Blogit - kansansoittimet

Nälkä kasvaa syödessä

Sirkka Halonen — Thu, 25 Feb 2010 08:45:31 +0000

Herkullinen päivällinen herättää makuhermot ja saa ne odottamaan malttamattomasti uutta nautintoa. Saman tekee Etno is happeningikin. Vielä kelpaa tämän viikon ajan maistella kansanmusiikkiherkkuja, mutta sitten onkin otettava lusikka käteen. Etnokattaus on päättynyt tältä erää, siis YLE Teemalla.

Kaukaa viisas on tietenkin ladannut kaikki sarjan neljä osaa jo digiboksiinsa ja viidennen vuoro on tulevana perjantaina. Niillä pärjää pahimman yli.

Entäs sitten ne uudet, juuri etnopistoksen saaneet, joilla ei ole tallentavaa boksia? Tai ei ehkäpä edes teeveetä. Kun sarjan nettikatselu runsaan kuukauden kuluttua vääjäämättä loppuu, jäävätkö he aivan tyhjän päälle?

Eivät, jos tarttuvat itseään niskasta ja näkevät hiukan vaivaa!

Sosiaalinen media auttaa ensihätään. Etno is hapening -ryhmä on jo hyvässä vauhdissa naamakirjassa eli kaikki sinne kokemuksia jakamaan ja uusia vinkkejä antamaan!

Kannattaa tietenkin ottaa selvää myös oman asuinseudun etnoaktiviteeteista. Niitä alkaa olla aina vaan runsaammin eri puolilla Suomea. Kattavaa kurssi- ja tapahtumakalenteria voi tutkailla vaivatta vaikkapa kansanmusiikin porttaalissa www.kansanmusiikki.fi. Valtakunnallisten sekä paikallisten sanoma- ja ilmaislehtien Minne mennä -palstat pitävät myös hyvin ajan tasalla.

Lähes kaikkien ulottuvilla ovat hienon kirjastolaitoksemme lehtisalit, musiikkiosastot sekä infopisteet. Kyse on loppujen lopuksi siitä, että pitää itse ryhtyä toimeen. Ummehtuneet asenteet pitää unohtaa ja antaa etnolle mahdollisuus rikastaa elämää uusilla kipinöillä.

Olkoon se sitten omakohtaista tekemistä, laulamista, soittamista, tanssimista, ryhmässä mukana oloa, historiaan perehtymistä, konserteissa käyntiä, kotona kuuntelua, festareita, konsertteja, mitä ikinä maa päällään kantaakaan, pääasia on, että siihen heittäytyy täysillä.

Niin tekivät kaikki Etno is happeningiin osallistuneet, oli kunnia ja suuri riemu olla mukana!

Siispä pisteeksi koko komeudelle: Kalevalan 175-juhlavuoden merkeissä, seuraavaa ohjelmasarjaa odotellessa, Väinämöistä vapaasti soveltaen:

Etno iski, maat vavahti,
vaskiharjut halkieli.
Iski kerran, iski toisen,
kolmen, neljän viidennenkin.
Kivet laikkui lainehilla,
kannot hyppi kankahalla.
Jo ilot ilolle tuntui,
etno riemulle remahti!

Lainaus

Sytytä työhösi henki!

Sirkka Halonen — Wed, 17 Feb 2010 17:07:41 +0000

Siinä yksi professori Erkki Ala-Könnin elämän ohjenuorista, joita hän itse seurasi tinkimättä loppuun saakka. Musta kalotti päässä, pappamopedi alla, takatavaratelineellä riittävä nauhoitus-, kuvaus- ja tallennusvälineistö ja niin uupumaton tallentaja oli taas matkalla. Motoksi sopii hänen toinen kuuluisa tokaisunsa: ”Ei terve ihminen lomaa kaipaa!”

Kymmeniätuhansia kilometrejä ja valokuvia, tuhansia lauluja, loitsuja, tarinoita, soittimia sekä muuta talonpoikaisesineistöä tuli talteen. Tampereen Yliopiston, silloisen Kansanmusiikin ja erityisesti kansanperinteen laitoksen kokoelmat alkoivat kasvaa huomattaviin mittoihin. Aakooksikin kutsuttu ikinuori herra johti laitosta sen perustamisvuodesta 1965 aina vuoteen 1981, jolloin hän jä ieläkkeelle. Siis ikään kuin silmänlumeeksi, leikillään, vauhti jatkui kyllä loppuun asti. Sen voin omakohtaisesti todistaa.

Ilmajoelta tiensä aloittanut kellomestarin poika aikaan vaihtoi viuluopinnot akateemiseen maailman Helsingin yliopistossa. Sieltä hän väitteli filosofian tohtoriksi suomalaisesta polskasta, saksankiellellä teoksella Die Polska–Tänze in Finnland.

Mitä mahtaisi sanoa perinteen suurmies kansanmusiikin taiteellisesta tohtoroitumisesta tänään? Höristäisi korviaan, ai ettäkö konsertoimalla tohtoriksi? Tuumaisi hetkisen ja vastaisi sitten: Mahtavaa! Saattaisi seurata suorastaan sanaton ihastuksen hetki, kun hän kuulisi, että taiteellisia tohtoreita on valmistunut Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta jo kymmenen.

Heidän joukossaan on Maria Kalaniemi, yksi Etno is happeningin neljännen osan päähenkilöistä. Harmonikalle aivan uudet kasvot luonut Maria aloitti yhdessä viiden muun yltiöpään kanssa opiskelun Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla sen perustamisvuonna 1983. Ennen kuin oltiin näin pitkällä, olivat laineet lyöneet korkeina. Kuinka kansanmusiikkia muka voisi opettaa? Ei sitä ennenkään opetettu ja pilalle se koulutuksella menee!

Toisin kävi. Vuorovaikutus perinteen taitajien, opiskelijoiden, harrastajien sekä jo kansanmusiikin maistereiksi valmistuneiden kesken on muotoutunut vuosien mittaan hedelmälliseksi sekä uutta luovaksi voimanlähteeksi. Osa valmistuneista on myös palannut juurilleen ja sitä kautta ympäri Suomen on alkanut levitä innostavien sekä pätevien opettajien ja tekijöiden joukko.

Mutta palataanpa hetkeksi alkuun. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston ensimmäisten vuosikurssien pidäkkeettömät improvisointimatkat musiikillisiin sfääreihin hämmensivät joskus toiminnan alkuvuosina. Muistan elävästi kerran, kun olimme professori Martti Pokelan kanssa niin sanotusti pihalla osaston ensimmäisen vuosikurssin, Niekku yhtyeen psykedeelisen tutkintokonsertin jälkeen.

Ehtymättömän luova, kaikenlaisiin jutkauksiin valmis kanteleshamaani ei kuitenkaan tyrmännyt eikä liioin pilkannut opiskelijoiden oman ilmaisun etsintää. Pikemminkin kannusti siihen. Niin teki myös se nuorempi shamaani, Heikki Laitinen, joka nimitettiin osaston ensimmäiseksi johtajaksi. Vaivihkaa molemmat taisivat kyllä piirrellä uria myös pienille perinnepuroille. Niistä on kasvanut vuosien mittaan kuohuva virta, virta, joka heijastaa nykyisin kaikkia spektrin värejä.

Ps! Millainen on sinun musiikillinen värikarttasi? Vaaleansininen melodiikka, räiskyvän oranssi rytmi, mustanpuhuva paatos tai kirjavan kupliva huumori?

Etno Is Happening YLE Teemalla

Lainaus

Mikä sorti äänen suuren?

Sirkka Halonen — Wed, 03 Feb 2010 11:54:25 +0000

Oliko se nöyryyttävä kokemus koulussa, jossa otsaasi lyötiin poltinmerkki: laulutaidoton. Vai oliko se ehkä se tietty yhteislaulutilaisuus, jossa salainen ihastuksesi katsahti sinua säälinsekaisella myötätunnolla aina kun hiukan korotit ääntäsi.

Häpesit ja päätit sulkea suusi: minä EN koskaan enää laula! Lukitsit itsesi hiljaisuuden vankilaan ja vaiensit itseltäsi maailman hienoimman instrumentin, oman äänesi.

Kuinka moni onkaan uskonut tuohon viheliäiseen valheeseen laulutaidottomuudesta. Kaikki ihmiset nimittäin osaavat kyllä laulaa. Alunalkujaan ei nuotteja ollut, kuinka sitten voisi laulaa nuotin vierestä?

Vastaus on selvä. Jokainen laulaa tavallaan ja jokaisella on siihen oikeus. Mutta onko siihen vuosien vaikenemisen jälkeen enää uskallusta ja rohkeutta? Ehkäpä ei. Siksi kannattaa nauttia uskonvahvistusta Etno is happeningin toisen osan eli Oman äänen viisaista, villeistä, tunteellisista, hurjista ja myös herkistä hetkistä.

Jos uskonpuute on oikein vahva, suosittelen alkajaisiksi Ava Nummisen vuonna 2005 julkaistua väitöskirjaa aikuisen laulutaidon lukoista ja niiden aukaisemisesta. Sibelius-Akatemiasta laulunopettajaksi ja diplomilaulajaksi valmistunut Numminen lähti vetämään ns. laulutaidottomien ryhmiä ja sai hyviä tuloksia. ”Aloin ihmetellä mustavalkoista ajattelua musikaalisuuden suhteen. Laulutaito on taito siinä missä muutkin taidot. Sitä voi opetella.”, hän sanoo.

Naulan kantaan. Itselläni on useita, yllämainittuja väittämiä vahvasti tukevia kokemuksia. Läheisin niistä koskee sisareni poikaa. Innokas laulaja leimattiin aikanaan ala-asteella tylysti epämusikaaliseksi ja kaupan päälle todistukseen annettiin vielä kuutonen. Hän kun ei laulanut nuotilleen. Pieni mies pahoitti moisesta numerosta mielensä pitkäksi aikaa.

Lykin häntä usein rattaissa ja kuulin mm. sorsansyöttöretkillämme jo varhaisesta iästä hänen vauhdikkaita rytmilorujaan ja laulujaan omasta päästä, ja usein täysin palkein. Päiväkodissa hän niitä vielä surutta ja riemurinnon päästelikin. Siellä kun ei kohtuuttomilla numeroilla luovuuden iloa nujerrettu.

Mutta ala-asteella meinasi tulla toppi. Onneksi hätiin tuli kitara, jota nuori miehenalku jaksoi soittaa tuntitolkulla. Täti yritti sen sijaan vakuuttaa, että kyllä se laulukin asettuu kohdalleen kun sen aika on. Eikä numerosta kannata välittää!

Niin siinä sitten kävikin. Nykyisin tuo epämusikaalinen, kitaraa taitavasti soittava ja mielellään myös laulava perheenisä nauttii leipätyönsä ohella suuresti musiikin tekemisestä bändikavereidensa kanssa.

Siinä se ydin onkin! Laulu ja oman äänen käyttäminen synnyttävät mielihyvää, vähän samaan tapaan kuin lenkkeilyn tuottama mielihyvähormoni. Siispä laulu palautettakoon pikaisesti kunniaansa.

Laulut takaisin kouluihin, mummut ja vaarit muskarehin, kaikenikiset karaokeen, yhteislauluja lounaille ja laulupolskia parketeille!

Ps. Milloin muuten sinä lauloit viimeksi niin että oikein sydämestä otti?

Lainaus