Blogit - ystävyys

Teräsponi ja ikuinen ystävä

Emmakaisa Jokiniemi — Mon, 17 Feb 2014 08:44:35 +0000

Aino Ijäksen ja She-Lan yhteinen matka on kestänyt lähes kymmenen vuotta. Kaksikolla on takanaan tuhansia tunteja harjoittelua, kisamatkoja ja pitkiä iltoja tallilla. Matkan varrella on sattunut niin onnen huippuja kuin vastatuuliakin. Kaikki nuo hetket ratsukko on nähnyt ja kokenut yhdessä, ystävinä.

Toisin kuin saduissa, tämä ystävyys ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä.

”Ensimmäisellä kerralla kun menin katsomaan She-Laa, en tykännyt siitä yhtään", Aino kertoo. ”Sillä oli kauhea kiima, enkä saanut sitä milläään laukkaamaan.”

Hankalan koeratsastuksen jälkeen Aino nousi kuitenkin She-Lan selkään vielä kerran, toisen ja kolmannenkin. Lopulta Ainosta tuli tamman vuokraaja. ”Myöhemmin päätin ostaa sen pois. Silloin sovimme entisen omistajan kanssa, että minä olen She-Lan viimeinen omistaja.” Kivikkoisen alun jälkeen ponista on tullut Ainon silmäterä.

Vuosien aikana Aino on kiertänyt She-Lan kanssa ahkerasti kenttäkisoja. Menestystä on tullut muun muassa Ponicupissa, jonka kaksikko voitti vuonna 2008. ”She-La tiesi maastoesteitä treenatessamme, että en veisi sitä sellaisen tehtävän eteen, josta se ei selviäisi", Aino sanoo. Ainon mukaan She-Lan luottamuksen aistii vain ”siitä tunteesta.”

Ponicupin voittovuonna She-La oli jo 20-vuotias, mutta ikä ei ole koskaan estänyt tammaa tekemästä kepposia. Riehakas poni on yllättänyt esimerkiksi hyppäämällä kynttiläksi maastokokeen lähtöviivalla. Tänä vuonna poni on jo kunnioitettavat 26 vuotta, eikä sen kiihkeä luonne ole edelleenkään tasaantunut.

Kun She-La sairastui muutama vuosi sitten pääntautiin, Aino ymmärsi kuinka paljon poni hänelle merkitsee.

”Silloin tuli tunne, että She-La on mun elämäni hevonen. En osaa kuvitella elämää ilman sitä, koska se on mun paras ystävä ja ollut minulla niin kauan. ”

She-La asuu Ainon vanhempien kotitalon viereisellä tallilla. Vaikka Aino itse muutti pois kotoa vuosi sitten, hän käy edelleen tallilla She-Lan luona neljästä viiteen kertaan viikossa.

"Ei se 50 kilometrin tallimatka tunnu missään, kun pääsee moikkaamaan parasta kaveria."

Lainaus

Ystäväni kirja

Helmi — Fri, 14 Feb 2014 11:12:09 +0000

Ystävänpäivä lähestyy taas. Suomessa tämä on melko uusi ilmiö. Suomalaisessa ystävänpäivässä on toinenkin merkittävä ero amerikkalaiseen verrattuna. Nimittäin nimi. Valentine’s day suomennettaisiin jotakuinkin Amorin päiväksi – rakkautta ja romantiikkaa ja vaaleanpunaisia sydämiä. Rajatonta hempeyttä ja makean imelää mielistelyä.

Kaikki tämä on suomalaisuudelle vähän vieras käsite. Emme me sano ”mä rakastan sua” ystävämielessä. Sanomme: ”oot kiva”, ”oot just hyvä tyyppi”, ”tosi siisti jäbä” tai ”ihan ok”. Siksi en halunnut lähteä etsimään kirjoja, joissa olisi tällaista ällöttävää ylihempeyttä. Halusin kirjoja ystävyydestä. Silkasta ystävyydestä, sen puhtaudesta ja raikkaudesta.

Ensiksi mieleeni tuli vain kliseisiä esimerkkejä: L.M. Montgomeryn Anna-kirjat, Harry Potterit tai Veljeni Leijonamieli. Eikö nuorille ja aikuisille tarjota enää ystävyyttä, onko romantiikka täysin korvannut ystävän käsitteen? Kuitenkin ihmisillä tuppaa olemaan enemmän ystäviä kuin rakastettuja.

Tutkin valtaisaa kirjahyllyäni ja mieleni löi tyhjää. Eikö täällä tosiaan ole yhtään kirjaa, jossa vain ystävyys olisi pääsijalla? Mutta niitäkin löytyi.

Anna Mulle! (2004) on Irina Denezkinan esikoisnovellikokoelma. Denezkina on venäläinen nuortenkirjailija, joka on saavuttanut suurta suosiota niin Venäjällä kuin maailmallakin. Itse en tiennyt juuri mitään itänaapurimme nuorien arjesta, mutta nyt olen viisaampi. Novellikokoelmat eivät aina ole helppoja, mutta tässä kirjassa jaksojen lyhyys ei häiritse. Kantava teema – suorasukaisuus ja nuoruuden raikkaus puhaltaa läpi novellien. Ensimmäinen novelli kertoo tytöstä, joka rakastuu liian moneen ihmiseen ja jonka paras ystävä juoksee vain rikkaiden miesten perässä. Ystävykset vertailevat suhteitaan ja kahden tytön välinen ystävyys nousee mielestäni paljon tärkeämpään asemaan kuin romanttiset suhteet. Muissa novelleissa puhutaan enemmän rakkaudesta ja seksistä, mutta ensimmäinen novelli osuu kriteereihini.

Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin (1993) on kirjailijan ensimmäinen – ja paras – kirja. Sen prologi on yksi kaikkien aikojen parhaista. Kirja alkaa lauseella: ”Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden”. Kirja kertoo yhdysvaltalaisesta collegesta, jossa pieni opiskelijoiden sisäpiiri joutuu murhaamaan yhden ystävistään. Tasapainoilu oikean ja väärän, ystävyyssuhteiden kehittyminen ja draamankaari on tehty täydelliseksi verkoksi, eikä siitä voi takerrella itseään irti.

Poika raidallisessa pyjamassa (2006) on John Boynen romaani. Kirja kertoo saksalaisen upseerin pojasta Brunosta ja tämän ystävyydestä keskitysleirillä asuvaan samanikäiseen poikaan. Brunoa on varoitettu leirin ihmisistä, mutta aidan toisella puolella oleva poika pyjamassaan kiehtoo häntä kuitenkin. Ystävyys, jonka ei olisi pitänyt muodostua, muodostui silti.

Tietenkään ystävyys ei ole sidottu kirjallisuuteen. Satumaisia tarinoita ystävyydestä löytyy myös oikeasta elämästä. Hyvä esimerkki on japanilainen koira Hachiko. Sen isännän kuoltua koira palasi joka päivä seitsemän vuoden ajan odottamaan isäntäänsä juna-asemalle.

Hyvää ystävänpäivää, viettäkää se suklaan ja hyvien ystävien kanssa, kirjojen tai elokuvien tai perheen seurassa, miten nyt parhaaksi näette!

Helmi kirjoittaa Summerille ilmiöistä kirjojen ympärillä.

Lainaus

Moottoritie on on kuuma

Ronja — Wed, 03 Jul 2013 20:19:38 +0000

Ystäväni hevonen –sarjan kuvaukset ovat hurjassa vauhdissa. Juuri nyt kirjoitan tätä juttu Kuopiosta hotellin sängystä, pitkän ja hevosen tuoksuisen päivän jälkeen.

Eilen ajoimme kuvaajan kanssa Mikkeliin, jossa pääsin istumaan ensi kertaa ravikärryjen kyytiin. 13-vuotias Julia Kiukas on menestynyt poniravikuski, joka kouluttaa omat poninsa raviradoille. Minä sain pidellä ohjista, kun sympaattinen Maru –russi hölkötteli pitkin Mikkelin ravirataa. Fiilis kärryillä antoi vastauksen siihen, miksi Juliakin haluaa ajaa kilpaa.

Tänään vietimme koko päivän Siilin ratsastuskeskuksessa. Ratsastuskoulumestaruuksissa aina menestyvän Siilen opettaja Salla Salkolalta utelin, mikä on tallin menestyksen salaisuus. Sallan kanssa juteltua kävi kyllä selväksi, mikä on tallin rautaisen perusratsastuksen kulmakivi.

Moikkasin myös vanhoja ystäviäni, siskoksia Maijua ja Ellaa, jotka omistavat yhdessä ihanan kouluponi Doran. Tyttöjen kanssa juteltiin, minkälaista on jakaa yksi ihana poni, ja miten siskoa voi tsempata kisaradoilla.

Päivän päätteeksi sain ihastella Pavithra Huttusen ja Hannibalin yhteistyötä. Kaksikko oli palannut ponien kouluPM- kisoista edellisenä päivänä, mutta väläytteli maneesissa osaamistaan kuvausta varten.

Lisää kuvia, ajatuksia ja tunnelmia tulee huomenna. Tässä hieman esimakua!

Lainaus

Kuukausilipun hinnalla terapiaan

Heidi Tetri — Fri, 08 Apr 2011 06:38:24 +0000

Tuntuu hieman hassulta, kuinka paljon tiedän junatuttuni elämästä tietämättä edes hänen nimeään. Tai ehkä juuri se anonyymiys on tässä tapauksessa antanut suojan avautumiselle. Yksi päivä mietin, että mistä tuttavuutemme oikein alkoi?

KATSO: Ansa ja Oiva psykiatrin vastaanotolla

Noin kuukausi sitten ollessani taas junamatkalla Pasilaan, joku oli jäänyt junan alle. Jouduimme odottamaan muutaman kilometrin päässä seisovassa junassa ja olimme jo nousseet odottamaan oven eteen. Tätä odottelua jatkui puolisen tuntia ja sinä aikana aivan vahingossa aloimme puhua ääneen. Epäsuomalaiseen tapaan emme puhuneet säästä, vaan siitä kuinka röyhkeästi ihmiset lähtivät hakemaan korvausanomuksia konduktööriltä vaikka kyse ei ollut VR:n myöhästymisestä vaan toisen ihmisen hengestä.

KATSO: Anna-Leena Härkönen - sisaren itsemurha

Tästä lähtien olemme vaihtaneet aamuisin (sinä minuutin aikana, jonka käytävällä odotamme) kuulumiset, säätiedot ja toivottaneet hyvät työpäivät. Ennen tätä viikkoa siis tiesin hänestä ainoastaan työpaikan ja asuinpaikan. Mutta maanantaina olimme molemmat lähdössä samaan aikaan paluumatkalle ja jo laiturilla small talkimme aikana minulle selvisi paljon hänen elämäntilanteestaan. Avioero, erikoinen ruokavalio ja univaikeudet, kyllä siinä puhetta riitti reilun tunnin matkalle.

KATSO: Hermanni ei saa unta

Seuraavana päivänä hän oli taas tullut asemalle samaan aikaan ja huikkasi: - Oli niin halpa terapiakäynti, että oli pakko tulla uudestaankin. Oikeasti hänellä oli kyllä muitakin syitä tulla aikaisemmin, mutta totta toinen puoli. Matkat menevät rattoisasti jutellessa maailman menosta ja kyllä se kummasti omaakin päivää piristää kun saa lähes ventovieraalle murheensa selittää. Ja koska välillämme ei ole virallista hoitosuhdetta tai edes sukulaisuutta, murheet voi mukavasti jättää junan sisälle eikä niitä tarvitse kotona miettiä. Suosittelen lämpimästi!

KATSO: NLP-terapia

Lainaus

Hämmennyksen vuosi 2010

Eve Mantu, kokouksen puheenjohtaja ja nuija — Fri, 29 Jan 2010 12:20:21 +0000

Sain vuoden alussa oman ohjelman. Ihanaa ja kamalaa. Ihanaa siksi, että olen pitkään toivonut vapaampia käsiä. Kamalaa, koska nyt pitäisi tehdä se, minkä olen luvannut itselleni tehdä sitten joskus kun saan tilaisuuden.

Nyt pitäisi käyttää annettu aika hyvin, kunniaksi itselle ja elämälle. 45 minuuttia on iso viipale radiopäivää.

Mikä on tärkeää? Mistä haluan pitää ääntä? Millaiset asiat vaivaavat minua?

Yritän löytää sen suuren ja tärkeän pienestä ja arkisesta. Miksi en osaa jutella somaliäidin kanssa, joka seisoo edessäni kaupan jonossa? Osaisinko pitää seuraa kroonikkopotilaalle sairaalassa, kun vanhan ihmisen seurassa alan pelätä kuolemaa?

Etsin tänä vuonna siis sitä jotakin noloa ja kyvytöntä itsessäni. Ujostelua, kateutta, lammasmaisuutta, ennakkoluuloisuutta... Ja yritän olla säikähtämättä, kun hukkaan langanpään. On uskottava, että juuri niinä hauraimpina hetkinä (eli kun olen ihan pihalla, sanaton ja hämilläni) olen kaikkein eniten ihminen.

Lainaus