Blogit - polkupyörämatka

Jäämeri-kirja: oikoluvun jälkeinen sietämätön keveys

Matti Rämö — Thu, 09 Feb 2012 19:26:41 +0000

Olo on melko epätodellinen. Tiedossa on ensimmäinen vapaa viikonloppu lokakuun jälkeen, sillä helmi-maaliskuun vaihteessa ilmestyvä Jäämeri-kirja on vihdoin valmis painoon.

Oikoluku päättyi vaaliviikonlopun jälkeiseen ylipitkään rutistukseen. Luin iltapäivästä aamuun kirjan viimeistä sataa sivua ääneen. Vihoviimeisen 15 tunnin istunnon päätteeksi olin niin väsynyt, että kun ulkona pyörätelinettä lähestyessäni yritin tiirata, onko pyörän päälle satanut lunta, katsastin vielä 5 metrin päästä jonkun toisen pyörää. En heti tuntenut omaa ajopeliäni, sitä, jonka kanssa olen reissannut maailmalla noin 30 000 kilometriä! Selviydyin kuitenkin kotiin 8 kilometrin päähän ilman välikohtauksia.

Pari oikoluvun jälkeistä vuorokautta ehtivät mennä väsyneessä koomassa, kun muut rästiin jääneet työt estivät kunnon levon. Vaeltelin zombina Ylen käytävillä, hetkittäin turtaa ravistelivat pakolliset työstressit. Mutta ensimmäisen nukutun yön jälkeen olo on kyllä hieman outo. Vähän liian kevyt, vaikka keho ja mieli yhä irvistelevät maitohappoisina. Kirjan kirjoittaminen ei ole terveellistä puuhaa, eikä varsinkaan kirjan kirjoittaminen kerran vuodessa useamman kerran peräkkäin. Ainakaan itse en ole vielä oppinut optimoimaan aikataulutusta niin, että projekti onnistuisi ilman järkyttävää yli kuukauden loppuvetoa, jonka aikana normaalit rytmit menevät aivan sekaisin. Ehkä sitten ensi vuonna?

Kirjoittaessa oppii. Itsestään ja asioista sekä kirjoittamisesta. Kustannustoimittajani mielestä tämä neljäs matkakirja on toistaiseksi paras, ja olen itse samaa mieltä. Vaikka alun perin epäilin hieman koko projektia, sillä jokaisen edellisen kirjan jälkeen on ollut takki tyhjänä jonkun aikaa, ja nyt oli tiedossa matka, johon ei ennakkoon liittynyt odotusta ihmisten tapaamisesta pitkillä erämaataipaleilla (ne ovat ne ihmiskohtaamiset, jotka ovat kertomusten suola). Mutta lukijoilta saamani runsas palaute auttoi pääsemään yli turhasta epäröinnistä. Useampikin sellainen lukija, jota en tuntenut entuudestaan, ei epäillyt ollenkaan vaan kannusti kirjoittamaan. Ja lopulta en sitten epäillyt enää itsekään. Ehkä kysymys on myös riippuvuussuhteesta kirjoittamiseen, siihen, että voi elää uudestaan ja uudestaan saman matkan. Ja teen sen vahvalla tunteella. Vielä kirjan oikolukuvaiheessa tietyt kohdat nostattivat tunnekuohuja, jotka kouraisivat syvältä.

Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita on eepoksen nimi, ja se kertoo vuoden 2010 matkasta Helsingistä Murmanskiin ja Jäämerelle Norjaan ja Ruotsin Lapin kautta takaisin. Työlääksi kirjoittamisen teki taustafaktojen etsimisen loputon suo, sillä prosessin edetessä yhä vain enemmän tuli vastaan kaikkea mielenkiintoista pikku sälää, josta lopulta vain murto-osa jalostui kirjaan saakka. Kirjan teemoista saa käsityksen sisällysluettelosta:

1. Hiidenkirnuilta Saimaan suveen
2. Leppävirran hippileirillä rummut kumisevat aamuun
3. Kolilta Raatteentielle
4. Tupasvillaa porojen mailla
5. Murmansk, arktisen erämaan luvattu kaupunki
6. Petsamon nikkelin kirous
7. Vardø, Jäämeren helmi
8. Tenojoella porojen polulla
9. Pakkasyön haamuja Saamenmaalla
10. Lars Levin tietä Jällivaaran kuilulle
11. Napapiirin yli Uumajan satamaan
12. Länsirannikkoa Hämeen Härkätielle
Liite: Jäämeri-matkan varusteet

< Elävä arkisto: Kai Ristola haastattelee matkakirjan kirjoittamisesta Radio 1:n Kultakuumeessa 19.1.2012

< Edellinen blogipäivitys: Tappajasepelin paluu ja muita kulttuuriuutisia

Lainaus

Pyöräilijän seitsemän vuodenaikaa

Matti Rämö — Fri, 09 Dec 2011 18:23:45 +0000

Islannin kesä sitten päättyi, kun itsenäisyyspäivän lumisateet ulottuivat vihdoin etelärannikolla saakka. Olin liikenteessä vielä kesärenkailla, mutta selvisin 30 kilometrin kevyestä hazardiajelusta kaatumatta. Parin tunnin varovainen polkeminen oli kuitenkin sen verran stressaavaa, että annoin periksi rengasurakalle. Ja nyt alla rohisevat nastarenkaat.

Ensimmäiset sohjopuskemisetkin ovat jo takana. Myönnän, että olin jo unohtanut, millaista se on, kun pyörä uppoaa neli-viisisenttisen sohjoon, josta ei saa kunnon pitoa. Polkemiseen tarvitaan sitä samaa asennetta kuin vietnamilaisella savitiellä vuoristossa tai pehmeällä uralla tuhkakentän poikki Islannissa.

Aikaisempien vuosien havaintojeni mukaan 240 nastaa edessä ja 240 nastaa takana antavat rauhallisen mielen lähes kelissä kuin kelissä, paitsi paljaalla asfaltilla, jonka päällä on kerros hiekoitushiekkaa. Silloin rahina on liian konkreettinen muistutus turhauttavasta jarruttelusta, kun talvikeli ei olekaan talvikeliä. Nastat raskauttavat asfaltilla menoa noin 15 %. Toki se on pieni hinta siitä, ettei tarvitse olla liikaa huolissaan yllättävistä jääpinnoista.

Toivoa sopii, että kelit pysyisivät edes vähän talvisina, ettei paljaalla asfaltilla tarvitse ajella montaa sataa kilometriä nastojen kanssa. Pyöräilijän näkökulmasta vuodenaikoja on ainakin seitsemän: talvitalvi, lopputalvi nastoilla asfaltilla, tiepölykausi, kevätkesä, kesäkesä, islantilainen kesä, alkutalvi nastoilla asfaltilla. Etelä-Suomessa pisin vuodenaika on islantilainen kesä. Nastajaksot asfaltilla ja pölykausi ovat onneksi suhteellisen lyhyitä, niilläkin on tärkeä funktio mielen valmistamisessa muutokseen ja niiden jälkeen pakkaset ja lumi ja sateet ja tuulet eivät tunnu ollenkaan niin ikäviltä.

Nyt talvitalven pikainen saapuminen olisi suotavaa, sillä valkoinen maasto lisäisi valoisuutta sekä valoitta ja ilman heijastinta liikkuvien näkyvyyttä. Vaikka ainakin Helsingissä on selvästi havaittavissa, että pimeänä pimeässä polkevien määrä on laskenut, niin silti valotonta väkeä riittää. Monelle tuottaa vaikeuksia ymmärtää, kuinka vaikeaa on havaita muita puolivalaistussa ympäristössä, jossa itse näkee kohtuullisen hyvin. Kun ympäristön hajavalo tai vastaantulevat autot häikäisevät, niin liikkuja hukkuu aivan liian helposti valon ja hämärän mosaiikkiin. Varsinkin kun polkija joutuu ponnistelemaan jo oman reittinsä hahmottamisessa ja kun pitää varoa keveyen liikenteen väylien kuoppia ja törkeän korkeita katukivetysten kynnyksiä.

----------

Äänikirja Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin on valmis sokeiden kirjastoa varten. Yli kymmenen tunnin eepoksen valmistuminen tuntui siltä kuin olisi päässyt perille, sen verran hyvin matkantekoon eläydyin.

Maaliskuussa ilmestyvän Polkupyörällä Jäämerelle -kirjan raakaversio on nyt valmis. Viimeistelyvaihe etenee eri rytmillä kuin pitkä raakaproosan kirjoittaminen, joka on hidasta ja jossa aikaa kuluu taustatietojen penkomiseen ja tarkistamiseen. Hiontaan on reilu kuukausi, se ei ole paljoa, kun leipätyön päälle pitää löytyä aikaa. Tekstimassan viimeistelyn jälkeen on vuorossa vielä hektinen oikoluku sekä kuvaliitteen ja karttojen värkkääminen. Luultavasti kiireetöntä luppoaikaa on tiedossa seuraavan kerran joskus helmikuussa. Mutta viikoittaisesta 200 kilometrin polkemisesta en silti tingi.

< Edellinen blogipäivitys: Islantilainen pyöräilykesä päättyy, ehkä

Lainaus

Islantilainen pyöräilykesä päättyy, ehkä

Matti Rämö — Fri, 11 Nov 2011 17:27:59 +0000

Ensimmäinen kunnon pakkasyö satulassa ja parin tunnin polkemisen jälkeen parta on tukevasti jäässä. Sisällä irrottelen pieniä, sulavia jääklimppejä lavuaariin. Kesä, siis islantilainen kesä on vihdoinkin päättymässä. Pahus.

Harva kesäreissu on valmentanut niin hyvin Suomen syksyyn kuin heinä-elokuinen matka Islannissa. Ei ole tullut keleistä pahemmin rutistua. Subjektiivisen tuntemukseni mukaan elokuun alun jälkeen ei ole tuullut juuri ollenkaan, eikä ole satanut liian usein eikä ole ollut kylmäkään. Kesäkelejähän nämä vielä -ajatus on ponnahtanut heti vaimentamaan päätään nostaneet narina-aihiot.

Ja kesäkeleihin kuuluvat avonaiset ajohanskat. Normisyksynä olen luopunut avohanskoista viimeistään +5 asteessa, mutta nyt olen onnistunut parina pikkupakkasaamunakin polkemaan puolen tunnin työmatkan ilman suurempaa haittaa. Mutta ranteiden suojaamisessa täytyy olla tarkkana, ne eivät kylmää siedä. Kuka tietää vaikka vielä joulukuussa selviäsi avohanskoilla, ainakin sen puolituntisen.

Seuraava iso syksyinen merkkipaalu on talvirenkaiden vaihto. Paikallisia säätiedotuksia tulee seurattua moneen kertaan päivän mittaan. Pitäisikö palata Keskuspuiston kautta vai ei? Siellä pääsisi hiekalla suurimman osan matkasta. Tämä on se aika vuodesta, kun siunailen Ilmatieteen laitoksen nettisivujen hienoa Testbed-projektia, joka kertoo poikkeuksellisen tarkasti mm. lämpötiloista ja sadealueiden liikkeistä Hanko–Hämeenlinna–Lahti–Loviisa-linjan eteläpuolella.

Viime vuonna sinnittelin renkaidenvaihdossa ensimmäiseen kaatumiseen saakka: hyvin pienialainen sadekuuro pyyhkäisi Pasilasta Käpylän yli koilliseen ja hiipui jo ennen Oulunkylää, sitten tuli kylmää pakkasilmaa päälle ja tie oli katettu mustalla jäällä parin kilometrin matkalta. Enkä onneton osannut illan valaistussa pimeydessä lukea merkkejä ajoissa, en edes sitä että vastaan saapui pyöräänsä taluttava mies. Kiihdytin ylämäkeen seisaaltaan ja keinuva liike peilikirkkaalla alustalla hupsautti nurin muutaman metrin nousun jälkeen. Tuntia myöhemmin vaihdoin kotona nastat alle. Osaisinko tänä vuonna ajoittaa talvirenkaiden vaihdon paremmin?

Ps. Kirjamessuilla sain jälleen innostavaa palautetta, sellaista, jonka avulla jaksaa puskea eteenpäin uutta kirjaa. Kolmen istunnon sauhuamiset olivat kaikki erilaisia, rönsyileviä vaelluksia ajassa ja tilanteesta toiseen. Vaativin oli viimeinen, jossa päädyin katutaiteilijan rooliin Rosebud-osaston nurkalle. Metrin korkean korokkeen ympärillä ei ollut edes tuoleja, eli piti laittaa kaikki peliin potentiaalisten kuulijoiden pysäyttämiseksi. Innostuin meuhkaamaan pienen apinan myönteisellä raivolla ja tunnustin mm. olevani koukussa kirjoittamiseen :)

--------------------------

< Edellinen blogipäivitys: Polkupyörällä Vietnamista Jäämerelle: tien päällä joka ainut päivä

< Kesän Islannin-polkaisun kuvasato neljän minuutin videona (sävellys ja toteutus: Taivi Toikka)

Lainaus

Polkupyörällä Vietnamista Jäämerelle: tien päällä joka ainut päivä

Matti Rämö — Fri, 21 Oct 2011 16:17:16 +0000

Olen tien päällä joka päivä. Työmatkat ovat terapiamatkoja, jotka purkavat kertyvää arjen kuonaa. Nämä ovat ne kaikkein tärkeimmät matkat. Niiden aikana työstän työ- ja ihmissuhdeasioiden lisäksi myös retkikirjaprojekteja. Polkaisut lomittuvat toisiinsa jatkumoksi, kartaksi, jonka mukaan suunnistan karavaaniani päivästä toiseen.

Viidestä pitkästä retkestäni kaikki ovat jollain tavalla ajankohtaisia juuri nyt. Päällimmäisenä on kesän 2010 reissu Murmanskin kautta Jäämerelle Norjaan, se ilmestyy kirjana maaliskuussa, Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita. Keväällä alkaneen kirjoittamisen keskeytti kesän Islannin-reissu, mutta nyt pusken Jäämeren kääntöpisteestä kohti etelää Tenojoen laaksossa. Kirjoittaminen on niin vahvaa eläytymistä, että esimerkiksi Murmanskin ja Finnmarkin Vardøn maisemat ovat tulleet uniin. Islannin-polkaisu tukee eläytymistä Pohjois-Norjan subarktisiin oloihin, antaa sille perspektiiviä ja nostaa esiin yksityiskohtia tien päältä. Kirjoittamalla voi tehdä matkat moneen kertaan uudestaan.

Jäämeri-kirjan kansi on jo valmis sekä esittelyteksti kustantajan kevään julkaisuluetteloon. Reissutekstiä on kaksisataa sivua, puoliväli on ohitettu. Työstän yhtä aikaa versioita yksi ja kaksi, eli aloitan istunnot käymällä läpi edellisen kerran tekstin. Kolmas versio on yleensä pääpiirteissään jo aika lähellä lopullista muotoa, viimeiset kolme–neljä versiota ovat sitä viimeistelyä, joka hioo tekstistä sujuvampaa. Lopullista paikkaansa etsivät tekstielementit loksahtavat paikoilleen; sanojen toistoa karsiutuu pois; vaikeat ja varsinkin vierasperäiset sanat ja paikannimet saavat lopullisen muotonsa. Ja viimeisetkin epävarmat taustatiedot tulevat joko tarkistettua tai karsittua pois, jos en tunne saavani varmuutta lähteen luotettavuudesta tai tiedon suuruusluokasta. Koko kirjoittamisprosessista kuluu suuri ajallinen siivu, vähintään kolmasosa, ilmiöiden ja asioiden taustatietojen etsimiseen, hahmottamiseen, työstämiseen ja tarkistamiseen. Vaikka kirjani eivät kestä tieteellisen opinnäytteen tiukkoja kriteereitä, niin kyllä ne kriittisen journalismin kriteerit täyttävät: suhtaudun vakavasti jokaiseen lukuun ja väittämään, jotka tuon esiin.

Kaakkois-Aasian matka on myös arjessani vahvasti läsnä. Käyn lukemassa Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin: Hymyn voimaa ja sodan jäänteitä -kirjaa näkövammaisten kirjaston studiossa äänikirjaksi. Kahden tunnin luentaistunto sinkauttaa minut vahvasti lämpimään ja tien päälle. Latauksen voimin olen jatkanut jo monena maanantaina Helsingin Itäkeskuksesta yli 60 kilometrin paluulenkille kotiin Sipoon Nikkilän kautta, ihan säästä riippumatta.

Vietnam-matka konkretisoituu myös Helsingin kirjamessuilla, kun selvittelen matkakirjaa ensin perjantaina tunnin verran 28.10. klo 14 Ylen lavalla Radio Suomen Markus Turusen haastateltavana ja sitten lauantaina 29.10. klo 15.30 Kirjakahvilan nojatuolissa puoli tuntia kustannustoimittaja Pekka Saaraisen jututettavana sekä heti tämän jälkeen on vielä Rosebudin osastolla klo 16 puolen tunnin haastattelu.

Mutta myös kaksi ensimmäistä pitkää matkaa ovat ajankohtaisia. Marras-joulukuussa alan työstää ensin Sahara- ja sitten Intia-kirjaa luentapätkiksi Yle Areenaan ja Elävään arkistoon. Olen monella matkalla joka päivä.

------------------------------

< Kesän Islannin-polkaisun kuvasato neljän minuutin videona (sävellys ja toteutus: Taivi Toikka)

< Edellinen blogipäivitys: Lukas polki ympäri maailmaa

Lainaus

Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

Matti Rämö — Fri, 19 Aug 2011 20:06:24 +0000

Viimeisen viikon hallitseva elementti on raju ja puuskainen vastatuuli, eikä aikataulun kireys salli lepopäivien pitämistä paluumatkalla lounaiselta vuonorannikolta. Raatamiseni palkitaan Reykjavikissa, jossa saan viettää aurinkoisen päivän kaunista kaupunkia ihaillen.

Lounaisen vuonoretken kääntöpiste on Isafjördurin pikkukaupunki, jossa kiertelen illalla keskustan kortteleissa. Omakotitalon pihamaalta osuu silmiini matkan ainoa suora viittaus islantilaiseen aasainuskoon, joka periytyy nykypäiviin viikinkiajan maailmankuvasta.

Ensimmäinen paluumatkapäivä Isafjördurista kohti Reykjavikia on vivahteikas ja rankka. Vuonosta toiseen eteneminen vaati vuononrantojen seurailun lisäksi kiipeilyä solien kautta harjanteiden yli. Onneksi päivä pysyy pääosin poutaisena, mutta puuskittainen, navakka vastatuuli puikahtaa esiin vähän väliä. Ajallisesti pari myötätuuliosuutta ovat vain pieni murto-osa päivän tuuliannoksesta.

Iltapäivällä alkaa päivän kolmas pitkä nousu, joka on samalla koko matkan rajuin. Reilun viiden kilometrin kapuamiseen vierähtää tunti ja kolme varttia. Maisema muistuttaa mielikuvaani Intian Himalajan alarinteiden laaksoista. Lähes jokaisesta vastaantulevasta autosta nousee peukalo pystyyn kannustukseksi. Alan oivaltaa, että nousu ei ehkä päätykään silmieni eteen avautuvaan näkymään vaan jatkuu vielä muutaman serpentiinimutkan etäämmälle.

Eikä tie nouse solaan siitä kohtaa jyrkkää laaksomaisemaa kuin oletan, vaan soraväylä kapuaa yhä vain korkeammalle suoraan sisälle pilviharsoon. Ilmamassa viilenee koko ajan mutta onneksi laaksonpohjukkaan osuva tuuli ei ole erityisen kova eikä se tule suoraan päin kuin hetkittäin. Ylhäällä 540 metrin korkeudessa on runsaasti lumijäämiä ja ilman raikkaus käy päälle. Solassa on maja turvapaikaksi hätään joutuneille, käytän sitä tuulensuojana vaatetuksen lisäämiseen viileää muutaman kilometrin laskua varten. Laskettelua varten kuormani päällä kulkee helposti saatavilla kakkostakki ja kaulahuivi.

Alhaalla rannalla odottaa parinkymmenen kilometrin ja kolmen tunnin vääntö kohti leiripaikkaa vuonon pohjukassa. Saavun puoliltaöin Danyandifossin vesiputouksen juurelle, jossa on pieni aukea yöpyjille, mutta päätän vetäytyä aivan kohisevan veden äärelle putouksen alimman portaan juurelle joenpenkan pikkusopukkaan. Moniportaisen Danyandifossin koko pudotus on noin 140 metriä, pauhu on vielä alimman pikkuportaan alajuoksullakin niin kova, että omien ajatusten kuuleminen tuottaa lievää sopeutumiskitkaa.

Ankara kapuaminen jatkuu seuraavana päivänä heti, sillä tie nousee ensin vesiputouksen taakse vuorille ja jatkaa sitten kiemurteluaan lumijäämien mosaiikkiin pilvien alimpien kerrosten utuun. Raju puuskainen tuuli tulee enemmikseen sivusta, ja joudun tekemään töitä myös sivusuunnassa pysyäkseni ylipäänsä tiellä. Muutaman kerran joudun pysähtymään, kun puhuri painaa ylöspäin matelevaa karavaaniani väkisin pois väylältä. Suurimman osan noususta tienpenkan suora välitön pudotus ympäröivään maastoon on alle kaksi metriä, mutta siinäkin riittää pelotetta ihan tarpeeksi. 30 kilometrin ja vajaan viiden tunnin vuoristo-osuus päättyy hurjaan seitsemän kilometrin lasketteluun soratiellä. Kakkostakista huolimatta saavun vuononrannalle viluisena ja väsyneenä.

Vuonoajelu jatkuu koko loppuillan ja seuraavan päivänkin vuoroin vastatuuleen vuoroin myötätuuleen. Vaikka myötäisen ja vastaisen kilometrimäärä olisikin lähes samaa suuruusluokkaa, niin ajallisesti päivät painottuvat vastatuuleen puskemiseen. Juhlavien maisemien lumo alkaa sumentua ankaran vääntämisen uuvuttamana. Menemisen ilo kaikkoaa vastatuulen jatkuviin rajuihin ja viileisiin puuskiin.

Viidentenä paluupäivänä Isafjördurista kapuan kymmenennen kerran pitkän nousun solaan. Tupasvillan lämpöisen valkea hehku on balsamia väsyneelle mielelleni. Paluun rankin vaihe on takana. Laskettelun jälkeen alkaa hillitön lento myötätuulessa kohti etelää.

Liito Ykköstielle vie jälleen vaihteeksi peruslaavamaisemiin. Möykkyisiä kivikumpuja koristaa vihreänharmaa sammal. Ainoana riesana on nyt Ykköstien vilkas liikenne ja kapea piennar, mikä tarkoittaa paria ilkeää rekkaohitusta. Mutta sää pysyy lähes poutaisena.

Borgarnesin golfkerhon kulttuuripläjäys on niin vahva, että keskeytän myötuulessa liihottelun ja vapaaehtoisesti pusken sata metriä takaisin vastatuulen puhurissa saadakseni kuvattua surrealistisen maiseman, joka kertoo omaa kieltään Islannin jo päättyneen taloushuuman hekumasta.

Viimeiseksi yöksi ennen Reykjavikia leiriydyn aivan tavalliseen islantilaiseen istutusmetsikköön.

Lyhyt ja ytimekäs viestintä on taitolaji.

Tästä liikennesuunnittelun luomuksesta antaisin täydet pisteet taiteellisen ilmaisun vapaudesta. Käyttömotiivipohjainen asiakassegmentti saa itse arpoa parhaaksi näkemänsä mittayksikön. Kuoppia tiessä en tosin huomannut.

Hanhien ja sorsien perheonnen turvaaminen on tärkeä asia.

Reykjavik on iso pikkukaupunki, jossa eri aikakausien ideaalit kohtaavat iloisen harmonisesti. Aurinkoinen ja poikkeuksellisen lämmin sää (18 astetta) ilmaantuvat sopivasti hehkuttamaan kaupungin kauneutta.

Mäen päältä kohti taivaita kohoava 74-metrinen Hallgrimskirkja näkyy kymmenien kilometrien päähän Reykjavikista.

Hallgrimskirkjan tornista saa hyvän yleiskäsityksen kaupungin monista kasvoista.

Vanhan sataman merimuseossa on pääaulan seinällä kunniataulu Pekka Pirin ja Matti Pullin hurjan avovenematkan vaiheista Helsingistä Höfniin. Oikean alareunan kuvassa miehet ovat silloisen presidentin Vigdis Finnbogadottirin vastaanotolla.

Reykjavikin sympaattisuutta alleviivaa monipuolinen ympäristötaide, joka rönsyilee myös virallisten rajojen yli rikastuttamaan maisemaa.

Ympäristötaiteen läsnäolo tulee vastaan vahvana eri puolilla Islantia, ei vain isoimmissa kaupungeissa. Tässä päiväkotilasten luomus Keflavikin liepeillä. Tuuliolosuhteiden vuoksi kiviin liimattujen saappaiden sisällä on painona kivenmurikat.

Kolme kilometriä Keflavikin lentokentältä on Alexin camping. Siellä on iso halli, johon pyöräilijät voivat jättää pyörälaatikkonsa odottamaan paluulennolle valmistautumista. 24 peräkkäisen maastoyön jälkeen pikkumökki tuntuu aivan ihmeelliseltä ylellisyydeltä. Saan liottaa matkan pölyjä lämpimässä suihkussa lämpimissä sisätiloissa. Eikä vessakäynnillä tarvitse etsiä tuulensuojaa!

Paluulennolla onni on myötä. Pääsen ikkunapaikalta ihastelemaan Vatnajökullin jäätikköä.

Grimsvötntulivuoren toukokuisen purkauksen jäljiltä jäätikön pinnassa on runsaasti mustanharmaata ornamenttia.

Valtava Vatnajökull työntää uloimpia kielekkeitään aivan rannikon tuntumaan.

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä.

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< Yhteenveto matkan nettisivulla

<< Kesän 2010 Jäämeri-matka

Lainaus

Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

Matti Rämö — Mon, 15 Aug 2011 18:02:24 +0000

Vaellus idästä lounaiselle vuonorannikolle on matkan hurjin pätkä elämysten ja tunteiden tasolla. Tie vie laavakentiltä valabongausretkelle ja rajujen vuoristonousujen kautta syvään rauhan kokemiseen. Jokainen päivä on todellakin erilainen.

Islantilaiseen rakennuskulttuuriin kuuluu erilaisten ylijäämämateriaalien luova käyttö. Kokonaisuudesta saadaan sekä säänkestävämpi että paremman näköinen, kun se verhotaan peltikuoreen. On tavallista, että kaukaa puutalolta näyttävä pientalo onkin ulkoa peltinen. Pelti tosin voi sitten ruostua, myös kirkon seinissä.

Itäisestä kääntöpisteestä Egilsstadirista matka jatkuu Ykköstietä eräseutujen poikki kohti Myvatnjärven rehevämpää maisemaa. Vaikka Ykköstie on idässä melko harvaan liikennöityä, jostain sielun syövereistä nousee vimma, joka ajaa minut vielä rauhallisemmalle ja vähän haasteellisemmalle sorapinnalle matalien vuorten lomaan kiipeilemään.

Myvatnin ympäristö on mannerlaattojen erkanemisvyöhykettä hienoimmillaan. Erilaisten vulkaanisten ilmiöiden kirjoon mahtuu mm. vahvasti rikinhajuisia, kuplivia savilähteitä.

Punaruskean oranssi maisema voisi ihan hyvin olla joltain toiselta planeetaltakin!

Mannerlaattojen erkanemisvyöhykkeessä on halkeavan kallion sisälle muodostunut pieniä lämpimän veden järviä, joissa uskaliaimmat käyvät pulahtamassa nopeasti. Islantilaisesta suhtautumisesta elämään kertoo jotain luolan ulkopuolella infokyltti, jossa todetaan varoitellen, että "luolan katosta on hiljattain pudonnut kivenlohkareita, eikä varmaankaan viimeistä kertaa". Tästä huolimatta sisään menoa ei mitenkään rajoiteta, vastuu päätöksestä jää ihmiselle itselleen.

Sadekuurojen jälkeen ilta kirkastuu, kun viritän leirini laavakivikentän kumpujen suojiin aivan Dimmuborgirin laavapuiston lähelle kilometrin päähän Myvatnin rannasta.

Dimmuborgirin häkellyttävä maisema on muodostunut noin 2300 vuotta sitten, kun sulaa laavaa on virrannut soisen kosteikon päälle. Laavan alle jäänyt kosteus on kiehuessaan purkautunut ulos ja muokannut sulaan laavaan pilareita, ja kun eteenpäin valuva laava on jatkanut matkaa, on jäähtynyt laavakilpi romahtanut alas. Jäljelle ovat jääneet pilarit.

Dimmuborgirin maasto on kiehtonut ihmismieltä monella tapaa. Yleisen ajatuksen mukaan seutu on hävityksen maisemaa, jonkinlainen helvetin esikartano. Mutta itse koen alueen kauneuden heijastuksena jumalallisista mysteereistä, niin kuin muinainen, ajan kuluttama hindutemppelin ryhmä Gangesin tasangolla kertoo menneiden aikojen linkeistä kohti elämän suuria arvoituksia.

Dimmuborgirilta vie polku läheiselle Hverfell-tulivuoren kraatterille. Kuvan vaalea viiva on polku rinteessä, se nousee lähes suorana tasangolta 140 metriä korkeammalle. Tosin polun ylempi puolisko on niin jyrkkä, että sitä edetään muutaman metrin siksakkia. Paluumatkalla riehaannun pujotellen juoksemaan alas adrenaliinituiskeessa.

Hverfellin kraatterinharjanteen ympärysmitta on nelisen kilometriä, ja harjanteen polulta aukeavat loistavat näköalat joka suuntaan, myös Myvatnjärvelle. Kraatterin keskellä on pieni kumpu.

Myvatnjärven eteläpäässä on puolestaan pseudokraatterien esiintymiä. Pseudokraatterit eivät ole laavan purkautumiskanavia, vaan ne ovat muodostuneet, kun laavaa on virrannut kosteikon tai lammen päälle, ja alle jäänyt vesi on höyrystyessään puhkaissut laavaan kraatterin kaltaisen aukon.

Pohjoisrannikon Husavik on tärkein valasbongauskeskus Islannissa. 3000 asukkaan kaupunkiin saapuu vuosittain 50000 – 80000 turistia ihastelemaan suuria merinisäkkäitä. Heinä-elokuussa todennäköisyys valaan bongaamiseen on perinteisesti ollut aika lähellä 100 prosenttia. Kolmen tunnin risteilystä puolet kuluu navigointiin. Iltapäivän saldona on tusinan verran havaintojaksoja, yksi maitovalaasta ja loput luultavasti yhdestä ja samasta ryhävalaasta. Jaksoon kuuluu hengityshöyryn paikallistaminen, sitten 2-4 pinnassa käyntiä ja sukellus, jolloin pyrstö vilahtaa komeasti esiin. Kuvan ryhävalas kävi kahdesti noin 20 metrin päässä vanhasta isosta kalastusveneestämme.

Illalla leiriydyn sateessa ison hevoshaan kupeeseen viiden kilometrin päähän Husavikista. Kesken iltatoimien havahdun teltassa ensin töminään ja sitten puhinaan. Ryhmä hevosia tulee katsastamaan vierasta muutaman metrin etäisyydeltä.

Sadetta kestää nelisentoista tuntia, mutta sade taukoaa puoliltapäivin, ja saan kuin saankin kuivateltua vaatteitani aidalla, jonka sähköpaimenen virta on jo niin heikkoa, ettei se isommin hidasta puuhiani.

Husavikista jatkan illemmalla kohti Akureyria, jonne tie kulkee yhden vähänkorkeamman solan kautta. Reittiä reunustavat hienot vuoristomaisemat.

20 000 asukkaan Akureyri on Islannin toiseksi suurin kaupunki. Vuonon rannalla vuoren juuressa kyhjöttävä kaupunki vaikuttaa satunnaisen turistin silmissä sympaattiselta, ei pelkästään keskustan kävelykadun arkkitehtuurin takia: täälläkään en koe tarpeelliseksi lukita pyörää, vaikka käynkin ruokakaupassa isossa ostoskeskuksessa.

Akureyrin jälkeen alkaa reilun 30 kilometrin pitkä mutta lempeä nousu kohti seuraavaa solaa. Hissuksiin tie kohoaa portaalta toiselle. Mutta kapuamista maustavat sadekuurot sekä yllättäen nouseva reipas vastatuuli, joka yltyy illan mittaa hurjaksi puhuriksi. Ylängön tasaisilla osuuksillakin joudun tekemään hartiavoimin töitä, että pääsen ylipäätään eteenpäin. Kitkuttelen noin 4 km tunnissa kohti solan viimeistä nousua, jonka näkeminen provosoi epäuskon puuskan. Kuinka voin päästä ylös, jos pääsen tasaisellakin vain vaivoin eteenpäin.

Ilta vierähtää pitkäksi, kun väännän luonnonvoimien kanssa. Yllättäen tuuli rauhoittuu solan loppukapuamisessa, ja pääsen vääntäytymään ylös. Mutta ylhäällä puhuri yltyy hirmuiseksi sivutuuleksi, joka tekee alasajosta rajua vääntöä sateessa. Joudun taistelemaan oikeudestani pysyä ylipäänsä tiellä, välillä on pakko pysähtyä, kun puuska yrittää väkisin työntää karavaanini pois asfaltilta. Kun nääntyneenä pääsen alas, leiriydyn ensimmäiseen paikkaan, joka tarjoaa edes osittaista suojaa tuulelta. Valintani osuu hämärässä tieleikkaukseen, parin metrin päähän tiestä.

Tieleikkauksen viisi-kuusi metriä korkeasta kallioseinästä on rysähtänyt alas aikojen kuluessa kokoelma erikokoisia murikoita. Varmuuden vuoksi kokoan kivistä kolmisenkymmentä senttiä korkean suojamuurin teltan ja pyörän eteen. Yöllä tuuli ja sade kääntyvät ravistelemaan telttaa, mutta kaikesta huolimatta nukun väsyneenä hyvin. Aamulla paistaa aurinko eikä ohiajava liikennekään liiemmin häiritse aamutoimiani.

Poikkean Ykköstieltä kohti luoteista vuonorannikkoa. Viikon vuonopolkaisun toisena päivänä kohtaan amerikkalaisjapanilaisen perheen, joka on matkannut parituhatta kilometriä kuukaudessa. Newyorkilaisen isän yhdistelmäajoneuvoon kuuluu noin 9-vuotiaan yksipyöräinen, vähän tandeminpuolikasta muistuttava peräkärry sekä nelivuotiaan tyttären oma kuomuvaunu. Viikko siten mukaan ovat liittyneet perheen äiti ja äidin kaksikymppinen serkkutyttö Japanista. Pidän ryhmälle seuraa puolen tunnin soranousun ajan. Ehdin saada selville, että he keräävät tempauksellaan rahaa YK:n ympäristöohjelman puunistutuskampanjalle (Billion tree campaign).

Rajun, tuulisen ja sateisen päivän päätteeksi leiriydyn pikkukosken äärelle joenrantaan vuononpohjukasta lähtevään laaksoon. Iltatoimien aikana hennon virran solina ja kohina nostattavat mieleeni syvän rauhan aallon, joka kulkee lävitseni täyttäen sielun sopukat. Vahva onnen tunne valtaa mieleni, ja koen olevani perillä, kotona. Ei ole kiire minnekään, minkään vuoksi. Kestohymy jämähtää kasvoilleni pariksi vuorokaudeksi.

Seuraavan päivän kylmän ja sateisen kapuamisen jälkeen sää poutaantuu vuonon rannalla, jossa merilevät ja rantakasvillisuus pääsevät hehkuttamaan olemassaolon kauneutta.

Illalla aurinko ennättää värjäämään vuorenrinteeseen pehmeää maalausta maisemissa, jotka houkuttelevat esiin jostain muistinpoimuista nuoruusvuoteni Sisiliassa.

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä.

<Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

Lainaus

Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä

Matti Rämö — Sat, 13 Aug 2011 23:45:08 +0000

Islanti-polkaisun kuvasato jäi lähettämättä tien päältä erilaisten teknisten hankaluuksien vuoksi kokonaan. Tässä ensimmäisen kymmenen päivän otoksia.

Laavakentät alkavat heti Keflavikin lentokentältä, ja Islantiin saapuva on jo ensikilometreistä saakka sisällä ihmeellisessä unenomaisessa maisemassa, jossa karua kuumaisemaa värittävät harmaanvihreät sammalet.

Ensimmäisen yön vietän pikkurotkossa, jossa Pohjois-Amerikan ja Euroopan mannerlaatat erkanevat toisistaan. Telttakepit uppoavat mustaanharmaaseen hiekkaan liian sujuvasti, mutta vahvikkeeksi on tarjolla monipuolinen kokoelma laavakiveä. Tuuli viilentää yötä reippaasti, eikä aurinko aamulla lämmitä, koska olen jäänyt Euroopan puolelle varjoon.

Kesäisin Islannin ympäri kiertää värikäs joukko eurooppalaisia, amerikkalaisia ja aasialaisia polkijoita, jotka mitä luultavimmin eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet, sen verran reippaasti mm. tuuli maustaa matkan tekemistä. Islantilainen polkupyöräyrittäjä arvio pyöräturistien määräksi pariatuhatta. Liikkeellä on erinäköisiä karavaaneja peräkärryineen. Tässä esimerkki kuinka homma hoituu tandemilla.

Rannikolla matkaajan seurana on äänekästä väkeä. Mm. lokit, kajavat, tiirat, punajalkaviklot, meriharakat, hanhet, myrskylinnut ja korpit viihdyttävät moniäänisillä konserteillaan. Paikoin ne oleilevat tiellä niin runsaslukuisina, että tiehallinto kehottaa autoilijoita keventämään kaasujalkaa.

Rosoisten laavakenttien kauneus syöpyy mielen syvyyksiin elämän suurena arvoituksena. Kummallisesti kumpuilevien kivikoiden kätköissä on kaikenlaisia koloja, joissa voisi asustella vaikka mitä väkeä. Maiseman yksityiskohdat ovat välillä niin vaikeasti hahmottuvia suoraviivaisen rationalismin säännöillä, että maahisiin olisi helppo uskoa.

Selfossin kaupungin liepeille yksityisen maatilan kirkkomaalle on päättynyt suuren amerikkalaisen shakkimestarin Bobby Fischerin maallinen vaellus. Islannin parlamentti pelasti Fischerin joutumasta viettämään vanhuutensa viimeisiä vuosia vankilassa. USA:n hallintoa ankarasti kritisoinutta Fischeriä syytettiin synnyinmaassaan maanpetturuudesta ja verorikoksista.

Strokkur-geysir on erittäin säännöllinen. Se sylkäisee taivaalle kuumenneen vesisuihkun muutaman minuutin välein. Aivan joka kerta vesipatsas ei nouse 30-40 metrin korkeuteen saakka mutta joka toinen tai kolmas kerta kuitenkin. Vietän yöni viiden kilometrin päässä pellon reunassa, ja katselen iltapuuhieni lomassa Strokkurin puhinaa. Aamulla (=puolitapäivin) tulen ihmettelemään sitä lähempää.

Reilun kymmenen kilometrin päässä geysir-alueelta on Gulfossin putous, jonka kosteaksi harsoksi kohoavaa pauhua voisi tuijotella vaikka koko päivän. Aurinkokin koristaa harsoa vähän väliä hennolla sateenkaarella.

Katla-tulivuori provosoi jäätikön sulamista sen verran runsaasti, että yksi rannikon silloista huuhtoutuu mereen. Tilapäinen ratkaisu jokiuoman ylittämiseen saatiin kolmessa päivässä, mutta tieto siitä ei ehdi minulle ajoissa, ja päädyn koukkaamaan kohti itää sisämaan kautta Hekla-tulivuoren kupeesta. Hekla pysyy onneksi vaiti.

Kiertotie vie karavaanini F-tielle, jotka ovat sen verran rajuja, ettei niillä saa ajaa tavallisilla kaksivetoisilla henkilöautoilla. Ensimmäiset kilometrit eivät vielä paljasta miksi, vaikka pyöräilijän näkökulmasta tie onkin pätkittäin pehmeätä harmaata hiekkaa, johon puolikapeat renkaani uppoavat niin pahasti, että pyörää pitää myös talutella.

25 kilometriä F-tien risteyksen jälkeen alkaa luokituksen syy täsmentyä. Haahuilen tunnin verran tutkailemassa rantoja etsiessäni ylityskohtaa, josta uskaltaisin lähteä taluttamaan karavaaniani joen poikki, ja kumisaappaathan eivät kuulu vakiovarustukseeni. Ilta on jo niin pitkällä, että päivän hikoaminen ja reippaasti viilenevä ilta saavat minut leiriytymään vähän matkan päähän keräämään voimia ja uskallusta.

Yllättäen saan aamulla kyydin ensimmäisen joen yli, juuri kun olen saanut lahkeet käärittyä ja vakuutettua itseni, että pystyn ylitykseen. Tapaus vahvistaa uskoani, että viime kädessä mikään ei ole sattumaa. Pääsen jatkamaan F-tievaellusta, jota on tiedossa yhteensä n. 120 kilometriä. Lumijäämien määrä tien tasolla yleistyy.

Pääsen toisenkin joen yli liftaamalla, mutta kolmannella kerralla kengät ja sukat pitää riisua. Laitan jalkaan erityiset lämpösukat ja kevyet sandaalit. Reittitutkailun jälkeen kahlaan veteen. Keskivälin jälkeen vesi nousee polvien alapuolelle ja joudun puskemaan karavaania eteenpäin. Äherryksen lomassa vasen sandaali katoaa virtaan.

Kaikkiaan kahlattavia jokia kertyy päivälle kahdeksan, ja joka kerta uuden kahluun ilmestyminen herättää tunnereaktion. Alkuun päästyäni olen ensin hetkittäin jopa innostunut: "Haa, tästä mennään!"

Jotkut ylitykset ovat suhteellisen helppoja, lyhyitä ja matalia. Mutta ajamisen rytmittyminen kilometrin kahden välein sukkien ja kenkien riisumiseen ja pukemiseen alkaa jossain kohtaa muuttua rasittavaksi. Eivätkä veden ja ilman kylmyys auta asiaa, eikä sekään, että pyörän seisontajalka murtuu, eli pyörä pitää kaataa kyljelleen aina ennen ja jälkeen kahluun.

Jotkut joet ovat niin leveitä, että ylitettävä matka on toistasataa metriä, toki niin että keskellä on särkkiä. Kahluita kertyy sarjaksi ja niiden välillä pitää liikkua rivakasti, etteivät kylmät sukat ala järkyttää lämpötasapainoa. Kuudes ylitys on hankalin. Olen jo väsynyt, kun lähden tuuppaamaan pyörää taustalla näkyvään kolmanteen kahluuseen. Ajaudun syrjään optimireitistä ja vyötäröä myöten pulahtaminen on yhden askeleen päässä. Ehdin jo aloittaa sen askeleen ottamista.

Rankka reitti kulkee jatkuvasti vaihtuvissa maisemissa laaksosta toiseen. Luonnon kauneus vyöryy päälle kannustaen jatkamaan vääntöä. Tosin vain hetki tämän kuvan jälkeen vaikeuskerroin kasvaa, kun aamuun saakka kestävä sade alkaa vihmoa kevyessä tuulessa maastoa. Onneksi vain kymmenen kilometrin päässä on majatalo, edellinen oli 40 kilometriä aikaisemmin. Pääsen lämpimään, isoon dormitory-huoneeseen joukon jatkeeksi.

Kiertoreitin jälkeen lepään yhden päivän rannikolla ja jatkan kohti itää, jossa odottaa jäätiköiden näytös. Lähes Uudenmaan kokoinen Vatnajökull työntää kielekkeitään monessa kohtaa aivan merenpinnan tasoon Ykköstien liepeille, myös kesällä. Grimsvötn-tulivuoren toukokuisen purkauksen jäljiltä jäätiköitä peittää usein kevyt harmaa kuorrutus.

Teen patikkaretken jäätikölle, joka ulottuu kahden kilometrin päähän Ykköstiestä. Jäätikön reunalle pääseminen edellyttää puolen kilometrin vaellusta jyrkähköllä sorarinteellä, jossa alkumatkan pääsee eteenpäin rujolla polulla, mutta loppumatka pitää improvisoida. Uteliaan innostuneen pikkupojan vimmalla riennän eteenpäin epästabiilissa maastossa.

Jäätikön uloimman reunan poimut ovat peittyneet ohuen sorakerroksen alle, mutta sitä pitkin pystyy sujuvasti liukumaan surffaten alas. Jäätikön pintaan ovat sulamisvirrat kovertaneet V:n muotoisia jyrkkiä, neljä-viisi metriä syviä uria. Seurailen satakunta metriä yhtä sulamisuraa. Pidemmälle en uskaltaudu, sillä jäätiköillä ei pidä liikkua ensinkään yksin, eikä ilman kunnon varusteita. Mutta tämä lyhytkin vierailu riittää nostattamaan jäätikköinnostusta. Havaitsen mm. että jää on tietyssä kiteytymismuodossaan todella kauniin sinistä.

Jäätikkövierailun jälkeisen yön vietän seuraavan Ykköstien lähelle tulevan Vatnajökull-kielekkeen maisemissa kosken rannalla parin kilometrin päässä jäätikön reunasta. Yöllä jäätiköltä nousee hyinen puhuri, joka alkaa ravistella telttaani. Kivipainoin tuetut telttakepit kestävät, kunnes päänpuoleinen kiinnitys pettää aamiaisen aikana. Onneksi myös aurinko pehmentää tuulen viileyttä.

Vajaan 20 kilometrin päässä leiristäni on Islannin suurin jäätikkölaguuni Jökulsarlon, joka on jäätikön eteen 1930-luvulla muodostunut järvi. Se laajenee ilmaston lämpenemisen myötä. Laguunille pääsee kolmen vartin risteilylle pienten jäävuorien sekaan amfibio-vaunulla, joka pulahtaa sujuvasti maalta veteen.

Leiriydyn Höfnin kaupungin liepeillä kostean pellon reunaan. Telttapaikaltani on näkymät neljälle eri jäätikkökielekkeelle, joista yksi erottuu kuvassa järven kaltaisena elementtinä. Höfn on Islannin jäätikköretkeilyn ykköskaupunki. Ken haluaa kunnolla tutustua jäätiköihin, hän tulkoon Höfniin, josta järjestetään retkiä valkean maaston labyrintteihin.

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto ja matkan nettisivulla

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa: Keflavik 2500 km

Matti Rämö — Wed, 10 Aug 2011 20:13:59 +0000

9.8. Keflavik 2500 km
Viimeinen viikko Islannissa on ollut ankaraa vääntöä itseni ja luonnonvoimien kanssa. Tiesin paluun luoteisilta vuonoilta raskaaksi, ja olin siihen varautunut, tiedossa oli mm. kymmenkunta rajua nousua, mutta silti psykofyysinen polttoaine hupeni varatankille jo reilusti ennen Reykjavikia. Yksi lepopäivä kuukaudessa on aivan liian vähän, ja uupumus alkoi painaa päälle.

Ensimmäinen paluupäivä Isafjördurista alkoi puoliraskaalla nousulla kaupungin laitamille tunnelin suulle. Kuutisen kilometriä pitkä kalsakka tunneli oli sikäli erikoinen, että sen keskellä oli risteys ja risteyksen jälkeen tunneli jatkui yksikaistaistaisena. Kohtaamislevikkeitä oli parinsadan metrin välein. Aloitin urakan vain kypärän takavalo päällä, mutta tunnelin kaventumisen jälkeen oli kaivettava esiin etuvalokin. Pyähdyin myös lisäämään vaatetusta, sen verran hyytävää kiven sisällä oli. Tunneli toi seuraavan vuonon vuorenrinteeseen, josta sain lasketella raikkaassa ilmassa hienoissa maisemissa pari kilometriä rantaan. Reipas vastatuuli odotti alhalla, puskin sitä vastaan muutaman kilometrin, ennen kuin edessä oli kolmen vartin kiipeäminen seuraavaan solaan. Noususta puolet oli ankaraa kitkuttamista vastatuuleen. Raatamista seurasi hulppea lasku rajussa sivutuulessa seuraavan vuonon rantaan, minkä jälkeen tie kääntyi suoraan päin tuulta noin kymmenen kilometrin matkan vuonon pohjukkaan. Puskemisessa vierähti puolitoista tuntia. Toisella rannalla odotti voimakas myötätuuli, ja olin hujauksessa Thingeyrin kylässä, jossa vetäydyin hieman ahtaaseen mutta lämpimään ja tuttavalliseen pieneen hultoasema-hampurilaisbaari-kyläkauppaan.

Sain puolessatoista tunnissa itseni vilusta ja väsymyksestä takaisin tien päälle. Edessä oli matkan rajuin 15-kilometrinen. Reitti muuttui soraksi vielä ennen taajaman loppumiskylttiä, ja se lähti saman tien jyrkkänä kohti rinnettä. Parin kilometrin hitaan väännön jälkeen edessä oli puolen kilometrin lasku ja sitten pari kilometriä tasankoa. Ja sitten se alkoi: kuuden kilometrin nousu suoraan pilveen. Raadoin tunnin ja kolme varttia kuoppaisella sorapinnalla polkaisu kerraallaan, pari kertaa pidin aivan lyhyen hengähdystauon. Tunnelma oli samanlainen kuin kuvissa, joita olin nähnyt Intiasta Himalajan alarinteiltä, joissa tie nousee laaksosta kohti seuraavaa porrasta. Liikennettä oli jonkun verran, ja lähes jokaisen vastaantulevan auton ikkunasta näkyi ylösnostettu peukalo, mikä on kyllä huono merkki pyöräilijälle: osuus on todella vaativa. Kesken kapuamisen tuijottelin välillä pilveen verhoutuneen rinteen reunaa ja yritin vain arvuutella, missä kohtaa tie puikahtaa solaan. Pilvessä oli kylmää muttei niin kosteaa kuin esimerkiksi sankassa sumusssa. Viimeisen vartin vaelsin ylöspäin udussa. Kaiken kaikkiaan tie nousi alle kuuteensataan metriin, mutta rinneprofiili oli raju ja pilvet alhaalla. Ja näissä korkeuksissa on Islannissa kesällä runsaasti lumijäämiä, erotin usvan läpi solan kumpujen seinistä valkoista ornamenttia. Ylhäällä oli yksinkertainen, vähän epäsiisti koppi, jossa hätään joutuneet voivat myös yöpyä, siellä on sänky ja huopa. Käytin kymmenen neliön mökkiä vaatetuksen lisäämiseen tuulensuojassa.

Myös lasku oli melkoinen. Serpentiinistä toiseen jarruttelin reippaasti kuoppaisella ja osin irtonaisella soralla. Harjanteen toisella puolella tuuli oli muutaman pykälän rajumpaa, ja tuntui todella absurdilta raataa päästääkseen jyrkkää laskua eteenpäin, kun se lyhyiksi jaksoiksi kääntyi serpentiinistä suoraan päin tuulta. Vuonon rannalla odotti kahdenkymmenen kilometrin vääntö vastatuuleen. Selvisin kolmessa tunnissa vuonon pohjukkaan ja seuraavan niemen toisella puolella matkan hienoimpaan yöpaikkaan. Puoliltaöin virittelin telttani 12 tunnin taistelun jälkeen Dynjandifossin vesiputouksen alimman portaan juurelle veden pauhuun. Virta putoaa parinsadan metrin matkan muutamassa portaassa ja paikan jylhyys on mykistävä. Leireilijöille on varattu niittykenttä ja vesipiste vessoineen sadan metrin päähän joesta, mutta erikoisen päivän hurmoksessa yön hämärässä päätin asettua pikku painanteeseen aivan veden ääreen. Aamulla vaelsin jalan polkua ylös puolisen kilometriä ylimmän portaan tasolle ihailemaan virran ihmeellistä kauneutta, energiaa, joka symboloi elämää itseään maallisen taivalluksen poimuilevissa vaiheissa.

Uusi päivä toi seuraavan haasteen: 30 kilometrin vaellus soratiellä vuoriston viileässä viimassa sisälsi kaksi pitkää nousua. Onneksi tuuli oli enimmäkseen sivutuulta. Tai onneksi ja onneksi, sillä silloin kun se yltyi puuskaiseksi puhuriksi, vaati tiellä pysyttely töitä myös sivusuunnassa. Liian lähelle tienreunaa ei silloin saa ajautua, vaikka suurin osa tiestä ei kulkenutkaan jyrkänteen reunalla, kyllä metrin kahdenkin välittömässä pudotuksessa riittää pelotetta aivan tarpeeksi keskittymisen ylläpitoon. Kolmessa tunnissa selvisin hurjan laskun alkuun. Muutaman kilometrin alamäkiosuudet ovat sen verran kylmää kyytiä, että ennen niitä on kiskottava toinenkin takki päälle (käytän samaa takkia myös öisin nukkuessa). Lisäksi kannattaa haukata müslipatukkaa ja tilkka juomaa, että jaksaa keskittyä täysillä alas saakka, sillä kuoppaisella ja mutkaisella soratiellä ei ole varaa kovin isoihin ajovirheisiin, ei ainakaan jos aikoo pitää yhtään enempää vauhtia yllä. Ylösmatelun jälkeen vauhdikas lasku on vapauttava, vahva euforinen kokemus, jota en halua pilata jatkuvalla ankaralla jarruttelulla. Vauhti tosin kiihtyy vapaassa menossa niin nopeasti, että pikkujarruttelua pitää vähän väliä tehdä, mutta siihen riittää etujarrun kevyt käyttö, raskaan kuorman etu on alamäkiajossa siinä, että ohjaus on stabiili ja että etujarrua voi käyttää pääasiallisena jarruna, takajarrun harva käyttö riittää ihan hyvin. Pari kertaa tömäytän vähän liian kovaa tienpinnasta nousevaan loivareunaiseen isohkoon kiveen, mutta muuten hurjastelu sujuu adrenaliiniinmakuisena iloitteluna. Aivan lopussa alkaa kylmyys tunkea toisenkin takin läpi, ja kylmän tönkköisenä kiskon itseni läheiseen taukopaikkaan. Ruoka- ja juomaostosten jälkeen pistäydyn kupille kuumaa pikkuhotellin ravintolaan. Väsymykseni on jo niin syvää, että unohdan laskettelu- ja yöpymistakkini sisälle ja lähden ajaelemaan vuononrantaa eteenpäin, onneksi havahdun puolen kilometrin jälkeen siihen, että ikään kuin jotain puuttuisi kuormasta.

Kolmantena paluupäivänä Isafjördurista on väsymystä kertynyt jo niin paljon, etten aamulla (= puolitapäivin) ole ollenkaan motivoitunut lähtemään liikkeelle poutasäästä huolimatta, sillä tiedossa on heti ainakin kolme tuntia puskemista päin hurjaa puhuria. Keksin kaikkea muuta oheistoimintaa, ja viimeisenä viivyttelykeinona rupean lennättämään teltan sisäkuorta tuulessa kuin leijaa. Sidon muutaman metrin pyykkinarun teltan etuosan kiinnityslenkkiin, ja saan kevyen majani vaappumaan iloisesti tuuleen metrin parin korkeuteen, parempi lennättäminen vaatisi jo hyvän törmän etsimistä. Kun vihdoin pääsen liikkeelle, on iltapäivä jo pitkällä. Kolmen tunnin vastatuuliajosta viimeinen puolisko on ylämäkeen nousua 400 metrin korkeuteen. Rinteen yläosassa olen jo niin lopussa, että viimeiset sadat metrit kiroilen itsekseni jatkuvalla toistolla kuin mantraa hokien, kuinka tuulessa ajaminen ottaa päähän. Kiroilu jää päälle, enkä osaa nauttia kunnolla edes laskusta, vaikka alustana on pitkästä aikaa helppo asfaltti. Nautintoa laskee myös se, että puolet laskusta menee raatamiseksi vastatuuleen. Siis oikeustajuni ei tahdo ymmärtää sitä, että jyrkässä laskussa pitää tehdä töitä urakalla, että pääsee kunnolla eteenpäin. Aivan puutuneena pidän tauon vuonon rannaalla, ja onneksi paikalle saapuu 35-vuotias maanmittari-maantieteilijä Grazista Itävallasta. Yhdessä taivallamme seuraavat 50 kilometriä, joista 30 rajuun vastatuuleen, mutta vuorovedoin osuudet sujuvat inhimillisemmin parista kipakasta soratienoususta huolimatta.

Neljäntenä paluupäivänän varsinainen siksak-osuus vuonoja edestakaisin on jo ohi, ja teoriassa voisi kuvitella, että pohjoisenpuoleinen yhä vain raju tuuli auttaisi matkantekoani etelään, mutta vain teoriassa, sillä maaston muotojen ja tien mutkien summana päivälle kertyy vastatuuliraatamista aivan kiitettävästi. Kaikkein omituisinta on se, kuinka monihaaraisen, kapean laakson suulla puhaltanut älytön myötätuuli muuttuukin puolen kilometrin euforian jälkeen älyttömäksi sivuvastatuuleksi. Myönnän, etten kuukauden harjoittelunkaan jälkeen ole oikein onnistunut ymmärtämään tuulen sielunelämää. Edellispäivän kiroilumantran sijasta päivän myönteisenä mantrana hoilottelen Bob Dylanin folkklassikkoa Blowin’ in the wind. Muutaman kerran lampaat vastaavaat määkimällä tienvierestä.

Viides paluupäivä sujuu pääosin myötätuulessa, ja yhä edelleen upean kauniissa vuoirstomaisemissa ja välillä laavakenttien mystisen unenomaisen karuissa poimuissa. Kesken kolmen kilometrin nousua saan muutaman kerran vaihdella vaihteita raskaammiksi ihan vain sen vuoksi, että pitkähkö puuska tuuppaa karavaaniani eteenpäin, puuskan loputtua pitää vaihdevälitystäjälleen keventää. Illalla saan selän taakse todellisen lentokelin, ja kun tasaisella normaali (=vastatuuleton) vauhtini olisi noin 15 km/h, niin nyt saan hurauttaa nelisenkymmentä kilometria puolessatoista tunnissa.

Kuudentena päivänä joudun vielä tekemään yhden 40 kilometrin vuonokierron, mutta reippaan vastatuulen saldoksi jää enää pari tuntia, ja maisemat ovat yhä edelleen häkellyttävän kauniita. Islannin järkyttävän typerryttävä kauneus tekee kaikesta raatamisesta ja väännöstä vaivan arvoista. Ja sen sijaan, että harmittelisin nuutuneena viimeistä vuonokiertoa, koska moottoajoneuvot voivat oikaista tämän pätkän meren alitse tunnelia pitkin, innostunkin siunailemaan, kuinka hienoa on, että saan polkea vielä tämänkin osuuden näin herkistävissä maisemissa. Islanti ei todellakaan jätä matkaajaa kylmäksi, tunteiden ja ristiriitaisten sellaisten jatkuva vyöry käy päälle, ja vastatuulen karvas maku jää sitten kuitenkin sellaiseksi pikantiksi sivumauksi silloin, kun päästää myönteisten tuntemusten virran kulkemaan mieleen.

Mutta illan päätteeksi olen sen verran väsynyt, että jään Reykjavikin liepeille kehätien puskiin telttailemaan sen sijaan, että jaksaisin polkaista kaupunkiin saakka juhlahumuun. Päivällä on aiemmin Reykjavikin Gay Prideen osallistunut noin 100 000 islantilaista, noin kolmasosa koko kansasta! Pääministerinähän on julkilesbo Johanna Sigurdardottir, mikä osaltaan kyllä kertoo islantilaisten kollektiivisesta luonteesta jotain tärkeää. Tilaa on monenlaisille näkemyksille elämästä. Omia satunnaishavaintojani heijastuksista kollektiivisesta kansanluonteesta ovat mm. se että kuukauden aikana olen lukinnut pyörän vain kerran sekä se että toinen yöpymiseni Reykjavikissa ulkoilualueen ja planetaarion puistikossa, joka ei leiripaikkana ollut kaikkein onnistunein, niin jo poistuessa paikalta pelmahtaa polulle räjähtänyt kolme-nelikymppinen, olemukseltaan kohtuullisen selkeästi kovien huumeiden käyttäjä, mutta yllättäen mies tervehtii ja hymyilee kevyen myönteisesti ohimennessään. Kaiken kaikkiaan Reykjavikista jää kyllä kaupunkina hyvin positiivinen vaikutelma. Se on lämminhenkinen suuri pikkukaupunki täynnä valokuvauksellisia ykistyiskohtia, tyylilajien ristiriitaisuksia myönteisessä mielessä. Kaiken lisäksi pääsin nauttimaan aurinkoisesta, lähes kesäisestä päivästä, ja valon ja varjon leikistä. Päivän ohjelmaan kuuluivat Hallgrimskirkjan kirkontornissa käynti; vierailu merimuseossa, jossa on pieni pysyvä näyttely Pekka Pirin ja Matti Pullin taannoisesta avovenematkasta Helsingistä Islantiin; puolentoista tunnin risteily läheiselle lunnisaarelle sekä kahden ja puolen tunnin opastettu pyöräajalu Reykjavikin niemelle. Pyöräajelu venähti sen verran myöhään, että osittain sen vuoksi päädyin nopeaan ratkaisuun leiriytyä planetaarion puistikkoon. Aamulla telttani ympärillä hyöri mm. retkeileviä koululaisia.

Viimeinen ajopäivä Keflavikiin sujui melkoisen leppoisasti aurinkoisessa ja vähätuulisessa säässä. Suur-Reykjavikin kaupunkialueen päätyttyä leveä maantie halkoi keveyesti kumpuilevia, karuja laavkivimaisemia. Kuin pisteenä i:n päälle sain vielä nauttia Islannin erityisistä ja lumoavista maisemista, jotka piirtyvät muistiin unenomaiseksi näyksi, kauniiksi välähdykseksi planeettaamme herkistä kasvoista, joiden moninaisuus jaksaa yllättää aina uudestaan, mutta Islanti aivan erityisesti. Vaikka aiempina päivinä olen moneen kertaan kiroillut matkanteon vaikeutta ja vahvasti epäillyt, onko pyörä todellakaan oikea väline saareen tutustumiseen, jostain pinnan alta puikahtaa esiin kytemään kipinänä sellainen vahva ajatus, että kyllähän tänne voisi palata, myös pyörän kanssa. Kuin vahvistuksena ajatukselle poikkean helpolta asfaltilta vielä pois muutamaksi kilometriksi juuri ennen Keflavikia rupuselle ja todella huonokuntoiselle soratielle kapuamaan rantatörmän kupeesen. Lähdön tekemisen haikeus iskee, ja kiertelen vielä illalla uudestaan Keflavikia, joka näytti saapuessa melkoisen pieneltä taajamalta ja joka nyt lähtiessä tekee vaikutuksen mm. sillä, kuinka iso se onkaan Islannin mittakaavassa. Loppuilta sujuu pyörän pakkaamisessa ja tavaroiden sullomisessa yhteen isoon Ikea-kassiin. Viimeisenä yönä investoin luksukseen, ja yövyn 3 kilometria lentokentältä Alexin leirintäalueella. Tänne jätin tullessa pyörän pakkauslaatikon ilmaiseen säilytykseen isoon varastohalliin noin 50 muun boksin seuraksi. Samalla saan siistittyä itseni 24 peräkkäisen maastoyöpymisen jälkeen edustavampaan kuntoon paluuta varten.

Matkakuvien satoa ilmestyy blogiin aivan lähipäivinä noin neljässä erässä. Radio Suomen haastattelut löytyvät Yle Areenasta nimellä hakien, ja viimeinen on paluuhaastattelu torstaina 11.8. n. klo 13.15

<edellinen blogipäivitys

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa: Egilsstadir 960 km

Matti Rämö — Wed, 20 Jul 2011 18:49:07 +0000

20.7. keskiviikko, Egilsstadir 960 km

Arktinen kesävaellus on edennyt itäiselle kääntöpoijulle. Maisemien kirjo jaksaa yhä hämmästyttää, samoin lokakuisen raikas sää.

Lähdin Höfnistä illan selkään viileässä ja tuulisessa kelissa. Sateen uhka oli jälleen päällä, se on ollut suurimman osan matkasta, vaikka loppujen lopuksi vain joka toisena päivänä on satanut, ja joinain päivinä vain vähän. Löysin yöpaikan jyrkän vuoren rinteen juurelta pikkukallion suojista. Seinämä toimi hienona kaikupohjana lintujen mekastukselle. Piipitys, viheltely, huutelu, narina, mäkätys, säksätys, narskunta, kaakattalu, moniää inen konsertti odotti aamuvarhaisella.

Uuden päivän hämmästyttävä havainto on aurinkoinen mutta kolea sää. Kuinka heinäkuussa voi olla aurinkoisella säällä 7-8 astetta lämmintä keskellä päivää. Ehkä kesä ei todellakaan saavu tänä vuonna Islantiin. Nyt muistelen jo haikeudella matkan ensipäiviä, jotka todellakin olivat suhteellisen lämpimiä ilkeästä tuulesta huolimatta. En vain oivaltanut sitä juuri Suomen helteistä saapuneena. Mutta tarkemmin ajatellen olen kaikesta huolimatta ollut melko onnekas, toistaiseksi vasta yhtenä aamuna en ole saanut leiriilläni kuivia vaatteita päälle. Eli kyllä säähänkin tottuu, jos siihen asennoituu oikein, ehkä (tämä on vielä teoria, joka kiteytynee varmuudeksi vasta sitten kotisohvalla elokuussa).

Välillä Ykköstie kulkee todella kapealla kaistaleella kohti itää, ja välillä se nousee hetkeksi korkealle, mutta useimiten rantakaistaleella on tilaa lammaslaumalle, tai leveälle sulamisvesijoenuomalle, tai karuille kalliomuodoille. Täällä idempänä nuo lounaisrannikon ihmeelliset laavamöykkykentät ovat jo harvinaistuneet, ja maastonmuodot ovat ikään kuin normalisoituneet. Mutta lähes koko ajan rinnalla jollain etäisyydellä kulkeva vuorenrinne luo jatkuvan hienon elementin, Viime syksyiset Norjan Lapin maisemat alkavat jo tuntua vähän köykäisiltä, sen verran runsaskätisesti Islanti palkitsee kauniilla maisemillaan (toki en ehkä osannut enkä ehtinyt optimoida Norjan-reittiäni).

Idempänä alkaa tulla vastaan jo vuonoja, niiden pohjukat ovat vehmaita. Aikomukseni oli polkea vielä pari vuonoa eteenpäin ennen pohjoiseen kääntymistä, mutta iltapäivällä ilkeästi mereltä puhalteleva tuuli sai muuttamaan mieleni ja päätin sittenkin seurata Ykköstietä sisämaahan kohti Egilsstadiria. Bensa-asemalla paikallinen tosin sanoi, että rannikkotie olisi helpompi kuin soraksi vuorilla muuntuva Ykköstie. Tienvieruskyltii, joka kertoo, ettei Ykköstiellä ole talvikunnossapitoa vahvistaa miehen sanoja.

20 kilometriä rannikolta tie tulee laakson pohjukkaan, jossa odottaa tunnin ankara kipuaminen viileään solaan. Noin viiden kilometrin matkalla pidän kaksi lyhyttä taukoa. Köykäisimmälläkin vaihteella kipuaminen on sen raskasta. Ylhäällä on pieni maja, jossa voisi hädän tullen viettää yönkin, mutta kerrossänky ei varsinaisesti houkuttele vaikka huopakin olisi tarjolla. Majan tunkkaisen homeinen tuoksu on aivan liian vahva. Mutta käytän suojaa pukukoppina ja lisään vaatetusta takin alle. Vielä lisätakki päälle ja olen valmis hyytävän kylmään muutaman kilometrin laskuun. Yöksi poljen pidemmälle laaksoon vaivaiskoivikkoon.

Aamulla satelee moneen kertaan, ja ensi kertaa joudun kiskomaan viileän kosteaa päälle sekä pakkaamaan mukaan märän teltan ulkokuoren. Mutta kostea koivikko tuoksuu mukavan tutulta, miellyttävältä. Egilsstadiriin on 25 km, ja päätän investoida sisäyöhön. Mutta mutta huomenna lähteekin rannikolta vajaan sadan kilometrin päästä lautta Norjaan, se kulkee kerran viikossa, ja kaupunki vilisee poislähtijöitä, eikä yöpaikkaa löydy kuin liian isolla rahalla.

Mutta saan hankittua kameran kaapelin, ja koitan saada tehtyä kuviin keskittyvän blogipäivityksen (mutta ensimmäinen yritys törmäsi yllättäviin uusiin it-ongelmiin päivitysohjelman käytössä). Saan hoidettua myös nettimokkulan saldoasian turisti-infon ystävällisen avun ansiosta (operaattorin myyntiedustaja ei viitsinyt vaivautua vaan kehotti itse soittamaan operaattorille). Ongelmakseni osoittautui se, että luottokorttini ei ole islantilainen, muutama päivä sitten syyksi väitetettiin sitä, ettei operattorin ohjelma toiminut, ehkäpä kumpikin versio on totta.

Muuta huoltoasiaa. Mukanani on 9-10 kiloa varaosia ja työkaluja, eli pärjään aika hyvin, ellei satu jotain todella dramaattista, keskiö, polkimen kammet tai vaihtaja hajoa. No nyt on bonus-ongelmana on tuo murtunut seisontajalka. En ryhdy etsimään sitä Egilsstadirista, vaikka se voisikin täältä ehkä löytyä, mutta luottomekaanikkoni järjesti jalalle erikoiskuljetuksen Suomesta ystävänsä mukana. Jalka odottanee Husavikin Poste restantessa.

<edellinen blogipäivitys

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa:Kirkjubäjarklaustur 500 km.

Matti Rämö — Thu, 14 Jul 2011 02:33:42 +0000

13.7. keskiviikko, Kirkujubäjarklaustur 500 km

Maanantaina lähdin puolenpäivän jälkeen arboretum-leiripaikastani. Vain muutaman kilometrin päässä oli huoltoasema, jossa hodaria popsiva kolmikymppinen kertoi, ettei mitään poikkeusviritystä ole tekeillä tuhoutuneen sillan korvaanmiseksi, kolme viikkoa ennen kuin läpi päsee ykköstietä. Rouva tiskin takana oli samaa mieltä. Tiedon luonne on muuttuva, tähän törmää hamaan hautaan saakka.

Teen nopen ratkaisun ja käännyn huoltamolta saman tien sisämaahan, kolmen tunnin ajomatkan päässä aivan Hekla-tulivuoren kainalosta kääntyy sisämaahan kiertotie, joka kulkee Myrdalsjökull- ja Vatnajökull-jäätiköiden välistä ja tarpeeksi kaukaa kummastakin. Kiertotiestä 120 km on sellaista soratietä, ettei sinne ole asiaa tavallisella kaksivetoisella autolla, siis nämä F-tiet on tieliikennelain mukaan kielletty kaksivetoisilta henkilöautoilta, ja syystäkin.

Jo ennen F-tien alkua poljin viimeisen tunnin soralla maisemissa, jotka olisivat voineet olla vaikka Etelä-Tunisiasta, sen verran karuksi ja elottomaksi maasto muuttui. Hekla tarkkailee lumihuippuisena kymmenen kilometrin päästä. F-tie on niin kapea, että kaikki kohtaamiset vaativat keskittymistä autoilijoilta Alku on ok, mutta sitten tulee pian vastaan tiehöylä, kaikkien pyöräilijöiden kauhistus. Se tasoittaa tielle tasaisen pehmeän laavahiekkakerroksen, johon takapyöräni uppoaa vähän väliä. Ajolinjan etsimisestä on vain niukasti apua, eikä hiekan värikään aina kerro ennakkoon pinnan pehmeydestä. Joudun vähän väliä työntämään karavaaniani. Onneksi tiehöylä on tänään tehnyt vahinkoa vain muutaman kilometrin matkalla. Vajaassa neljässä tunnissa saan vaellettua F-tieosuuden ensimmäisenn neljänneksen, 28 km.

Mutta tie loppuu jokeen ja jatkuu sen toisella rannalla. On klo 22 ja liikenne on jo hiljentynyt. Ei ole ketään keltä pyytää liftiä joen yli. Kiertelen ja kaartelen tutkailemassa rantaa ja joen särkille vieviä reittejä. Keskellä jokea on kaksi särkkää, kahlaaminen pyörän kanssa pitäisi tehdä kolmessa erässä. Vesi on kylmää, eikä sen syvyydestä ole kuin suunnilleen-arvio, sen pitäisi jäädä polven alapuolelle siinä kohtaa mistä autot kulkevat.Mutta virtaus on melko reipas. Sekä joen tuntemettomuus etä kylmyys pelottavat. Tässä vaiheessa päivää kehon lämpötasapaino on sellainen, etten missään tapauksessa haluaisi kahlata kylmässä. Jahkailujen jälkeen päätän nukkua yön yli joenuoman kuivalla reunalla ja katsastaa tilanteen uudestaan aamulla.

Aamulla kerään voimia ja muistelen juhannuksena Riihimäeltä Juukaan vahingoittuneella jalalla polkeneen Taivi Toikan rohkeutta. Pelkoja päin. Eihän tämä minun koitokseni edes ole kovin kummoinen hänen saavutukseensa verrattuna. Psyykkaan itseni valmiiksi ja käärin lahkeet, mutta ennen kuin ehdin riisua kengät ja laittaa jalkaan erityiset rasvaiset vaellussukat ja sandaalit, paikalle hurauttaa islantilainen maastoautolla, jonka takaluukun saa sopivasti auki. Pyörä luukulle ja yli. Tapaus vahvistaa uskoani, ettei sattumaa ole olemassakaan. Asioilla on tarkoituksensa, isompi tai pienempi.

Pääsen reitin puolimatkaan ilman suurta tuskaa, hitaasti mutta varmasti. Yhden leveän puron yli joudun loikkimaan särkältä toiselle ja välillä pitää työntää pyörää pehmeässä hiekassa, ja muutama pisarakin tulee taivaalta, tuuli on tavanomaisen ilkeä, muttei koko matkaa. Puolimatkassa on suosittu leirintäalue ja vuoristoretkien lähtöpaikka, Landmannalauger. Paikan kioski vanhan amerikkalaisen koulubussin perässä on kyllä vähän heikko, kahvilaa ei ole, saan hankittua viimeisen kaupan olevan voileivän ja müslipatukoita ja juomaa, mutta en esim pääse sisälle lämpimään istuskelemaan minnekään.

Landmannalaugarin jälkeen alkaa Se retki, taaperran kahdeksassa tunnissa 32 kilometriä, ja ilman mitääni varsinaisia taukoja. Älyttömiä nousuja ja laskuja riittää, jouduin taluttamaan moneen kertaan päästäkseni ylös, joko pelkän jyrkkyyden tai sitten jyrkkyyden ja pehmeän alustan takia. Mutta reitin todellinen haaste ovat jokien ja leveiden purojen ylitykset. Niitä on parikymmentä, puolesta selviän loikkimalla särkältä toieselle, kun jaksan hakea sopivaa ylityskohtaa, joskus sadan metrin päästä tien varsinaisesta ylityskohdasta. Mutta ylitettäviä jää silti vielä yhdeksän. Ensimmäisestä selviän liftaamalla saksalaisten turistien bussiin. Operaation häsläyskerroin on kuitenkin niin suuri, että se kasvattaa valmiuttani seuraavalle joelle lähteä kahlaamaan. Matkaa on reilut kymmenen metriä, virtaus kohtuullisen reipas. Vesi on kylmääää,se nousee pohkeeseen saakka. Puolessavälissä ylitystä lähtee toinen sandaalini virran mukana. Pahus! Seuraavat pitää mennä sukkasillaan. Onneksi joenuomien pohja on melko säännölllistä soraa, ja vesi on niin kirkasta että pohjan näkee.

Toinen ylitys on helppo, lyhyt ja matala. Saan värvättyä turistin kuvaamaan tapauksen autonsa ikkunasta. Kolmaskaan ei ole hankala, mutta kenkien ja kuivien sukkien jatkuva riisuminen ja pukeminen alkaa rasittaa, parhaimmillaan puolen kilometrin välein. Bonuksena on se, että pyörän seisontajalka murtuu omia aikojaan ylityspaikan tutkailuun valmiatautumisessa, eli joudun kaatamaan pyörän kumolleen moneen kertaan.Ja välillä vihmoo vettä, ei paljoa mutta kuitenkin, ja tuuli muistaa huomautella olemassaolostaan.

Neljäs ja kuudes kahluu kaikkiaan kahdeksasta ovat kuitenkin vaikeita. Ylitettävää on toistasataa metriä, niin että keskellä kaksi-kolme isompaa särkkää. Eli en oikein ehdi tutkia kaikkia ylityskohtia kunnolla joko itse arvioiden tai autojen liikkeitä tarkkaillen. Sillä kylmät ja märät sukat jalassa ei oikein halua maleksia rannalla ihmettelemässä vaan luonnostaan liikkeisiin tulee vauhtia. Tuosta se menee. Mutta varsinkin kuudes ei mene ihan putkeen. Toisen ja kolmannen särkän välissä on kahluumatkaa kolmisenkymmentä metriä ja virtaus on reipas. Harhaudun optimiereitin syrjään, ja vesi nousee polviin saakka. Alkaa väsyttää, on kylmä, pyörän työntäminenkään ei ole vedessä eikä virtauksessa ihan kevyttä. Havahdun siihen, että pinnan alla on kuoppa, johon olen aikeissa astua, saan juuri ja juuri työnnettyä pyörää vastavirtaan ja vältettyä painauman, johon olisin uponnut vyötäisiäni myöten.

Hetken ihmetyksen jälkeen matka jatkuu, ja seuraava kahluu on alle kilometrin päässä, tällä kertaa pieni ja sievä, mutta v-käyrä alkaa olla jo aika koholla. Onneksseni kahdeksannen kahluun vastarannalla tapaan islantilaisten meteorologien ryhmän. Ronskisti miehet kauhovat tauollaan juomavettä suoraan virrasta. He kertovat, että ihmiset ovat usein vihaisia heille, meteorologin työ on Islannissa lievästi sanoen haasteellista, niin nopeaan tahtiin säätyypit vyöryvät päälle. Yksi meteorologeista tunnustaa ettei usko maahisiin, toiset eivät ota kantaa, mutta kertovat, että niistä kerrotaan. Itse asiassa usein maasto on täynnä niin kummallisen näköisiä laavamöykkyjä ja kumpareita, että olisi aika helppo uskoa, että koloissa joku voisikin asustaa.

Illan päätteeksi olen jo niin poikki että vältän yhdeksännen, ihan yksinkertaisen kahluun raahaamalla pyörää sammalikossa ja hiekalla toista sataa metriä saapuakseni särkkäryhmälle ja heittelen isoja kiviä veteen jalansijaksi. Homma on päättyä kaatumiseen, kun kiviviritykseni ei ole ihan optimi ja vastarannalla on liian korkea törmä työnnettäväksi pyörää ylös. Kapuan vielä hirmuisen mäen ja joudun työntämään pyörää viimeiset 50 metriä. SItten älytön lasku, joka pitää ajaa alas jarrut pohjassa. Lisäksi huomaan, että jarrupalat ovat kuluneet päivän aikana tolkutonta ennätysvauhtia laavahiekan ja veden yhteisestä hionnasta. Mitään vaaraa jarrujen kulumnisesta ei seuraa, mutta yllätyn havainnoin selkeydestä.

Ja viimeiset viisi kilometriä sataa sitten kunnolla. Se on jo vähän kohtuutonta mielestäni, ja päivän aikana jo moneen kertaan kuluneet ärräpäät yhä vain voimistuvat. Suo kuokka ja Jussi -energia alkaa olla käytetty, enkä ole saanut kuokittua vielä suotani valmiiksi edes suopotkupallon piirikunnallisia kisoja varten. Löydän etsimäni camping/mökkialueen. Ja päädyn yhteismajoitukseen sisälle. En enää märkänä halunnut väkertää teltan kanssa viileässä tällaisen päivän päälle. Alakerrassa islantilainen hevosvaeltajajoukko ryyppää myöhään ja laulaa mm. joululauluja) (tai siltä ne kuulostavat).

Viimeinen neljännes takaisin ykköstielle sujui ilman kahlaamisia, mutta mäkien jyrkkyys oli yhä rajua. Ja lähes koko 60 kilometrin matkan aina tänne Kirkjubäjarklausturiin satoi ja tuuli vastaan. En ole varma olenko enää tulossa pyöräilemaan toista kertaa Islantin, tällainen vakaumus ehti kasvaa sateisen matkan aikana. Mutta huomenna olen ehkä toista mieltä. Nyt yövyn lämpimässä ja kuivattelen vaatteita ja latailen koneiden akkuja. Ensimmäinen tien päältä -haastattelu odottaa torstaina, se olöytyy Yle Areenasta, nimelläkin voi hakea niin löytää muutkin haastattelut. Palaan kommenttikysymykseen muonastani sittenkin vasta seuraavalla kerralla, nyt on yö jo tosi pitkällä. Niin, ja kuvia odottaville tiedoksi, että olen hukannut kameran kaapelin, eli ennen kuin sellainen löytyy kaupasta, niin kuvia en saa tulemaan.

ps. Kylän nimi merkinnee kirkkomaan muuria.

<edellinen blogipäivitys

Lainaus