Blogit - Museot

Päivän sana: yhteisö

Kari Haakana — Thu, 13 Oct 2011 21:45:07 +0000

Jos eilinen käyttäjä-termi tuo mieleen negatiivisia mielikuvia, niin miten pitäisi käsitellä sanaa "yhteisö"? Vähän haisee hippiaatteelta: Kumbayaa lauletaan nuotion loisteessa ja hygienian kanssa on vähän niin ja näin.

Mutta yhteisö on ollut vahvasti pinnalla Web 2.0 Expon puheenvuoroissa. Yksi tapahtuman hauskimmista alustuksista oli Star Wars Uncut -pojektin kehittäneen Casey Pughin puheenvuoro. Jos projekti ei jostain syystä ole tuttu, siihen kannataa ehdottomasti tutustua. Ideana projektissa on jakaa alkuperäinen Star Wars -elokuva 15 sekunnin pätkiin, jotka osallistujat sitten kuvaavat uudestaan haluamallaan tyylillä.

Hauskinta ja ällistyttävintä Star Wars Uncutissa on se, että osallistujat eivät ole saaneet osallistumisestaan mitään konkreettista hyötyä. Päin vastoin, siihen on uhrattu joissakin tapauksissa suuria määriä aikaa ja vaivaa. Ja arkijärjen mukaan työn vaativuuden pitäisi jotenkin korreloida työn vaatiman vaivan suhteen, mutta tässä tapauksessa näin ei ole. Talkoisiin on osallistuttu ilmeisesti siitä syystä, että Star Wars on niin monille osallistujista niin tärkeä. Pughin mielestä projektissa ei olekaan enää kysymys crowdsourcingista vaan community sourcingista.

Toinen esimerkki yhdessä tekemisestä löytyi New Yorkin Brooklynin museosta. Perinteisestä museosta on kymmenessä vuodessa leivottu asiakaskunnaltaan USA:n nuorimpiin kuuluva museo ja yhtenä työvälineenä tässä on käytetty yleisön osallistamista verkossa.

Museon esittelemää aineistoa esitellään valokuvin verkossa ja yleisö voi varustaa kuvia tägein ja myös kommentoida kuvia. Intialaisen kuvataiteen näyttelyä varten yleisölle annettiin mahdollisuus antaa strukturoidumpaa palautetta ja valita suuresta teosmäärästä kiinnostavimpia teoksia. Työhön osallistui tuhansia käyttäjiä, joista suurin osa oli newyorkilaisia.

Yhteisön ei tietenkään tarvitse käsittää tuhansia ihmisiä eikä se tarvitse muodostuakseen virallisia instituutioita. Mainostoimistoveteraani Cindy Gallopin perustaman Ifwerantheworld-palvelun avulla voi muodostaa pieniä, samaa asiaa tekeviä hyväntekeväisyysyhteisöjä. Siis todella pieniä: samaa asiaa saattaa tehdä kaksi ihmistä. Ja tehtävät asiatkin ovat pieniä mikrotekoja, kuten pullotetun veden ostamisen lopettaminen tai tietyn kirjan lukeminen.

Lainaus

Museokortteleista (12.10.)

Mikko — Wed, 27 Oct 2010 07:20:26 +0000

Vajaa kuukausi sitten tein kävelyretken Oulun Korkiasaaren ympäri. Tunnelma oli juhlava: Pikisaarentien piskuiset puutalot paistattelivat poikkeuksellisen lämpimässä syyspäivässä, käsityöliikkeitä siellä täällä, kuvittelin haistavani tervan tuoksuvan. Ooh. Aah. Vähän niinkuin Suomenlinnassa olisi.

Viikkoa myöhemmin kävelimme Elvin kanssa ympäri Rauman puutalokeskustaa upeassa auringonpaisteessa, provosoiden ihastuksen aaltoja toisistamme. Ooh! Aah! Wau! Vitsi, mieletöntä! Ihan ku ois Suomenlinnassa! Ja miten laaja tää alue on! Miksei tällaista ole säästetty Helsingissäkin?

Tosin lukemattomien vaate- ja designliikkeiden suljettua ovensa kaduilla oli - korttelien museohenkeen sopivasti - täysin hiljaista. Kaikkeen vuosien saatossa tallentamaansa nähden nämä nupuliaiset mukulakivet, kuluneet puuaidat ja punamullan väriset sisäpihat tuntuivat nykyään näkevän surullisen vähän elämää.

Tänään tein pitkän kävelylenkin pimeässä, kylmässä ja tuulisessa loppusyksyn illassa ympäri Tampereen keskustaa. Matkan varrelle sattui uudempia ja vanhempia kerrostaloalueita Tammelan torin ympäristössä, läpeensä tägätty kävelysilta yli rautatien, valtava Jugend-tyylinen kivikirkko, Tammerkosken silta ja pieteetillä entisöity tehdasmiljöö, kahdeksankymmentälukua henkivä kerrostalojätti Koskikeskuksen takana, Ratinan stadion, sekä lopulta Vuolteenkadun ränsistyneet varikkorakennukset, joissa tämänpäiväinen vierailukohteemme toimintakeskus Vuoltsukin sijaitsi. Kiertäessäni funkistyyliseksi olettamaani varikkokorttelia, ja jatkaessani siitä ylös rautatien suuntaan alkoi mielessä jyskyttää.

Nostagiset päivätrippailijat hullaantuvat usein ja helposti hyvin hoidetuista puutaloalueista, mukulakivistä ja kujista, jonne omenapuiden oksat lauta-aitojen yli kurkottelevat. Ihastuneiden huokausten jälkeen alkaa valitusvirsi, joka on aina sama: "Miksei meilläpäin ole tällaista, miksi ei meillä ymmärretty säilyttää, miksi sekin piti mennä polttamaan, siis kuinka sääli….". Esimerkiksi Vanhan Rauman liiketilojen määrästä tai Suomenlinnan asemasta Suomen turistikohteiden joukossa voinee myös päätellä, että hoidettujen puutaloalueiden markkina-arvo on ymmärretty varsin hyvin. Patinassa tuoksuu raha.

Mutta jos todella halutaan kaupungin kertovan historiastaan, runoilevan kiviseinän halkeamissa, pitäisi säilyttäminen mielestäni ehdottomasti aloittaa vanhoista teollisuusalueista. Ja säilyttämisellä en tarkoita museokuntoon balsamoimista, vaan elävänä säilyttämistä, hengissä pitämistä. Töhryt seinissä, paikatut ikkunaruudut ja pysyviksi unohtuneet väliaikaisratkaisut kertovat ihmisen ja rakennuksen olevan suhteessa, vaikuttavan toisiinsa. Ne ovat rakennuksen vuosirenkaita: raihnaisen kuoren sisällä ydin voi hyvin.

Tällä Tampereen vanhalla varikkoalueella ainakin Vuoltsun talo on suojeltu, ja hyvä niin. Mutta suojelu koskee vain rakenteita: ei elämää rakennuksen sisällä. Vuosia sitten pienteollisuus jätti keskikaupungin rakennukset nuorten ja työttömien pajatoiminnalle, ja luultavasti siirtyi jonnekin kaupungin laitamille. Kahden vuoden sisällä kulttuuripajat seuraavat perässä - minne, en tiedä - jättäen rakennuksen odottamaan saneerausta liiketoimintaan. Vanhus todennäköisesti meikataan juhlakuntoon, täyteen tällinkiin. Mutta kuinka huolehditaan elämästä sen sisällä?

Lainaus

Tee se itse -miehet

Markku Valta — Wed, 28 Oct 2009 07:45:34 +0000

Keravan taidemuseo järjesti uuden näyttelyn. Siispä lehdissäkin kehuttu näyttely Clues to Human Behavior: Planet Fun Fun on nyt nähty, äijäporukalla.

Siellä sai kokeilla alastonmallista piirtämistä, tosin vain heijastetuista kuvista. Tästä tuli mieleeni, että nyt ollaan oikeilla jäljillä, kun halutaan houkutella miehiä taiteen pariin. Enkä tarkoita nyt alastomia naisia, vaan sitä, että pääsee itse kokeilemaan taiteen tekemistä.

Joidenkin urheilulajien kohdalla on käynyt nimittäin niin, etten ole ymmärtänyt niistä yhtään mitään. Niinpä olenkin pitänyt niiden seuraamista melko turhana touhuna. Nämä lajit ovat olleet lajeja, joita en ole itse harrastanut. Kun lopulta olen kokeillut lajia, niin yksittäinenkin kokeilu on nostanut kiinnostusta ja pitempi harrastaminen on sitten tehnyt minusta myös vannoutuneen penkkiurheilijan lajin suhteen. Kun tiedän mikä lajissa on helppoa ja mikä hankalaa, niin se auttaa ymmärtämään myös lajin hienoutta, sen idean.

Taiteiden vieroksunnassa on nähtävissä tätä lajien hienouksien ymmärtämättömyyttä, kun ei ikinä ole edes ajatuksissa mietitty, mitä tuonkin teoksen tekeminen on vaatinut.

Jos miehiä on saatu mukaan tasa-arvoon, nyppimään kulmakarvoja ja käyttämään jopa ryppyrasvoja, saadaan ne mukaan vaikkapa runonlausuntaankin samalla tavalla. Miehet pitää saada itse kokeilemaan ko. lajia, aluksi vaikka pakottamalla ja lahjomalla, mielellään tarpeeksi nuorina.

Mitä useampi juttua kokeilee, sitä useampi jää koukkuun, sen tietää jokainen markkinamies/nainen. Tämä saa aikaan pioneeriryhmän, joka raivaa tieltään kritiikin, jota tulee kun vanhoja normeja rikotaan. Sitten on edessä pitkä tie, jotta saadaan kriittinen massa ylitettyä ja sen jälkeen tuleekin miesten runonlausunnasta ”siististi viileen cool juttu” ja myöhemmin normi ”jokapojan arkinen juttu”. Helppoa.

Nyt vaan joku toteuttamaan hommaa. Joku muukin kuin minä ja Keravan taidemuseo.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus

Museot ovat pääsääntöisesti ihan kivoja…

Markku Valta — Fri, 16 Oct 2009 06:32:16 +0000

Markku ja äijien kulttuurikuntoklubi vierailivat Vantaan kaupunginmuseon näyttelyssä Tarinamme: Helsingestä Vantaaksi. Näyttely sai Markun pohtimaan museoita miesten näkökulmasta.

Ulkomaiden lähes kaikki turistirysät kiertäneenä olen nähnyt monen moista museota, joissa on vahvasti turisteilta rahat pois -meininki. Kotimaan pikkukuntien moottorisaha-, herätyskello- ja mummon kukkaruukku -museoista ei ole paljon parempaa sanottavaa. Tai ehkä en vain tajua.

Jos miesten halutaan oppivan edes jotain museokäynneistä, niin ehdotan seuraavaa: kun kerrotaan vaikkapa jonkun tehtaan historiasta, voi perustajan henkilöhistorian lisäksi kertoa vaikkapa voimanlähteenä toimineen höyrykoneen tekniset tiedot, siinä olevat hevosvoimat, ym.

Näistä tiedoista keskivertomiehet alkavat tajuta kyseessä olevan ja nykyisen aikakauden eroja ja oloja, koska automaattisesti vertaavat kuulemiaan lukuja nykyisen Nissaninsa koneen vastaaviin. Sellaista tietoa miehet kuuntelevat innokkaammin, kuin esimerkiksi – ”Von Böbel ratsasti tänne 15.9.1767 ja naituaan arkkiherttuan tyttären Camomillan perusti heidän pojanpoikansa tämän tehtaan vuonna ….”

Henkilöhistoriasta kertominen menee äkkiä saippuasarjamaiseksi loruiluksi ja miehet alkavat kahdessa minuutissa miettiä viime viikon kalpa–jokerit-pelin ratkaisuhetkiä.

Oppaana museossa voi ihan hyvin toimia nainen tai mies. Naiselle on aina plussaa jos on nätti, mutta liian kaunis vie huomion muualle kuin museotavaroihin sekä tunnetusti pysäyttää miesten aivotoiminnan.

Vanhoja kolikoita ja saviruukun palasia on joka museossa, pitääkö niistä kaikista olla oikeasti kiinnostunut? Puhumattakaan niistä kivensirusista jotka sitten oikeasti ovat muka kampakeraamisenkauden aikaisia nuolen kärkiä?

Kirjallisuutemme klassikoihin kuuluvassa Alastalon salissa on 6. luku nimeltään ”Luku jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan”. Museot voisivat ottaa oppia ja perustaa osastoja joihin tulisi tuon tyyppinen toteamus ovelle. ”Osasto jonka voit ihan hyvin ohittaakin”. Sitten täytettäisiin ne kipon palasilla ja puulusikoilla, joita kaikki kotiseutumuseot ovat pullollaan. Onhan nykyään tupakka-askeissakin varoitustarrat.

Opastuksessa värikäs kielenkäyttö ei ole pahasta, huumoria unohtamatta. Pääpaino oppaalla ja museolla on kuitenkin oltava asiansa hallinnassa. Kun kuuntelee asiantuntevaa tekstiä, josta kertoja on itsekin innostunut, saa lähes kenet tahansa kiinnostumaan, lähes mistä tahansa aiheesta.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus