Blogit - maaseutu

Maalaiskoiran virka muuttuu

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:08:16 +0000

Paavo-collie on paimenkoira. Se yritti kyllä paimentaa aidan yli karkaavia nuoria lampaita, mutta lopulta lampaat jahtasivat sitä. Paavo onkin enemmän kuin rotutoverinsa Lassie muinaisessa TV-sarjassa. Se paimentaa ja suojelee perheen lapsia.

Saavuttuani Ahdin tilalle Sastamalan Lantulaan Paavo-koira oli heti paikalla, kun tervehdin lapsia. Myöhemmin navetan nurkalla kyselin lapsilta tilan eläimistä. Paavo oli tarkkana ja änkesi lasten ja mikrofonin väliin. Vielä kun katselimme yhdessä pihasta löytyneitä kiviä, Paavo arvioi väliintulon parhaaksi. Lempeä mutta määrätietoinen viesti kuuluu: vieras pysyköön kauempana lapsista.

Kierrellessäni ohjelmanteossa kyliä eri puolilla Suomea tapaan lukuisia koiria. Ei nyt joka talossa, mutta ilman muuta suurimmassa osassa niistä, joissa olen käynyt, asuu koira tai koiria. Moni niistä käyskentelee Paavon tapaan vapaana pihamaalla.

Valtavan kokoinen landseer Reino haukkuu kumeasti tulijat Hannusen taiteilijaperheen kodin, vanhan sähkölaitoksen pihalla Riihossa Keuruulla. Muut perheen yhdeksän koiraa ovat pikkuruisia Reinoon verrattuina.

Pystykorvainen Tuikku on saanut kutsumanimensä isäntänsä elinkeinon parista. Se elelee Saimaan rannalla Piojärvellä pontikkatehtaana palvelevan vanhan navetan liepeillä vapaana, kuten sen kumppanikin, eläkepäiviä viettävä islanninhevonen. Samalla kylällä asuvat Kutvosen koirat Hevi ja Rokki osaavat itse avata kotinsa takaoven ja luikkia ulos, jos siellä tapahtuu jotain kiinnostavaa.

Kehä III:n tuntumassa Kirkkonummen Luomassa koirat elävät kaupunkimaisemmin ja kulkevat kytkettyinä. Kotona töitä tekevä Virpi Haavisto saa kaivatun tauon aherrukseensa, kun aivan hiljaa ja kiltisti keittiössä odottava noutaja Charlie vie talutushihnan toisessa päässä Virpin lenkille. Hjördis Nymanin terrieri Alice on tullut kennelistä Ruotsista asti ja hyppää sohvalle istuutuvan emäntänsä syliin.

Koiran asema maaseudulla on muuttunut. Kun se ennen toimitti virkaansa tilalla siinä kuin muukin työväki, nyt siitä on tullut perheenjäsen.

Lainaus

Euroopan syrjäkylät

Anna Tulusto — Mon, 02 Nov 2009 10:45:48 +0000

Ilmajoen Koskenkorvan kylässä on vanha saha. Sahan vieressä on kirjailija Jaska Filppulan lapsuudenkoti. Sen ovi on suljettu munalukolla ja ikkunoihin on naulattu laudat. Syksyn käpristämät horsmat valtaavat pihaa. Puhumme vähän yli nelikymppisen Filppulan kanssa hänen lapsuudestaan ja siitä, ettei näihin vanhoihin paikkoihin ole aina helppoa palata. Hylättyihin taloihin, autioille pihoille. Jostain pyöräilee paikalle siniseen tuulipukuun pukeutunut vanhempi nainen. Hän ajoi linja-autoa Koskenkorvalla silloin, kun Jaska Filppula oli vielä koulupoika. Nyt hän pyöräilee toisinaan Filppulan entisen kotitalon pihan kautta ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa. Tapaaminen on lämmin, puhutaan yhteisistä tutuista. Etelä-Pohjanmaalta palattuani, menin Helsingin Töölöön, Korjaamolle konserttiin, jossa Kalle ja Jussi Chydenius esittivät isänsä Kajn lauluja, joita he olivat sovittaneet uudelleen. Korjaamon yleisössä oli Jussin ja Kallen sekä Kajn sukupolvea. Nauroimme päivänpolitiikan järjettömyydelle ja puhuimme elokuvista ja kirjoista. Tilasimme ranskalaista punaviiniä ja puhuimme uusista teatteriesityksistä. Ihastelimme Korjaamon hienoa uudelleenkäyttöä. Osa meistä oli syntyperäisiä helsinkiläisiä (oma sukupolveni), osa (suuret ikäluokat) oli tullut tänne 1960-luvun lopulla muualta: Pielavedeltä, Lemiltä, Sotkamosta, Kuusankoskelta, Karvialta. Joku ehkä Koskenkorvan hiljaisesta kylästä Ilmajoelta. Konsertin puolivälissä esitettiin laulu Euroopan syrjäkylät. Teksti on Lauri Siparin. ”Euroopan syrjäkylät / ovat jo tyhjentyneet Vain vanhukset ovat jääneet / pihapoluille astelemaan kohta vanhoihin hautuumaihin / heistä viimeiset siunataan Silloin on enää korpi / ja muistot himmenevät pihoilla nokkoset kukkii / ja pellot metsittyvät.” Juuri niin kuin Koskenkorvan kylässä, mietin. Olemme kuvanneet Kirjamaata syksystä 2007, yli neljäkymmentä jaksoa. Olemme käyneet Suomen ”suurkaupungeissa”, Ruotsissakin, mutta myös tyhjentyvissä kylissä Kainuussa, Lapissa ja Keski-Suomessa. Kun kirjava bussimme ajaa pitkin suomalaista maisemaa tietää, että teitämme ympäröi monta Euroopan syrjäkylää. Vaikka tyhjenevät kylät aiheuttavat haikeutta, olen myös kiitollinen ja ylpeäkin siitä, että saan olla mukana taltioimassa suomalaista maisemaa. Se kun muuttuu koko ajan. Etelä-Pohjanmaalla Kirjamaan kuvaaja Petteri Lappalainen taltioi myös lakeuden hienoja latoja. Maisema näyttää ikuiselta, mutta sitä se ei – valitettavasti – ole. Kuvasimme uutta Kirjamaa-jaksoa Etelä-Pohjanmaalla lokakuun alkupuolella. Televisiosta se tulee ulos ensi kerran tiistaina 1.12.

Lainaus

Läpi tuulen ja lörtsin – tunteella

Jaana Semeri — Thu, 29 Oct 2009 12:03:01 +0000

Loska on viroksi lörts. Sattuvasti ilmaistu. Savolaiset, oliko niin, että erityisesti kuopijolaiset kutsuvat sitä lerpukkaa, ohutta piiraastaan lörtsyksi? Jotenkin on looginen tämä sanojen kaimuus.

Lörtsiä tuli tässä mennäpäivänä taivaan täydeltä. Me suomalaiset intensiivit otimme asian ihan rauhallisesti, mutta muut olivat kauhuissaan. Lunta! Kylmä! Ei meillä ennen tammikuuta!

Me yritimme siihen väliin, että nyt ei sentään tuule hirveästi – hirmsalt – ja on muutenkin vielä aika valoisaa. Ei. Keski-Eurooppa, Australia ja Yhdysvallat olivat poissa järjestyksen kourista jouduttuaan rämpimään yhden senttimetrin syvyisessä loskassa virontunnille...

Jenkkipoika Christiania kävi kyllä sääliksi. Hän oli edellispäivänä hankkinut nastat melkein valkoiset lenkkarit ja nyt oli tekemistä, etteivät ne menneet heti ihan entisiksi. Christian oli maksanut niistä paljon huolimatta siitä, että paikallisella Stokkalla oli paikalliset hullutpäivät eli osturalli. Ja sitten hän oli vielä rakastunut ja kun ne uudet kengät piti päästä näyttämään armaalle.

Joka tapauksessa lörts sai aikaan sen, että sydänsyksy on takana – sügise hooaeg on läbi.

Vähan aikaisemmin, kuulaana syyspäivänä, vierailin Riston ja Seijan luona Varnjan kylässä, Peipsi-järven rannalla. Varnja on vanhauskoisten ortodoksien nauhakylä eli kylänraitin molemmin puolin pitkulaiseksi rakentunut yhteisö, joka on täynnä mummoja ja sipuleita ja talvisin latvialaisia kalastajia.

Risto on ollut onnekas. Hän sai haltuunsa ihanan – no vaivalla ihanaksi laitetun – tiilitalon aivan kuin sallimuksen johdattamana. Ja siellä he nyt ovat, suomalaiset, keskellä lähes ummikkovenäläistä asujaimistoa. Mummot myyvät sipuleitaan, muiluttavat kalamafialta kalaa, tekevät pirukaid – ja pitävät jöötä. Suomalaiset tuovat heille kaupasta sokerit ja kahvit ja kuljettavat joskus autolla sairaalaan tai kaupunkiin.

Menneen ajan tuntu ihastutti. Lihakauppias palasti pakun ovelta sianruhoa mummoille ja koerad haukkuivat raitilla. Valtalinjan ortodoksinen kirkko lahosi käyttämättömänä paikalleen samalla kun naisiakin puhujiksi kelpuuttava vanhauskoisten pyhättö kimmelsi aarrekammion lailla.

Paikkaan sopi käsite stiilipuhas pisarakiskuja, takuuvarma ja tyylikäs itkettäjä, jollaiseksi paikallinen tv-lehti mainitsi tässä taannoin erään elokuvan.

Stiilipuhas pisarakiskuja! Ihan mahtava ilmaus. Pateettinen sieluni herkeää lähes kyyneliin tämän kielen ja omamme yhteneväisyyksiä tarkastellessa. Kyllä ne kyyneleet olivat lähellä koepalautuksen jälkeenkin, ei sen puoleen, mutta muista syistä...

Kovasti siis lohdutti, kun intensiiviryhmämme tšekit kertoivat, että heillä on venäjän kielen kanssa samanlaista kuin meillä viron. Että jotkut sentään tietävät, miltä tuntuu, kun sukulaiskieli kuulostaa niin helpolta ja on niin vaikeaa...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus