Blogit - kela

Kuinka kelvata maailmalle

Kai Byman — Mon, 21 May 2012 12:19:53 +0000

Syömishäiriö ei ollut minulle tuttu juttu, kun Tampereen Teatterikesässä menin perheineni katsomaan näytelmää ’IRTI MINUSTA’. Tyttäreni ovat siinä iässä, jolloin alttius syömishäiriöön sairastumiselle on suurimmillaan. Yläasteella ei koulussa liene ainuttakaan tyttöä, joka ei jossain vaiheessa miettisi omaa painoaan. Haastavassa aikuistumisvaiheessa syömishäiriö imaisee helposti mukaansa – siinä määrin voimakas on ajallemme ominainen täydellisen laihuuden ja kauneuden ihanne.

Virpi Haataisen käsikirjoittaman ja Tapio Kankaanpään ohjaaman näytelmän katsottuani olin hämmennyksen vallassa: näinkö yksin potilas todella jätetään sairautensa kanssa? Onko syömishäiriötä sairastavien hoitoon pääsy todella näin takkuista? Eikö jo pelkästään pyhien ja loukkaamattomien talouslukujen valossa olisi kaikkien etu, että kuolemanvakavaa sairautta potevat otettaisiin ajoissa sairaalaan? Miksi syömishäiriön – ja tässä tapauksessa siis sen tunnetuimman muodon, anoreksian - hoito on hyvinvointi-Suomessa näin hunningolla? Sysätäänkö perheet näytelmässä kerrotulla tavalla oman onnensa nojaan?

Näitä kysymyksiä jäin pyörittelemään mielessäni. Keräsin teemaan liittyvää materiaalia ja kyselin asiasta ihmisiltä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä oli syömishäiriöön sairastuneita. Olin myös yhteyksissä valtakunnalliseen Syömishäiriöliittoon. Eri lähteistä saamani informaatio oli täysin yhtäpitävää ’IRTI MINUSTA’ -näytelmän perussanoman kanssa: hoitoon pääsy on työn ja tuskan takana – ja lisäksi sairauden saastuttamat perheet jätetään lähestulkoon heitteille. Potilaalle tarjotaan yleensä ensimmäisenä masennuslääkkeitä.

Lopullisen varmuuden ohjelman tarpeellisuudesta sain, kun MOT:n toimitukseen otti yhteyttä epätoivoinen pohjoissuomalainen perhe, jonka tytär oli vuotta aiemmin sairastunut vaikeaan anoreksiaan. Perheen äiti ja isä valittivat, että heidän kotiseudullaan syömishäiriön hoito on täysin olematonta. Tämä siitä huolimatta, että he asuvat yliopistosairaalan välittömässä läheisyydessä. Tämän perheen oli määrä tulla mukaan ’ANOREKTIKKO, APUA’ -ohjelmaan. Nämä suunnitelmat saivat kuitenkin dramaattisen käänteen, kun sairastunut perheenjäsen jouduttiin henkihieverissä kiidättämään sairaalaan. Pakon edessä hoitoa sentään järjestyi.

Toivon, että ohjelma edes hitusen murtaa sitä salailun ja häpeän muuria, joka tämän hengenvaarallisen sairauden ympärille on aikojen saatossa pystytetty. En voi kuin hämmästellä syömishäiriöön Suomessa kohdistuvaa vähättelevää suhtautumista. Selvään tietämättömyyteenkin törmää aika ajoin. Hämmentävää on sekin, että syömishäiriöiden yleisyydestä puuttuu tietoa. Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän edes sitä montako syömishäiriöistä Suomessa vuoden aikana menehtyy.

Ja vielä eräs huomio, joka takuulla vaikeuttaa potilaiden rivakkaa hoitoon pääsyä: KELA:n korvaaman kuntoutusterapian saaminen on monesti äärimmäisen työlästä. KELA:n harkinnanvaraisena kuntoutuksena korvaama psykoterapiahan muuttui lakisääteiseksi viime vuoden alusta lukien. Sitä pitäisi saada nyt helpommin, mutta terapiatukea voi KELA:lta hakea kuitenkin vasta sitten, kun on ensin ollut vähintään kolme kuukautta hoidossa. Se on syömishäiriöiden kaltaisten sairauksien yhteydessä pitkä aika. Tähän epäkohtaan kiinnitetään muuten huomiota vastikään eduskunnassa maan hallituksen vastattavaksi jätetyssä kirjallisessa kysymyksessä.

Hoitopaikkojen määrä ei päätä huimaa, kun arvioidaan, että vakavista syömishäiriöistä kärsii noin kaksi prosenttia väestöstä: koko maassa on noin 40 vuodepaikkaa ja 35 päiväpaikkaa.

Ja lopuksi: on hyvä pitää mielessä, että sairauden vähättely lähinnä kannustaa jalostamaan sitä entistä pidemmälle, jotta potilaan paha olo tulisi huomatuksi. Syömishäiriössä ei ole kyse turhamaisuudesta, vaan yrityksestä ja pyrkimyksestä kelvata maailmalle!

Lainaus

Tilastoikaa edes!

Tiina Lundell — Mon, 16 Apr 2012 10:44:45 +0000

Arvioiden mukaan joka kymmenettä sairaalapotilasta hoidetaan virheellisesti. Jopa 700 - 1700 henkilöä kuolee hoitovirheen vuoksi. Hoitovirheiden suuri määrä hätkähdyttää. Yhtä hätkähdyttävää on se, että Suomessa hoitovirheisiin ja niiden suureen määrään on havahduttu vasta viime vuosina. Kuten MOT: Hoidon vahingoittamat –ohjelmasta ilmenee, ammattilaisille virheiden määrä ei ole tullut yllätyksenä.

Hoitovirheet ovat olleet ja taitavat edelleen olla tabu. Jo ohjelmaa tehdessä havaitsin, että kuvausten järjestäminen oli tavallista vaikeampaa. Mikään sairaala tai terveyskeskus ei halua leimautua paikaksi, jossa hoitovirheitä tehdään. Kuitenkin todellisuudessa virheiden todennäköisyys lienee samankaltainen paikassa kuin paikassa. Eikä virheitä kukaan tahallaan tee.

Kohtalokas hoitovirhe on tragedia potilaalle, mutta se on usein sitä myös terveydenhuollon ammattilaisille.

Vaasan keskussairaalan laatupäällikkö Marina Kinnunen kertoo, että virheen tapahtuessa toiseksi uhriksi tavataan kutsua virheen tehnyttä ammattilaista. Hän ei välttämättä pysty palaamaan enää työhönsä.

Yhtä hämmentävää kuin virheiden määrä on se, että hoitovirheitä ja läheltä piti tapahtumia ei ole Suomessa tilastoitu. Suomen Potilasliiton puheenjohtajan Paavo Koistisen mukaan myöskään potilaiden tekemiä muistutuksia ei ole tilastoitu. Hoitoonsa tai siihen liittyvään kohteluunsa tyytymätön potilas tai hänen omaisensa voi tehdä asiasta kirjallisen muistutuksen hoitopaikkansa terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle. Koistisen mielestä muistutusten tilastointi voisi parantaa terveydenhuollon yksiköiden laatua, kun epäkohdat tunnistettaisiin.

Oma lukunsa ovat vielä ihmiset, jotka syystä tai toisesta eivät ole saaneet tarvitsemaansa hoitoa. Virhe on tapahtunut jo siinä, että aikoja ei ole ja lääkärin vastaanotolle ei pääse.

Nyt kun hoitovirheistä on jo alettu keskustella, olisi hyvä aika alkaa tarkastella myös potilasvahinkojen korvausjärjestelmää. Onko järjestelmä kunnossa, jos vain vajaa kolmasosa hakijoista saa potilasvakuutuskeskukselta korvausta hoitovirheestä?

Lainaus

Blogin päätös

Joona Haarala — Sun, 20 Feb 2011 12:38:35 +0000

Istun Kelan penkkirivissä. Minulla on numero 89 ja ruudussa on numero 57. "Tässä menee tunti tai kaksi", ajattelen. Ei mene monta minuuttia, kun lukema on jo 69. Niin moni on luovuttanut jo etukäteen. Päätän jäädä istumaan, sillä väkeä ei tarkemmin katsottuna ole paljonkaan paikalla.

Asiani Kelassa selviää. Luoja minua jatkossa Kelalta varjelkoon. On se sellainen laitos.

Vuosi on kulunut nopeasti. Samalla tavalla kuin Kelassa numerot vilisivät silmissä, on joitakin päiviä mennyt ohi niin, ettei ole vauvaa tai muksuja ehtinyt näkemään. Nämä ruuhkavuodet ovat tällaisia.

Kohta on isäkuukauden aika. Vauvamme täyttää tänään yhden vuoden. Eräs (nais)tuttavani sanoi, että "sinulla Joona ei ole enää vauvaa, vaan taapero". Kai se niin on.

Taapero osaa jo avata isin iPhonen. Hän tietää miten telkkarin saa päälle ja miten stereot menevät kiinni. Kaikki tärkeät taidot siis hankittu.

* * *

Mutta mitä tulee entisen vauvan isään? Työ vai perhe. Perhe vai työ? Siinäpä kysymys.

Toivottavasti olen ollut läsnä perheessämme. Olen joskus sanonut vaimolle, että alan olla parhaimmillani lasten kanssa, kun ne täyttävät pari vuotta. Silloin niiden kanssa on helpompi kommunikoida. Vauvan kanssa en ole ollut niin paljon kuin kuvittelin. Isompien veljien kanssa enemmän. Toisaalta, hekin kaipaavat huomiota, kun äiti puuhailee enemmän vauvan kanssa.

Olenkin reilusti ylpeä kaveristani, jonka näin eilen näin eräissä juhlissa. Hänen vaimonsa synnyttää parin viikon sisällä. Kysyin, että pidätkö sitten joskus isäkuukauden? Kaveri katsoi minuun ja sanoi, että hän jää vanhempainvapaalle.

Wau! Minusta ei olisi siihen. Mutta aidosti onnittelin häntä päätöksestä.

* * *

Vauvablogini päättyy osaltani tähän. Välillä kirjoitin enemmän ja välillä vähemmän. Kiitos teille lukijat. Vauvablogia tuskin kirjoitan enää - tai mistäs sen tietää.

Lainaus

Mitä me tehdään niille lapsilisille?

Eve Mantu - 146,60/kk — Mon, 24 Jan 2011 12:41:40 +0000

Se Joku Hyvinvointivaltio Siellä Jossakin on hämmennyksen tilassa. Yhden kyselyn mukaan 80% suomalaisista haluaa lapsilisät pois rikkailta, toisen kyselyn mukaan 60% haluaa säilyttää lapsilisät kaikkien etuna.

Ja vaalit tulossa!

Kelassa tiedetään, että lapsilisä kelpaa suomalaisille. Vapaaehtoisia luopujia ei ole ilmaantunut, paitsi Timo Harakka, joka lupasi 11.1. kirjoituksessaan perua lapsilisähakemuksensa.

Viime vuonna lapsilisiin paloi 1 433 121 784 euroa. Lapsilisän saajien tarkka määrä ei vielä ole tiedossa, mutta 2009 saajia oli 596 253.

Mikä Sinua ilahduttaa tai kiehuttaa lapsilisäjärjestelmässämme? Vai onko käynnissä oleva keskustelu hakoteillä?

Keskustelkaamme!

Lainaus

Toimittaja ei ymmärrä - edes sitä, miksi ei ymmärrä

Ari Welling — Tue, 16 Feb 2010 22:27:29 +0000

Minä se en ymmärrä. Itse asiassa asia ei ole edes näin yksinkertainen. Minä se en edes ymmärrä, miksi minä en ymmärrä. Minä, jonka työnä on ymmärtää. Luen työkseni kirjoituksia, jotka monet on ihan takuulla kirjoitettu ihan piruuttaan sillä kuuluisalla virkamiespuppusanageneraattorilla. Työhöni kuuluu ymmärtää vaikkapa tällainen Kaarinan teknisen lautakunnan listalta löytynyt lause: ” Työryhmän esitykselle on leimaa antavaa, että kuntia velvoitetaan tiettyihin toimenpiteisiin, mutta valtio toimii harkinnanvaraisesti ilman velvoitetta.”

Siksi minusta onkin niin merkillistä että minä se en ymmärrä. Itse asiassa ymmärrän hyvin vähän siitä kaikesta informaatiosta, jota löydän esimerkiksi rakkaan KELA:mme nettisivuilta. Hyvänä esimerkkinä toimivat isyysvapaa ja ns. isäkuukausi.

Isyysvapaa nyt on sentään melko helppo nakki. 1–18 arkipäivää isyysvapaata lapsen syntymän jälkeen.

Mutta sitten on tämä kohuttu isäkuukausi. Sen pitenemisestähän oli taannoin kovasti juttua. KELA:n avuliaat sivut kertovat minulle, että saan kokonaisen isäkuukauden, jos käytän vähintään 12 viimeistä arkipäivää vanhempainrahakaudesta. Tämä vanhempainrahakausi onkin jo tuttu juttu, palaan siihen vähän myöhemmin.

Isäkuukauden kohdalla KELA:n sivuilla sanotaan: ” Isäkuukauden ensimmäisiltä 12 arkipäivältä saat vanhempainrahaa ja seuraavien 1–12 arkipäivän ajalta isyysrahaa.”

Mutta: ”Vuonna 2010 isäkuukausi pitenee 13–36 arkipäivään niillä perheillä, joilla oikeus vanhempainpäivärahaan alkaa vuoden 2010 puolella.” Ymmärrän tämän niin, että minulla on oikeus tuohon 36:een päivään.

Termi ”isäkuukausi” on joka tapauksessa kökkö kuin mikä. Sillä jos lukuun kerran otetaan vain arkipäivät ja lauantait, kertyy 36:sta päivästä isäkuukautta lähes kaksi kuukautta.

Niin, se vanhempainrahakausi. Ensimmäisen lapsemme kanssa pidin vanhempainvapaasta viimeiset kolme kuukautta ja lapsen äiti jatkoi opiskelujaan. Sen verran outoa oli tämä työnantajallekin, että aluksi minulta kiellettiin työterveyshuollon käyttäminen ”vapaani” aikana. Sitten huomattiin, että perhana, äitiysvapaallahan se tavallaan tuo Welling onkin.

Huvittavaa oli kun Simo jossain vaiheessa loppuvuotta tuli esittämään, että voisin vähän opastaa näissä isyysvapaa-asioissa. Huono idea. Ensinnäkin olen unohtanut kaiken, mitä ehkä silloin neljä vuotta sitten ymmärsin. Ja toiseksi: en minä kuitenkaan oikein ymmärrä. Vaikka pitäisihän minun, sillä ilmiselvästi KELA:n ohjeet on tehty ymmärrettäviksi meille kaikille isille – nykyisille ja tuleville.

Lainaus

Kuntokylpylöiden maa

Kirsi Skön — Mon, 02 Mar 2009 17:08:42 +0000

Tein muutama vuosi sitten juttua sotaveteraanien etujärjestöistä. Törmäsin siihen, että eri puolilla Suomea on ällistyttävä määrä kuntoutuslaitoksia, jotka ovat ahdingossa kun julkinen veteraanikuntoututus ei enää tuo niille työtä ja toimeentuloa entiseen malliin.

Aiheeseen palaaminen johti suomalaisen erikoisuuden, kolmannen sektorin hetteikköön. Kuntoutuslaitokset on rakennettu suurelta osin Raha-automaattiyhdistyksen tuilla ja niiden toiminta-rahat tulevat edelleen osin Kelalta, raha-automaattiyhdistykseltä ja valtiokonttorilta, nykyään toki paljolti myös vapailta markkinoilta.

90-luvulla laitokset löysivät uuden suunnan työelämäkuntoutuksesta. Kelan rahoittamat ASLAK- ja Tyk-kuntoutukset, raha-automaattiyhdistyksen tukemat kuntoremontit ja työnantajien ostamat Tykyt kasvoivat mittavaksi liiketoiminnaksi. Tämä kuntouksen lohko kasvoi nykymittoihin tämän vuosikymmenen alussa.

Kuntotouslaitoksia omistavat säätiöt ovat poliittisesti vaikutusvaltaisia. Laitosten taustalla on puolueiden lähelle syntyneitä sosiaalijärjestöjä, ammattiyhdistysliikettä, merkittäviä potilasjärjestöjä, veteraanijärjestöjä ja yksityisiä yrityksiä. Laitoksilla on myös vahvaa aluepoliittista merkitystä.

Kokonaan oma lukunsa on, kuinka laitosten vetäjät tai omistajat ovat kytköksissä Kelaan, joka toisaalta tuo yhä niille yhä suuremman osan niiden liikevaihdosta. Jutussa käy ilmi, että Kelan johto on monella tavoin kytköksissä sekä Kankaanpään kuntoutuskeskukseen että Keskustaa lähellä olevaan Huoltoliiton kuntoutouslaitokseen Siilinjärvellä. Nämä eivät varmasti ole ainoita.

Jutunteon loppuvaiheessa huomasin, että ainakin pari Kelan poliitikkovaltuutettua toimii samojen laitosten taustayhteisöjen hallituksissa. Kuinkahan moni valtuutetuista lopulta on kytköksissä kuntotouslaitosten kenttään?

Siuntion Hyvinvointikeskuksen takana olevan Miina Sillanpään säätiön johdossa toimii demaripäättäjiä, mutta myös Kelan hallituksen jäsen. Sama hallitus on päättämässä kuntoutusrahojen suuntaamisesta.

Viime vuosina nuo päätökset on tehty niin, että Kelan psykoterapiarahojen hylkäysprosentti on ollut Kelan omankin arvion mukaan hävyttömän suuri. Samaan aikaan jutussa esimerkkinä käytetyn suhteellisten terveiden ihmisten varhaiskuntoutukseen (ASLAK-kursseille) osallistuneiden määrä on pysynyt noin 14 000:ssa vuosittain. Se tarkoittaa lähes 30:tä miljoonaa euroa vuodessa.

Psykoterapioihin liittyvä epäkohta muuten korjaantui hiljattain kun sovittiin, että tulevaisuudessa niiden myöntäminen on lakisääteistä.

Lainaus