Blogit - miesten vuoro

ALAKULON MAISEMA

Iikka Vehkalahti — Sun, 06 Mar 2011 20:27:47 +0000

Useamman viikon alakuloisuus on vienyt selvän osan työtehostani, jota normaalisti voisi verrata hulluun heinämieheen. Miksi ? Koska Yle leikkaa rajusti juuri lyhytelokuvista ja dokumenteista.

Miksi ? Kyllä ymmärrän. kaikkialta on säästettävä. Kyllä, Yleisradion oma koneisto on saatava kuntoon. Kyllä, henkilökunnan irtisanominen ei ole oikea säästön tie. Kyllä, Yleisradion rahoituskriisi on politiikkojen-terveisiä vaan Suvi Lindenille – syytä.

Mutta vaikka ymmärtäisi syitä ei se poista tilanteen aiheuttamaa alakuloisuutta.

Onko niin, että suomalaiset dokumenttielokuvat ovat niin huonoja ja vähämerkityksellisiä, että niitä ei pitäisi tuottaa? Com’on: missä muussa taiteenlajissa on suomalainen tuotanto edennyt maailman kärkeen sillä tasolla, mitä suomalainen dokumenttielokuva ? Ja mikä merkitys onkaan elokuvilla Miesten vuoro, Reindeerspotting, Mikko Niskanen, Vesku, Auf Wiedersehen Finnland etc.. etc... etc...suomalaisuudelle ja Suomen historialle?

Ovatko suomalaiset dokumentaristit niin hyvin voivia ja rikkaita, että heiltä pitää leikata ? Com´on: melkeinpä jokainen ohjaaja työskentelee todellisuudessa alle minimipalkan. Yleisradion korvausmäärä dokkaria kohden on pudonnut rajusti kymmenen vuoden aikana. Ulkomailta tulee rahaa suomalaisille dokumenttielokuville jo enemmän kuin Yleltä.

Onko Dokumenttiprojekti sitten uhattuna ? Enpä usko, että kukaan ryhtyy vahvaa, elinvoimaisTa ja uusia avauksia tekevää ( joo joo omakehu haisee...i don´t care a sh..) brandia tuhoamaan.

Mutta: jos leikkaustoimet johtavat siihen, että Dokumenttiprojektiin ryhdytään ahtamaan kaikenlaisia tuotantoja, sellaisia jotka eivät sinne kuulu? Brandi syntyy sisällöstä ja jos sisältö rapisee rapisee brandikin.

Ja: samassa veneessä tässä ollaan riippumatta siitä,missä suomalaisia dokumenttielokuvia esitetään. Ala on suhteellisen pieni ja pienetkin takaiskut vaurioittavat sitä nopeasti. Fiksut ihmiset suuntaavat energiansa sinne, missä sille on käyttöä ja kysyntää.

Ja: Dokumenttiprojektin vahvuus on koko ajan ollut vahva itsenäisyys. Periaate tulos tai ulos. Tämä vahva itsenäisyys on mahdollistanut Steps For The Futurin, Why Democracyn, Toisen Suomen, Tarinateltan ja Kolmasulottuvuus.fi syntymiset. Ilman vahvaa itsenäisyyttä sellaiset tuotannot kuin esim Miina Äkkijyrkkä, Kenen joukoissa seisot, Säädyllinen tehdas, Reindeerspotting ja Miesten vuoro ( jonka tuotantoa arvosteltiin kovasti) olisivat jääneet tekemättä.

Ja tämä itsenäisyys koskee ketä tahansa, joka ryhtyy elokuussa Dprojektia poissaollessani katsomaan.

No, jos leikkaukset kohdistetaan vain keskinkertaisiin tuotantoihin ? ( Kukaan ei ole ainakaan vielä sanonut, että Yleisradion yhteistuotantodokumentteihin olisi lipsahtanut kelvottomia tuotantoja). Laatua ei vain tule ilman määrää ja filosofisesti erityisesti tieteen puolella on satoja kertoja todettu, että liian rajoitettu,lähitavoitteellinen tutkimus- ja kehitystyö ryhtyy nopeasti rajoittumaan ja kuihtumaan.
( Bordieun anti-utiliratismista pitäisi pitää Nokiallekin luentoja kerran viikossa).

Ps.
Tämä kirjoitus on maannut jonkin aikaa julkaisemattomana, kun olemme odottaneet Yleisradion lopullisia päätöksiä mm. dokkareiden suhteen. Mutta loppumattomiin ei voi odotella,tekijät kyselevät yhä turhaantunemmin joka päivä, miltä tulevaisuus näyttää.

Konkreettisia ja lopullisia päätöksiä en vieläkään tiedä. Mutta joka tapauksessa: dokumenttielokuvien tekijät saavat varautua vakavaan takatalveen tämän ja ensi vuoden aikana. Pitkään valmistellut tuotannot pyritään saamaan tuotantoon erilaisin konstein.

Mutta uusia tuotantoja kehittelyyn. Hyvin, hyvin vähän seuraavan vuoden aikana. Dokumenttien tekijänä ryhtyisin katselemaan jo mistä leivän tulee saamaan. Toivottavasti vuoden 2012 syksyllä tilanne on luvatusti parempi ja suomalainen kiitetty dokumenttielokuva ei olisi nahistumassa keskinkertaisuuksien tekemiseksi.

Lainaus

Variety suomalaisdokumenteista

Iikka Vehkalahti — Tue, 11 May 2010 12:59:09 +0000

Harvoin saavat suomalaiset lukea sellaista herkkua mitä Varietyn erinomainen kriitikko John Anderson tarjoaa Pirjo Honkasalon ITO:sta ja Joonas Bärghellin ja Mika Hotakaisen Miesten vuorosta. Kannattaa lukaista:

ITO by Pirjo Honkasalo

Cinema as sutra, "Ito - a Diary of an Urban Priest" exists in a rarefied realm of aching spirituality and thwarted religious aspiration, echoing Robert Bresson's classic "Diary of a Country Priest" while elevating nonfiction to the level of pure art.

Uncompromising, visionary work by Finland's Pirjo Honkasalo is an elusive, challenging and cerebral study of boxerturned- Buddhist Yoshinobu Fujioka, and as such, its commercial appeal will likely be limited. Reviews, on the other hand,
might just be rapturous, and "Ito" marks a substantial addition to one of the world's more considerable doc-ographies.

Best known outside Finland for "The 3 Rooms of Melancholia," which followed its 2005 Sundance appearance with a limited arthouse run, Honkasalo forsakes most conventions of standard documaking in her portrait of Fujioka. The former pugilist, twice seriously injured in the ring, has been ordained a Pure Land Buddhist priest, and wrestles with his personal sense of inadequacy and the elusiveness of divine knowledge. As with Bresson's Catholic prelate, Fujioka's relationships with the people to whom he ministers are fraught with doubt and pain. A prisoner confesses to him of having killed her husband with "my bare hands" but says she did so to protect her daughter. Still, she's plagued by regret: The child is in an orphanage, her father dead and her mother in prison. In Fujioka's face, we see infinite compassion and a fierce desire to relieve the woman's tortured mind. But we also see in his eyes -- one of which was badly damaged in his boxing career -- the frustration of being unable to say anything of consolation that wouldn't also be dishonest.

Hence, "Ito" is a fiercely religious film that's also anti-religious: How does one reconcile the idea that the suffering seek spiritual peace from a man who can't find it himself, unless he resorts to dogma and platitudes? That Fujioka is a Pure Land priest is significant; it's the branch of Buddhism that, historically, drew from the lower ranks of society due to its spiritual accessibility.
Fujioka also works in a bar, where his exchanges with customers turn the place into a confessional with booze. One overlong sequence features a transvestite lip-syncher, whose grotesque visage never leaves the screen and who serenades Fujioka until
she wears out her welcome.

Honkasalo's takes are epic; Fujioka's conversations with two female bar customers or, most significantly, his reunion with his old boxing coach -- one of the more disturbingly/exaltingly naked exchanges you're likely to see in a doc -- go on forever. Many auds will reject this, just as they'll reject the gossamer narrative of Honkasalo's entire project. But the cumulative power of the imagery and subtexts can hardly be denied. And despite the formalist rigor with which the director approaches her subject, life remains messy, offscreen and on.

Honkasalo frames her story with ancient Japanese myth, employing ornate subtitles, hallucinatory visuals, dreams and night shots of a Japan that ripples with shadows and greasy neon. But the truly hypnotic content lies in the conversations, which are lengthy but mesmerizing, accessible and intimate, and suggest that the world is inescapable and tragic, and that our salvation lies solely in our yearnings.
Ito - a Diary of an Urban Priest - Review Print - Variety.com 5/10/10 12:42 PM

MIESTEN VUORO by Joonas Bärghell ja Mika Hotakainen

Perspiration, conversation and a certain amount of carbonation are the accessories of "Steam of Life," the best sauna movie anyone's ever likely to see, and a movie in which usually taciturn men bare their sweaty pink bods and souls. Novelty of subject matter and potent, irresistible emotional content could make this docu the same kind of hit in the arthouse it's been on Finnish television -- whose American counterpart would probably insist on covering up the naughty bits and thus diluting the raw effect of naked men stripped of their inhibitions.

Sauna is shown the proper reverence in Joonas Berghall and Mika Hotakainen's strictly observational docu, which is essentially a collection of conversations captured while the subjects seem to be at their most vulnerable -- nude, wet and, occasionally, under the influence. Berghall and Hotakainen's most remarkable accomplishment is their seeming invisibility: The men in "Steam of Life" talk so naturally and easily the viewer really feels like one hot fly on the wall as the stories roll out.

Tales of sons and daughters. Marriages. Bitter custody battles. A fatal railway accidental that haunts an ex-train engineer. A dying grandfather and his worries about his wife. Prison, drink and dead children. Perhaps out of emotional self-preservation, viewers may convince themselves they're watching a theatrical performance -- because the subjects are so natural, the stories too painful, and their tellers too wounded to be confronted head-on. But it's life at its most real.

Saunas pop up everywhere in "Steam of Life" -- a converted camper trailer, for instance, or a phone booth. As a father washes his sons, he narrates a life story of mistakes and regrets, epiphanies and redemption; the small hot room becomes something sacred and transformative. Reservations melt away, and a kind of joy rises up like steam from a bed of hot rocks. Whoever says "boys don't cry" should watch "Steam of Life," which ought to be watched in a sauna, so the easily embarrassed can explain away their tears.

Lainaus

Ennätysmäärä dokumenttielokuvia teattereissa

Aija Salovaara — Tue, 09 Feb 2010 13:19:50 +0000

Tänä keväänä nähdään huikeat 7 kotimaista dokumenttielokuvaa teattereissa.
Dokumenttiprojekti Goes Cinema-elokuvat:

-Pasi Riialin ja Mikko Peltosen ohjaama, liikuttava Suomea rakentamassa (tuot. Mediatehdas Dakar) Kotkan Kinopalatsissa tällä viikolla. Maanlaajuisessa levityksessä myöhemmin keväällä.
http://www.dakar.fi/suomearakentamassa/

-Nyt jo laajan suosion ja huomion ansainnut Miesten vuoro (Joonas Bergäll ja Mika Hotakainen, Oktober Oy) nähtiin Docpointin avauselokuvana. Suomenlaajuiseen teatterilevitykseen elokuva saadaan 26. maaliskuuta.

-Kolmas kevään DPGC-elokuvista, riipaiseva Reindeerspotting- Pako joulumaasta julkistetaan kotimaiselle yleisölle ensimmäistä kertaa Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa (Tampere Film Festival 10.-14.3.2010). Reindeerspottingin on ohjannut Joonas Neuvonen ja tuottanut Bronson Club. Teatterilevityksessä festareiden jälkeen.

- Ja viimeinen muttei vähäisin: Pirjo Honkasalon Ito/Seitti-kilvoittelijan päiväkirja.

Muut, ehdottomasti näkemisen arvoisia:

Virpi Suutarin Auf wiedersehen finnland (10.2 alkaen), Mika Ronkaisen Freetime machos (12.3 alk.) ja Stadilaista tangoa etsimässä (elokuva Tuomari Nurmiosta, ohj. Tahvo Hirvonen, 19.3 alkaen).

Lainaus

Miesten vuoro ja Epäilyksen varjossa

Aija Salovaara — Thu, 28 Jan 2010 20:23:26 +0000

Miesten vuoron ohjaajat vierailulla Voimala-ohjelmassa:

http://areena.yle.fi/video/712071

Ja Epäilyksen varjossa-elokuvan ohjaaja Pekka Lehto ja Alpo Rusi vieraina aamutv:ssä:

http://areena.yle.fi/video/710077

Lainaus

Docpoint taputettiin alkaneeksi

Aija Salovaara — Wed, 27 Jan 2010 21:40:29 +0000

Miesten vuoro sai Docpointin avauselokuvana eilen illalla huikeat aplodit. Osa yleisöstä nousi ylös tekemään kunniaa elokuvan ohjaajille ja päähenkilöille, joista suuri osa oli myös paikalla. Taputus jatkui koko lopputekstien ajan ja vielä paljon niiden jälkeenkin. Oli upeaa todistaa nuo hetket. Olin onnellinen tekijöiden ja kaikkien elokuvaan osallistuneiden puolesta. Yhteinen, jaettu tunne yleisön ja tekijöiden kanssa nosti elokuvan loppukohtauksen aiheuttaman liikutuksen kolmanteen potenssiin.

Katsoin Biorexissä samaan syssyyn vielä Erik Gandinin ohjaaman Videocrazyn. Italian television ja valtion liideri Berlusconi ja hänen ympärillään pyörivät groteskit muovinaamairvikuvahahmot saivat yleisön tirskumaan. Mietin, olenko kauhean tosikko, kun minua useimmat elokuvan kohtauksista ahdistivat niin, etten pystynyt nauramaan. Kun teatterista poistuessani ajattelin tuota julkisuudenpalvonnan, rahan, vallan, showtyttöjen pyllynpyörityksen/nuolennan ja sutenöörien maailmaa muistin kohtauksen Gabriele Muccinon elokuvasta Ricordati di me (2003). Elokuvassa television showtytöksi haikaileva perheen tytär ja pikkuveli keskustelevat:

Veli: Valentina, sano mitä ihan oikeasti ajattelet minusta? Miltä minä näytän ulkopuolelta?
Sisko: Kyllä sinä sen tiedät.
Veli: No sano vielä.
Sisko: Ajattelen, että olet mitäänsanomaton ja ilmeetön. Kun puhut, kuulostaa siltä kuin sinulla olisi tiskirätti suussa eikä siitä saa mitään vitun selvää. Et peseydy ja pukeudut kuin säälittävät vasemmistolaiset, kun koko maailma menee ihan toiseen suuntaan. Näin ajattelen sinusta.
Veli: Ei mitään muuta?
Sisko: Ei, tämä oli tässä.

Lienee minunkin tyytyminen haisevaan vasemmistolaisuuteeni.

Lainaus

Kotka kosketti- ja muita kotimaisia helmiä

Aija Salovaara — Mon, 25 Jan 2010 22:04:06 +0000

Viikonloppuna juhlittiin Suomea rakentamassa-elokuvan ensi-iltaa (Pasi Riiali ja Mikko Peltonen, Mediatehdas Dakar) Kotkan Merikeskus Vellamossa.

Liikuttavaa oli se, minkälaisella kunnioituksella paikalliset asukkaat, ystävät ja tutut saapuivat Merikeskuksen auditorioon, kuin kirkkoon. Liikuttavaa oli se vieraanvaraisuus, jolla minulle ennestään tuntemattomatkin kotkalaiset kollegat ottivat minut vastaan.
Liikuttavia ovat ne kotkalaiset perheenisät ja äidit, jotka Suomea rakentamassa-elokuvassa raivaavat ja rakentavat maata uudella asuinalueella. Sade ruoskii ja lapset huutavat, mutta suomalainen ei -kele luovuta. Jättiläismäinen kodinkone laahataan sisään taloon omin voimin eikä apua oteta vastaan vaikka naapuri sitä tarjoaa.
Lautojen ja naulojen paukuttelulla niukkasanainen suomalainen isä todistaa perheelle rakkauttaan.
Suomea rakentamassa ensi-ilta oli hyvä tilaisuus tutustua kotkalaiseen elokuvakulttuuriin. Varsinaisia alan tuotantoyhtiöitä Kotkassa on vain yksi, juuri em. mainitun elokuvan tuottanut Mediatehdas Dakar.
Kotkassa toimii Majakka-niminen elokuvakerho, vetäjänä elokuvakriitikko Harri Parikka. Kerho tarjoaa vuosittain 10 elokuvaa syyskaudella, 10 keväällä. Majakan Harri on mukana myös järjestelyissä, jota on pyöritetty Kotkassa jo kuuden vuoden ajan.
Muutama vuosi sitten paikallisessa Kinopalatsissa järjestettiin myös Kotka Goes Dokumentti-tapahtuma kaksikin kertaa, kunnes elokuvayrittäjä vaihtui ja hanke kuivui kasaan.
Tänä vuonna Kotka saa yhden elokuvatapahtuman lisää, kun Kaakkois-Suomen elokuvan läänintaiteilija Marjut Komulainen mm. Kati Lillqvistin kanssa pistää pystyyn Kino Unionin, kahden päivän sarjan työaiheisia elokuvia, dokumentteja ja fiktiota (kts. artikkeli: http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri---Kulttuuriuutiset/2009/10/03/Kino+...).
Läänintaitelija Komulaisen johdolla kotkalaisissa kouluissa on pidetty elokuvatyöpajoja, mm. Lönnrot 2017-tuhat tarinaa Suomesta-aiheisia.

Kotkalainen Suomea rakentamassa on yksi kevään 2010 Dokumenttiprojekti Goes Cinema-elokuvista. Niinkuin se, myös toinen DPGC-elokuva, Miesten vuoro tallentaa liikuttavia tarinoita suomalaisesta elämästä ja sielunmaisemasta. Miesten vuoro on (objektiivisesti) upein kotimainen dokumenttielokuva piiiitkään aikaan. Olen nähnyt elokuvan viisi kertaa, ja joka kerta loppukohtauksen aikana mieleni tekee nousta ylös tekemään kunniaa suomalaiselle Miehelle. En ole meikäläisen jöröjukkakulttuurin ystävä, mutta Miesten vuoro on tehnyt minut armollisemmaksi meidän suomalaisia yksinäisiä miessusia kohtaan.
Ja viimeisin muttei vähäisin kevään DPGC-elokuvista, Reindeerspotting-Pako joulumaasta, näyttää palan karuimmista karuinta pohjolaa, subutex koukussa sekoilevien parikymppisten miesten elämää Rovaniemellä. Lohduttomia haaveita paremmasta tulevaisuudesta, jotka kerta toisensa jälkeen hukkuvat yhteen, ja taas toisen piikkiin tai pilleriin. Elokuvan ohjaaja Joonas Neuvonen pääsi jaloilleen ja sai koostettua kuvaamastaan materiaalista tämän mielenkiintoisen elokuvan.

Lupaan, että kolme edellämainittua elokuvaa koettuaan katsojan sydän on kylläinen.

Lainaus