Blogit - Hanna Pakarinen

Hanna Pakarinen rockkritiikin kourissa

Jukka Haarma — Fri, 05 Nov 2010 12:08:34 +0000

Kirjoitin jokin aika sitten Hanna Pakarisen uuden levyn arvion yhteydessä näin:

"Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols -voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.
Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?
Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ’No, täytyyhän hänen jotain vielä yrittää.’’

Hanna ei tosiaan tunnu olevan musiikkimedian lemmikki, ei ainakaan rockhenkisen lehdistön. Uusin Rumba-lehti ruttaa surutta Hannan levyn antaen sille yhden tähden viidestä.

’Hanna Pakarisen viides albumi ’Paperimiehen tytär’ käyttää vielä viimeisen hätävarakortin: laulukielen vaihtamisen’.

Tämähän tuntuu menevän ihan käsikirjoituksen mukaan.

On hienoa, jos Hannan levystä ollaan eri mieltä. Mutta kun kyseessä ei ole keskustelupalsta, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitetun lehden kritiikistä, niin pysähdytään nyt kerrankin hetkeksi.

Rockkritiikki kun on kritiikin lajeista se, joka on eniten saanut elää ihan rauhassa muulta maailmalta.

Rockkritiikki: Oman elämänsä herra?

Ko. kritiikki jatkuu:

’Harmittaa Hannan puolesta, että..levyn tekemiseen on panostettu arviolta saman verran kuin aivokuolleen koomapotilaan herättelyyn ihmepelastuksen toivossa.’

Mitä tuollaisesta lauseesta pitäisi sanoa? Minustakaan musiikin arviointia ei voi perustaa sille, kuinka paljon sen eteen on mahdollisesti tehty töitä, mutta minun on kyllä äärimmäisen helppo kuvitella, miltä kyseessä olevan levyn tekijöistä tuntuu tuon lauseen luettuaan.

Tai miltä tuo voi tuntua viattomasta ulkopuolisesta eli ihan vaan musiikista monissa sen eri muodoissa pitävästä ihmisestä?

Ja jatkoa seuraa: ’Musiikillisesti levy on vain poikkeuksellisen halvan kuuloista ja joutavanpäiväistä pop-iskelmää, josta ei saa jalostettua hittejä kuin lahjomalla radiokanavat.’

’Joutavanpäiväistä pop-iskelmää’. Kyseessä on vain yksi monista ilmaisuista, joilla pyritään kuvamaan kaupallisen hittikoneiston ulos suoltamia tuotteita. Tuosta on olemassa monia versioita, keskitien pop, tusinapop, aikuispop & rock, iskelmällinen rock jne. Niille kaikille on ominaista, että niitä käytetään rockkritiikissä ilmaisemaan musiikkia, joka on tavalla tai toisella vesitetty muoto itse pilaantumattomasta, aidosta asiasta. Ne ovat ominaisuuksia, joita oikealla (so. meidän) musiikilla ei ole.

Kulttuurin tutkijat voisivat tässä yhteydessä sanoa, että luokittelu (’joutavanpäiväinen pop-iskelmä’) luokittelee luokittelun kohteen sijasta paremminkin itse luokittelijan (arvostelijan, joka haluaa tällä tavalla erottautua tavallisesta mausta). Itse musiikista nuo luokittelevat ilmaisut eivät paljoakaan kerro. Eikä se ole tarkoituskaan, koska ko. musiikki ei määritelmällisesti ansaitse lähempää tarkastelua.

Rockkritiikissä muoto korostuu. Jos musiikin muoto ei noudata rockin sisäisiä hyvän musiikin kriteerejä (rajoja rikkovaa, särmikästä, tinkimätöntä, ironisoivaa jne.),
koko sisältö saa mennä.

Siksi rockin ulkopuolisia konventioita noudattava musiikki ei yleensä ansaitse tarkempaa kuuntelua.

Tilanne on vähän sama kuin vähättelisi lännen elokuvia sillä perusteella, että niissä esiintyvät aina ne inkkarit ja pyssymiehet.

Vihje: Jos Hanna Pakarisen ’Paperimiehen tytär’ halutaan asettaa historialliseen yhteyteensä, niin pitää katsoa amerikkalaisen countryn suuntaan. Se on traditio, jossa ensimmäisenä on laulettu niistä asioista, josta Hannan levyllä lauletaan.
Naisten näkökulmasta. Hannan levy alkaa sanoilla: ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan / sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan”. Ja päättyy näin: ”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen”.

’Joutavanpäiväistä’? Ehkä nuoren miehen näkökulmasta.

Hannan uran loppu?

Arvostelu alkaa lauseella ’Säälin sinua, Hanna’.

Lause suomennettuna: Säälin ja harmin takaa löytyy ajatus, jossa syntipukki ei ole niinkään Hanna itse, vaan iso paha levy-yhtiö. Se on pakottanut Hannan viimeisenä kaupallisena keinona laulamaan suomeksi ja yhtiön olemattoman panostuksen tuloksena tuotantomyllyn toisesta päästä on tullut ulos ’joutavanpäiväistä pop-iskelmää’.

Kyseessä on klassinen, vahvasti rockkritiikkiä sävyttänyt käsitys taiteen ja bisneksen suhteesta. Artistin, ja hyvän musiikin, suurin uhka on paha bisnes.

Joskus tuo teoria on totta, joskus ei. Varmaa on vain se, että rockkritiikki on hellinyt tuota syntipukkiteoriaa alusta alkaen.

Hannan kohdalla tuo oletus tuntuu vain olevan kovin, kovin kaukana totuudesta. (En aio tässä yhteydessä sen enempää perustella, oma aiempi arvosteluni kertonee jotain asiasta.)

Arvostelun lopussa Hannan ura pannaan vielä varmuudeksi pakettiin:

’Albumi lienee viimeinen sinetti Pakarisen uralle. On silti täysin ansaittua, että Hanna sai vihdoin oma äänensä kuuluville edes hetkeksi, vaikkei ketään ei enää kiinnostakaan’.

Tässäkin toistuu halu ymmärtää Hannaa, mutta kun rockkritiikille niin tärkeä asenne painaa päälle, niin tuloksena on taas täysin käsikirjoituksen mukainen ylhäältä päin heitetty tölväisy. Ilmaisu ’ketään ei enää kiinnostakaan’ tarkoittaa käytännössä lähinnä kirjoittajan omaa kaveripiiriä.

Jos ette yleensä lue rockkritiikkiä, niin voin kertoa, etteivät tuonkaltaiset arvostelut ole harvinaisuuksia. Aineistoa löytyy helposti yhden väitöskirjan tarpeisiin.
(Siksi minulla ei ole mitään syytä nostaa silmätikuksi ko. arvostelun tehnyttä
Oskari Onnista, joka on kirjoittanut myös oivaltavaa kritiikkiä.)

Onko rockkritiikillä merkitystä?

Niin, miksi rockkritiikki on saanut elää varsin rauhassa omaa elämäänsä?

Paljolti siksi, että sillä ei ole niin väliä.

Kritiikin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän se määrittelee menestystä.
Siksi kirja-, teatteri- ja kuvataidekritiikillä on ratkaisevasti suurempi merkitys on populaarimusiikin kritiikillä. Siksi kyseisten taidelajien piirissä käydään jatkuvalta tuntuvaa debattia kritiikin tilasta; milloin on kriisissä kritiikki, milloin itse taidelaji.

En muista, koska rockkritiikki olisi ollut kriisissä. Siksi se on saanut rauhassa luoda omat sääntönsä ja arviointimittarinsa. Niinhän ovat tehneet muutkin kritiikin lajit, mutta rockkritiikin kohdalla on yksi aivan erityinen ongelma.

Rockkritiikki yleensä, ja yleensä tiedostamattaan, kuvittelee, että sillä on monopoli määritellä millaisilla arvoilla kaikkea muutakin populaarimusiikkia arvioidaan. Aivan samoin kuin taidemusiikki on oikeastaan tähän päivään asti yrittänyt määritellä omat arvonsa universaaleina musiikin arvoina.

Siksi rockkritiikillä on merkitystä. Ei yksittäisinä kirjoituksina, mutta laajempana tapana hahmottaa ja arvottaa musiikkimaailmaa.

Suvaitsevaista?

Rockkritiikki ei perusteiltaan ole koskaan ollut erityisen suvaitsevaista. Ainakaan suhteessa muuhun populaarimusiikkiin.

Siihen on olemassa ymmärrettävät, historialliset syynsä. Rockin ideologiaan on niin syvälle rakennettu vaihtoehtoisuuden, kapinan, erilaisuuden, merkitsevyyden ajatus ja odotus, että tuon kehyksen kautta on vaikea ajatella, mitä musiikki voi olla ja merkitä tuon maailman ulkopuolella.

Rock on kehittänyt itsellensä monopolin tai vähintäänkin erikoisaseman määrittää, millaisia ovat populaarimusiikkia koskevat aidoimmat tai syvimmät tunteet ja merkitykset.

Tiedän tuon tunteen, 40-vuoden kokemuksella.

Eikä tämä ole pelkkää teoretisointia. Joka kerta kun musiikin kuuntelija esim. tuntee enemmän tai vähemmän häpeää pitämästään musiikista, ollaan tekemissä rockin (ja laajemmin korkeataiteen) perinteen kanssa ja sen kanssa, miten nuo perinteet ovat vaikuttaneet tapaan, miten ihmiset kokevat ja arvottavat musiikillisia elämyksiään.

Onhan rockin sisään rakennettu juuri siksi mm. käsite ’guilty pleasures’. Kyse on musiikista, jonka nauttimiseen on sisällytettävä häpeän tunteita ja pelkoja kasvojen menettämisestä.

Tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen tuhansia kertoja.

Lopuksi

Musiikki, sen tekijät ja kuluttajat, ansaitsevat tuota parempaa, syvempää, oivaltavampaa kritiikkiä.

Voi hyvä kritiikki toki olla myös suvaitsematonta, omaan asiaansa silmittömästi uskovaa ja muun maailman kieltävää. Rockkritiikki on jopa usein parhaimmillaan ollut sitä. Se on vain aivan erityinen taitolaji, johon harvat pystyvät.

Hyvältä kritiikiltä voisi kuitenkin toivoa, jopa vaatia, erilaisia näkökulmia ja näkökulmien vaihtamista. Se on tietysti vaikeaa, jos näkökulmat on rajattu etukäteen yhteen.

Kyllä, tämä on yleistys. Ei rockkritiikki ole aina näin yksioikoista.

Ja sitä paitsi: Rock elää ja voi hyvin. Rockin aikakausi on vain jo sen verran pitkään ollut ohi, että on jo aika toivoa musiikkikritiikkiin lisää uusia, rockin asettamia rajoja rikkovia näkökulmia.

Rockkritiikin itsensä kannalta ikävintä on, että ne asiat, jotka sen omien kriteerien mukaan ovat perinteisesti olleet hyvän musiikin ominaisuuksia eli rajojen rikkominen, haastavuus, rohkeus, toteutuvat sen kritiikissä aivan liian harvoin.

Lainaus

Hanna Pakarinen: Idols takana, elämä edessä

jukka_haarma — Wed, 06 Oct 2010 09:39:26 +0000

Olen kerran polvistunut Hanna Pakarisen edessä.

Tuosta on lähes kahdeksan vuotta aikaa. Hanna oli hieman aiemmin voittanut Suomen ensimmäisen Idols-kisan. Hanna oli tehnyt vaikutuksen tuhansiin ja taas tuhansiin suomalaisiin, myös minuun.

Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols-voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.

Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?

Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ”No täytyyhän hänen jotain vielä yrittää”.

Paperimiehen tytär

Hannan ensimmäinen suomenkielinen albumi ’Paperimiehen tytär’ (ilmestyy 20.10.) on aivan jotain muuta kuin pelkkä yritys.

’Paperimiehen tytär’ on hieno levy. Merkittävä levy. Totta kai Hannan kannalta, mutta laajemminkin.

Hannan ensimmäinen suomenkielinen levy ei todellakaan ole mikään yritelmä. Uusi suunta ja tyyli ovat löytyneet ensi yrittämällä, toki pitkällisen synnytysprosessin jälkeen.

Tiedämme Hannan äänen vahvaksi ja persoonalliseksi. Nyt noille ominaisuuksille on löytynyt myös luonteva suunta ja ilmaisutapa.

Levyn yleissävy on voimakas, täynnä sanomisen pakkoa, jopa vimmaa. Kuitenkin samanaikaisesti levyltä kuuluu vilpitön sanomisen ja laulamisen ilo ja rentous.

’Paperimiehen tytär’ kuulostaa siltä, että sillä on tarkoituksensa. Levyn musiikki osuu maaliinsa, menee läpi suoraan keskeltä ja luo samalla uutta.

Siinä mielessä tämä levy muistuttaa toisen Idols-tähden, Anna Puun ensilevyä. Sekin uudisti suomalaista musiikkia, ei marginaalista vaan keskeltä käsin.

Muuten ’Paperimiehen tytär’ poikkeaa paljon Anna Puun ja muidenkin uusien suomalaisten naislaulajien ilmaisumaailmasta.

Debyyttilevy?

Ei ole syytä epäillä Hannan omia ajatuksia tästä levystä. Vasta nyt Hanna on ollut tilanteessa, että edes pystyy kirjoittamaan tekstiä omista ajatuksistaan ja tunteistaan. ”Sitä varten on tarvinnut elää riittävästi tätä elämää. Välillä on tuntunutkin, että tässä tehdään debyyttilevyä.”

Debyyttilevy kahdeksan vuoden harjoitusajalla. Suurimpana harjoitusareenana Euroviisujen finaali.

Harjoitus kyllä kuuluu lopputuloksessa.

Ehkä juuri siksi ’Paperimiehen tytär’ tarjoaa yhden vakuuttavimmista albumin aloituksista, joita olen kuullut. ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan /sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan’ (’Prinsessa Armaada’).

Sävy, jolla Hanna nuo sanat laulaa, on niin lempeän määrätietoinen, että tuossa muutamassa sekunnissa levy saa heti suuntansa. Niin tyylillisesti kuin sanoituksellisesti.

Albumi sisältää myös yhden parhaista kappaleen lopetuksista, joita olen kuullut: ”Miehet ovat meidän ystäviä / pöntön rengas ylhäällä” (”Miehet”).

Puhumattakaan siitä, että samainen laulu on yksi terävimmistä, hauskimmista ja samalla lempeimmistä lauluista, mitä miehistä on tässä maassa kirjoitettu.

On turha kieltää sitä tosiasiaa, että tämä levy on naisen tekemä, naisen näkökulmalla. Tuo ei ole leiman lyömistä, vaan suoraan levyltä välittyvä asia.

Levyn tuottaja ja Hannan sanoittajakaveri Markus Koskinen on suoraan minulle tunnustanut, että tämän levyn teko oli hänelle oppimatka nuoren aikuisen naisen maailmaan.

En epäile.

”Sun täytyy oppii miten nainen käyttäytyy / ensin seuraus ja sitten syy” (’Hetken pieni liekki’).

”Kaksi Saimaan neitoa / illan punaa poskilla / katsoo yli selän / katsoo kohti tulevaa / minä rakastan sinua / eikä koskaan uppoa / Prinsessa Armaada” (’Prinsessa Armaada’).

’Ei perhokalastus mua kiinnosta / mut koskessa seison kumisaappaissa/../Bruce Willis konnat selättää / kyllä tää HD:n laatu hämmentää” (’Miehet’).

”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro /
laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen” (’Nyt on mun vuoro).

Hienoja riimejä jo pelkästään paperilla.

Rockia? Poppia? Iskelmää?

Hannan aiemman päätyylin, keskitien popin kanssa tällä levyllä ei ole paljoakaan tekemistä. Jos vähän liioitellaan, niin ilmaisun voimassa ja tunneskaalassa tällä musiikilla on enemmänkin tekemistä oopperan kuin kevyen popin (tai ’runotyttölaulun’) kanssa.

Jos tyylillistä suuntaa etsitään, niin ”Paperimiehen tytär” istuu ehkä jonnekin rockin ja iskelmän välimaastoon. Tehden sen kuitenkin niin luontevasti, että koko genremäärittely menettää samalla merkityksensä.

Mutta ok. Tämä levy on iskelmää, jos sillä tarkoitetaan selkeitä muotoja ja sävelkulkuja, suurta tulkintaa ja isoja, jaettaviksi haluttuja tunteita. Ja olkoon tämä rockia, jos sillä tarkoitetaan yhtyesointia, omakohtaisuutta, tinkimättömyyttä ja itsensä likoon pistämistä.

Mutta ennen kaikkea tämä on hyvää, hienoa musiikkia, jos sillä tarkoitetaan musiikkia, joka saa sinut tuntemaan, innostumaan, hiljentymään, laulamaan, miettimään, nauramaan, väittelemään, kirjoittamaan, liikuttumaan.

Markus Koskinen

Markus Koskinen on tämän levyn tuottaja, säveltäjä, Hannan sanoittajapari ja kannustaja. Hannan sanoin: ”Ilman häntä tätä levyä ei olisi ikinä syntynyt, sen uskallan myöntää”.

Koskinen (mm. vuoden tuottaja-Emma 2007) on jostain loihtinut nämä yksitoista
levyn kappaletta, joista yksikään ei tunnu turhalta välipalalta. Koukkuja ja oivalluksia riittää, vaikka pysytäänkin perusasioissa. Tärkeintä on laulun ja tulkinnan tukeminen ja siivittäminen, ei ylimääräiset päälle liimatut hienoudet.

Myös minulle levyn pääosassa on Hanna Pakarisen ääni. Siinä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä, haavoittuvuutta ja uhmaa, tyttömäisyyttä ja kypsyyttä,
leikittelyä ja vakavuutta.

Vertailukohtia?

Muistuttaako Hanna ketään toista suomalaista laulajaa? Ei tyylillisesti, mutta ilmaisun intensiteetissä ehkä Anna Erikssonia.

Lähin sukulais-sielu voisi kuitenkin olla Paula Koivuniemi. Ei niin voimakas ja karheaääninen kuin Paula, mutta, ja pyydän tätä anteeksi, ääneltään monipuolisempi ja sävykkäämpi.

Löytyy tästä kritisoitavaakin. Levylle toki yhtenäisyyttä antava bändisointi alkaa pitemmän päälle syödä tehojaan. Hieman monipuolisemmat sovitusratkaisut olisivat kuitenkin voineet tuoda vähän lisäväriä. Myös jotkut sanoitusriimit eivät joko osu laulun kanssa kohdalleen tai ovat riimeinä ehkä jo kuluneita. Ja totta myös se, että Hannan voimakas tunnelataus voi koko levyn mittaisena olla..aika paljon.

Mutta kuitenkin: Jos tämä levy ei kosketa eikä synnytä vastakaikua monissa, monissa levyn kuulleissa suomalaisissa, niin sitten minä en ymmärrä mitään naisista, miehistä, elämästä tai musiikista.

Tuon sanominen on sinänsä pelkkää varman päälle pelaamista suhteessa tämän levyn panoksiin.

Voin jo nyt helposti kuvitella millaista on olla Hannan keikalla sen jälkeen kun yleisö on nämä laulut kuullut ja ottanut omakseen.

Luulenpa, että ilmassa on silloin kotiinpaluun, uuden alun, elämän tuntua.

Hanna, lauluasi siteeraten: Olet menossa suuntaan oikeaan.

Terveisin,
fanisi

Lainaus