Blogit - finanssikriisi

Umpikujassa ollaan – vai ollaanko?

Hannu Sokala — Mon, 27 Feb 2012 11:41:21 +0000

Luottoluokitus on nykyaikaisen markkinatalouden absurdeimpia ilmiöitä. Taloushistoriassa ei liene koskaan aikaisemmin ollut yrityksiä, jotka olisivat epäonnistuneet niin pahasti kuin markkinoita hallitseva luokituskolmikko – ja silti selvinneet kuin koirat veräjästä.

Suuret luokittajat antoivat 2000-luvun puolivälissä kuin automaattisesti parhaan mahdollisen luokituksen investointipankkien keksimille cdo-sijoituksille. Myöhemmin se osoittautui valtavaksi virheeksi.

Vakuudellinen velkasitoumus cdo (collateralized debt obligation) on sijoitus, johon investointipankki on voinut koota esimerkiksi valtavan määrän asuntolainoja. Talouskriisin syntyä tutkinut Yhdysvaltain senaatti arvioi, että pankit loivat 2006–2007 cdo-papereita biljoonan eli tuhannen miljardin dollarin arvosta.

Lähes 90 prosenttia asuntolainavakuudellisista cdo:ista sai luokittajilta turvallisimman eli kolmen A:n luokituksen.

Suuri osa cdo:ista sisälsi lähes maksukyvyttömille yhdysvaltalaisille myönnettyjä asuntolainoja (subprime-lainoja). Kolme A:ta merkitsi, että luottoluokitusyritykset arvioivat köyhien asuntovelallisten lainojen paketoinnin synnyttäneen talousmaailman turvallisimpiin kuuluvat sijoitustuotteet.

Kyse oli tietenkin näköharhasta. Kun tilanteen mahdottomuus paljastui, luokittajat alkoivat alentaa luokituksia samaa vauhtia kuin talous alkoi laskea alamäkeä.

Luokitusyritykset tyrivät myös Euroopassa. Luokittajat antoivat hämmästyttävän pitkään hyviä luokitusarvioita pahasti velkaantuneille euromaille. Kun sijoittajien epäluottamus euromaita kohtaan lopulta virisi, luokittajat alkoivat ripeään tahtiin heikentää arvioitaan – jopa niin ripeään, että luokittajien on väitetty ryhtyneen sotaan Eurooppaa ja euroliittoa vastaan.

Virheistään huolimatta Standard & Poor'sia tai Moody'sia ei ole suljettu tai otettu viranomaisten valvontaan. Yhtiöt voivat erinomaisesti ja takovat yhä muhkeita voittoja.

Eikä tilanteelle ilmeisesti voi tehdä mitään. Euroopan unionissa on kaavailtu oman luottoluokittajan perustamista, mutta sen tiellä on paljon esteitä. Vaikein pulma olisi uuden luokittajan itsenäisyys; miten yksikään sijoittaja voisi luottaa sellaiseen luokittajaan, jota valvottaisiin poliittisesti tai jonka tehtävänä olisi auttaa eurooppalaisia valtioita tai yrityksiä saamaan lainaa.

Luokittajien onnellinen tilanne ei ole seurausta pelkästään ylivoimaisen tehokkaasta toiminnasta markkinoilla. Päättäjät niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ovat lakien ja asetusten voimin pultanneet luottoluokittajille vahvat asemat markkinoilla. Esimerkiksi Suomessa talletuspankit ja työeläkeyhtiöt joutuvat pitämään osan varoistaan luokittajien turvallisiksi arvioimissa sijoituksissa.

Luokitusumpikujaa kuvaa valtiovarainministeriön ylijohtajan Jukka Pekkarisen vastaus MOT-ohjelman kysymykseen "Miksi luokitukset ovat yhä edelleen vähintään puolivirallisia normeja?”

– Koska muuta ei ole. Loppujen lopuksi poliittisten päätöksentekijöitten ja myöskin poliittisten päätöksentekijöitten nimittämien instituutioiden on itse asiassa vaikeaa muodostaa itselleen sitä samaa asemaa, mikä tämmöisellä ulkoisella luottoluokituslaitoksella on . . . Luottoluokittajat ovat tässä tehneet pitkän työn ja hankkineet sen, sen tuota, mystisen uskottavuuden pääoman, joka rahoitusmarkkinoilla on niin tärkeä, ja jolla ne pystyvät rahastamaan.

Vaikka tilanne vaikuttaa umpikujalta, se ei ole aivan täydellinen.

Kolmella suurella luokitusyrityksellä ei ole hallussaan sellaisia salaisuuksia, algoritmejä tai kaavoja, joihin muilla ei olisi pääsyä. Maailmantalouden suurimmilla sijoittajilla on vähintään yhtä paljon taitotietoa arvioida yritysten ja valtioiden luottokelpoisuutta kuin varsinaisilla luokittajilla.

Lisäksi markkinoilla on muitakin luokittajia kuin pahamaineinen kolmikko (Standard & Poor's, Moody's ja Fitch). Kiinalla esimerkiksi on omansa (Dagong Global Credit Rating), ja internetissä toimii myös avoin luokitusyhteisö Wikirating.

Yhdysvalloissa Dodd-Frank-lakipaketti määrää poistamaan viittaukset luottoluokituksiin pankkien pääomavaatimuksista. EU:ssa tähän ei ainakaan vielä ole ollut valmiutta. Jo talouden yleisen moraalinkin vuoksi voisi toivoa, että jättimunaukset tehneen luokittajakolmikon asemaa ei jatkossa enää ehdoin tahdoin pönkitettäisi.

Lainaus

Pilvenpiirtäjät sortuvat

Timo Harakka — Mon, 11 Jul 2011 06:26:05 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

Vaikka Tom Wolfen romaaniklassikko Turhuuksien rovio (Bonfire of the Vanities) ilmestyi 1987, se kertoo kaiken olennaisen myös nykyisestä finanssikriisistä.

Päähenkilö, Sherman McCoy on 38-vuotias investointipankin huippumyyntimies, ”maailmankaikkeuden valtias”. Hän on ostanut pankille miljoonilla ranskalaisia joukkovelkakirjoja, joita hän koettaa välittää voitolla pahaa aavistamattomille asiakkailleen.
Hän epäonnistuu, kuten konkurssiin ajautuneet Bear Sterns ja Lehman Brothers 20 vuotta myöhemmin.
Kuten keskustelussa todetaan, Turhuuksien rovion herkullisin kohtaus esittää lyömättömän kuvauksen siitä, mitä investointipankkiiri oikeastaan tekee. Shermanin vaimo selittää 6-vuotiaalle tyttärelle:
”Kuvittele, että on kakkuviipale, etkä itse ole leiponut sitä kakkua, mutta joka kerran kun ojennat sitä toiselle, siitä irtoaa pieni murunen, jonka saat pitää. Ja niitä murusia on hyvin paljon. Kun kakunviipaleita ojennellaan koko ajan puolelta toiselle, niitä irtoaa niin paljon että kohta voit tehdä niistä itsellesi jättiläiskakun.”
Kahdessa vuosikymmenessä kakku on kasvanut monikymmenkertaiseksi. 2007 arvopaperijohdannaisten nimellisarvo oli 573 miljoonaa miljoonaa euroa – luvussa on kaksitoista nollaa. Se on noin 10 kertaa maailman tuotannon arvo.
Niin kauan, kun vallitsee luottamus, nuo fantastiljoonat ovat olemassa. Mutta kun luotto loppuu, kaikki katoaa. Näin käy sekä Sherman McCoyn henkilökohtaisessa elämässä kuin koko maailmantaloudessa.

Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin. (Vertailu sarjan avauskirjaan, Sauli Niinistön lukemaan Ukko Goriot´hon voi olla palkitseva.)
Koin myös aikaisempaa suurempaa sympatiaa päähenkilöä kohtaan – saman tunteen tunnusti Anna Kortelainenkin. Juppielämää ei enää oikein jaksa moralisoida, saati vastustaa. Kai siihen on jo näinä optiomiljoonien, yksityistämisten, IT-huuman ja pörssiriehan vuosikymmeninä tottunut.
Nykylukemalla vaikuttaa siltä, että Sherman McCoy on enemmän yltiömaterialistisen maailmanjärjestyksen uhri kuin ihmisenä paheksuttava ahne peluri.
On valtaisa virhe uskoa, että ”ahneus” oli syynä finanssikriisiin. Ihmisten on liiankin helppo halveksia Wall Streetin ja Lontoon Cityn röyhkeitä rahastajia ja maitopartaisia miljonäärejä. Jos kapitalismin katastrofi selitetään henkilöimisellä ja laiskalla psykologisoinnilla, rakenteelliset ja ideologiset syyt jäävät havaitsematta ja valuvirheet korjaamatta.
Kuten ovat jääneetkin.

Kriisiä ruokki myös mielenvikainen palkitsemisjärjestelmä, jossa kohtalokkaimpien riskien ja korjaamattomien tuhojen aiheuttajat saivat - ja saavat - miljoonien bonukset. Ne määräävät raha-aateliston sisäiset asemat ja arvostukset.
Turhuuksien rovio on edelleen todistusvoimainen kuvaus New Yorkin, Lontoon ja Tokion pankkiirien statuskamppailusta, jossa kalleimmat asunnot, vaatteet ja nautinnot määräävät ihmisarvon eliitin sosiaalisessa pörssissä.
Tämän on kokenut myös jalkapalloilija Aki Riihilahti Lontoon-vuosinaan. Työväenluokasta miljonääreiksi ponnahtaneet urheilijanousukkaat ivasivat aina Riihilahden autoa ja vaatteita. Cityn sampanjajuhlissa skandinaavilla oli outo olo: ihmiset kysyivät heti alkuun, mitä tienaat, jotta osaisivat antaa oikean arvon.
Riihilahti on nähnyt läheltä senkin, kun kupla lopulta puhkeaa. Hän tietää, miksi niin moni ammattiurheilija putoaa uran jälkeen tyhjyyteen.

Lainaus

Pulan politiikka

Timo Harakka — Mon, 04 Jul 2011 07:04:45 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta - sarjan toimittaja

Pentti Haanpään Noitaympyrä (1931) on hämmästyttävän tiukka analyysi siitä, miten New Yorkin pörssikatastrofista aiheutunut maailmanlaajuinen talouspula näkyy kaukaisen Suomen elämässä.
2008 finanssikriisin suorat vaikutukset eivät Suomessa ole yhtä dramaattisia (toki ne 70 000, jotka joutuivat työttömiksi, voivat olla eri mieltä), mutta planeetan joka kolkalle ulottuvina ja yhä euron kriisinä jatkuvina järistyksinä ne ansaitsisivat kaunokirjallisiakin hahmotuksia. Sellaisia ei ole tullut vastaan.
Kun Haanpää kirjoitti Noitaympyrää, Wall Streetin romahdus ja Lapuan liikkeen synty olivat aivan tuoreita, loppuvuoden 1929 tapahtumia. Talonpoikaismarssi järjestettiin kesällä 1930. Samaan aikaan alkoivat kommunistien (ja kommunisteiksi luultujen) kyyditykset itärajalle.
Haanpää oli hetkessä kiinni, kommentoi päivän otsikoita, puhui aikalaisilleen. Siksi onkin erityisen julmaa, että kirjaa ei uskallettu julkaista tuoreeltaan, vaan se ilmestyi vasta 25 vuotta myöhemmin.

Noitaympyrä suhtautuu kriittisesti kapitalismiin – ihmekös tuo, kun kapitalismi on kriisissä. Se juuri on se otsikon ”noitaympyrä”: samaan aikaan on nälkää ja yltäkylläisyyttä, työläisen kurjat olot varmistavat omistajan hyvän elämän.
Mutta Noitaympyrästä ei irtauduta helposti, kuten ilmenee tämän illan antoisassa 10 kirjaa rahasta–keskustelussa teatteriohjaaja Juha Hurmeen kanssa (4.7. TV1 klo 21.30).
Päähenkilö Pate Teikka on liikkuva työmies ja liikkuva äänestäjä. Hänelle ei kelpaa niin sosialismi kuin porvarillisuuskaan, eikä päätään nostava oikeistoterrori.
Pate Teikka ei kuulu mihinkään, ei sitoudu mihinkään, hän on individualisti ja epäilijä. Hänen vastaparinsa on Janne Kuutio – Elmer Diktoniuksen seuraavana vuonna ilmestyneen mestariteoksen antisankari, joka lähtee aina mukaan ajan virtauksiin. Tahdoton takinkääntäjä muuttuu joustavasti punakaartin sotilaasta mustapaitaiseksi lakkorikkuriksi.
Myös Janne Kuutio kuvaa tarkkanäköisesti nuoren tasavallan verisiä ristiriitoja, valtiollista skitsofreniaa. Sekin ilmestyi suomeksi vasta turvallisesti sotien jälkeen.
1930-luvun valkoinen Suomi sai siis elää itsestään tietämättä, soraäänien häiritsemättä. Vapaaehtoisessa, halukkaassa sokeudessa.

Fasismi ja natsismi olivat syntyneet jo ennen vuoden 1929 romahdusta. Kuulu taloushistorioitsija Karl Polanyi toteaa kuitenkin kirjassaan Suuri murros, että vasta markkinatalouden luhistuminen johti fasismin maailmanvaltaan.
Oikeistoterrori oli siis nimenomaan talouden ilmiö. ”Umpikujaan päätyneelle liberaalille kapitalismille tarjottua fasistista ratkaisua voidaan kuvailla markkinatalouden uudistukseksi."
Polanyin katsannossa markkinoiden kriisi ratkaistaan vallankumouksella – joko ylhäältä tai alhaalta. Joko kansa ottaa vallan demokraattisesti tai sitten omistava luokka turvautuu väkivaltaan ja riistää kansalta perusoikeudet.
Nykyisen finanssikriisin ja eurokriisin poliittiset seuraukset alkavat pikku hiljaa tulla näkyviin Euroopassa. Mitähän vielä seuraa?

Lainaus

Kulttuurihistorian häpeäpilkku

Timo Harakka — Fri, 01 Jul 2011 13:38:17 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

Pentti Haanpää kirjoitti romaaninsa Noitaympyrä1931. Teos oli polttavan ajankohtainen: vuoden 1929 pörssiromahduksesta levinnyt yleismaailmallinen pula-aika aiheutti Suomessakin levottomuuksia. Italian ja Saksan malliin äärioikeistolainen Lapuan liike terrorisoi maata.
”Maassa oli tapahtunut paljon asioita. Ihmiset ikäänkuin sairauden kiukussa olivat touhunneet sitä ja tätä. Pahanolon tunne, levottomuus, saattoi heidät töytäilemään ilman päämäärää, käymään lähimmäistensä kimppuun”, päähenkilö Pate Teikka pohdiskelee.
”Työväestöä oli pieksetty ja tapettu, kansalaisia oli istutettu autoihin ja ajeltu ympäri maata. Kuumettako? Hourettako? Mitä hyvää siunaantui pyssyistä ja pampuista, amerikkalaisilla autoilla ajosta, isänmaa-huudoista ja avopäin lauletuista lauluista?”

Sitä siunaantui, että Haanpään kustantaja Otava ei uskaltanut julkaista Noitaympyrää, jota kirjailija aivan aiheesta piti itse parhaana teoksenaan. Ei myöskään WSOY, eikä edes vasemmistolainen kustantamo Kansanvalta, joka oli julkaissut Haanpään kohukirjan Kenttä ja kasarmi 1929.
Tämä sotalaitosta arvostellut kirja sydämistytti oikeistohenkisen eliitin. Uudempi kansalliskirjailijamme Mika Waltari jopa kynäili vastaiskuksi Suomen armeijaa ihannoivan teoksen Siellä, missä miehiä tehdään (1931).
Kustantamojen pelkuuruden takia Noitaympyrä – josta keskustelemme 10 kirjaa rahasta –sarjassa teatteriohjaaja Juha Hurmeen kanssa maanantaina 4.7. (TV1, 21.30) – ilmestyi vasta 25 vuotta myöhemmin, kirjailijan kuoleman jälkeen, kootuissa teoksissa 1956.

Historialliset yhtäläisyydet nykyaikaan ovat ilmiselvät.
Jatkokysymys kuuluukin: ketkä eivät tämän päivän Suomessa saa ääntään kuuluviin? Kenen totuus sensuroidaan?

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Lainaus

Kapitalismin puolustus

Magnus Berglund — Mon, 23 Nov 2009 14:52:39 +0000

Kaikki taloudellinen toiminta perustuu luottamukseen. Kapitalismi ei toimi, jos luottamusta ei ole. Erityisen tärkeää on luottamus pankkeja kohtaan.

Jos Finanssivalvonta antaa vapaat kädet markkinajohtaja Nordealle myydä mitä tahansa tuotteita tavallisille asiakkaille, voi käydä niin kuin Merenneito-sijoitusten kohdalla on käynyt noin 1 500 suomalaiselle: asiakas menettää pääomansa.

Nordeassa on kaiken lisäksi voitu olettaa, että pettyneet asiakkaat yleensä häviävät kiistansa pankkia vastaan Arvopaperilautakunnassa. Katastrofin ainekset ovat valmiina.

On toki mahdollista, että Nordeassa ei ole tietoisesti laskettu heikon valvonnan ja sääntelyn varaan. Tilaisuus on tehnyt varkaan.

Suomen finanssialan lobbarit ovat pitäneet huolen siitä, että meillä on löysä valvontajärjestelmä. Kuluttajansuoja ei ole kiinnostanut alaa. Päinvastoin: tärkeintä on saada pankin kehittämiin "tuotteisiin" mahdollisimman paljon asiakkaiden rahaa.

Tämä on johtanut siihen, että ihmiset eivät oikein uskalla luottaa pankkiinsa ja sijoitusneuvojaansa. Ehkä tämä on osaselitys sille, että suomalaiset pitävät miljardeja tavallisilla tileillä.

Olisi Nordean "poikien" ja koko alan etu, että Suomessakin olisi kapitalismiin kuuluva valvonta ja sääntely finanssialalla. Kelvollinen, länsimainen kuluttajansuoja kasvattaisi säästäjien luottamusta koko alaan. Säästäjät toisivat enemmän rahaa sijoitusneuvojille, jos vanhan ajan kapitalismin ryöstömentaliteetti saataisiin valvonnan kautta kitkettyä Suomesta. Pankit tekisivät parempaa tulosta, jos asiakkaiden luottamus saataisiin palautettua.

Mutta finanssiala ei pysty tähän itse. Vuosi sitten alkanut finanssikriisi tuntuu tavallisten pankkiasiakkaiden arjessa. Nyt olisi poliitikoilla loistava tilanne näyttää, että myös finanssialalla tarvitaan kuluttajansuojaa.

MOT:n tämänkertaisessa jaksossa sekä finanssialasta vastaava ministeri Mari Kiviniemi (kesk) että eduskunnan talousvaliokunnan puheenjohtaja Jouko Skinnari (sdp) osoittavat olevansa tietoisia ongelmasta.

Valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle (kok) annettiin mahdollisuus osallistua keskusteluun. Pitääkö lähteä siitä, että Finanssivalvonnan suhtautuminen kuluttajansuojaan edustaa Kokoomuksen linjaa? Anneli Tuominenhan on valittu Finanssivalvonnan johtoon Kokoomuksen tuella.

Katainen antoi kuitenkin haastatteluvuoron Kiviniemelle, jonka vastuulle finanssivalvonta muodollisesti kuuluu. Anneli Tuominen puolestaan siirsi MOT:n pyynnön alaiselleen Jarmo Parkkoselle. Kiitokset heille.

Vuosi sitten pankit eivät luottaneet toisiinsa, ja kapitalismi uhkasi tukehtua luottolamaan. Se luottamus on pikkuhiljaa palautunut. Nyt tarvittaisiin uusia toimia, jotta myös pankkien asiakkaat voisivat luottaa pankkeihin.

Lainaus

Harhaanjohtava pääomaturva

Magnus Berglund — Mon, 12 Oct 2009 09:57:58 +0000

Tämän viikon MOT-jakso 'Merenneito ja Nordean pojat' kertoo pankin myymästä pääomaturvatusta tuotteesta, jossa asiakkaat menettivät koko pääomansa. Tapaus osoittaa, että termi 'pääomaturva' ei takaa minkäänlaista turvaa. 1 500 asiakasta menetti yhteeensä 140 miljoonaa euroa, vaikka heille markkinoitiin sijoitustuotetta turvallisena ja riskittömänä.

Tuote myytiin joukkovelkakirjana, mutta se olikin CDO. Kukaan ei voi edellyttää että tavallinen, tai edes varakkaampi säästäjä ymmärtäisi sen ominaisuuksia. Eivät kaikki finanssiammattilaisetkaan ymmärrä - CDO:t olivatkin yksi globaaliin finanssikriisiin johtaneista viritelmistä.

Lyhenne tulee englannin sanoista "Collateralized Debt Obligation". Suoraan suomennettuna se voisi tarkoittaa vakuudellisia joukkovelkakirjalainoja, mutta vakiintunutta käännöstä ei ole; pankki itse käyttää muotoilua "strukturoitu joukkovelkakirjalaina". Vakuudet ovatkin loppujen lopuksi samantapaista pankkikieltä kuin pääomaturva: niitä ei ole.

Miten on mahdollista, että Nordea myi näin riskipitoisia tuotteita riskittöminä, ja vieläpä asiakkaille, jotka nimen omaan eivät halunneet riskiä? Mikä on pankin vastuu omista myyntipuheistaan? Miten on mahdollista, että pääomaturvattu tuote menettää pääomansa kokonaan, ja pankki työntää vastuun asiakkaan syliin?

Ohjelmanteon aikana minulle syntyi eräänlainen tunne siitä, miten tämä on mahdollista. Ensimmäinen mahdollistaja on Finanssivalvonta. Kuvittelemme, että Finanssivalvonta todella valvoo pankkien tapaa myydä ja markkinoida. Sillä olisi mahdollisuuksia käyttää koviakin sanktioita, jos pankit menevät liian pitkälle. Virasto ei kuitenkaan käytä niitä. Se tyytyy kirjoittamaan tiedotteita siitä, että pankkien markkinointimateriaali ei täytä vaatimuksia, ja että pääomaturva-termiä käytetään harhaanjohtavasti.

Jos Nordealla on mahdollisuus tienata hyviä palkkioita vetämällä mutkat suoriksi, ja pahin sanktio on Finanssivalvonnan tiedote, niin toiminta jatkuu. Näyttää siltä että Finanssivalvonta näkee roolinsa niin, että he valvovat ensisijaisesti pankkien etuja, kuluttajien kustannuksella.

Toinen mahdollistaja on suomalaisen säästäjän mielenlaatu. Yritin saada tähän ohjelmaan mahdollisimman monta Nordean asiakasta kertomaan, miten ja millä sanoilla tätä katastrofaalista Merenneitoa oli heille myyty. Vain yksi tuli kameran eteen. On hämmentävää, että 1 500 asiakasta on menettänyt 140 miljoonaa, eikä asiasta pidetä enempää meteliä. Kun suurin osa asiakkaista kärsii hiljaa, Nordea voi jatkaa myynti- ja markkinointilinjaansa.

Kolmas mahdollistaja on Arvopaperilautakunta, pankkien omistama itsesäätelyelin. Kun Finanssivalvonta tekee pankkien myyntitavan mahdolliseksi, osa katkerista kuluttajista kääntyy Arvopaperilautakunnan puoleen.

Lautakunnan käsittelemistä tapauksista alle viisi prosenttia päättyy asiakkaan eduksi; 95 prosentissa tapauksista pankki oli oikeassa. Olisiko asiakas aina väärässä, jos Arvopaperilautakunta olisi valtiovarainministeriön alainen riippumaton elin, jonka tehtävä olisi aidosti valvoa kuluttajansuojaa finanssiviidakossa?

Tänä syksynä lautakunnan uusi puheenjohtaja Kirsti Rissanen on kovan paineen alla. Jos lautakunta päättää, että pääomaturva todella tarkoittaa jotain, se tulee Nordealle ja monelle muullekin pankille todella kalliiksi. Silloin puhutaan sadoista miljoonista euroista. Se tarkoittaisi käytännössä, että pankkien vastuuttomille myyntipuheille vedetään vihdoin raja.

Lainaus

Myrskyn merkkejä ei huomattu

Matti Virtanen — Mon, 08 Dec 2008 14:02:26 +0000

Islannin suurlähettiläs Hannes Heimisson muistuttaa tänään nähtävässä MOT:ssä, että luottoluokituslaitokset antoivat islantilaisille pankeille hyviä arvosanoja "loppuun asti".

"Lopulla" hän tarkoittaa syys-lokakuun vaihdetta, jolloin Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin vaikutukset tulivat kaikille selväksi. Islannin pankit olivat kuitenkin menettäneet mahdollisuutensa saada uutta lainaa edullisesti jo kauan ennen tämän syksyn dramaattisia viikkoja.

Mutta miten pankki voi menettää luottamuksensa, jos sen luottokelpoisuus on hyvä? Fitch, Moody's, Standard & Poor's ja muutamat muut luokituslaitokset olivat seuranneet tarkkaan Islannin valtiontaloutta sekä pankkien taseita ja kassavirtaa. Eivätkä nekään huomanneet mitään!

Laitokset olivat toki pudottaneet luokituksia hieman ja panneet islantilaisia tarkkailulistoille: "Outlook negative". Se tarkoittaa, että seuraavalla tarkastelukierroksella tulee taas luokituksen pudotus, jos mitään positiivista ei tapahdu.

Islantilaiset pankit olivat kuitenkin pohjimmiltaan terveitä: ne olivat sijoittaneet lainarahansa periaatteessa arvokkaisiin kohteisiin kuten rahoitusalan yhtiöihin ja kivitaloihin. Taseet olivat kunnossa, arvoa oli.

Todellisten rahamaailman asiantuntijoiden keskuudessa tämä ei kuitenkaan riitä. Laina-asiakkaan on pystyttävä maksamaan velkojaan takaisin myös silloin kun tapahtuu jotain odottamatonta, jotain sellaista mitä ei voi pukea taseisiin numeroiksi.

Kun jotain odottamatonta on odotettavissa, osapuolten suojaksi tulee kansainvälinen luottovakuutus eli CDS (Credit Default Swap). Ne ovat johdannaisia eli derivatiiveja, joiden hinta määräytyy sen mukaan miten markkinat arvioivat luotonottajan maksukyvyttömyysriskiä. CDS:n avulla lainan ottaja suojaa itsensä siltä varalta, että hän ei saa kriisitilanteessa rahojaan irti. Lainan antaja puolestaan saa lisäkorvauksen siitä, että hän suostuu ottamaan riskiä. Eli mitä suurempi riski, sitä korkeampi vakuutusmaksu.

CDS-markkinoilla voivat pelata myös ulkopuoliset, jotka eivät itse osallistu lainan ottamiseen tai antamiseen. Heille kysymyksessä on ns. synteettinen arvopaperi, eli suomeksi sanottuna vedonlyönti muiden konkurssien todennäköisyydellä. Maailmanlaajuiset CDS-markkinat ovat valtavat, joidenkin arvioiden mukaan kokonaisarvoltaan jopa 43 000 000 000 000 dollaria.

CDS-vakuutuksen hinta on vakaissa oloissa alle prosentti lainasummasta. Sillä tasolla pysyivät myös islantilaispankkien CDS-marginaalit kesään 2007 saakka. Sen jälkeen epäluottamus alkoi kasvaa niin, että vuoden lopulla hinta kävi kolmessa prosentissa.

Tämän vuoden puolella islantilaispankkien luottovakuutusten hinnat heittelivät holtittomasti, kahden ja peräti 11:n prosentin välillä. Niistä olisi pitänyt huomata, että markkinat eivät luottaneet islantilaisiin pankkeihin. Olisi pitänyt, mutta kun tunnetut luottoluokituslaitoksetkaan eivät menettäneet uskoaan vakavaraisiin islantilaisiin, niin miten sitten tavallinen sijoittaja olisi tajunnut asian?

MOT:n toimitukseen tuli lokakuussa islantilaispankkien romahduksen jälkeen vihainen sähköposti nimettömältä rahoitusalan ammattilaiselta. Hän ihmetteli suomalaisten tiedotusvälineiden kyvyttömyyttä huomata islantilaispankkien CDS-kurssien heilumista. Viestin voinee lainata tähän melkein kokonaan:

”Nykyisen finanssikriisin aikana myös useat suomalaiset islantilaispankkien asiakkaat ovat joutuneet kärsimään em. pankkien luhistumisesta. Periaatteessa ko. pankkien luhistumisen pitäisi johtaa tappioihin myös suomalaisille pankeille, koska kaikki pankit ovat hyvin vahvasti tekemisissä toistensa kanssa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt koska suomalaiset pankit ovat osanneet varautua islantilaisten pankkien konkurssiin jo vuoden ajan.

Tämä on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Ammattilaisten kesken pankkien luottoriskillä käydään kauppaa CDS-markkinoilla, joilla treidataan (käydään kauppaa) riskittömästä korosta irroitettua bondien (velkakirjojen) riskilisää ja jota käytetään yleisesti suojaamaan positioita ja toisaalta myös ’synteettisinä bondeina’.

Vaikka CDS-markkinaa on voimakkaasti kritisoitu, niin tämä luottomarkkinoiden kuumemittari on käytännössä ollut ongelmien ennustajana aivan toista luokkaa kuin perinteisesti käytetyt luottoluokitukset – tietääkseni maailman kaatuneista pankeista kaikki ovat olleet A-luokkaa, jolloin pikaisen konkurssin pitäisi teoreettisesti olla täysin mahdotonta.

Viime vuoden aikana parikin suomalaista pankinjohtajaa varoitteli islantilaispankkien vaaroista suurin piirtein niin voimakkaasti kuin kilpaileva toimija vain hyvän liiketavan rajoissa voi. Mediassa tämä pääsääntöisesti tuomittiin eikä yksikään median edustaja ottanut asiaa vakavasti ja alkanut tutkimaan asiaa. Kuitenkin, jokaisessa suomalaisessa suuremmassa mediatalossa on varmasti Bloombergin tai Reutersin pääte, josta suurempien yhtiöiden luottoriskijohdannaisten tasot (CDS) pystyisi tarkistamaan koska tahansa ilman erityisasiantuntemusta.

Käytännössä islantilaispankit treidasivat koko viime vuoden tasoilla, jotka matemaattisesti tarkoittivat 80-90%:n konkurssitodennäköisyyttä. Suomalaiset pankit toimivat tietenkin fiksusti ja suojasivat itsensä kun riski konkurssiin kerran oli näin ilmeinen. Mikä tällöin on median vastuu suhteessa suomalaisiin tallettajiin, jotka sijoittivat rahojaan 5,5%:n tuotolla kun vastaava vuoden tuotto CDS:ssä pyöri 15:n ja 20%:n välillä. Eikö yksikään media ymmärtänyt asiaa, vai mistä suomalaisen median vaikenemisessa oli kyse?

Käytännössä median vahtikoiraroolin totaalinen epäonnistuminen on johtanut nyt siis nimenomaan tavallisten suomalaisten talletusasiakkaiden ongelmiin.”

Kiitos nimettömälle kirjoittajalle aiheellisista moitteista. Tästä lähtien CDS-kursseja kannattaa seurata paitsi tiedotusvälineissä, myös suomalaisten kaupunkien rahatoimistoissa. Ehkä Kaupthingiin luottanut Espookin hankkii Bloombergin ja Reutersin päätteet.

Matti Virtanen
Tuottaja, MOT

P.S. Nimetön kirjoittaja päätti viestinsä salaperäisesti: ”CDS-tasoista löytyy tälläkin hetkellä muutamia erittäin läheisesti tavallisia suomalaisia koskettavia oleellisia tietoja.” – MOT-blogi tarjoaa vinkin vapaasti taloustoimitusten käyttöön.

Lainaus