Blogit - väkivalta

Minä en halua olla hevosta lyövä ihminen

Ronja — Sun, 29 Jun 2014 16:07:58 +0000

Olen aina ollut tulisieluinen. Innostun nopeasti, ja reagoin asioihin välittömästi. En harkitse, vaan toimin vahvasti intuitioni sanelemana. Reaktiokykyni ja temperamenttini ovat parhaita piirteitä minussa, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hermostun helposti. Kiihdyn sekunnin sadasosassa ja ehdin toimia ennen ensimmäistäkään ajatusta. Joskus se tarkoittaa suusta sihahtavaa kirosanaa, joskus heilahtavaa kättä.

Niin.

Käsi nousee, ja se läimäyttää hevosta.

En varmastikaan ole ainoa hevosihminen, joka on joskus läpsäyttänyt levotonta, toikkaroivaa tai huonotapaista hevosta. En puhu nyt ylettömästä raipalla hutkimisesta, vaan siitä läimäytyksestä joka lähtee kädestä ennen kuin sen tarkoitusta ehtii arvioida.

Joskus läimäytykseen on ehkä ollut aihetta, uhkaavan vaaratilanteen takia. Mutta liian usein kyse on ollut äkkipikaisuudesta, levottomuudesta ja typeryydestä. Minun typeryydestäni.

Jouduin asian kanssa kasvokkain, kun sain Miran. Mira kun kantoi minulle tullessaan lempinimeä Säikky, ja oli järkyttävän epäluuloinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun se hermostuksissaan säpsähti, pyrähti tai kavahti takajaloilleen, minun läimäytykseni sai sen täysin tolaltaan.

Mira ei yksinkertaisesti sietänyt kuumaverisyyttäni. Jos minä kiehahdin, hevosella keitti yli. Mira oli kuin peili, jonka reaktiot olivat suoria heijastuksia käytöksestäni. Ja mitä se minun käytökseni oli? Aggressiivista. Ajattelematonta.

Oli pakko katsoa peiliin. En halunnut olla hevosta lyövä ihminen, en missään tilanteessa. Ymmärsin, että minun on itse kannettava vastuuta toimistani. Vaikka luonteeseeni kuuluu äkkipikaisuus, en voinut verhoutua sen taakse ja oikeuttaa sillä ajattelematonta käytöstäni.

Nykyään Mira luottaa minuun kaikissa tilanteissa. Se seuraisi minua läpi harmaan kiven, koska se tietää minun olevan luotettava ystävä. Ystävä joka ei lyö, huuda tai raivoa.

Uskomatonta, mitä hevoset voivat opettaa, jos uskaltaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Lähi-idän väkivalta heijastuu lasten käytöksessä

Milla Kontkanen — Tue, 21 Aug 2012 09:38:13 +0000

Lähi-idän etnis-poliittinen väkivalta lisää väkivaltaa perheissä, kouluissa ja yhteisöissä. Tämä puolestaan kasvattaa lasten aggressiivista käyttäytymistä. Näin paljastuu amerikkalaisten vetämästä kansainvälisestä tutkimuksesta.

Tutkimuksessa haastateltiin 1500 Lähi-idässä asuvaa lasta ja heidän vanhempiaan kolmeen otteeseen vuoden välein. Mukana oli tasapuolisesti Palestiinassa asuvia arabiperheitä, Israelin juutalaisperheitä ja Israelissa asuvia arabiperheitä. Tutkimuksen alkaessa yksi kolmannes lapsista oli kahdeksanvuotiaita, toinen kolmannes 11-vuotiaita, ja loput olivat 14-vuotiaita.

Lapset ja vanhemmat kertoivat lasten käyttäytymisestä sekä lasten todistamasta tai kokemasta väkivallasta, olipa kyse perhe-, koulu-, asuinalue- tai etnis-poliittisesta väkivallasta. Etnis-poliittisen väkivallan kokemuksiin luettiin mukaan sukulaisen tai perhetutun menetys tai loukkaantuminen väkivaltaisuuksissa sekä turvatarkastusten tai niiden uhan kokeminen. Osa lapsista oli myös nähnyt kidutusta tai kaappauksen.

Tutkimuksen mukaan Lähi-idän poliittinen tilanne lisäsi lasten aggressiivisuutta. Sama tapahtumasarja havaittiin kaikissa kolmessa etnisessä ryhmässä, joita tutkimuksessa tarkasteltiin. Palestiinalaiset lapset olivat kuitenkin suurimmassa riskissä kokea väkivaltaa. He myös käyttäytyivät lapsista aggressiivisimmin. Pojilla oli tyttöjä suurempi riski nähdä tai kokea väkivaltaa ja käyttäytyä aggressiivisesti. Nuoremmat lapset olivat kaikkein herkimpiä väkivallan vaikutukselle.

Tutkimuksesta kerrotaan Child Development -julkaisussa ja siitä voi lukea lisää Science Codexin sivuilta.

Lainaus

Tuksu ja Arto: voisiko tätä kukaan keksiä?

Jukka Lindfors — Wed, 09 Mar 2011 12:09:06 +0000

Tunnustan: olen jäänyt pahaan Tuksu-koukkuun. Häntä koskevien uutisten ja videoiden seuraaminen hävettää ja nolottaa. Samalla tämä materiaali on kuitenkin niin perin juurin ällistyttävää, että ihan pakko on purkautua näin julkisesti.

Kaikki alkoi TV5:n dokumentista Tuksu menee naimisiin. Kun reportaasi Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin lappilaisista ”satuhäistä” tuli ensi kerran tv:stä, en voinut katsella sitä kuin muutaman minuutin ajan. Tuntui yksinkertaisesti epäeettiseltä tapittaa selvästi tasapainottomien ja puolittain syyntakeettomassa tilassa olevien ihmisten sotkuista sekoilua, jonka naturalistinen taltiointi oli koko mediaprojektin ylin päämäärä.

Netistä osui silmiin otsikoita kännisestä sulhasesta, joka leipoi satumorsianta lättyyn jo hääyönä. Molemminpuolinen sanapuukottelu ja häiriökäytös jatkui koko riemuviikon ajan. Viimein tuore nuorikko kuljetettiin putkan pahnoille hänen mojautettuaan sulhoaan päähän juomalasilla. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä aika tavanomaista, sehän oli tuttua Matin/Mervin tai BB-Antin/BB-Hennan (Tuksun bestiksiä muuten) parisuhderaporteista ja miksei myös ihan tavallisten mattimeikäläisten juhlasta tai arjesta.

Se, missä kohtaa minulla naksahti jokin, oli otsikko: ”Arto söi koiranruuat, repi tukasta ja aneli armoa.” Ajattelin, että tämä on huippu. Että kukaan, ainakaan kukaan teatteri-ihminen, ei voisi keksiä tämmöistä.

Koska olen tuksuismin alalla vasta noviisi, en ollut etukäteen perillä Länsmanin taustasta. Tutkimuksissani huomasin, että eri lähteissä häntä tituleerattiin vaihtoehtoisesti ”lappilaiseksi liikemieheksi” ja ”puolityöttömäksi ivalolaisen K-kaupan yleismieheksi”. Kummin vain, Tukiainen itse on kuvannut sulhoaan ”persaukisimmaksi mieheksi, jonka olen koskaan tavannut”.

Tältä pohjalta näyteltiin merkillinen sosiodraama muutama päivä ennen vihkimistä. Oltiin siis valmistautumassa Seiska-lehden maksamiin luksushäihin, joihin kuskataan väkeä lentoteitse ympäri Suomea. Edes kaikilla morsiusneidoilla ei ole varaa saapua paikalle. Tuleva sulhanen on ilman rahaa ja nälissään. Ja kun Tuksu lähtee asioille, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ahmii salaa suuhunsa Nassu-hauvalle varatut koiranmuonat - viihdeuutisten mukaan ”ison ruokasäkin” ja sen lisäksi ”erilaisia valmiita koiranruokasekoituksia”. Ei ole uutinen, jos koira puree miestä, mutta se on, jos mies puree Nassun sertit.

Tämä on niin merkillistä, että sen voisi toisaalta kuvitellakin vain romaaniin tai elokuvaan. Onkohan Chaplinilla joku pätkä, jossa nälkäinen kulkuri pihistää emännän lellikkikoiralta makupalan? Jos ei ole, voisi olla.

Koira onkin tämän parisuhteen keskeinen olento, tai oikeastaan kyseessä taitaa ollakin triangelidraama. Syksyllä, kun Johanna oli Rovaniemellä esiintymässä erotiikkamessuilla, hän lähetti Länsmanin noutamaan Nassun Helsingistä lentokoneella, jotta ”hän (so. Nassu - JL) pääsee myös näkemään Lappia ja matkustelemaan”. Piski pääsikin Tuksun seuraksi ”neljän tähden hotellista” varattuun sviittiin, kun taas Arto-raukka oli ”niin persaukinen, ettei hänellä ollut varaa tähän sviittiin, joten hän lähti jonkun kaverinsa kyydissä takaisin Ivaloon”.

Tämähän on klassinen pila-aihe: nousukashupakko tai rikas konsulinrouva, jonka hissukka miesseuralainen alennetaan roudaamaan ja kampaamaan Fifi-puudelia. Eri variaatioina sitä on toteutettu pilakuvissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, vaikkei yhtään hyvää esimerkkiä juuri nyt tulekaan nimeltä mieleen. Ei ehkä kauhea ihme, että Arto on mielellään kännissä ja kanttuvei.

Seiskan ”uutisvideo”, jossa Tukiainen selvitti putkayötä edeltäneen illan sekavia tapahtumia, jotenkin kiteyttää koko paletin. Tuksun puhuessa, tai pikemminkin juontaessa – hän selostaa oman elämänsä käänteitä mikrofoniin kuin ”telkkaria” leikkivä lapsi – vielä jälkikänneissä marinoituva Länsman kiehnää ja nuoleksii hänen kyljessään kuin ihmisrakas koira, ja Johanna puhuukin hänestä kuin älyttömästä luontokappaleesta: Turre sitä, Turre tätä, Turre on ollut tuhma, Turre on vähän tollanen alkuasukasmainen tyyppi, Turre siis näytteli vaik mitä, ei Turrella mitään tikkejä oo, Turre ansaitsikin sen. Puhuttelun kohde solkkaa jotain väliin mitään ymmärtämättä. Jos häntä kohdellaan kuin koiraa, miksei hän siis voisi syödä koiranruokaakin?

Säälittävämpi kuin Arto on tietenkin Nassu-koira, joka Johannan putkareissun ajaksi jäi hotellihuoneeseen aivan ypöyksin (Arto kun oli remontoimassa veristä päätään ensiapuasemalla). Muutenkin Tuksu haluaa korjata sen väärinkäsityksen, että ruman vekin kaaliinsa saanut Länsman mukamas olisi tässä joku uhri. Jo ennen kuin edes mennään siihen sivuseikkaan, mitä hän muka miehelle teki, tämä Liberacen perillinen nostaa olennaisimman todistusaineiston kameran nähtäväksi: ”Täs on mun rakennekynnet, jotka Arto on hajottanut, ja nää on KALLIIT nää kynnet… Et kiitos vaan Arto!”

Myös rakennekynnet kuuluvat hämmentävästi tämän maratondraaman toistuviin aihelmiin. Johanna esittelee kynsiään häädokumentissaan, ja ne on muistettu mainita aikaisemmissakin Tuksu-stooreissa. Seiskan mukaan ne olivat myös hääkekkerien pahimpia sijaiskärsijöitä. ”Kynteni katkesivat, kun Arto riepotteli minua hääyönä”, morsian valitti lehden jälkiartikkelissa. Se, että Seiskan tutkiva journalisti osoitti valokuvin kahden kynnen katkenneen jo ennen hääyötä, vain alleviivaa rakennekynsien painoarvoa. Rakennekynnet ovat tytön paras ystävä.

Kollegaan oli em. videossa tehnyt pysäyttävän vaikutuksen Tukiaisen puun takaa tullut kommentti, varoittamatta naistutkimuksen jargoniin koukkaava analyysi Arton itkemisestä (”Se oli ensin kauheen suloista, mutta nyt mä oon huomannut et se on vallankäytön väline”), ja hän muistutti myös koko Tuksu-ilmiön yliluonnollisesta ulottuvuudesta (”Demonit vaativat Juliaa tekemään ruokaa", Tukiainen kertoi kokemuksistaan siskonsa kanssa Hymyssä ja selitti, lehden mukaan, "Julian alkaneen peloissaan paistaa pakastepizzaa yön pikkutunneilla”). Tähän täytyy tietysti lisätä kerta kerralta kohtuuttomampiin järjettömyyksiin yltävä ulkoasuvarustelu, joka häävideoissa huipentui dadaistiseen näkymään: Johannan naamasta erottuu vain valtavan kokoinen, pinkki huulikiilleympyrä ja puolet naamasta peittävät mustat irtoripset.

Kaikki on niin mielikuvituksellista ja mieletöntä, että jotkut ovat jo ehättäneet aprikoida, onko kaiken takana sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja, vaikkapa Pasilan Atte Järvinen. Oma kirjallinen mielleyhtymäni olisi ennemminkin Jouko Turkka, jonka Aiheita-kirja (1982) on täynnä vastaavanlaisia groteskeja tarina-aihioita. Kuten:

Mies myy metsänsä ja maansa, kun morsian jättää. Kirkonkylän entinen paraatilausuja ja naisvoimistelija on palannut Linnanmäelle merenneidoksi. Mies kuorituttaa piskuisen peltoläntin mullat rekan lavalle ja lähtee hakemaan naistaan Helsingistä. Hän saa rahaa myymällä kuormasta multaa rikkaalle amerikansuomalaiselle. Linnanmäellä mies heittää koko päivän morsiantaan hyllyltä veteen puhumatta sanaakaan, alkaa sitten änkyttää asiaansa ja näyttää lopulta rekkalastinsa. Jään tänne, ellet palaa maalle. ”Morsian heltyy mutta vaatii saada hyvästellä kaikki tuttavansa. Hän löytää aina jotain joka viivyttää, hän ei voi jättää kaikkea tätä! Joka nyt, kun se pitäisi jättää, on ihanaa!” Viimein mies lyö muuttokuormassa olevalla kukkaruukulla naiselta etuhampaat pois. Nyt nainen on vapaa lähtemään. Suuressa maailmassa ei kehtaa enää naamaansa näyttää, ja maalla hampaiden puute ei haittaa työkykyä.

Turkka tuskitteli Aiheissaan suomalaisen teatterin ja elokuvan kyvyttömyyttä kuvata elämää ja maailmaa. Pari hyvää esimerkkiä liippaa läheltä puheena olevaa tapausta: ”Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus, mutta väitä tätä vakavasti jollekin.”

Mikäli Tuksun tarina ylipäänsä on käsikirjoitettu, se ei voi olla sitä ainakaan loppuun asti. Se johtuu miespääosan esittäjästä. Sillä jos joku olisi suunnitellut Johannalle miesystävän, olisiko tuloksena ollut nimenomaan Arto Länsman? Eikö hän ole rooliinsa kaikin puolin mahdollisimman epätodennäköinen hahmo, niin sisäiseltä kuin ulkoiselta habitukseltaan? Arto on kuin epävakaa risteilyohjus, joka saattaa milloin tahansa poiketa reitiltään ja alkaa kylvää sanoinkuvaamatonta tuhoa ympäristössään.

Tukiainen luonnehti siippaansa jossain määreellä ”rahaton seksipukkini”. Kollegani määritelmä on pelottavampi: ”Arto on ladattu ase.”

”Tuksun ja Arton avioliitto” päihittää joka tapauksessa kevyesti kaikki tähänastiset yritykset luoda päivittäistä draamasarjaa televisioon tai nettiin. Teatteriin tätä tarinaa ei voisi ajatellakaan. Aikakauslehti on jatkuvasti vaihtuviin käänteisiin liian hidas, ja iltapäivälehdestäkin puuttuu liikkuva kuva ja ääni. Netissä alati uusia Tuksu-videoita pyörittävä Seiska-tv on sille juuri ihanteellinen ja ehkä ainoa pätevä formaatti. Tukiainen voi olla kokonaisen mediavallankumouksen papitar.

Kiitokset Pekka Laineelle ja Harto Hänniselle inspiroivasta Tuksu-keskustelutuokiosta.

ELÄVÄ ARKISTO -TV: Johanna Tukiainen ja seurustelun vaikeus

ELÄVÄ ARKISTO -TV: 200 tekstiviestin nainen

KUUNTELE: Turkka ja von Bagh keskustelevat Chaplinista

KATSO: Turkka opettaa havannoimaan arkipäivää

Lainaus

Tiikerijahti jatkuu Yhdysvalloissa

Maarit Roiha — Thu, 10 Dec 2009 07:43:07 +0000

Tiger Woodsin naisseikkailut ovat hallinneet yhdysvaltalaismediaa viimeiset pari viikkoa. Mieheen on tätä kirjoitettaessa yhdistetty jo kymmenkunta vierasta naista. Tapahtumien kiinnostavuutta lisäävät mehevät sivujuonteet Woodsin vaimon mahdollisesta väkivaltaisesta käyttäytymisestä kolariyönä miehen anopin sairaalaan joutumiseen.

Asian saama suunnaton mediahuomio laittaa kysymään, mikä tekee Woodsista niin äärettömän kiinnostavan. Epäilemättä ainakin hänen ylivoimaisuutensa golfkentillä, ehdoton pyrkimyksensä suojella yksityisyyttään, ihonvärinsä sekä kuvankaunis, vaalea vaimonsa. Mielenkiintoa lisää myös suuri ristiriita nykytilanteen ja suuren yleisön aiempien käsitysten välillä. Mielikuva arvomaailmaltaan esimerkillisestä urheilijasta ja kiiltokuvapojasta romuttui kerralla naisseikkailujen paljastuttua, ja maineen edes osittainen pelastaminen maksanee Woodsille miljoonia dollareita. Sponsorit eivät negatiivista julkisuutta mukisematta niele, joten skandaali tuntunee Woodsin mainoksista ja vastaavista saamissa tuloissa. Mahdollinen rahareikä on myös Woodsiin yhdistettyjen naisten hiljaisena pitäminen ja vaimon avioetujen parantaminen. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että pettämisestä ei ole ainakaan toistaiseksi esitetty vedenpitäviä todisteita.

Woods vaikuttaa naiskuvioissaan jos ei suorastaan tyhmältä, niin ainakin melko yksinkertaiselta. Moni pettää, mutta tekee sen niin, ettei jää kiinni. Woodsin kaliiperiä olevan julkkiksen luulisi ymmärtävän olla mahdollisissa pettämisissäänkin tavallisia ihmisiä tarkempi. Lankeaminen ennakoitavasti julkisuudenkipeisiin, luokattomiin pyrkyreihin osoittaa yksinkertaisuuden lisäksi myös huonoa makua. Woods tarjosi virityksilleen helpon tavan päästä julkisuuteen ja tehdä helppoa rahaa. En ihmettelisi yhtään, jos Woodsin naisista fyysisesti edustavin raivaisi tiensä esimerkiksi Playboyhin tai emännöisi pian omaa talkshowta. Naiset ottivat tilaisuudesta vaarin, oli se sitten väärin tai ei.

(Kuva: EPA/Justin Lane)

Myös Woodsin ihonväri on nostettu pettämiskohun myötä esille. Yhdysvaltain golfkentillä ei ole totuttu näkemään mustia pelaajia, ja jo se on tehnyt Woodsista harvinaisen lajissaan. Woods luokitellaan Yhdysvalloissa yleensä mustaksi, vaikka hänen äitinsä on aasialaista syntyperää. Yhdysvaltain mustien yhteisöstä on kuulunut kohun myötä aiempaa enemmän Woodsin vastaisia soraääniä, ja mies on menettänyt luottamustaan mustien keskuudessa.

Yhtälössä tumma mies ja kuvankaunis blondi on siinäkin aina jotain tavattoman kiehtovaa. Woodsin ruotsalaisvaimo Elin Nordegren tunnetaan paitsi kauniina naisena, myös miehensä tavoin yksityisyyttään tarkoin varjelevana henkilönä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisilla keskustelupalstoilla moni pitää aivan käsittämättömänä sitä, että kukaan haluaa pettää Elin Nordegrenin kaltaista naista. Pettäminen olisi kai jotenkin helpompi ymmärtää jos vaimo olisi ruma pirttihirmu.

On mielestäni kummallista, että yhdysvaltalaismedia on kiinnittänyt vain vähän huomiota rouva Woodsin mahdolliseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen miehensä auto-onnettomuusyönä. Moni uskoo Woodsin paenneen golfmailaa aseenaan käyttänyttä vaimoaan ennen omassa pihassa sattunutta kolaria. Jos Woodsin vaimo olisi löydetty pihalta tajuttomuuden rajoilla ja ruhjeita saaneena, olisi syyttävä sormi osoittanut oitis herra Woodsiin. Media hyväksyy naisilta jostain syystä väkivaltaisempaa käyttäytymistä kuin miehiltä.

Woodsien mediajahti jatkunee vielä tovin. Monen mielestä herra Woodsin pitäisi nyt viimeistään tulla julkisuuteen ja kertoa itse, miten asiat oikeasti ovat. Mielestäni Woodsit eivät ole selityksiä velkaa suurelle yleisölle, onhan kyse puhtaasti yksityiselämän asioista. Medialogiikka ei vain valitettavasti toimi niin, vaan sekä syylliset että syyttömät halutaan tilille kaikin mahdollisin keinoin.

Angelina Jolie, Brad Pitt ja Jennifer Aniston eivät ole Woodsien saamasta huomiosta välttämättä kovinkaan pahoillaan. Woodsin pettämiskohu on nimittäin jättänyt lähes tyystin varjoonsa Brangelinan ja Anistonin väitetyn, lähes päivittäin Yhdysvaltojen juorumediassa muotoaan muuttavan kolmiodraaman.

Lainaus