Brežnevin hautajaisissa meidän ope itki

Elina Yli-Ojanperä — Fri, 11 Nov 2011 13:26:32 +0000

Muistatko ajan, kun tuolit kannettiin jumppasaliin ja koko koulu katsoi hiihtokisoja rullakossa olevasta tv:stä? Entä muistatko, kun tuo tv-rullakko raahattiin omaan luokkaan ja katsottiin Koulu-tv:tä? Jos olit tokalla minun luokallani, saatat muistaa, kun luokassa sammutettiin valot ja hiljennyttiin katsomaan Brežnevin hautajaisia. Ja ope itki.

Ala-asteen ensimmäinen opettajani oli topakka ja joidenkin mielestä jopa hieman pelottava. Samainen täti oli aikoinaan näpäyttänyt jo isääni karttakepillä sormille.

Luokan edessä loisteputkien valossa opettaja oli kuitenkin erilainen kuin hämärässä luokan perällä. Minä tiesin sen, koska pitkänä tyttönä istuin ajan tavan mukaan tietenkin takarivissä. Luokan lyhyimmät saivat varoa näppejään. Silloin kun ihana televisio tuotiin elävöittämään oppitunteja, siirtyi opettaja aina istumaan luokan takaseinää reunustavan matalan kaappirivistön päälle. Minä seurasin salaa opettajan ilmeitä ja yritin nauraa samoissa kohdissa open kanssa, jos aihetta nauruun siis oli.

Mutta kaksi kertaa opettaja itki ja sillä ensimmäisellä minäkin. Tuolloin katsoimme Pieni tulitikkutyttö -animaation. Kun tulitikkutytön viimeinen tulitikku ja liekin tuoma viimeinen loistelias näkymä hiipuivat, oli paatuneimmankin ekaluokkalaisen vaikea pidätellä kyyneleitään. Tulitikkutyttö jäi paleltumaan pakkaseen hymy huulillaan. Ajatus kuolemasta kuristi kurkkua, vaikka siitä ei puhuttu. Valot syttyivät ja lähdettiin ulos hyppimään twistiä ja leikkimään rosvoa ja poliisia.

Kun Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev kuoli, ei siitä tiedetty koulussa mitään, mutta eipä tiedetty itänaapurissakaan. Tieto suuren johtajan kuolemasta kerrottiin neuvostoliittolaisille vasta seuraavana päivänä 11. marraskuuta 1982.

Katso Elävässä arkistossa: Brežnevin kuolemasta kerrottiin TV-uutisissa vasta kuoleman jälkeisenä päivänä

Muhkeilla kulmakarvoilla varustettu hahmo oli ala-astelaisellekin pilakuvista tuttu, mutta kuolinuutinen ei ole piirtänyt muistiin mitään jälkeä, eikä tieto hätkähdyttänyt kuten Suomen tasavallan kekkosen kuolema muutama vuosi myöhemmin.

Hämmästys olikin suuri, kun 15. marraskuuta luokkaan rahdattiin jälleen ihana tv rullakossaan ja valot sammutettiin. Mutta nyt ei katsottu Koulu-tv:tä, luontodokumentteja tai koskettavaa animaatiota. Olikin aika hiljentyä katsomaan neuvostojohtajan hautajaisia. Opettaja istui jälleen tutulle tv-katsomispaikalleen kelta-vihreiden kaapistojen päälle luokan taakse. Vääntelehdin tuolilla. Vierasta kieltä, mahtipontista musiikkia, silloin tällöin suomenkielistä selostusta. Mitähän nyt tapahtuu? Koulupäivä loppuu kohta, saako luokasta poistua? Syrjäsilmällä vilkaisin opettajaa ja hain mallia, miten tähän ohjelmaan pitäisi reagoida. Vahva johtajamme itki tuntemattoman ohjelman edessä. Olin neuvoton ja surullinen opettajan puolesta.

Hautajaislähetyksestä ei koulussa jälkeenpäin puhuttu, eivätkä Brežnevin hautajaiset siirtyneet välituntileikkeihin. Satujen prinsessa Diana oli astellut alttarille pari kesää aiemmin ja Dajanaksi-nimettyjen barbien häät jatkuivat vielä vuosia.

Katso Elävässä arkistossa: Erkki Toivonen raportoi Dianan ja Charlesin häiden valmisteluista Lontoossa

Muisto Brežnevin hautajaisista on kuitenkin säilynyt häähumua vahvempana. Muhkeilla kulmakarvoilla varustetun miehen nimi ei kuitenkaan ollut tokaluokkalaisena ihan hallussa ja Seura-lehdessä piirroshahmon yhteydessä oli aina teksti Titu. Niinpä pitkään luulinkin nähneeni koulussa Jugoslavian partisaanijohtajan Titon hautajaiset. Titon ulkonäöstä kun ei ollut hajuakaan. Muisto on kuitenkin kirkas ja vasta myöhemmin faktoilla pilattu.

Lainaus

It is brave to smile, when your heart cries

Rita Trötschkes — Sun, 12 Sep 2010 19:12:56 +0000

Ilo ja suru aiheuttavat väkeviä tuntemuksia meissä kaikissa. Ne muuttavat mielialaa, olemusta ja tuntuvat sydämessä asti. Sydämen tunteita siis. Karjalaisten sanonta kuuluu ”ilo pintaan, vaikka sydän märkänis”.

Moni meistä on kuullut tuon kehotuksen. Neuvo on komea, mutta sikäli kummallinen, sillä sehän tarkoittaa pakkoa olla reipas. Minusta neuvo on absurdi.

Miten suu voi nauraa, kun sydän itkee verta? Silloinhan ihminen toimii itseään vastaan, sillä ilmeet, eleet ja sanat ovat ristiriidassa sisäisen olotilan kanssa. Sellainen elämä vie hirveästi energiaa.

Olen puhunut viime päivien aikana työni vuoksi useamman eläkkeellä olevan karjalaisen kanssa puhelimessa. Iloisen pulputuksen lisäksi olen kuullut tarinoita siitä, miten on oltu monta kertaa kovilla elämän juoksussa. Töitä tehtiin maatalossa ja tehtaassa hymy huulilla, vaikka eteen tuli asioita, joista oli vain vaiettava. Sitten oli myös niitä, joiden oli vaiettava iloisista asioista ja pidettävä naama peruslukemilla. Ilo oli peitettävä.

Elämä oli ennen erilaista. Jokaista kokemusta ja tuntemusta ei toitotettu alta aikayksiksön tekstiviestillä ystäville tai kommentilla FB-kavereille kuten nykyään. Avoimuuden puute aiheutti myös sen, että tärkeitä asioita jäi kertomatta.

Suuri viisaus karjalaisten sananlaskussa (Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis) lienee siinä, että äitien neuvolla lapset oppivat suojelemaan herkkää sisintään. Ken peitti tunteensa naamiolla, saattoi myös koteloida tunteensa.

Lainaus

Blogit - suru

Brežnevin hautajaisissa meidän ope itki

It is brave to smile, when your heart cries