Blogit - Anna Puu

Runoraati Taiteiden yössä!

Minna Joenniemi — Tue, 21 Aug 2012 08:48:00 +0000

Tervetuloa Puotiharjun ostarille Taiteiden yönä to 23.8.

RUNORAATI GOES VEE-HOO-ÄS!

nauhoitus alkaa klo 20, vapaa pääsy

Rapartistit Stig, Steen 1, Dxxxa D, Särre ja Maria Järvenhelmi tekevät kansalaisten kotivideoihin uudet kommenttiraidat!

Kontrastia luvassa. MIten rapartisti sanoittaa uusiksi lannaluonnin MM-kisat, lasten hiihtoretken, perfomanssihappeningin taltioinnin...

Raadissa Juuso Pekkinen, Dome Karukoski ja Aija Puurtinen sekä minivirtaset.

Tule ja tärähdä pelastamaan muistosi vanhoilta vhs:ltä, digitoimaan ne.

Puhos löytyy Itiksen ja Stoan vierestä.

Jännityksellä odotan, että mitä tästä tulee. Taas tehdään jotain kummallista. Ja hyvä niin.

Usein on nimittäin tehty Taiteiden yöhön jotain erityistä. Viime vuonna Runoraati kysyi, että meneekö nykyruno paremmin perille, jos sen lausuu kuorossa. Sensaatiomaisen hieno tunnelma oli oopperan amfilla, kun Anna Puu sai gaykyorolaiset esittämään puolipukeissa eli pyyhkeissä ja kylpytakeissa Tommy Tabermannin runoa Rypyt. Pyhimys yllytti virkapukuiset Helsigin naispoliisilaulajat korottamaan ääntään ja huutamaan: miksi en tee mitään, kun kesäkissa nyljetään. Ilari Nummen johdolla Kassandra lausui Niilo Rauhalan runoa monikielisestä ja tanssikin lisäksi. Kalle Ahola ja sekakuoro Bulevardin taksi sulkivat silmänsä ja kertoivat yhteen ääneen Kauniista kuolemasta. Aija Puurtinen ja Kiehinä veivät voiton lehmien kutsuntaääniäkin sisältäneellä esityksellä Vilja-Tuulia Huotarisen runosta.

Samalla amfilla aiemmin kokeilimme aiemmin Lausuntakaraokea. Viisi näyttelijää valitsi kukin kotimaisen sanoituksen, jonka halusi tulkita. Karaokevideo päälle ja lausunta alkakoon. Sitäkin voitte kokeilla kotona.

Runoraati goes VHS! esitetään Yle Teemalla su 30.9. osana Runoraadin 10-vuotisjuhlaa.

Lainaus

Anna Puu ja ihmissuhteet kauppatavarana

Timo Harakka — Mon, 13 Jun 2011 08:22:02 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

10 kirjaa rahasta –sarjan luku-urakoissa oli ääripäänsä. Vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto kahlasi Buddenbrookien sukutarinaa yli 600 sivua, laulaja Anna Puu keskittyi kahteen novelliin – yhteensä kuusi sivua.

Enempää on kohtuutonta vaatiakaan lokakuussa syntyneen vauvan äidiltä. Ja sitä paitsi parhaiden novellien lumous on juuri se, että pieneen sirpaleeseen tiivistyy suuria asioita, usein viitteinä, vihjauksina ja välähdyksinä. Lyhyen tekstin täydentämiseen ja taustoittamiseen kuluu helposti monin verroin aikaa ja sivuja.

Ja Maria Jotuni (1880-1943) oli suomalaisen novellin mestari, kenties ensimmäinen. Hänen vuonna 1907 julkaisemansa lyhyt "Rakkautta"-novelli kestää kyllä perinpohjaisen tarkastelun, kuten toivottavasti käy ilmi tämän illan jaksosta (TV1 klo 21.30).

Erityisen ansiokkaasti novellin on ruotinut professori Lea Rojola kokoelmassa “Kohtauspaikkana kieli” (SKS, 2006).

Nainen kertoo toiselle naimakaupoistaan. Sananmukaisesti on kysymys kaupoista: sulhanen ja morsian neuvottelevat asiallisesti ehdoista ja summista, niin että otsikon “rakkaus” tuntuu yksinomaan ironiselta.

Mutta hetkinen: mitä se rakkaus sitten on? Jo sata vuotta sitten romanttisen rakkauden käsite alkoi murtua, eikä kai kukaan enää vakavissaan elättele Harlekiini-unelmia. Entäs jos se rakkaus on sitä, mitä kertojanainen sanoo kauppiaalle sanoneensa: “Se työ, jonka nainen pesään tekee, on on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta – niin, sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi.”

1800-1900-lukujen vaihteessa alkoi hahmottua “uusi nainen”: itsenäinen, omatahtoinen, vapaudenhaluinen. Lea Rojolan mukaan Jotuni ei ollut ensimmäinen, joka kuvasi “uutta naista”, mutta ensimmäinen, joka kirjoitti “uudelle naiselle” – nainen naiselle.

Kun L. Onervan lahjakas Mirdja-neiti (1908) etsii epätoivoisesti miestä, joka ymmärtäisi häntä, Jotunin naiset ovat älynneet moisen turhaksi: he löytävät ymmärtäjän toisistaan.

Laulaja Anna Puu on toiselta identiteetiltään kauppatieteen maisteri Anna Puustjärvi. Hän teki gradunsa metsäyhtiöiden ympäristöetiikasta – aiheesta, joka oli niin tulenarka, että metsäyhtiö kielsi käyttämästä lopputyöhön tehtyjä haastatteluaineistoja!

Ihmissuhteet ovat kauppatavaraa yhä. Naisia ei kenties naiteta taloudellisin perustein kuten 100 vuotta sitten – ainakaan Suomessa – eikä yksinhuoltajan tarvitse luopua lapsistaan. Mutta kuten Anna Puustjärvi toteaa: “Kaiken saa väännettyä kansantaloustieteeksi.” Globaalissa kapitalismissa markkina-ajattelu tunkeutuu syvälle yksityiselämään.

Björn Wahlroosin oppi-isä ja idoli, Nobelin taloustieteen palkinnon saanut Gary Becker on erityisen kuuluisa siitä, että hän soveltaa talousoppeja aivan kaikkiin elämän ilmiöihin. Niinpä rakastuminen on parinvalintaa, joka perustuu pitkän tähtäimen hyötylaskelmiin. Lapsia pitäisi kasvattaa samoilla palkitsemisopeilla kuin Wall Streetin pankkiireja (tosin miljoonabonukset korvattaneen Ville Vallaton –puikoilla).

Niinpä Becker toteaa, että lapsi on "kestokulutushyödyke". Niin kuin vaikka jääkaappi. Siis kallis hankkia, kestää useita vuosia, joten hankinnasta saatava hyöty ja mielihyvä on diskontattava pitälle ajalle, on kallis ylläpitää ja korjata, epätäydellisten jälkimarkkinoiden takia vaikea myydä eteenpäin. Ihmiset hankkivat siis lapsia samasta syystä kuin jääkaapin.

Joku voisi toki osoittaa eräitä eroja jääkaapin ja lapsen välillä – lapsen saa ilmaiseksi, mutta ei rahalla; sitä ei heitetä kaatopaikalle uuden mallin tieltä; toisaalta jääkaapille ei tarvitse lukea iltasatuja, se ei lähde Interrailille eikä muuta kotoa pois. Electroluxin poistuminen aiheuttaa harvalle tyhjän pesän syndroomaa. Mutta kaikki nämä ovat ekonomistin tarkastelussa sivuseikkoja.

Niin pitkälle on ihmisen kauppatavaroituminen mennyt, ettei Anna Puun 9-kuukautinen vauvakaan ole syntynyt vanhakantaisesti synnytyssairaalassa. Hänet on lanseerattu markkinoille HUS:n Lasten- ja naistentautien tulosyksiköstä.

Heti ensi hetkestä alkaen ihminen on tuote.

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Lainaus

Anna Puun toinen levy

Jukka Haarma — Wed, 12 May 2010 10:35:48 +0000

Onko Anna Puun toinen levy ”Sahara” hyvä?
On.
Tekeekö Anna Puu hyvää suomalaiselle musiikille?
Tekee.

Anna Puu rikkoo kaavaa. On tehnyt sitä alusta asti. On selvää, että hän on erilainen Idols-tähti. Jo se on positiivista. Minusta vieläkin hienompaa on, että hän rikkoo kaavan siitä monien vaalimasta oletuksesta, että musiikkia uudistetaan vain sivuteillä, syrjässä valtateiltä ja suurelta yleisöltä.

Anna Puu tiimeineen osoittaa, että noin ei aina ole eikä tarvitse olla. Jos on riittävästi ymmärrystä, näkemystä ja rohkeutta, uudistaminen voi tapahtua musiikkikentällä missä tahansa.

Toisaalta, niin kuin olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, Anna Puun kohdalla ei ole mitään tarvetta miettiä, mihin lokeroon tai genreen tämä musiikki pitäisi asettaa.

Tuollaiset kysymykset tuntuvat Annan kohdalla lähinnä koomisilta.

Samanlainen vai erilainen?

Tämä on kuitenkin oikeutettu kysymys: Kuulostaako levy samanlaiselta kuin Anna Puun ensimmäinen?

Kyllä ja ei. Annan oma tyyli tekee levystä edellisen kaltaisen, hyvässä mielessä. Uutta on levyn jotenkin miettivämpi ote ja sävy. Ehkäpä siksi ”Sahara” ei avaudu niin nopeasti kuin ensilevy. Uutta ovat myös híenovaraiset jousisovitukset, lastenlaulutyyppiset kappaleet (”Anna ja merikarhu” , ”Ruusunen”), hiipivä tanssigroove (”Vuoroin vieraissa”) ja 50-lukumainen iskelmätyyli (’nimikappale ”Sahara”).

Ainakin ”Sahara” on jälleen kaunis, mietitty, monimuotoinen kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tälläkään levyllä ei ole mitään turhaa, mitään päälle liimattua, mitään joka ei siihen luontaisesti kuuluisi.

Anna on itse eräässä haastattelussa kuvannut ”Saharaa” ensilevyä naisellisemmaksi.

Luulen ymmärtäväni, mitä Anna tarkoittaa.

Itse koen tuon toteutuvan pienimuotoisesti vaikkapa ’Onnen viipaleet’ -laulun kolmessa sanassa: ’Tanssittaa niin vietävästi’.

Tyyli

Hämmästyttävää Anna Puun kohdalla on se, kuinka nopeasti hän on löytänyt oman persoonallisen tyylinsä. Hän on nyt, tämän albumin myötä, levyttänyt 20 laulua ja yksikään niistä ei kuulosta siltä kun laulu ei olisi Annan oma.

On oikeasti outoa, että Anna Puu ei kuulosta keneltäkään muulta kuin Anna Puulta. Ei Suomessa tai ulkomailla. Ja naislaulajat ovat sentään tehneet valtavan esiinmarssin tällä vuosituhannella, joten vertailukohtia pitäisi löytyä.

Tiimityötä

Anna Puun ympärillä ei ole koneistoa, mutta kylläkin tiimi. Hieno tiimi. Se on tällä uudella levyllä lähes sama kuin ensimmäisellä. Tuottajina, säveltäjinä ja soittajina Jukka Immonen, Lasse Kurki ja Knipi, sanoittajina pääosin Mariska ja Heimo Hatakka, osin myös Anna itse.

Omat suosikkini levyltä ovat, tällä hetkellä, 1. singleraita ”Riko minut”, nimiraita ”Sahara”, ”Sinä olet minä” ja ”Nopeimmat junat”. Erityisesti viimeisin näistä on melodisesti, soitannollisesti ja sanoituksellisesti poikkeuksellisen kaunis laulu.

Pisteitä?

Annoin Annan ensilevyllä pisteitä, asteikolla yhdestä kymmeneen, 9/10. Tälle uudelle annan 8/10. Lähinnä siksi, että kappalemateriaali ei ehkä ole aivan yhtä vahvaa kuin ensimmäisellä ja/tai siksi, että ensimmäisen levyn yllätyksellisyys ei luonnollisesti voi enää yhtä voimakkaasti toistua.

Mutta antaa nyt niiden pisteiden olla. Viime kädessä tämän musiikin, käyttääkseni Peter von Baghmaista ilmaisua, pohjavire on, kepeydestään huolimatta, syvästi humaani. Tämä musiikki kertoo tarinaa ihmisyyden parhaista, rohkaisevista puolista.

Tämä musiikki ei kyynistele, ei viisastele, ei asetu minkään tai kenenkään yläpuolelle.

Levyn lopettavalla raidalla Anna laulaa ”Miltä nyt tuntuu /mistä tuulee nyt?/ Mitä aion nyt?”

Omasta asemastaan musiikin tekijänä ja tähtenä hän varmaankin tuossa laulussa laulaa.

Mutta luulenpa, että vähän myös tästä meidän kaikkien elämästä.

Levy loppuu sanoihin:

”Uskomaton juttu, kerta kaikkiaan”.

”Sahara” ilmestyy 26.5.

Lainaus

Populaarimusiikin ytimessä: Anna Puu

Jukka Haarma — Mon, 08 Feb 2010 13:48:35 +0000

Tähän mennessä tapahtunut.

Anna Puustjärvi sijoittuu toiseksi vuoden 2008 Idols-kisassa. Anna sai mitä halusi, kakkossijan.

Huhtikuussa 2009 ilmestyy Annan (nyt Anna Puu) ensialbumi. Se on sekä myynti-
että arvostelumenestys ylittäen platinalevyrajan heinäkuussa 2009 ja tuplaplatinarajan (60 000 myytyä levyä) tammikuussa 2010.

Joulukuussa 2009 selviää, että Anna Puu on ehdolla Emma palkinnon saajaksi seitsemässä eri sarjassa.

Viime vuoden vaihteessa rocklehti Rumba tekee ison jutun Annasta pyrkien osoittamaan, että hän ei ole mikä tahansa poptähti.

Viime torstaina Anna voittaa neljä Emmaa, mm. vuoden naissolisti- ja vuoden pop-albumi-Emmat.

Eilen 7.2. Anna Puu esiintyy ensi kertaa Finlandia-talossa. Runsaat yhdeksän kuukautta ensilevyn ilmestymisen jälkeen.

Konsertti oli menestys, täysi sali. Ja kun kyseessä oli Finlandia-talon konsertti, pitää painottaa että kyseessä oli myös taiteellinen menestys.

Eli ihan kivasti on Annalla mennyt. Oliskos nyt jo aika vasta-kritiikille?

Ei. Ainoa asia mikä minua eilisessä Finlandia-talon konsertissa harmitti oli, että sieltä puuttui juuri se osa yleisöä, jonka olisin nimenomaan halunnut siellä nähdä. Salista kun puuttui (kyllä minä meikäläiset tunnen) se kriittisten (lue: usein ennakkoluuloisten) keski-ikäisten rockmiesten joukko, joka vannoo aidon, juurevan ja ’oikean, kunnon’ musiikin puolesta ja jolle Idols-tähdet ja (suosittu) popmusiikki on lähtökohtaisesti ongelma.

He kun olisivat kuulleet aitoa, juurevaa ja pieteetillä esitettyä suurta suomalaista musiikkia. Olisivat kuulleet esim. kappaleen ’Kolme vuodenaikaa’, jota parempaa soul-folk kappaletta ei ole Suomessa vielä tehty. Olisivat kuulleet hienoja versioita ikoniensa Tuomari Nurmion (’Älä itke Iines’), J. Karjalaisen (’Luuranko rämisee’) ja Dave Lindholmin (’Pieni ja hento ote’) kappaleista (viimeksi mainittu Annan ’vanha’ bravuuri, joka oli saanut jouset korvaavan upean huilu-flyygelitorvi-sovituksen).

Olisivat myös kuulleet häkellyttävän version vanhasta Tamara Lundin iskelmä&viihde -klassikosta ’Sinun omasi’.

Missään vaiheessa konserttia ei tule kuitenkaan tunnetta yliyrittämisestä, näyttämisestä että osataan sitä tätäkin. Tuo koskee sekä Annaa että koko bändiä.

Anna on artistina riittävän rohkea. Ja riittävän nöyrä. Fiksu, mutta riittävän lapsellinen. Hän on vakavissaan, mutta ei liian tosissaan.

Esillepano ja soitto on tyylikästä, tunnelma sekä harras että iloinen. Yhdistelmä pop- ja kamarimusiikki -konserttia.

Annan ääni on vuoden aikana saanut lisää voimaa ja tulkinnallista rohkeutta. Hänellä ei ole vaikeutta täyttää äänellään Finlandia-taloa.

Törmäämme edelleen päivittäin kysymykseen poptähtien aitoudesta. Erityisesti silloin kun hän ei itse ole laulajansa säveltänyt tai sanoittanut. Anna Puun kohdalla
kysymys on triviaalitasoa. Anna Puun laulut ovat Anna Puun lauluja. Hän on niissä, kyllä, aidosti ja syvästi läsnä.

Edellä mainitulla poikkeuksella Anna Puun yleisö on laajaa. Ala-asteikäisistä minun ikäisiin. Naisia ja miehiä, nuoria ja aikuisia.

Tällaiselle musiikille on minun pienessä maailmassani oma iso nimensäkin. Tuo nimi voisi olla popmusiikki. Ainakaan tuo nimi ei ole rockmusiikki, taidemusiikki tai viihdemusiikki.

Anna Puun musiikki on populaarimusiikkia, sellaista, joka on avointa kaikille ja jonka jokainen, jos haluaa, voi kokea omakseen. Annan musiikki ei missään nimessä ole ole keskivertoa, mutta toisaalta musiikissa ei myöskään ole mitään väkisin tehtyä, mitään raja-aitoja, joita kuulijoiden pitäisi ylittää ja joita vain asiaan vihkiytyneet voisivat ymmärtää. Siksi se koskettaa niin monia.

Konsertti loppui, niin kuin Annan konsertit ovat aina toistaiseksi loppuneet, kappaleeseen ’Mestaripiirros’. Se soi vielä kauniimmin kuin levyllä.

Huomaan liikuttuneeni. Vaikka istun kaukana, kaukana lavasta.

Sellaista se populaarimusiikki parhaimmillaan teettää.

Lainaus