, hikeä ja maisemia

Anna Tulusto — Mon, 16 Nov 2009 11:04:14 +0000

Valaistus bussissa muuttuu äkkiä. Ikkunan taakse pystytetty kirkas lamppu on kaatunut kovassa tuulessa. Nauhoitamme Kirjamaan lukupiiriä Helsingin Messukeskuksen edustalla syksyllä 2008. Bussin ohi kulkee virtana kirjamessuvieraita. Toimitussihteeri Niina Mäkeläinen nostaa kuvaaja ja valaisija Sakke Kantosalon kanssa kaatuneen lampun pystyyn. Niina jää pitelemään valaisinta. Keskustelu bussin sisällä jatkuu. Jos kääntäisin vähän päätäni, katseemme kohtaisivat Niinan kanssa. Puhumme Maija Vilkkumaan ja Riku Korhosen kanssa siitä, mitä ihmiset surevat Siri Hustvedtin romaanissa Amerikkalainen elegia.

Mennään ajassa taaksepäin, Göteborgiin ja syksyyn 2007. Lukupiiri pidetään Göteborgin kaupunginkirjaston edustalla. Puhumme Susanna Alakosken kirjasta Sikalat. ”Onko tämä tavallinen kertomus lapsuudesta alkoholistiperheessä?” Näen syrjäsilmällä, kun Kirjamaan tekemisessä mukana ollut runoilija Joni Pyysalo pyyhältää lehmuksenvihreä solmio liehuen bussin ohi. (Jonilla on melkein sata solmiota.) ”Loukkasiko Alakosken kirja Ruotsissa asuvia suomalaisia”, kysyn lukupiiriläisiltä. Bussin ikkunan takana on alkaa hiljainen mielenosoitus. Tiibettiläisen munkin kaapuun pukeutunut mies raahaa perässään paksua rautakettinkiä ja Free Tibet -kylttiä. ”Miksi Sikalat sai Ruotsissa yhteiskunnallisen romaanin maineen?”

Syyskuussa 2009 tuulee Raumalla. Lukupiiripaikka on mitä hienoin - Rauman satamassa, tyrskyävän meren äärellä. Kuvaaja Petteri Lappalainen on kiivennyt ohjaaja Tuula Viitaniemen kanssa viereisen viljasiilon katolle, korkealle kuvaamaan satamaa ja bussia lintuperspektiivistä. Tuulan jalat tärisevät pitkään. Puhumme bussissa Herman Melvillen Moby Dickista. Tuuli ravistelee ulkona olevia lamppuja ja välillä joudutaan pitämään taukoja, kun niitä tuetaan ja köytetään. Mutta kun merenkulkuoppilaitoksen opettaja Kirsi Uola ja tuleva merikapteeni Martti Leinonen puhuvat valtavasta valaasta ja samalla hetkellä bussin ikkunan takaa lipuu hiljalleen suuri laiva, tiedän, että juuri tällä paikalla ja tässä hetkessä on syytä puhua tästä kirjasta.

Tuulen riepottelemat lamput bussin ulkopuolella, auringon ja pilvien odottamattomat liikkeet, jotka vaikuttavat valaisuun, yllättävät tapahtumat ikkunan takana, bussin sisätilan kuumuus, joka saa juontajan ja vieraiden meikit leviämään ja hien valumaan kuvaajien silmiin. Lukupiirin nauhoitukset venyvät melkein aina ulkopuolisten seikkojen takia. Mietimme joskus kuvausryhmän kanssa lukupiiriä tehdessä, miksi haluamme tehdä kaiken niin hankalasti. Miksi emme mene steriiliin studioon ja nauhoita keskustelua helposti ja asiallisesti?

Siksi, että paikka, jossa kirjasta puhutaan, luo keskustelulle tunnelmansa ja mielentilansa. Lukupiiripaikat ovat kirjamaalaisten mielenmaisemia. Erääseen Kirjamaan varhaiseen lukupiiriin osallistunut kirjailija Pirjo Hassinen sanoi myös, että oli mukavaa puhua lukemastaan kylki kyljessä toisten kanssa – bussissa on nimittäin myös ahdasta. Kuvaajat istuvat pienillä jakkaroilla hipaisuetäisyydellä lukupiiriläisistä. Lukeminen voi olla hyvin yhteinen kokemus.

Terijoella oli Reidarin vuoro vetää lukupiiriä. Silloin ei kuvattu bussissa, vaan meren rannalla ränsistyneessä huvilassa Villa Golickessa. Reidar, venäjän kääntäjä Jukka Mallinen sekä runoilija Stella Parland puhuivat Stellan isoisän Oscar Parlandin Terijoelle sijoittuvasta romaanista Lumottu tie. Istuin lukupiirin aikana talon yläkerrassa, pienessä kamarissa ja katselin pitsiverhojen läpi tuuliselle Suomenlahdelle. Taas tuulee, ajattelin. Pihalla pihlajaterttu oli kypsyyttään raskas, niin kuin Anna Ahmatova kirjoittaa.

Kirjamaan Terijoki-jakso tulee televisiosta tiistaina 17.11.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus