Kuka omistaa maailmanlopun?

Ville Matilainen — Thu, 20 Dec 2012 09:07:33 +0000

Joulukuun 21. päivä on perjantai. Tuolle päivälle tuntuu riittävän ohjelmaa.

Aikaa täytyy varata ainakin neljäsluokkalaisen joulutodistuksen ylistämiselle ja päiväkoti-ikäisen tanssikoulun avoimien ovien päivälle. Päivää pitäisi buukata myös sille iänikuiselle perjantaille (huutomerkeillä tai ei) ja ehtiä juomaan vielä yhdet pikkujoulut kiellon päälle. Pakko on kuulemma myös lähteä viimeiselle, kunnon joulushoppailukierrokselle (tähän kauhunhuutomerkkejä). Kaiken tämän lisäksi aikaa pitäisi vielä riittää tuntemamme maailman loppumiselle. Varmaa on, että päivästäni tulee ainakin kovin, kovin ärsyttävä.

Kalenteri täynnä siis, eikä siinä mitään. Jokavuotinen riesa. Päivyri täyttyy aina kohti loppuaan. Länsimaisena miehenä, kalenterin täyttyessä ei hätä ole juuri minkään näköinen. Ketään ei ihmetytä jos päivyrissäni ei ole tilaa millekään tai kenellekään. Sehän on sitä elämää.

Mutta kappas, mitä tapahtuu, kun yksi muinainen kalenteri ottaa, täyttyy ja päättyy eräällä keskiamerikkalaisella intiaaniheimolla? Tämähän on suorastaan maailmanloppu!

Katso Elävässä arkistossa: Mayat eivät ennustaneetkaan maailmanloppua vuodeksi 2012

Lehtiotsikoita, vitsejä, jopa kirjoja, mutta ainakin turhanpäiväisiä blogeja sekä ironista naureskelua. Jumalauta, aiheesta tehtiin sen keveyttä korostava, huono leffa jo kolme vuotta sitten! Kas kun ei toimintafiguureita.

Kysymys koko maailmanloppupälpätyksen takana on: Miksi juuri tämä perjantai on saanut näin ison huomioarvon? Miksi joidenkin mayojen tulkittu, oletettu ja virheelliseksikin todistettu muka-ennustus on saanut ainakin koko länsimaailman näin intoilemaan? Eiväthän näiden mayjojen puheet ole länsimaalaisia aiemminkaan kiinnostaneet, alkaen aina 1500-luvun ensikohtaamisista. Sitä paitsi maailma on loppunut vastaavalla tavalla jo monen monituista kertaa.

Katso ja kuuntele Elävässä arkistossa: Ihmiskunnan tuhoa on odotettu hartaasti jo tuhansia vuosia

Ymmärtäähän tämän. Kuten jokavuotisista linnan juhlista, haluavat kaikki mahdolliset totta kai osansa tästäkin kaikkia ihan satavarmasti koskettavasta päivästä. Lisäksi maailmanloppu myy varmasti paremmin, kuin maailman tuiki tavallinen, päivästä toiseen jatkuminen. Ja vielä paremmin se menee kaupaksi riittävän eksoottisen intiaanikansan rikkinäisillä kivikirjoituksilla, kuin jonkun amerikkalaisen eksentrikon julistuksilla taikka teatraalisuuteen taipuvien uskonnonlevittäjien varoituksilla.

Repikää siitä Harold Camping, mormonit, jehovat ja kaikki te muutkin jo yrittäneet! Maailmanloppu tulee, mutta tepä ette siitä pääse hyötymään! Ette ainakaan yksin.

Huippua on, että tämä lisämyyntipaketti putoaa keskelle vuoden jo muutenkin orgastisinta ostosrumbaa ja kevyen uutisoinnin sesonkia. Nyt voi lukea samasta lehdestä syväluotaavan artikkelin viime vuoden hittijoululahjasta ja heti seuraavalla sivulla vastakkainasetteluun tähtäävän asiantuntijahaastattelun kohta koittavasta maailmanlopusta. Tätä viestiä komppaavat sosiaalisen median pillipiiparit omilla ironisilla orsillaan.

Henkilökohtaisten, vuoden loppumetreillä jopa päivittäisten maailmanloppujeni takia toivon, että perjantaina kävisi edes jotain merkittävää. En nimittäin ehdi keksimään uusia tekosyitä olla lähtemättä niille joululahjaostoksille.

Katso Elävässä arkistossa: Viihteellistä maailmanloppua

Lainaus

Ilves, aasi, apina ja karhu

Jaana Semeri — Fri, 18 Dec 2009 12:56:58 +0000

Jõulude aeg on siin. Virolaiset puhuvat, kuten mekin ennen vanhaan, joulusta monikossa: toivottavatkin hyviä jouluja, häid jõule!

Jouluaika on siis koittanut Tarttoon. Raatihuoneen tori on koristeltu pohjoismaisilla joulukuusilla, myös Islannin, mutta toki kaupungin oma kuusi on yhtä suuri kuin pohjoismaiset virkaveljet yhteensä. Lunta on maassa vaivainen puolisenttinen, kuitenkin sen verran, että joka paikassa on valoisaa. Ja kylmää. Pureva tuuli puhaltaa yli tasangon ja pakkasta on 15 astetta, täällä etelässä!

Puhuttiin juuri suomalaisen Heidin kanssa, että sataisipa enemmän lunta, olisi pakkanenkin lempeämpi. Ja äänet. Lumisateen ääni pakkassäässä on niin kaunis, ja lumen narina askelten alla niin kotoisa. Heidi totesi, että virolaiset pitävät häntä hulluna, kun hän tällaisia juttelee. Minä ymmärsin heti Heidiä. Taidetaan me suomalaiset olla pakkasensietokyvyltämme kovempia?

Mutta menee se näinkin, ilma lumeta, joulun odotus. Syksyn intensiivikurssin viimeinen koe oli tänään ja olo on kevyt. Huomenna saadaan todistukset ja tänään ostellaan ja vaihdellaan joululahjoja, kingitusi.

Heidin kanssa käytiin syömässä paikallisessa ravintolassa nimeltä Moka. Täytyy sanoa, että meidän moka, kun ei olla siellä useammin käyty. Lasku oli taas paikallista luokkaa eli lievästi ilmaistuna kohtuullinen ja ruoka kerrassaan hyvää. Minä söin joulun kunniaksi kirkkaanpunaista spagettia lihapullien ja valkosipulin kera. Nam!

Tänään tapasin myös viron kielen keskustelukumppanini, Piretin. Oli niin tore ja samalla natuke kurb eli kivaa ja vähän surullista jutella vielä kerran. Vaihdettiin kirjoja. Minä annoin Sofi Oksasen Puhdistuksen suomeksi ja Edith Södergran -rintaneulan. Kävi ilmi, että Piret on nuorena ollut todellinen Södergran-fani, joten se neula tiesi (sattumalta) paikkansa. Minä sain virolaisista miehistä ja naisista kertovia kiehtovia kirjoja.

Piret kertoi, että hän aikoo tehdä pojalleen Kaurille, 6v., joulujuhlaan ilves-puvun. Lapset pukeutuvat metsän eläimiksi ja koska Kaur, jonka nimi tarkoittaa kuikkaa, haluaa olla ilves, aikoo Piret ommella hänelle myös rusetin kaulaan. Sellaisen, joka Viron presidentti Thomas Hendrik Ilveksellä on aina kaulassaan. (Täällä sanotaan aina presidentin kaikki nimet.)

Minä puolestani löysin kummilapsille toisenlaiset eläimet: aasi-paidan ja apina-hupparin. Ja yhdelle tutulle teinarille pienen punaisen karhurintaneulan. Olen rahul eli tyytyväinen ostoksiini.

Aika eläimellistä menoa. Juolahti mieleen se kasvitieteellisen puutarhan pikkuinen karhupatsas, jonka luona istuin helteisenä loppukesän päivänä, ensimmäisellä viikollani Tartossa. Tänään en puutarhaan valitettavasti ehtinyt, mutta kivinen karhu on tietenkin siellä paikallaan yhtä tyynenä ja sievänä kuten aina.

On mukava miettiä sitä ja kuvitella sille pikkuisen lunta nenänpäähän. Mahtaakohan sitäkin palella pakkasessa ja lumisateessa niin kuin Nalle Puhia? Kuka tietää, ehkä sekin laulaa hiljaa itsekseen:
¨
"Lunta sataa hiljalleen, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom
lunta putoaa.

Eikä kukaan arvaakaan, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
aina paleltaa."

Nalle Puhin talvilaulu (A.A.Milnen ja Kirsi Kunnaksen mukaan) on yksi lempilauluistani ja saa päättää tämänsyksyisen Tartto-blogini. On ollut väga tore teiega suhtleda ja oma tähelepanekuid Tartu elust kirjutada. Eli on ollut tosi kiva olla kanssanne yhteydessä ja kirjoittaa huomioita elämästä Tartossa. Toivottavasti tapaamme jonkun toisen blogin merkeissä joskus.

Nüüd - Tartu vaikeneb.

Ai täh -blogi päättyy tähän kirjoitukseen. Jaana Semeri palaa Tartosta takaisin Helsinkiin ja paneutuu jälleen ohjelmatyöhän Pasilassa. Kulttuurikunto kiittää Jaanaa aktiivisesta blogin pitämisestä!

Lainaus

Blogit - joululahjat

Kuka omistaa maailmanlopun?

Ilves, aasi, apina ja karhu