Raymond Chandler oli tavaratalovaltion profeetta

Timo Harakka — Fri, 19 Jul 2013 11:54:21 +0000

RIKOKSESSA on juoni, rikolliset juonittelevat. Rosvojoukko laatii yksityiskohtaisen ryöstösuunnitelman, jossa jokaisella on oma täsmällinen roolinsa.

Juonittelu, juoniminen on rikoskirjan ydin. Murhaaja suunnittelee tarkoin verityönsä, hankkii alibin ja ohjaa tutkijat väärille jäljille. Kirjailija toimii täsmälleen samoin. Hyvän dekkarijuonen on oltava tiivis mutta mutkikas, harhauttava ja yllättävä, mutta jälkikäteen järjellinen.

Näillä kriteereillä Raymond Chandler, joka on vuorossa 10 rikoskirjamme sarjassa, on epäonnistunut dekkaristi. Vuonna 1953 ilmestyneessä Pitkissä jäähyväisissä juoni on sentään jotenkin tolkullinen, mutta joitakin vuosia aikaisemmin filmattua Syvää unta on melkein mahdoton seurata. Kerrotaan, että ohjaaja Howard Hawks kysyi käsikirjoittaja William Faulknerilta, kuka oikeastaan murhasi autonkuljettajan. Faulkner tunnusti, ettei tiedä ja kääntyi kirjailijan puoleen. Chandler suuttui ja tiuskaisi, että lukekaa kirjasta. Myöhemmin hän soitti nolona ja paljasti, ettei itsekään löytänyt vastausta, joten elokuvantekijät saisivat itse päättää, kuka sen teki.

Myös Pitkissä jäähyväisissä itse murhat jäävät täysin taka-alalle ja motiivit ovat parhaimmillaankin pintapuolisia. Juonessa on sivupolkuja, joista kirjan ensimmäinen suomennos lyhensi kymmeniä sivuja kylmän viileästi.

Mutta juuri tämä tyhjäkäynti tekee tarinasta toden tuntuisen, toteaa sunnuntain vieraamme Kari Häkämies. ”Tätä yksityisetsivän hommaa kuvataan aika oikein, tai realistisesti. Romaanikirjallisuudessa yksityisetsivät aika usein ratkovat suunnilleen Olof Palmen murhaa, kun he todellisuudessa kyttäävät myymälävarkaita tai kenties miehiä tai naisia, joita toinen puoliso epäilee uskottomuudessta. Marlowe tekee siis ihan oikeita yksityisetsivän töitä.”

CHANDLER halveksi perinteisiä murhamysteerejä, arvoitusdekkareita Agatha Christien tyyliin. Ne olivat hänestä keinotekoisia, juonet vain näennäisesti loogisia, murhat ja niiden ratkaisut tosielämässä mahdottomia, kertomusten henkilöpsykologia naurettava. Hän julisti: ”Minun nähdäkseni useimpien salapoliisitarinoiden suurin ongelma on, että niitä kirjoittavat huonot kirjoittajat.”

Siispä se, mikä arvoitusdekkarissa olisi ylimääräistä, on Chandlerin kirjoissa se varsinainen ydin: yksityisetsivä Philip Marlowen filosofointi ja yhteiskuntakritiikki, nokkela sanailu ja herjanheitto.

Olennaista on kerronta ja tyyli.

Chandler rakentaa suuren panoraaman 1900-luvun puolivälin Los Angelesistä, loistoonsa nousevasta metropolista, jonka kansoittavat Hollywood-tähdet ja tyrkyt, öljymiljardöörit, kasinokeisarit, gangsterit, uhkapelurit, puolimaailman naiset, lahjotut poliisit ja ostetut tuomarit.

Yksinäinen yksityisetsivä katsoo ”ison vihaisen kaupungin” valoja ja miettii: ”Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa joku juoksee ja joku muu yrittää saada hänet kiinni, tuolla tuhannen rikoksen yössä… Kaupunki, joka ei ollut sen huonompi kuin muutkaan, rikas ja elinvoimainen kaupunki täynnä ylpeyttä, tappion kärsinyt ja kukistettu kaupunki täynnä tyhjyyttä.” (Suom. Kalevi Nyytäjä.)

Maailman tulevaa pääkaupunkia kuvatessaan Raymond Chandler tuo kirjallisuuteen uuden teeman: modernin kulutuksen, viihteen ja julkisuuden maailman. Kuten Philip Marlowe toteaa, Kalifornia on ”tavaratalovaltio”.

Chandlerilainen paradoksi on, että rahan määräämässä maailmassa vain köyhät voivat säilyttää arvokkuutensa ja rikkaat menettävät sielunsa. "Menestyvien ihmisten maailma näyttää ulospäin todella kutsuvalta", sanoo vakiovieraani Anna Kortelainen: "Mutta se on muovinen maailma. Kun kuuntelee, mitä he puhuvat, eihän sinne missään nimessä haluaisi mennä. Ja se on juuri Marlowen suhde näihin ihmisiin: hän näkee, että on ihan tappavaa, mitä näiden välillä tapahtuu.”

RAYMOND Chandler tunnusti esikuvakseen Dashiel Hammettin, joka palautti murhan Englannin maaseudun aateliskartanoista suurkaupungin laitakaduille. Veretön ajanviete muuttui veriseksi realismiksi. Heidän maailmastaan ponnistavat kaikki viimeisten vuosikymmenten amerikkalaiset rikoselokuvat sekä TV:n poliisisarjat.

Chandler oli profeetta. 2000-luvulla Hollywoodin ja Piilaakson aineeton tuotanto ohitti arvoltaan koko Yhdysvaltain perinteisen tehdasteollisuuden. Unelmat ovat todempia kuin tosi, ja tavaratalo on koko maailma.

Sisäministerinä ja oikeusministerinä Kari Häkämies on ollut lain vartija, mutta yksityiselämässään myös lain väärällä puolella. Hän kertoo, mitä kokemus on opettanut. Ja myös, millaista oli itse partioida poliisiautossa Los Angelesin yössä pumppuhaulikon kera.

10 kirjaa rikoksesta, TV1:ssä sunnuntaina 21.7. kello 20.00.

Kuuntele tämä kolumni audiona Kultakuume-ohjelmassa.

Lainaus

Matka kodittomaksi voi olla lyhyt

Maarit Roiha — Thu, 18 Feb 2010 02:01:41 +0000

Jotkut heistä kerjäävät muki kädessä kadulla, toiset vaeltavat paikasta toiseen yrittäen löytää töitä. Koko omaisuuttaan mukanaan raahaavat kodittomat ovat tuttu näky Yhdysvaltain suurkaupungeissa.

Vaikka Yhdysvaltain talous osoittaa hitaita elpymisen merkkejä, ovat työttömyysluvut edelleen korkeat. Talouskriisi koettelee etenkin jo ennestään marginaaliryhmiin kuuluvia. Matka vakaasta elämäntilanteesta kodittomaksi voi olla yllättävän lyhyt.

Kodittomien todellista lukumäärää on vaikea arvioida. Kodittomiksi lasketaan yleensä kadulla tai tilapäisissä yömajoissa asuvat. Kodittomuuden uusi piirre on se, että nyt jo yli kolmasosa kodittomista on perheellisiä. Tämä tarkoittaa myös yhä suurempaa alaikäisten kodittomien määrää.

Los Angelesin suurkaupunkialueella asuu kenties jopa sata tuhatta koditonta. New Yorkissa kodittomia on kymmeniä tuhansia. Ongelma näkyy myös esimerkiksi asuinkaupungissani San Franciscossa, jonka kodittomien määrä lasketaan tuhansissa.

Kodittomia näkee päivittäin erityisesti puistoissa ja muilla julkisilla paikoilla. Illalla ja yöllä heihin voi törmätä esimerkiksi vuorokauden ympäri auki olevissa itsepalvelupesuloissa, joista kodittomat etsivät lämmintä yösijaa. Kodittomia auttavat vapaaehtoisjärjestöt ja kirkot raportoivat leipäjonojen pidentyneen ja yömajojen tarpeen lisääntyneen entisestään. Ruoka-apua on huomattavasti helpompi saada kuin löytää sänkypaikka yöksi. Yömajapaikkoja ei yksinkertaisesti riitä läheskään kaikille tarvitseville.

(Kuva: EPA/ARLEEN NG)

Käytännössä Yhdysvalloissa ei ole kovinkaan vaikea päätyä kodittomaksi, jos asiat menevät kunnolla pieleen. Erityisesti työpaikan menettäminen voi suistaa ihmisen todelliseen noidankehään. Jos joudut työttömäksi, et pysty välttämättä enää maksamaan vuokraa tai asuntolainaa. Ja ilman asuntoa on pidemmän päälle lähes mahdotonta käydä töissä.

Työttömien lisäksi erityisesti matalapalkka-aloilla työskentelevillä on suuri riski joutua kodittomiksi. Ylimääräiset menot, esimerkiksi odottamattomat sairaalakulut, voivat romuttaa jo ennestään heikoissa kantimissa olevan talouden hyvinkin nopeasti. Tilannetta tietysti helpottaa, jos on edes jonkin verran säästöjä. Minimipalkasta on kuitenkin vaikea laittaa riittävästi sivuun pahan päivän varalle, ja moni elääkin käytännössä kädestä suuhun. Työttömien ja huonosti tienaavien lisäksi myös psyykkisistä tai päihdeongelmista kärsivät tippuvat helposti yhteiskunnan harvaksi rakennetun suojaverkon läpi.

Surkeimmassa asemassa ovat kotinsa menettäneet lapsiperheet, erityisesti yksinhuoltajat. Perheen talouden romahtaminen ja asunnon menetys heijastuu ennen kaikkea lapsiin. Ilman kotia on vaikea selvitä koulunkäynnistä, ja syrjäytymisen vaara ja todennäköisyys ajautua erilaisiin ongelmiin kasvaa. Kodittomuus on onneksi useimmiten väliaikaista. Tilapäinen kodittomuus kohtaa nykyisessä taloustilanteessa kuitenkin yhä useampaa amerikkalaista.

Lainaus

Blogit - Los Angeles

Raymond Chandler oli tavaratalovaltion profeetta

Matka kodittomaksi voi olla lyhyt