Mikä sorti äänen suuren?

Sirkka Halonen — Wed, 03 Feb 2010 11:54:25 +0000

Oliko se nöyryyttävä kokemus koulussa, jossa otsaasi lyötiin poltinmerkki: laulutaidoton. Vai oliko se ehkä se tietty yhteislaulutilaisuus, jossa salainen ihastuksesi katsahti sinua säälinsekaisella myötätunnolla aina kun hiukan korotit ääntäsi.

Häpesit ja päätit sulkea suusi: minä EN koskaan enää laula! Lukitsit itsesi hiljaisuuden vankilaan ja vaiensit itseltäsi maailman hienoimman instrumentin, oman äänesi.

Kuinka moni onkaan uskonut tuohon viheliäiseen valheeseen laulutaidottomuudesta. Kaikki ihmiset nimittäin osaavat kyllä laulaa. Alunalkujaan ei nuotteja ollut, kuinka sitten voisi laulaa nuotin vierestä?

Vastaus on selvä. Jokainen laulaa tavallaan ja jokaisella on siihen oikeus. Mutta onko siihen vuosien vaikenemisen jälkeen enää uskallusta ja rohkeutta? Ehkäpä ei. Siksi kannattaa nauttia uskonvahvistusta Etno is happeningin toisen osan eli Oman äänen viisaista, villeistä, tunteellisista, hurjista ja myös herkistä hetkistä.

Jos uskonpuute on oikein vahva, suosittelen alkajaisiksi Ava Nummisen vuonna 2005 julkaistua väitöskirjaa aikuisen laulutaidon lukoista ja niiden aukaisemisesta. Sibelius-Akatemiasta laulunopettajaksi ja diplomilaulajaksi valmistunut Numminen lähti vetämään ns. laulutaidottomien ryhmiä ja sai hyviä tuloksia. ”Aloin ihmetellä mustavalkoista ajattelua musikaalisuuden suhteen. Laulutaito on taito siinä missä muutkin taidot. Sitä voi opetella.”, hän sanoo.

Naulan kantaan. Itselläni on useita, yllämainittuja väittämiä vahvasti tukevia kokemuksia. Läheisin niistä koskee sisareni poikaa. Innokas laulaja leimattiin aikanaan ala-asteella tylysti epämusikaaliseksi ja kaupan päälle todistukseen annettiin vielä kuutonen. Hän kun ei laulanut nuotilleen. Pieni mies pahoitti moisesta numerosta mielensä pitkäksi aikaa.

Lykin häntä usein rattaissa ja kuulin mm. sorsansyöttöretkillämme jo varhaisesta iästä hänen vauhdikkaita rytmilorujaan ja laulujaan omasta päästä, ja usein täysin palkein. Päiväkodissa hän niitä vielä surutta ja riemurinnon päästelikin. Siellä kun ei kohtuuttomilla numeroilla luovuuden iloa nujerrettu.

Mutta ala-asteella meinasi tulla toppi. Onneksi hätiin tuli kitara, jota nuori miehenalku jaksoi soittaa tuntitolkulla. Täti yritti sen sijaan vakuuttaa, että kyllä se laulukin asettuu kohdalleen kun sen aika on. Eikä numerosta kannata välittää!

Niin siinä sitten kävikin. Nykyisin tuo epämusikaalinen, kitaraa taitavasti soittava ja mielellään myös laulava perheenisä nauttii leipätyönsä ohella suuresti musiikin tekemisestä bändikavereidensa kanssa.

Siinä se ydin onkin! Laulu ja oman äänen käyttäminen synnyttävät mielihyvää, vähän samaan tapaan kuin lenkkeilyn tuottama mielihyvähormoni. Siispä laulu palautettakoon pikaisesti kunniaansa.

Laulut takaisin kouluihin, mummut ja vaarit muskarehin, kaikenikiset karaokeen, yhteislauluja lounaille ja laulupolskia parketeille!

Ps. Milloin muuten sinä lauloit viimeksi niin että oikein sydämestä otti?

Lainaus

Ruvetkaamme, rohjetkaamme älkääs ääntämme hävetkö!

Sirkka Halonen — Tue, 12 Jan 2010 08:56:02 +0000

Millainen on sinun mielikuvasi suomalaisesta etnosta ja kansanmusiikista?
Toivoakseni se ei ole epävireisesti viulua raapiva ukonköntys soittamassa salin nurkassa tai kansallispukuihin sonnustautuneet parit tanssahtelemassa verkkaisesti yksitoikkoisia kuviosarjoja. Mutta jos näin on, niin nyt viimeistään on korkea aika karistaa vanhat harhakuvat ja heittäytyä uusiin elämyksiin. Niitä onkin luvassa runsaasti viiden viikon aikana. Bonuksena tarjoillaan vielä makupaloja historian herkkupöydästä, juuri sopivasti annosteltuina, niin ettei pääse ähky yllättämään.

Otsikon helkavirsisäkeillä kutsun kaikkia mukaan huimalle matkalle Etno is happeningin seurassa. Uskon vahvasti että minun laillani vakuututte siitä, ettei kansan mahti mennyt manalle, vaikka joskus on voinut siltä tuntua ja lähellä ollakin. Siellä täällä ympäri Suomea on kuitenkin kytenyt onneksi sitkeitä palopesäkkeitä, joissa perinteen tuli on sammumatta palanut.

Siitä kun ensi kerran olin itse Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla on jo kolmekymmentä viisi vuotta, mutta yhä muistan sen voimakkaan tunteen huomatessani, että minulla oli siihen asti ollut varsin rajoittunut käsitys kansanmusiikista. Olin kyllä koko ikäni laulanut kansanlauluja kotona, eräänä hienona muistona olivat muun muassa äidin ja isän laulamat Emil Kaupin kansanlaulusovitukset, joita usein säestin pianolla.

Suvun kööri ja monet muut lauluharrasteet olivat luku sinänsä. Aina musisoitiin, kun yhteen yhyttiin. Kaikkein varhaisimmasta kansanmusiikkimenneisyydestäni minulle on kerrottu, että perheen vappulounaalla Insinööritalon ravintolassa päästelin seitsenvuotiaana Inkeri Simola-Isakssonin säestämänä Rosvo-Roopen alusta loppuun ulkoa flyygelin kannella seisten.

Mutta vasta työni kautta minulle avautui koko mahtava kansanmusiikin maailma. Se vastaanpanematon svengi, aitous ja tunne, joka imaisi mukaansa Pelimannitalon mestarisoitossa ei unohdu koskaan. Silloin syttyi se palo, johon kansanmusiikin merkkimies, professori Erkki Ala-Könni aikoinaan kehottti sanomalla: ”Sytytä työhösi henki!”

Tervetuloa siis kanssamme Etno is happeningin riemukkaaseen maailmaan. Matkaevääksi tarjoilen pienen maistiaisen Elias Lönnrotin Kantelettaren esipuheesta:

”Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen, pyhempi kieli, jolla itsellensä tai muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa.”

Lainaus

Blogit - Etno is Hapeening

Mikä sorti äänen suuren?

Ruvetkaamme, rohjetkaamme älkääs ääntämme hävetkö!