Blogit - rakkaus

Toivo elää

Ronja — Thu, 12 Jun 2014 18:28:33 +0000

Mira on sairastellut viimeisen vuoden.

Se on välistä jäykkä, epäpuhdas tai ontuva. Toisaalta on pätkiä, kun se tuntuu olevan täysin voimissaan.

Lääkäreiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti poni oireilee säännöllisen epäsäännöllisesti.

Raastavinta on epätietoisuus. Mikä sillä on? Miten voin auttaa? Mitä voin tehdä?

Ollaanko nyt siinä pisteessä, että kilometrit on kuljettu? Vaivaako minun rakastani vanhuus?

Vanhuuteen kun ei kävelytys auta. Vanhuuteen ei auta edes se kuuluisa aika. Vanhuudesta ei ole paluuta.

Ei vaivaa.

Vika on selässä. Ja siihen voi saada hoitoa. Parantuminen on mahdollista.

Toivo elää, ja Mira vielä pitkään sen mukana.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Unelmani, minun Mirani

Ronja — Wed, 05 Feb 2014 11:09:23 +0000

Miten voi olla noin ruma poni?

Lihakseton, takkuturkkinen ja pitkäkoipinen tamma seisoi käytävällä korvat lurpallaan. Kehtaako tässä vaiheessa jo sanoa ei ja kääntyä kannoillaan? Olimme äitini kanssa matkanneet Tampereen seudulle katsomaan jälleen kerran uutta poniehdokasta. New forest oli jo yhdeksäs kandidaatti, eikä se vakuuttanut edes paperilla: vähän käsitelty, vielä vähemmän ratsastettu. Nuori, kuuma ja pukitteleva.

Jäimme ratsastamaan silkasta kohteliaisuudesta myyjiä kohtaan.

Mitään en ole ikinä toivonut niin paljon, kuin omaa ponia. Unelmoidessani olin pakahtua siitä ajatuksesta, että minulla olisi jotain niin uskomatonta. Puristin käteni nyrkkiin ja suljin silmäni ajatellessani tuota unelmaa. Nuori mieleni oli valmis rakastamaan tulevaa ponia ehdoitta, rajoitta ja ikuisesti. Jos se unelmien poni vain löytyisi.

Oikean hevosen löytyminen kun tuntui mahdottomalta tehtävältä. Kaikki kokeilemani ponit olivat hyviä ja osaavia, rauhallisia ensiponeja. Jokin niissä kaikissa vain harasi vastaan. Kokeneet hevosenostajat sanoivat, että kyllä sen tietää, kun oikea osuu kohdalle. Kirjoitin koulussa matikanvihon takakanteen vaihtuvia poninnimiä. Olisiko se viimeviikkoinen poni oikea? Minun suurin unelmani? Mistä voi edes tietää, että joku on se oikea?

Lopulta kärsimättömyys oli nostanut rumaa päätään ja halusimme äitini kanssa vain vihdoin tehdä päätöksen. Tampereella oli ruuna, jota olin jo kerran ratsastanut. Olimme päättäneet, että toisen kokeilukerran jälkeen ottaisimme tämän eestinponin. Matkan varrella vain sattui olemaan vielä yksi poni.

Ponilla oli mutaa pitkissä vuohiskarvoissaan. Se oli tallikäytävällä sidottu kahdelta puolelta, ja silti se liikehti levottomasti. Tamma oli ostettu ratsastuskouluun, mutta nopeasti oli huomattu, ettei se sovetunut tunneille. Poni oli niin herkkä, että ratsastajien pomppiessa satulassa se vaihtoi hämmennyksissään laukkaa askeleessa. Mulkaisin epäluuloista tammaa, joka näytti talven jäljiltä lämminveriseltä varsalta. Tiesin, että tämä ei ainakaan olisi se oikea.

Kenttä lainehti vedestä ja upotti kuin juoksuhiekka. Äitini seisoi kentän laidalla, kun nousin selkään hiljaisuudessa. Keräsin ohjat ja äkkiä jotain tapahtui.

Poni kasvoi senttejä allani. Sen kaula kaartui pehmeästi, kaviot halkoivat ravissa ilmaa. Poni oli kuin pikkulintu käsissäni. Jos puristin liian lujaa, pyrähti se ulottumattomiini. Punaisiksi levinneet sieraimet puhalsivat kiihkeästi ilmaa keuhkoista. Koko poni höyrysi, värisi. Minua huimasi.

Aivan kuin jotain lämmintä olisi kaatunut sisälläni. Aalto humahti kehoni lävitse ja jäi kihelmöimään iholla. Oma hengitykseni humallutti, korvissa humisi veri. Sydän ei mahtunut rintalastan alle, vaan hakkasi kylkiluitani kiihtyvällä tahdilla. Poni leijui kuraisen kentän yllä, enkä enää nähnyt aidalla seisovia ihmisiä.

Sisälläni hoin yksinkertaisia sanoja.

Tältä se tuntuu. Minun unelmani. Minun unelmani, jolla on siivet selässään. Mira. Minun Mirani.

Myöhemmin ymmärsin, että saamamme neuvo oli väärä. Sitä ei tiedä, kun oikea osuu kohdalle.

Kun oikea osuu kohdalle, sen tuntee. Joka solullaan. Ja sitä tunnetta rakkaudeksi sanotaan.

Kuva Sallis Lindqvist

Lainaus

Milloin sinä paranet?

Ronja — Sun, 02 Feb 2014 18:42:54 +0000

Mihin sattuu? Kuinka paljon? Sattuuko enemmän kuin eilen? Entä huomenna?

Kun hevonen on kipeä, kysymykset tuntuvat katkeamattomalta ketjulta. Spekulaatiot seuraavat toisiaan, ja mahdollisia syitä kulloiseenkin oireeseen on lukemattomia. Hevonen ei voi antaa olostaan tarkkaa kuvausta ja omistajan ainoana vaihtoehtona on seurata rakkaansa askellusta, ilmeitä ja eleitä. Karvanlaatua, ruokahalua. Tahtia ja hengitystä. Selän jäykkyyttä, nestettä jaloissa, nivelissä. Lämpöä kintereissä. Mikä tahansa muutos voi johtua mistä tahansa, erillisillä vaivoilla voi olla, tai olla olematta yhteys toisiinsa.

Lääkäri on antanut lausuntonsa:päivä kerrallaan. Kävelyä ja jalkojen hoitoa, on vain tarkkailtava vointia. Muutos tapahtuu lopulta, suuntaan tai toiseensa.

Kun hevonen on kipeä, kysymyksiä on lopulta vain yksi. Milloin sinä paranet?

Kuva: Sallis Lindqvist

Lainaus

Satuponi

Ronja — Thu, 11 Jul 2013 16:00:50 +0000

Kuten jo eilen mainitsinkin, ponivuosieni aikaan kilpailin Miran lisäksi Milla-nimisellä ponilla.

Milla asui Miran kanssa samalla tallilla, ja oli kaiken kokenut kilpaponi. Ei ollut temppua, mitä se ei olisi osannut. Milla oli kilpaillut kentässä hevosten helppoa, hypännyt 110cm ratoja ja mennyt kansallista koulua. Vitivalkoinen satuponi oli täydellinen opetusmestari, joka opetti minutkin ratsastamaan.

Arabin ja welshin risteytyksenä Milla oli sekä kuuma, että itsepäinen. Käsiteltäessä se saattoi tehdä "Millat", mikä tarkoitti vuoroin karkaamista, pystyyn hyppimistä tai muuta pelleilyä. Jos sitä taluttaessa vastasi puhelimeen, se kiskaisi itsensä vapaaksi ja laukkasi itsekseen tallille. Vanhempana rouvana se tunsi arvonsa, ja sanoimmekin sitä leikillämme Lady Camillaksi. Harjatessa se osoitti paikat joista rapsuttaa ja välistä sitä ei saanut koskea yhtään mistään.

Ne jotka selvisivät Millan rakkauden koetteluista, saivat kuninkaallisen kohtelun. Talliin tultaessa Milla hirnui ja hörisi, laitumelta se saattoi laukata vastaan. Jos sitä rapsutti hellästi otsatukan alta, painoi se päänsä syliin ja huokaisi. Ollessani surullinen Milla painoi päänsä kylkeeni kiinni, ja hengitti rauhallisesti: ei hätää, minä olen sinua varten.

Milla oli elävä satuponi, jolla ratsastaminen oli taivaallista. Se oli herkkä, kuuma ja osaava. Millan satulassa tunsin ensi kertaa, mitä lisätty ravi oikeasti on, ja miltä tuntuu kun hevonen todella osaa laukanvaihdot. Millaa oli niin helppo koota, että eräällä koulutunnilla harjoittelimme sen kanssa laukkapiruetteja.

Vitivalkoinen, näyttävästi liikkuva diiva keräsi kisoissa katseita. Tuomarit kehuivat Millaa valtoimenaan, jos sillä oli hyvä päivä. Joskus arabiveri kuitenkin kiehahti yli, ja mitään ei ollut tehtävissä. Oli ratoja, joissa Milla ei mennyt yhteenkään kulmaan, tai hyppi pystyyn jo alkutervehdyksessä. Huonoistakin kisareissuista minä kuitenkin opin: kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseäni ja ponia kohtaan. Mutta kun kansallisella kouluradalla sitten pääsimme väläyttämään bravuurimme, lennokkaan keskiravin, riemun tunne räjähteli kypärän alla.

Kun ponivuoteni loppuivat, oli eron aika. Millalla oli vielä jäljellä vuosia, joina opettaa joku ratsastamaan. Ja niin Milla nousi kuljetuskoppiin kotitallilla, enkä nähnyt sitä sittemmin.

Milla matkasi Kuopioon, jossa sitä odotti yhden tytön sijaan kaksi: Maiju ja Ella Juntunen. Siskokset kilpailivat ja opettelivat Millalla muutaman vuoden, kunnes ikä alkoi näkymään ikinuoren jaloissa. Milla matkasi edelleen Savonlinnaan, viettämään ansaittuja eläkepäiviä uudess kodissa.

Ajaessamme Kuopiosta kotiin, en voinut vastustaa kiusausta tehdä lenkkiä Savonlinnan kautta. Jo autossa kurkkuani kuristi ikävä. Mielessäni kaihersi myös pelko, muistaako poni minua enää?

Satuponi seisoi tarhassa, hohtaen valkoista auringossa. Kimossa kaunottaressa tiivistyi minulle niin monta unelmaa ja muistoa, että en voinut pidätellä itkua. Rapsutin Millaa otsatukan alta, ja se painoi päänsä syliini. Poni huokaisi ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, aivan kuten ennen vanhaan.

Liu'utin sormiani läpi sen harjaa ja ihmettelin, miten hevosesta voi muistaa tuoksun ja selän tunnun. Ja miten hevonen voi muistaa minut?

Kotimatkalla itkin uudestaan. Tällä kertaa sydäntäni ei riipaissut ikävä, vaan ilo siitä, että Millalla on ansaitsemansa koti ihanien ihmisten luona. Millaa hoitava Siiri kertoi, että se hörisee hänelle tallissa, ja painaa päänsä syliin harjatessa.

Ja kun Millasta joskus aika jättää, ei Siirikään pysty unohtamaan ihmeellistä satuponia.

Lainaus

Romanttiset elokuvat lämmittävät, jos on kylmä

Jari Vaara — Sat, 18 Feb 2012 10:31:52 +0000

Yllättävä väite on Journal of Consumer Research-julkaisun mukaan todistettu oikeaksi, sillä kuluttajat valitsevat palellessaan romanttista katsottavaa.

Tutkijat olivat ennen tutkimusta selvillä siitä, että lämpö ja romanttinen rakkaus liittyvät monissa kielissä metaforan tasolla yhteen. Heitä alkoi kiinnostaa, että onko rakkaudella ja lämmöllä myös konkreettinen yhteys.

Tutkimushenkilöille juotettiin kylmää ja lämmintä teetä ja huoneen lämpötilaa muuteltiin lämpimästä kylmään. Kylmyydestä kärsivät olivat yksiselitteisesti kiinnostuneempia romanttisista elokuvista.

Tutkijat löysivät havainnolle tukea myös laboratorion ulkopuolelta. Elokuvavuokraamojen tilastot osoittavat, että romanttiset elokuvat käyvät kaupaksi viileillä keleillä. Vilkaisu kotimaisten videovuokraamoiden TOP 10 listoille todistaa tutkimuksen pätevän myös Suomessa. Toiselle ja kolmannelle sijalle listalla kiilaavat romanttiset komediat.

Tutkijat totesivat, että fyysinen kylmyyden tunne laukaisee kiinnostuksen lämpimäksi koettuun romantiikkaan. Yllätys oli, että kun koehenkilöt tulivat tietoisiksi siitä että heillä on kylmä, kiinnostus romantiikkaan katosi.

Havainnoilla on käyttöä ainakin elokuvayhtiöille, joiden kannattaa julkaista romanttiset elokuvat talvisin.

Lainaus

“Rakastin heitä aivan valtavasti”

Antti Leino — Fri, 07 May 2010 09:58:24 +0000

Sanoa rakastavansa toista ihmistä on paljon sanottu. Se tarkoittaa vahvinta mahdollista tunnesidettä kahden ihmisen välillä.

Sanontaa on usein viljelty ajattelemattomasti, huolimattomana heittona ilman oikeaa merkitystä. Sitä on kulutettu niin paljon myös elokuvissa ja televisiossa, että sen teho ei usein ole toivotun kaltainen.

Mutta kun sen kuulee hämärässä studiossa keskellä haastattelukuvausta Wigwamin legendaarisen urkuri,laulaja,säveltäjä, sanoittaja Jukka Gustavsonin suusta hänen puhuessaan neljänkymmenen vuoden takaisista yhtyetovereistaan sen teho on äärimmäisen voimakas ja pysäyttävä.

Kuinka usein joku sanoo rakastavansa bänditovereitaan ja sanoo sen vielä niin, ettei kuulija epäile hetkeäkään, etteikö asia olisi juuri näin.

Tämä pieni hetki pimeän studion uumenissa kertoo vielä paljon enemmän. Se kätkee sisälleen kokonaisen tarinan ystävyydestä ja kunnianhimoisesta yrityksestä tehdä uutta,omaehtoista ja merkittävää musiikkia aikana, jolloin Suomi oli vielä erittäin sulkeutunut maa kaukana pohjoisessa.

Tsekkaa:

Wigwam: Colossus

Lainaus

Kertojanäänestä ja "Yritä ees" dokumentista.

Iikka Vehkalahti — Wed, 25 Feb 2009 20:53:49 +0000

Tanskalainen Vesterbrå-dokumentti on kiertänyt ympäri maailmaa, koska se kuvaa rohkeasti nuoren vaihtoehto-elämään elävän parin suhdetta. Elokuvan on toteuttanut naapuristossa asuva ohjaaja, jonka suhde suhteellisen seksuaaliseen materiaaliin, haiskahtaa puolipervolta. Mutta Vesterbrå välittää joka tapauksessa vapautta etsivän, uuden sukupolven asennetta elämään ja yhteiskuntaan.

Maiju Asikaisen leikkauspöydällä oleva dokumenttielokuva ( kts. Maijun oma blog 23.02) on myös poikkeuksellinen, koska myös siinä pääosissa ovat noin parikymppiset, elämäänsä etsivät ja ”tiilitalo-auto-koira-hyvä ura” elämäntapaan kriittiset suhtautuvat nuoret.

Eli Maiju lähti tekemään elokuvaa poikaystävästään, rock-muusikko, Kaarlosta ja hänen bändistään ja päätyi tilanteeseen, jossa elokuvan perustarina onkin Maijun ja Kaarlen välinen suhde ja elämänvalinnat yhden kesän aikana. Kaarle kaipaa vapautta, Maiju edustaa kaikessa rock-henkisyydessään porvarillista asettumista. Suhteessa heijastuvat elämänvalinnan kysymykset.

Tarinan kertoo jälkikäteen Maiju omalla äänellään.

Miten tällaisessa tilanteessa voi säilyttää rehellisyytensä? Miten on mahdollista kertoa tarina, jossa todellisuudessa on monta käännettä ja muutosta, jotka jäävät kuvaamatta (todellisuuden ollessa vahvempi kuin elokuvanteko).Miten rakentaa elokuvan timeline siten, että katsoja ei ainoastaan seuraa sitä, vaan kokee siirtymät todellisiksi?.

Mikä on elokuvan universaalinen, mahdollisimman montaa koskettava, taso. Onko kyse elokuvasta, joka kertoo Kaarlon pyrkimyksestä elää vapaana ilman konventionaalisen yhteiskunnan kahleita.? Vai onko elokuva tarina Maijun rakkaudesta Kaarloon? Vai onko elokuva ”vain”kuvaus yhdestä kesästä kahden nuoren elämässä: elämäntapakuvaus?

Paljon ratkaistavia asioita leikkauspöydässä, jossa vuonna 2007 kuvattu elokuva on ollut jo pitkään. Eräs keskeisistä ongelmista on ollut kertojanääni. Maiju kirjoitti tapahtumien aikana päiväkirjaa, mutta elokuvan koostaminen tapahtuu jälkikäteen.

Jos elokuvan ääni perustuu vain päiväkirjoihin, eikö se ole katsojan huijaamista, kun kuitenkin elokuvaa kootaan ajan antamalla ”jälkiviisaudella”? Eli kuitenkaan elokuvan aikajana ei ole preesens vaan imperfekti. Toisaalta, jos kertojan ääni kirjoitetaan uudestaan jälkikäteen, eikö silloin menetetä todellisissa menetetä tapahtuneiden tilanteiden aikainen tunnetila, virheet ja erehtymiset.

Ratkaisuna on ollut, että päiväkirjan tekstit Maiju lukee preesensissä ja jälkikäteen kirjoitetun tekstin imperfektissä. Päiväkirja on puhekieltä, kertojan ääni enemmän neutraali (aivan lakoninen ei vain Maijun suuhun sovi).

Dokumenttiprojektissa ”Yritä ees” esitetään elokuussa 2009. Uskon niin.

Lainaus

Mitä mulle sanottiin?

Maiju Asikainen — Tue, 24 Feb 2009 10:03:38 +0000

Asuin Berliinissä ja suoritin opiskelijavaihtoa Postdamissa TV- ja elokuvakorkeakoulussa. Kirjoitin hetken mielijohteesta käsikirjoituksen dokumenttielokuvalle, joka kertoi Suomeen jääneestä kesäheilastani, meidän suhteestamme, hänen ystävästään ja bändistään. Halusin tehdä kevyen dokumenttielokuvan parisuhteestani.

Muutettuani Suomeen esittelin loistavan ideani kokeneille dokumenttiohjaajille ja sain vastaani varoituksia. Projektista todennäköisesti tulisi henkisesti raskas ja saattaisin jopa erota poikaystävästäni elokuvani seurauksena.
- Pöh! ajattelin ja hymyilin ivallisesti sisälläni. Pölyyntyneet dokumenttisedät eivät tienneet rakkaudesta tai poikaystävästäni mitään. He eivät olleet ikinä tunteneet kiihkeää rakkautta 22-vuotiaseen villiin rokkariin, jolla ei ole menettää mitään, mutta on paljon annettavaa.

Meitä ei erottaisi mikään ja projektista tulisi hauska. Olin keksinyt uuden tavan tehdä dokumenttia: tehdään letkeästi, ei viillellä ranteita. Kuvataan määrätietoisesti, mutta fiiliksen mukaan. Ei kiristetä pipoa, kuten kaikki maailmantuskaa käsittelevät dokumentintekijät.

Palasin ensimmäiseltä viikonlopun kuvausreissulta itkien liftaamalla, koska en pystynyt menemään yhteenkään kolmesta autosta, jotka sisälsivät kuvausryhmääni tai dokumentissa esiintyviä henkilöitä. Eipä sillä, että hekään olisivat minua kanssamatkustajaksi kaivanneet. Jossain vaiheessa Kuopion ja Tampereen välillä rekan kyydissä tajusin haukanneeni elokuvani kanssa liian suuren palan kakkua. Tuli paha kakku, eikä minulla vielä ollut edes aavistusta, mitä olisi täytteenä.

Siitä alkoi pitkä parisuhde, johon poikaystäväni ja itseni lisäksi kuuluivat kuvaaja ja tuottaja sekä välillä vierailevana tähtenä puomittaja. Myöhemmin gang bangiin mukaan hyppäsi leikkaaja, joka pian tiesi elämästämme lähes kaiken tiskivuoresta likaisiin sukkiin petaamattomassa sängyssä. Olin suhteestani tilivelvollinen koko seurueelle. Jos riitelimme poikaystäväni kanssa ennen kuvauksia, jouduin kertomaan koko työryhmälle tilanteen; emme ehkä kuvaa huomenna, koska kuvattava on häipynyt eikä vastaa puhelimeen. Se tuntui nololta. Kunnes…
Leikkaaja innostui. Hänestä tilanne olisi hyvää materiaalia:
- Jos kuvaisimme sinua suremassa yksin, vilkuilet epätoivoisesti puhelinta, likainen tukka ja ruoka ei maistu? Hyvää käyttistä.
Se tuntui pahalta, mutta sitä saa, mitä tilaa. Kevyttä dokumenttielokuvaa parisuhteestaan.

Leikkauspöydällä itsesensuuri vaikeutti keskittymistä olennaiseen, enkä pystynyt katsomaan materiaalia lainkaan objektiivisesti. Tauoista huolimatta en näyttänyt kuvaruudussa yhtään laihemmalta ja vanhojen parisuhdedraamojeni vellominen tuntui edelleen ja taas aralta ja vastenmieliseltä. Editistä kotiin palattuani järjestin lähes aina vanhasta asiasta riidan poikaystäväni kanssa

-Miksi piti silloin vuosi sitten potkaista sitä autoa? Ja sä muuten syöt haarukka väärässä kädessä. Just katoin, hidastettuna, että sulla on haarukka oikeassa kädessä, eli väärässä, kun sitä pidetään vasemmassa.
Hän on ollut kotona kokkaamassa ja ihmettelee, mistä nyt tuulee. Editistä! Olin tavallani viettänyt hänen seurassaan pienessä kopissa noin kahdeksan tuntia ja seura ei miellyttänyt.

Tässä on vasta murto-osa ongelmista ja syistä, joiden takia teen kyseistä elokuvaani edelleen. Leikkaamista viimeistellään. Huolimatta siitä, että aikaa on kulunut, kaikki tuntuu edelleen sydänveriseltä. Helpolta ei tunnu myöskään se, että joku vielä näkisi kaiken, elokuvani. Ajatus siitä, että sanoisin uskolliselle työryhmälleni tai myrskynsilmässä seisovalle poikaystävälleni, että en tekisi elokuvaani loppuun, ei tule kysymykseen.

Mikä subjektiivisen dokumentinteossa oli leppoista? Kenen ensirakkaus oli kevyt?

Nyt voi sanoa: Mitä sulle sanottiin?

________

Maiju Asikaisen "Yritä ees" esitetään Dokumenttiprojektissa elokuussa 2009.

Lainaus