Blogit - historia

Kuinka paheksunta melkein vei meiltä housut

Sonja Fogelholm — Thu, 22 May 2014 08:41:22 +0000

Istun tässä työtuolissani rennosti haarat levällään. No siksi, koska se nyt vain sattuu olemaan mukava asento. Mutta enpä istuisi, jos olisi pakko käyttää hametta.

Hame on lapsuuteni unelmavaate, prinsessyyden ja kauneuden merkki. Nykyäänkin pukeudun yksilahkeiseen, jos on jokin oikein juhlallinen tilaisuus. Ja mikäpä siinä, mutta tehdessäni artikkelia mainiosta historiasarjasta Kuinka nainen sai housut opin, että vielä noin 1950- ja 1960-luvuille asti unelmaleningit ovat aiheuttaneet naisille vaaratilanteita ja jopa tuskaa.

Kävi ilmi, että housut naisilla ei ollutkaan ihan yksinkertainen asia. Suurimmaksi esteeksi nousi – ainakin minun silmissäni – vanha kunnon paheksunta.

Miten me sitten saimme housut? Se meni osapuilleen näin:

Alussa oli pelko: housut naisella oli maailmanlopun merkki. Raamatussa oli kielletty naisten käyttävän miesten vaatteita ja toisinpäin. Juuri housuista tuli miesten vaatteiden symboli viktoriaanisella ajalla, siispä housut naisella oli yhtä kuin syntiä, kerrotaan sarjan ensimmäisessä osassa.

Katso jakso Maailmanlopun lahkeet Elävässä arkistossa

Tämän ylikansallisen maailmanlopunpelon lisäksi naisten housuja pelättiin Suomessa sisällissodan takia. Oli tiedossa, että jotkut punaisten naisista käyttivät housuja, joten punaisten voittoa pelättiin myös sen puolesta, että sitten saattaisi naisten keskuuteen levitä tämä miesten muoti.

Sisällissodan jälkeen naisten housut yleistyivät urheilun kautta, mutta ei ennen kuin naiset olivat ehtineet kärsiä jonkin aikaa. Eevakaarina Launis muistelee sarjan toisessa osassa, kuinka hiihtäessä tuli kylmä, koska oli tultava toimeen hameella ja sukkanauhoilla – sukkahousuja ei ollut vielä keksitty.

Siis hameella ja sukkanauhoilla!

”Oli aina jalat sinisen kirjavana, kylmä oli”, muistelee Marjatta Haiko.

No aivan varmasti oli. Lapissa monena vuonna hiihtäneenä kavahdan pelkkää ajatustakin tällaisesta hiihtomuodista.

Onneksi pikkuhiljaa tultiin järkiin ja tajuttiin, että naisillekin voisi kehitellä hiihtohousut, jotta hekin saattoivat hiihtää normaalisti. Vaikka hiihdossa siis ihan sallittiin naisten käyttävän housuja, saatettiin sitä edelleen paheksua, kuten Anna-Liisa Maijala jaksossa kertoo.

Katso jakso Pula-ajan pojat Elävässä arkistossa

Paheksunta jatkui myös sotien jälkeisessä työkulttuurissa, jossa oli 1900-luvun alussa osoitettu edistyksellisyyttä, kun naisille oli hankittu housuja työasusteiksi. Työsuojeluviranomaiset olivat tajunneet, että naisten hameet olivat epäkäytännöllinen ja vaarallinen työasu, koska helmat saattoivat tarttua koneen osiin kiinni. Kun työpaikat siirtyivät yhä enemmän tehtaista sisäsiisteihin konttoreihin, palasi hamemuoti normiksi.

Katso jakso Sorvin ääressä Elävässä arkistossa

Sitten tulivat farkut, ja onneksi tulivatkin. Farmarit olivat niin suosittuja nuorten kesken, että toimivat 1950- ja 1960-luvuilla merkittävänä naisten housujen käytön edistäjänä. Hurjaa etuvetoketjua niissä ei ensin ollut – liian uskaliasta – mutta yhtä kaikki niitä halusivat kaikki ja niihin pukeutuivat kaikki.

Farkut olivat niin iso juttu, että ohjelmassa esiintynyt Eija Saarilahti kirjoitti päiväkirjaansa kokonaisen sivun pelkästään niiden hankkimisesta.

Katso jakso Farmarin vermeissä Elävässä arkistossa

Hellyttävintä koko sarjassa ovat Saarilahti ja muut sarjassa esiintyvät naiset. He muistelevat hymyssä suin entisiä aikoja, jolloin hame aiheutti päänvaivaa, ja jolloin nöyränä toiveena oli, että kun sitä kerran oli käytettävä, olisipa se ollut edes vähän käytännöllisempi.

En löydä heidän kasvoistaan katkeruuden merkkejä, vaikka he eivät ole aina voineet valita, mitä laittavat päälleen, ja silloinkin kun uskaltautuivat sujahtamaan housuihin, heitä paheksuttiin: Pappilan väki paheksui talvipakkasella hiihtohousuissa hiihtävää opettajatarta. Hurskas seurakuntalainen paheksui toista seurakuntalaista housujen käytöstä jumalanpalveluksessa. Työpaikalla housuja käyttävästä naisesta saattoi tulla miesten silmätikku.

Ei riittänyt, että paheksuttiin housuja, vaan hamettakin voitiin paheksua, jos se oli liian lyhyt – näin oli käynyt Helena Niemeläiselle, kuten hän kertoo viimeisessä jaksossa.

Marjatta Haikoa tuntuu kyllä harmittavan yksi asia. Se että mediassa kirjoitellaan suomalaismiesten rakastuvan vallan venäläisnaisiin, koska suomalaisnaiset käyttävät vain tuulipukuja ja housuja.

Sovitaanko, ettei enää vinoilla suomalaisnaisten tuulipukujen käytöstä niin kuin se olisi jotenkin hävettävää, noloa tai rumaa? Sehän on oikeasti aivan mielettömän hieno asia.

Lainaus

Historialliset kirjat pysäyttävät

Teemu Laaksonen — Wed, 11 Dec 2013 07:59:42 +0000

Kulttuuriosaston kirjallisuuskeskustelu osoitti, että vanhat suosikit Päätalon ja Linnan tapaan puhuttelevat edelleen. Ylipäätään niin kansakunnan, paikkakunnan kuin yksilönkin historia kiinnostaa suomalaisia. Studiovieraista runoilija Erkka Filander sanoi, että kamppaileminen kirjallisuuden vaikeutta vastaan sytytti hänet kirjoittamaan ja opettaja Penjami Lehto, että hänen minäkuvansa on syntynyt kirjojen ja kirjakeskustelujan kautta. Soittajat ja viestinkirjoittajat kertoivat, mikä lukukokemus pysäytti viimeksi.

marja liisa

Lauri Viidan Moreeni on teos, jota ei pysty kuvailemaan, se pitää lukea. Huimaa ajatusten virtaa tai paremminkin vyöryä, toisinaan menee lukijan järjen ulkopuolelle, mutta pitää hengästyttävässä otteessaan. Yleissivistävä veljesodan dokumentti ja kirvesmiehen käsikirja, tamperelaisen paikallishistoriallinen perusteos. Piilohuumoria ja surkuhupaisaa, ihmisen syviä vesiä, helmiä, esim. "makaa, kuin lammas taulussa". (Veret)pysäyttävä kirjallisuuskokemus, Viita!

Anneli Varkaudesta

Huovisen Konsta Pylkkäsen siniset ajatukset ja Kainuun sinisten vaarojen lumo osuu ja uppoaa aina!

Anonyymi

kirjat kerää pölyä hyi hyi, ihan yskittää

Karnanen Kuopiosta

Kari Hotakaisen kirjassa "Ihmisen osa" on huikea kirjoitus bussikuski "Bikosta" Parasta tekstiä mitä olen koskaan lukenut... ; )

Anonyymi

musta raamattu

Hannes

Meikäläisellä, "taskukirja" pöydällä, Tapion taskukirja, metsään liittyvä n, 650 sivua, välillä joutuu työhön liittyen lukemaan.

Karnanen Kuopiosta

Paljon hyvää juopotteluaikaa olen tuhlannut kirjoja lukemalla... ; )

Hannes

Meilläkin paljon kirjoja hyllyssä, luku innostus laantunut, sanomalehtiä tulee kolme kappaletta lisäksi ammattilehdet, ne kyllä yleensä "kerkeän" lukemaan.

Hannes

Ne kirjat mitä olen lukenut viimeksi on Lehväslaihon ja Tikkasen kirjoittamia.

Risto

Reinoltahan on "muutama opus" tullut. En ole kaupassa käynyt. Ilmestyiköhän tänä syksynä? "Korven Peura" on viimeisin, mikä hyllyssäni on.

Hannes

en kaikkia muista mitä hyllyssä on, Alakurtintie on ainakin uusimpia?

Risto

SS Bombata on hurjan harvinainen kirja. Se ei ole sotakirja. Itsehän Reino oli panssarimies, mutta romaanit usein kaukopartioista kertovia.

Esa Anttala kirjoitti myös kaukopartioista ja Uula Aapa. Niilo Lauttamus keskittyi kokemuksiinsa SS-joukoissa. Jossain vaiheessa ne kiinnostivat kovasti. Samoin suomalaiset dekkarit, varsinkin Harjunpäät; ovat hyviä.

Hannes

Matti Kososen, talvisodan tiedusteliat myöskin löytyy....

juu

ite luin viimeksi novellin nimeltä metsästyshaukka. nautin siitä monella eri tasolla

Itse luin novellin Pelkuri. Kirjoittajana Guy de Maupassant. Huikea stoori! Viimeisin suomalainen kirja jonka olen lukenut taitaa olla... Arto Paasilinnan Jäniksenvuosi. Suosittelen!

juu

jep sama

Harmaa Susi

Mannerheim, viimeinen kortti. Valtava määrä historian kirjoitusta. Teen muistiinpanoja tärkeistä asioista

hyviä näkökulmia täällä

s. oksasesta en tykänny

juu

mutta jos nyt puhutaan kirjallisuudesta suosittelen kirjaa: puna-armeijan nousu

Lainaus

Rouva Trikoon 60-luku

Rouva Trikoo — Tue, 26 Nov 2013 09:09:28 +0000

Muistatko kuntoilleesi 60-luvulla? Mitä urheilua seurasit katsomossa tai kotisohvalla? Virkistä muistiasi Rouva Trikoon seurassa. Retroviikko jyllää Puoli seitsemän -ohjelmassa TV1 kello 18:30.

60-luvulla suomalainen kilpaurheilumenestys kyykähti. Olympiamitaleja ei tullut totuttuun tahtiin ja myös kiltit kilpaurheilijamme nousivat kapinaan.

Lisääntynyt vapaa-aika näkyi ihmisten arjessa. Velttoilun karsimiseksi meitä suomalaisia ryhdyttiin valistamaan ja ohjaamaan kuntoliikunnan pariin. 60-luku on myös historiallinen vuosikymmen penkkiurheilijan kannalta.

Verryttelyasu niskaan ja kuntoliikkumaan!

Ps: Jäikö jotain olennaista mainitsematta? Jaa triviamuistosi kanssamme. #rouvatrikoo #retroviikko

Hikisin terveisin: Rouva Trikoo

Lainaus

Kuinka selvitä siitä, että selvisi keskitysleiristä?

Axa Sorjanen — Tue, 22 Oct 2013 11:12:38 +0000

Ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenborgin kirja Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista voitti Augustprisetin, Ruotsin Finalandia-palkinnon.

Se kertoo Auschwitzin keskitysleiristä selvinneen Rosenborgin isän tarinan. Ydin on siinä kuinka Göranin isä yrittää jatkaa elämäänsä vieraassa maassa, Ruotsissa. Taidokkaasti isän ja pojan dialogiksi kirjoitetun kirjan suuri kysymys kuuluu: onko mahdollista selvitä siitä, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä selviää hengissä jostain niin äärimmäisestä ja hirvittävästä kuin natsien keskitysleristä?

Göran Rosenborgin haastattelu nähdään Stradassa perjantaina 25.10. Samassa jutussa myös Suomessa vieraileva hollantilainen Modern Hotel -nukketeatteri, jonka Auchwitzia käsittelevä esitys KAMP nähdään Espoon Kaupunginteatterissa.

Tässä kuitenkin jo nyt Göran Rosenborgin haastattelu leikkaamattomana.

Lainaus

Kuriiri ei kuvannut

Piia Latvala — Thu, 17 Oct 2013 13:25:54 +0000

Leningradilaisen hotellin illallispöytään kokoontuneen suomalaisseurueen keskuudessa käy kuiske. Aida on vangittu! Suomalaisia oli lähtenyt viettämään pääsiäistä Leningradiin keväällä 1968. Takkien huppuihin ja matkalaukkuihin oli piilotettu Raamattuja ja perillä oli tarkoitus tavata tuo nuori venäläiskristitty.

Valoa idässä -lehti kertoi vangituista

Neuvostoliitossa seurakuntien toimintaa valvottiin. Pientenkin ryhmien piti rekisteröityä uskonnollisiksi yhteisöiksi. Monet evankeliset seurakunnat ja baptistiryhmät kieltäytyivät rekisteröitymästä, koska epäilivät toimintavapautensa päättyvän siihen. Kieltäytymisen seurauksena seurakunnat kävivät jatkuvaa kissa-hiiri-leikkiä viranomaisten kanssa. Kristityt jatkoivat toimintaansa ja pitivät kokouksiaan mutta tiesivät, että viranoamiset saattoivat tulla hajottamaan kokouksen tai paikalla saattaa olla tarkkailija. Viranomaisten näkökulmasta ryhmät kokoontuivat laittomasti, vaikka kokoontumisissa ei virsien veisaamista epäilyttävämpää tapahtunutkaan.

Moni näiden maanalaisten seurakuntien johtohenkilöistä istui pitkiä vankeustuomioita eri puolilla maata Neuvostoliittoa. Suomalaisten näkökulmasta yksi tapauksista oli nuoren Aidan vangitseminen juuri silloin, kun suomalaisten raamattukuriirien piti tavata hänet pääsiäisenä 1968. Syitä seurakuntien johtajien vangitsemisille oli yhtä monta kuin oli vangittua ja asioita käsitellyttä viranomaista. Aida oli jakanut Leningradin kaduilla kristillisiä pääsiäiskortteja. Suomalaiskuriirit uskoivat, että kristittyjä vangittiin siksi, että he toimivat vakaumuksensa mukaan ja levittivät kristillistä sanomaa julkisesti. Osa uskoi, että myös suomalaisten vierailu saattoi liittyä Aidan vangitsemiseen. Raamattukuriirit olivat epäilyttäviä länsikontakteja.

Seija ja Eva

Kuriireina toimineet Seija ja Eva kertovat, miten heidät erään kerran ohjattiin maalaiskodissa kokoontuneen seurakunnan keskeltä pois kellarin kautta, kun pihapiirissa liikkui miliisejä tarkkailemassa, keitä kokouksessa on paikalla. Turistialueiden ulkopuolella seikkailevat suomalaiset olisi pantu merkille. Jos miliisin ehtikin väistää, hotelliviranomaiset toruivat liian pitkään omilla teillään olleita suomalaisturisteja, naiset muistelevat.

Olen kysellyt kuriireilta kuvia heidän matkoiltaan. Olisi hauska nähdä, millaisia asioita kuriirimatkoilla ikuistettiin ja miltä kuvissa avautuva maailma näyttää. Kuvia ei juurikaan löydy - syykin on selvä. Seija ja Eva myöntävät, että kuvia olisi joskus haluttukin ottaa, mutta harvoin uskallettiin: itseä, toisia kuriireja ja ennen muuta paikallisia tuttuja haluttiin suojella. Toisaalta paikalliset kontaktit saattoivat ravintolassa lukea ruokarukouksen seisaallaan ääneen. Vieressä suomalaiset miettivät hädissään pakosuunitelmaa hikinorojen valuessa pitkin selkää.

Muutamia kuvia Seijan ja Evan kätköistä sentään löytyy. Eräässä väreiltään jo haalistuneessa kuvassa nurmikolla hautausmaan kiviaidan vieressä suomalaisnaisten seurassa istuu kaksi nuorta miestä. Mikko ja Jussi olivat kuriiritoiminnan alkuvaiheessa tärkeimpiä kontakteja Leningradin seudulla. Toisessa kuvassa esiintyy hymyileviä, monta kokoa liian isoihin, pitkiin takkeihin pukeutuneita nuoria naisia ja miehiä. Kenties tallinnalaisen puiston penkillä istutaan jäykän näköisesti, kylkiluiden kohdalla törröttää hassusti, kun takin alle taskuihin, liiveihin ja mekkojen sisälle piilotettujen kirjojen kulmat pyrkivät löytämään mieleisensä asennon. Parissa käpristyneessä kuvassa seikkaillaan pikkuisen Fiatin kanssa jossakin päin Jugoslaviaa.

Moni kuriiri jäi kiinni raamattulastin kanssa. Kotimatkallakin saattoi rajalla käydä käry: mukana olevat kirjeet, filmit ja kuvat olisivat jääneet tulliviranomaisten haaviin. Kuriirit pelkäsivät seurauksia. Muistoiksi tarkoitetut kuvat olisi tietysti menetetty, mutta olisiko seuraavalla matkalla hautausmaan kiviaidan vieressä kuultu jälleen yhdestä vangitsemisesta?

Lainaus

Olitko lapsena salakuljettamassa Raamattuja Neuvostoliittoon?

Piia Latvala — Wed, 02 Oct 2013 12:57:57 +0000

Raamattukuriiri ikuisti autojonon Suomen ja Neuvostoliiton rajalla vuonna 1970.
(Kuva kuriirien kokoelmista.)

Vielä 1980-luvulla Suomesta lähdettiin lomamatkoille Neuvostoliittoon erikoisvalmisteisilla autoilla. Auton rakenteisiin oli hitsattu salalokeroita, joihin piilotettiin venäjänkielisiä Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Toisinaan matka kävi Romaniaan, Bulgariaan, Jugoslaviaan, Unkariin tai Puolaan. Paluumatkalle autoon piilotettiin kirjeitä, vangittujen kristittyjen kertomuksia vankeusajastaan, kasetteja ja käsikirjoituksia.

Raamattukuriirien matkoihin liittyi jännitystä ja riskejä. Pitkillä ajomatkoilla saattoi tapahtua mitä tahansa ja rajalla oli jännät paikat mennen tullen. Neuvostoliiton rajalla tullimuodollisuudet eivät olleet vain muodollisuuksia vaan pitkiä tarkastusoperaatioita, jotka koettelivat hermoja: Mitä tapahtuu, jos piilotetut tavarat löytyvät? Mitä vastaan virkailijan kysymyksiin? Saatanko venäläiset kontaktini vaaraan, jos paljastan liikaa?

Ei kuriirimatkoilla ainoastaan jännitetty. Tien päällä tavattiin tutuksi tulleita yhteyshenkilöitä ja koettiin sykähdyttäviä hetkiä kodeissa, hautausmailla ja metsissä kokoontuneiden seurakuntien keskellä. Matkoilla myös katseltiin nähtävyyksiä ja lomailtiin ihan oikeasti.

Monella kuriirimatkalla Raamatuilla lastatun auton takapenkillä reissasi myös perhe. Olivatko matkat lapsille yhtä lomaa ja postikorttikuvia vai tarttuiko aikuisten jännitys, ehkä huolikin hihaan?

Olitko lapsena mukana salakuljettamassa Raamattuja Neuvostoliittoon? Haluaisimme kuulla kokemuksistasi.

Minkälaista oli olla mukana matkalla, jonka merkitystä et ehkä itse ymmärtänyt, vaikka erikoisen tunnelman aistitkin? Miltä Neuvostoliitto näytti lapsen silmin? Mitä sinulle tapahtui silloin, kun piilotettu raamattulasti paljastui ja vanhempiasi kuulusteltiin? Minkälaisia muistoja sinulla on maanalaisten seurakuntien kokouksista? Tutustuitko siellä pikku-Ivaniin, istuitko nauravan ja laulavan babushkan polvella?

Teemme ohjelmasarjaa raamattukuriireista Yle Radio 1:n historiasarjoihin ja olemme kiinnostuneita kuulemaan muistojasi. Ota yhteyttä: piia.latvala@yle.fi

Lainaus

Raamattukuriirit - salakuljetusseikkailu itään ja takaisin

Piia Latvala — Wed, 25 Sep 2013 14:01:41 +0000

Suomesta salakuljetettiin Raamattuja Neuvostoliittoon yli kaksikymmentä vuotta. Kirjoja vietiin Itä-Euroopan maihin aina 1960-luvulta Neuvostoliiton romahtamiseen asti miljoonia kappaleita. Yksi piilotti muutaman kirjan auki raksittuihin lapikkaiden varsiin. Toinen lastasi tuhansia kirjoja rakennustarvikkeiden ja talopakettien sekaan. Mikä vimma sai lähtemään kuriirimatkalle itään? Mitä salakuljetusmatkoilla tapahtui? Tullimuodollisuudet Neuvostoliiton puolella tiedettiin perusteellisiksi ja hiki kihosi kokeneenkin kuriirin otsalle, kun tulliviranomaiset syynäsivät matkatavaroita ja koputtelivat autoa. Miten jännitys ja pelko pidettiin kurissa? Entä miten kohdattiin kirjalähetysten vastaanottajat - tai miliisi?

Tässä blogissa lähdetään raamattukuriirien mukaan ja seurataan heistä kertovan historiasarjan valmistumista.

Haastattelin raamattukuriireja kymmenen vuotta sitten tutkimustani varten. Salakuljettajat suostuivat historiantutkijan haastateltavaksi hyvin arasti. Moni tapaamistani kuriireista kertoi tuolloin ensimmäistä kertaa kokemuksistaan ulkopuoliselle. Kuriirit olivat vaienneet reissuistaan ja toimintatavoistaan kuka mistäkin syystä: Yksi oli varma, että salakuljetuskikkoja tarvitaan vielä jonakin päivänä, eikä niitä siksi kannattanut paljastaa. Toinen oli tarkka yksityisyydestään, eihän hän ollut kertonut toimistaan edes omalle perheelleen. Kolmas kävi pitkää pohdintaa siitä, miten kuriirien kesken pidettiin kunnia-asiana, ettei salaisesta, katsantokannasta riippuen laillisen ja laittoman rajamailla taiteilleesta työstä puhuta jälkikäteen. Ollaan lojaaleja ja luotettavia, ihan niin kuin silloin 70-luvulla. Joku kieltäytyi haastattelusta silkkaa vaatimattomuuttaan: "Enhän minä oikeastaan mitään ihmeellistä..." Useimmiten kuriirit miettivät, mitä siitä seuraa, jos kertoo seikkailuistaan Neuvostoliitossa.

Salakuljetukseen tarkoitetut venäjänkieliset Johanneksen evankeliumit kestivät kosteutta ja mahtuivat hillopurkkiin.

Tutkimus valmistui aikanaan. Salainen poliisi ei ilmaantunutkaan kenenkään ovelle kyselemään menneistä.

Nyt tapaan raamattukuriireja uudelleen. Neuvostoliiton romahtamisesta alkaa olla aikaa, eikä Raamattujen salakuljetukselle ole ollut tarvetta vuosikymmeniin. Kuriireissa on kuitenkin myös heitä, jotka suhtautuvat edelleen hyvin varovasti haastattelupyyntööni. Osa kieltäytyy heti. Nyt varovaisuudessa on uusi sävy. Kuulen, että vielä aivan viime aikoina kuriirien kertomuksiin on vastattu ivailemalla lapsellisesta seikkailumielestä ja herkkäuskoisuudesta. Sekä mediassa että yksityisesti heitä on epäilty muun muassa pornon, poliittisen materiaalin tai huumeiden salakuljettamisesta tai ainakin Raamattujen myynnistä hyvällä hinnalla leningradilaisella torilla. Raamattukuriirien kohtaama kritiikki ei ole muuttunut juurikaan neljässäkymmenessä vuodessa. Kärkäs vasemmistolehdistö metelöi samaan tapaan jo 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomesta on salakuljetettu itärajan ja Suomenlahden yli milloin mitäkin. Myös raamattukuriirien joukossa saattoi olla niitä, joiden ensisijaisena pyrkimyksenä ei ollut auttaa vaan panna rahoiksi. Omalla tutkimusmatkallani kuulin, miten salakuljetusmatkoilla jännitettiin ja hermoiltiin. Tien päällä itkettiin ja naurettiin - ja ennen muuta uskottiin. Joskus kaikki meni sotkuun ja sekaisin. Parhaimmillaan rautaesiripun yli syntyi ystävyyssuhteita. Pahimmillaan työssä pelättiin ja uuvuttiin. Kuriirien seikkailut itään ja takaisin ovat olleet jännittäviä ja - kyllä - huimapäisiä. Epäilyttäviä niistä teki ajan henki.

Lainaus

Miljoonia vuosia vanha hevonen

Ronja — Thu, 27 Jun 2013 17:11:57 +0000

Tänään Helsingissä järjestetyssä kansainvälisessä tiedekonferenssissa julkaistiin jännittäviä tiedeuutisia. Hevosen esi-isän fossiilista on saatu eristettyä DNA:ta, joka on satojatuhansia vuosia vanhaa. DNA:n avulla on mahdollista seurata nykyhevosen erkaantumista aaseista ja seeproista, sekä kartoittaa tarkemmin hevosen evoluutiota. Mielestäni kiinnostavin yksityiskohta uutisessa oli seuraava:

"Hevosen vanha DNA paljasti, että kaikkien nykyisten hevosten – ja seeprojen ja aasien – esi-isä eli jo noin neljä miljoonaa vuotta sitten. Se on kaksi kertaa aikaisemmin kuin luultiin."

Mira kengitettiin juuri tänään. Kuinka hurjaa ajatella, että hevosella oli kaviot jo neljä miljoonaa vuotta sitten! Ja ihminen ei ole ollut olemassa edes miljoonaa vuotta...

Lue koko juttu Helsingin Sanomien sivuilta:

http://www.hs.fi/tiede/Hevosen+esi-isän+luusta+saatiin+700000+vuotta+vanhaa+DNAta/a1372297945413

Lainaus

Ei ole helppoa olla ensimmäinen

Tigre Force — Mon, 22 Apr 2013 05:57:46 +0000

Alussa meillä oli... ei mitään. Yritettiin saada sponssia hellyyttävällä videolla mutta nekin kampanjarahat menivät juniorijääkiekkoilun tukemiseen. Aloitettiin nimellä HellCity Rollers, kunnes Arizonasta löytyi toinen samanlainen ja heidän burleskikuvansa oli liian kaukana siitä urheiluajatuksesta ja päämäärästä joka meillä oli, että pian vaihdettiin virallinen nimi asialliseksi Helsinki Roller Derbyksi. Havis Amanda -patsasta mukaileva logo on hyvin alaston ja rehellinen, mutta se omaksuttiin kauneutensa ja Helsinkimäisyytensä vuoksi. On suuri kunnia saada viedä ulkomaan vieraat katsomaan Mantaa, eli meidän kesken HRD -patsasta.

Roller Derby rantautui Suomeen Amerikassa asuneen suomalaisnaisen toimesta. Suuri rakkaus lajiin sai hänet jaksamaan 1,5 vuotta seuran eteenpäinviejänä ja päävalmentajana. Nollasta aloittaminen oli erittäin vaivalloista puuhaa ja amerikkalaisen lajin sovittaminen suomalaiseen kulttuuriin ei ollut helppoa. Moni jenkeistä tuotu seurasääntö ja tapa pyörittää urheiluseuraa ei oikein istunut jokaisen mieliin. Toivottiin enemmän maalaisjärkeä kuin byrokratiaa. Kuitenkin, vapaatkin ajattelijat ovat sittemmin joutuneet huomaamaan että ison ihmislauman organisoimisessa tarvitaan johtajaa ja päättäjiä. Demokratia kantaa tiettyyn pisteeseen. Moni asia hoituu nopeammin, kun ihan joka asiasta ei tarvitse äänestää.

Uudet seurat ovat päässeet helpommin alkuun, kun heillä on ollut joku jolta kysyä apua. Oli KRR:n ja HRD:n yhteinen historia mikä tahansa, niin KRR ei olisi ollut niin vahva niin nopeasti, ellei heillä olisi ollut joku perusta, jolla lähteä kehittämään omaa roller derby -historiaansa. Sama pätee meidän muihin pikkusiskoihin: Lahti ja Turku ovat sikisseet tai saaneet lisäpotkua HRD:stä toiseen kaupunkiin muuttaneista lajiaktiiveista. Tampereella miltei pakotin vanhan futis- ja bändikaverin aloittamaan derbyseuran. Lukuisat seurat ovat saaneet Freshmeat (derbytermi uusille luistelijoille) koulutuksensa HRD:ltä. Ensimmäinen vuosi (ja vielä toinenkin) roller derbyä suomessa oli uutta, ihmeellistä, sekavaa, hullua, innostavaa, masentavaa, hämmentävää ja täynnä tunnetta. Onneksi nyt ollaan viisaampia ja tiedetään, että meitä mahtuu tämän lajin alle monenlaista porukkaa, eikä maailmanlaajuisestikaan ole mikään ihme, että toiset pelaavat eri säännöillä tai tavalla kuin toiset. Oli oma derbyprofiili ja -tavoite mikä tahansa, niin sielunkumppanit löytyvät aivan varmasti.

Tunnen erään miehen, joka on sitä mieltä, ettei naisten välistä solidaarisuutta ole olemassakaan. Moni mies epäilee, että naiset eivät pysty keskenään tekemään mitään sovussa ja että kälättämisen määrä on vakio. Roller Derbyssä pyritään hyvään urheiluhenkeen seurojen välillä: kaikkia kannustetaan yhtä paljon. Suomalainen luonne kai kuitenkin asettuu yleensä altavastaajan puolelle, joten HRD:n kannatusjoukot saavat usein Suomen sisäisissä peleissä olla aika yksin. Kuitenkaan tärkeintä ei pitäisi olla voitto vaan kaikkien yhteinen tavoite: kasvattaa roller derbyn katsojakuntaa ja ottaa media haltuun muidenkin kuin verkkosukkahousujen voimalla. Jos ja kun kaikki kukat saavat kukkia, niin silloin ei pitäisi olla vihamiehiä tai inhokkijoukkueita. Haluan omalta osaltani ainakin osoittaa tämän skeptisen miehen luulot vääriksi. Minä uskon, että naisten välistä solidaarisuutta on olemassa.

Kohtaaminen Malmössa Nordic Light -turnauksessa syyskuussa 2011 oli ensimmäinen KRR-HRD -kohtaaminen, joten kesäklassikko 2012 oli jo toinen peli näiden kahden seuran välillä, mutta ensimmäinen kotikaupungissa ja -maassa pelattu matsi. Malmön turnauksessa HRD sai liikanimen “turtlet”, kun vihreään pukeutunut porukka näytti kilpikonnamaisilta. Pian tämän jälkeen HRD:n A-tiimi sai lopullisen nimensä HRD All-Star Ninja Turtles.

Vaasankatu hyökkää! -sarja on sisältänyt paljon pohdintaa kahden Helsinkiläisseuran keskinäisistä vihan- ja ilonpidoista. Onneksi historian pölyt on karistettu ja tänä päivänä tehdään erinomaista yhteistyötä saman tavoitteen eteen. Ei tarvitse enää kilpailla siitä, kuka teki ensin ja mitä, kun kaikki pioneerityö on jo tehty tai aloitettu ja katse on vahvasti kohti tulevaa, ei mennyttä.

Kaikki se kuri ja järjestys, josta HRD on sikissyt ja johon ollaan vuosien varrella opittu, kantaa nyt hedelmää. Olemme kansainvälisesti arvostettu seura joka kunnioittaa sääntöjä ja jokaista vastustajaansa, oppii ja opettaa tuomareitaan, pelaa Euroopan huipputasolla, on organisoituneempi kuin Team USA ja pystyy mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Vielä toistaiseksi olemme Suomen menestynein roller derby -seura, ja vaikka se titteli meiltä joskus vietäisiinkin, niin siinä vaiheessa voisimme todeta olevamme osa kansainvälistä urheilupolitiikkaa, jossa tulokset pätevät vain neljännesvuosi kerrallaan ja muiden onnistuminen on vain positiivinen merkki suomalaisen derbyn kehittymisestä ja pelitason vakiintumisesta. Menestykseen tähtäävä työ on jatkuvaa, eikä yksi hävitty peli määrittele koko historiaa tai tulevaisuutta. Derbyssä, kuten muissakin urheilulajeissa, yksi peli on vain yksi peli, ja onnistumiseen tarvitaan koko joukkueen panos, niin henkinen kuin fyysinen valmius. Kerran mestari ei ole välttämättä aina mestari, mutta sitä faktaa kukaan ei meiltä vie, että me olemme Suomalaisen roller derbyn pioneerit, Suomen ensimmäinen roller derby -seura: Helsinki Roller Derby.

kuvat: Marko Niemelä

Lainaus

Ruotsalainen Suomi ja katkeruus

Paavo Rytsä — Wed, 13 Feb 2013 10:14:18 +0000

Suomi on ruotsalainen -sarja on herättänyt paljon tunteita Suomessa. Yleen tuleva palaute on pääosin kiittävää, mutta toisien mielestä ohjelma lyttää suomalaisia ruotsalaisten kustannuksella. Oma Ruotsi-traumani liittyy 1500-lukuun ja Turun verilöylyyn.

Taivassalon kirkon katossa on joukko keskiaikaisia vaakunoita, jotka kuuluvat sammuneille aatelissuvuille. Sukujen päämiehet mestattiin 1599 Turun verilöylyssä. Naiset jäivät asumaan Taivassalon Lemmetyisten ja Sannaisten kyliin, joista isovanhempani ovat kotoisin. Suntion ja perimätiedon mukaan olemme näiden tapettujen miesten vaimojen jälkeläisiä.

Tutustuttuani Turun verilöylyn historiaan ja saatuani selville, että Kaarle-herttua mestautti joukkorangaistuksessa suuren joukon Suomen aatelisia ja mahtimiehiä, minussa heräsi outo katkeruus. Näin kävi, vaikka olen aina ollut "Vadelmavenepakolaismiehiä". Katkarapuvoileipä maistuu Gamla Stanissa, ja risteilyn jälkeen mietin aina, että Tukholmassa pitäisi käydä useammin. Tukholmassa voisi jopa asua. Ruotsalaisessa elämänasenteessa on meistä poikkeavaa positiivisuutta.

Verilöylytieto alkoi synnyttää erilaisia ajatuksia. Olisimmeko me suomalaisetkin olleet vauraan maan asukkeja jo 1600-luvulla? Esi-isämme polttivat tervaa ja sahasivat tukkeja Ruotsin hyväksi. Samalla Tukholman kultavarannot kasvoivat. Olisivatko omat esi-isäni olleet tässä maassa keskeisessä asemassa? Murskattiinko Suomen valtion synnyn siemenet 1599 useiksi sadoiksi vuosiksi? Tämänkö vuoksi suomalaisia ei yleensä paljon hymyilytä?

Suomessa on neljä isoa historian vaihetta, josta tämänkaltaista katkeruutta nousee: Ruotsin vallan aika, Venäjän vallan aika, sisällissota sekä talvi- ja jatkosota. Lisäksi poliittisia katkeruutta herättäneitä kausia ovat sotienvälinen oikeiston ja 2. maailmansodan jälkeinen äärivasemmiston Neuvostoliiton tuella saavutettu hegemonia.

Parempi kuitenkin oppia historiasta kuin katkeroitua. Toisaalta katkero on varmasti suomalaisen sisun tärkeä polttoaine.

Suomi on ruotsalainen -sarja Areenassa alkuvuodesta 2013. Viimenen jakso poistuu 26.3.

Ylen Elävässä arkistossa on paljon Ruotsin vallan aikaan liittyvää materiaalia:

Näkyvimpiä ikkunoita Ruotsin vallan aikaan on Turun linna.

Läntisistä, etenkin Ruotsin kautta tulleista ruoka- ja kulttuurivaikutteista kertoo Suomessakin keskeisesti vaikuttanut kartanolaitos. Kartanokeitoksia-sarjassa tutustutaan suomalaisiin kartanoihin ja niiden pitkälti ruotsalaiseen ruokaperinteeseen.

Paavo Rytsä, vastaava tuottaja, Yle Areena

Lainaus