Blogit - talvisota

Vänrikki Koskelasta Iiro Viinaseen – valta kriisissä

Timo Harakka — Thu, 05 Jul 2012 06:57:43 +0000

Sodilla ja sotakirjoilla ratsastetaan ja rahastetaan tänä päivänäkin. Ei siis ihme, että muutama vuosi sitten ilmestyi teos nimeltä Tuntematon sotilas ja johtamisen taito.

Kirja esittelee kuusitoista esimies- ja alaistyyppiä sen mukaan, seisooko kahviautomaatilla konttorin Koskela, Lehto vai Hietanen, pyörittääkö palaverin power pointteja Rokka vai Vanhala tai käydäänkö yt-neuvottelut Kariluodon ja Lahtisen välillä.

10 kirjaa vallasta –sarjassa on vuorossa siis Väinö Linnan sotaeepos ja kansalliskirja. Yli puoli vuosisataa Tuntematon sotilas on määritellyt, mitä on suomalaisuus ja millainen on suomalainen – ainakin suomalainen mies.

Ohjelman vieras, valtiovarainministeriö valtiosihteeri Raimo Sailas tunnustaa, että vänrikki Vilho Koskelan eleetön ja oikeudenmukainen johtamistapa on hänenkin ihanteensa. Mutta toisaalta Sailas ja vakiovieras Anna Kortelainen pitävät lempihahmonaan sotamies Vanhalaa, joka on kai kirjailijan omakuva: mies hihittää jatkuvasti, pilailee ja pilkkaa Suur-Suomen sotapropagandaa.

Raimo Sailas muisteleekin, miten Linnan kirja suorastaan räjäytti koulussa opitun ihanteellisen isänmaallisuuden.

Linna toi tilalle uuden suomalaisen standardin: ”Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Terve epäluulo ja purnaaminen kuuluvat asiaan. Suomalainen ihanne on pitää valtaan kriittistä välimatkaa.

Raimo Sailas huomauttaa: ”Se sotilaiden sukupolvi oli ensimmäinen, joka oli viettänyt nuoruutensa tasavaltalaisuuden, yleisen äänioikeuden, työväenliikkeen, torpparivapautuksen aikana. Se näkyy käyttäytymisessä: enää ei oltu alamaisia.”

Hedelmällinen protestihenki tuntuu unohtuneen kaikilta niiltä, jotka nyt haikailevat takaisin selkeitä ja sankarillisia sota-aikoja. Jyrki Katainen vaati eduskunnassa talvisodan henkeä finansskiriisistä selviämiseen. Päättäjän kannalta voisikin olla kätevää, jos voimassa olisivat poikkeustilan pakkokeinot, voisi käyttää autoritääristä ja hierarkista valtaa ja rangaista erimielisiä, jotka eivät kyselemättä tottele.

Mutta talvisodan henkeä ei voi olla ilman talvisotaa. Kuka sitä tahtoo, vähättelee sotaan joutuneiden kärsimystä, niin rintamalla kuin kotirintamalla, viis veisaa tuskasta, kauhusta ja julmasta kuolemasta.

Vaikka sotaa ei voi verrata rauhan ajan kriiseihin, poikkeustilan päätöksenteossa on yhteisiä piirteitä. Ennakoimaton ja raju sokki mullistaa totunnaiset valtasuhteet – niin myös 1990-luvun alun lamassa.

Kriisin hetkellä aloitteen otti valtiovarainministeri Iiro Viinanen ja hänen esikuntansa, etunenässä bujdettipäällikkö Raimo Sailas, joka pakotti läpi kovia päätöksiä, jotka vielä hetki sitten olivat täysin mahdottomia.

”Tuntemattomasta sotilaasta löytää paljon analogisia tilanteita”, Sailas sanoo. ”Kriisissä jonkun täytyy ottaa aloite käsiinsä. Jos sitä ei kenelläkään ole, niin sekasorto siinä tulee ja tappio niskaan.

Illan keskustelussa Raimo Sailas kuvaa avoimesti kriisitilanteen vallankäyttöä, ”kaaosta ja paniikkia”. Silloin muodolliset valtasuhteet eivät välttämättä päde, vaan vallan ottaa se, jolla on tahtoa ja tavoitteita.

Mutta poikkeustila ei pääty, kun kriisi päättyy. Aivan niin kuin sotien jälkeenkin Suomi aloitti puhtaalta pöydältä, uusin johtajin ja uusin reunaehdoin, samoin laman jälkeen poikkeustila jäi voimaan. Lamaa edeltäviä etuuksia ei koskaan palautettu eikä uusiin uskaltauduttu.

Koko yhteiskunta muuttui. Vanhat arvot haudattiin, uudet ideat ja ideologiat astuivat valtaan.

Voi sanoa, että kuten sodan jälkeen opittiin ystäväksi Neuvostoliiton kanssa, laman jälkeen varomme loukkaamasta suuria ja mahtavia markkinavoimia. Ehkä jo lähiaikoina nähdään, onko sekään imperiumi ikuinen.

Sitä ennen tervetuloa torstai-illan antoisaan kirjakeskusteluun.

Lainaus

Eiran tarina - Lotaksi kaatuneiden kokoamiskeskukseen 18-vuotiaana

Seija Aunila — Tue, 29 May 2012 11:20:45 +0000

Eira Laalahti oli vain 17-vuotias, kun hän liittyi isänsä luvalla Lotta-liikkeeseen. Messukylässä asunut Eira ehti juuri täyttää 18 vuotta, kun Talvisota puhkesi. Sodan puhjettua Eira oli Ruotsissa kieltä opiskelemassa. Hän olisi voinut jäädä naapurimaahan, mutta halusi palata Suomeen.

Eiran isä työskenteli kunnan palopäällikkönä. Perhe ei käynyt työväen riennoissa, vaan oli ennemminkin uskonnollinen. Vaikka perheessä ei puhuttu politiikkaa, niin Eira sai tuntea vielä sisällisodan kahtia jaon punaisiin ja valkoisiin, kun pikku pojat huutelivat kylällä hänen peräänsä: lahtari!

Lääkintälotaksi viikon kurssilla

Eiran lottataival alkoi lääkintälottakurssilla, joka kesti viikon verran. Jo ennen sotaa Eira kuljetti mukanaan olkaluokkua, jossa oli: kaksi mitellaa (kolmioliinaa), pahvisia lastoja, sterilointijauhetta, vahakangas 80x80 cm, haavasidettä, selstoffia (puuvanua), hiilihengityssuoja, tulitikkuja ja kynttilä sekä kynä ja muistilehtiö.

Vaatetuksena Eiralla oli yksi lottapuku. Muut vaatteet olivat Eiran omia. Koska kankaista oli pulaa, niin sodan loppuvaiheessa lottapuvut tehtiin puuvillan sijaan sillasta.

Talvisota vei lääkintälotta Eira Laalahden kaatuneiden huoltoon. Kaatuneen mukana pyrittiin omaisille toimittamaan myös sotilaan mukana ollutta omaisuutta muistoksi. Eira muistaa erityisesta tapauksen, jossa hän toi perheelle kaatuneen isän rintamalla mukana olleet esineet. Paketissa oli oli isän kello, joka annettiin perheen vanhimmalle pojalle. Muisto oli arvokas, koska harvalla pojalla oli kello sodan aikana.

- Kun Talvisota päättyi 13.3.1940, niin ihmiset olivat helpottuneita, Eira muistelee. Loput nostettiin salkoon, mutta iloa kesti vain puolipäivää. Kun kovat rauhan ehdot luettiin, niin liput laskettiin puolitankoon.

Kaatuneiden huollossa olleiden lottien työ ei kuitenkaan päättynyt välirauhaan. Kaatuneiden omaisuutta toimitettiin perheille vielä talvisodan jälkeenkin.

Jatkosota vei rintamalle rajan tuntumaan

Jatkosodan alettua Eira sai litteran, jossa luki Parikkala, sieltä hän jatkoi edelleen Rautjärvelle. Eiran tehtävä oli kaatuneiden kokoamiskeskuksessa aivan kuten talvisodassakin.

- Saat varautua, että nukut vainajien kanssa, Eiraa varoiteltiin.

Rintamalla lotat nukkuivat mm. tyhjien tallien lattioilla. Eira muistelee kuinka heille annettiin tyhjät paperisäkit ja sanottiin, että täyttäkää heinillä ja etsikää lato, missä voitte nukkua. Lakanat tai tyynyt olivat luksusta, joita eivät lotat komennuksellaan käyttäneet.

Peseytymään lotat pääsivät läheisiin järviin, joita yleensä oli komennuspaikkojen tuntumassa.

Veret pestiin pois ja pantiin arkkuun

Työtä kaatuneiden kokoamiskeskuksessa Eira kuvaa arkisesti.

- Sotilaat putsattiin, veret pestiin pois ja miehet laitettiin lähetyskuntoon.

Kun siirryttiin asemasodan vaiheeseen Eira lähti suorittamaan kesken jääneitä opintojaan kauppaopistoon. Muutkin lottia lähti takaisin kotirintamalle. Lotat kulkivat yhdessä joukko-osastojen kanssa. Erikoista tilanteessa oli se, että lotat eivät päässeet sotilaskoteihin eikä joukko-osastojen mukana ollut kanttiineja.

Häväistyspuheita sodan jälkeen

Sodan jälkeinen kirjoittelu sulki sekä sotaveteraanien että lottien suut. Moni sotaveteraani ei puhunut sodasta perheelleen mitään.

- Kukaan ei puolustanut lottia, niistä jopa tehtiin huonoja naisia. me oltiin kyllä vähän hyljeksittyjä, vaikka minä en koskaan peitellyt sitä, Eira muistelee.

Sodan vaikutuksista itseensä Eira ei osaa sanoa. Koko sodan ajan huomio kiinnittyi vain taisteluun Suomen puolesta.

Rintamalotan tarina, Elävä arkisto

Lotta Svärd antoi nimensä Suomen maanpuolustusnaisille, Elävä arkisto

Lue ja kuuntele lisää Talvisodasta

Lainaus

Väsynyt mutta onnellinen

Jari Sedegren — Mon, 11 Oct 2010 10:28:59 +0000

”Väsynyt, mutta onnellinen” on sanonta, joka varmaankin juontuu urheilusta. Viime viikon ponnistelujen jälkeen se osuu varsin lähelle omia tulkintoja. Palasin nimittäin sunnuntaina Oulusta, missä olin puhumassa suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta paikallisen elokuvakeskuksen vieraana.

Yleisöä ei ollut paljon, mutta pienessä 48-paikkaisessa elokuvasalissa tunnelma oli hyvä, sillä mukanani oli Oulussa aiemmin näkemätöntä kuvaa. Kaikki näytteet olivat yli 70 vuotta vanhoja, mutta se vain tarkensi katsetta. Kyselin mikä näkemästä on tuttua maailmaa ja mikä vierasta. Mikä tämä Suomi on ja mitä me oikeastaan tiedämme menneestä maailmasta.

Kysymykset kumpusivat viikon aiemmasta tekemisestä. Rakennamme työpaikalla elokuvallista kuvakollaasia, joka perustuu suurelta osin talvisodan käyttämättömään tai ainakin julkaisemattomaan filmimateriaaliin. Aikaa lokakuun lopun esitykseen ei ole paljon eikä lopputuloksesta tule raffinoitu.

Mutta se ei ole tarkoituskaan. Talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Hälytystä ulvova sireeni, taivasta halkovat venäläiskoneet, kuvaajan mukaan ”rouva Tenkaseksi” nimitetty nainen kettupuuhka kaulassaan juoksemassa kameran editse pommitetun Helsingin kadulla, joka vähitellen täyttyy rakennuksista putoavista lohkareista. Äidit lapsineen väestönsuojan edessä – liekö sotaa edeltävistä harjoituksista otettu – pommitettu Tekninen korkeakoulu ja alas ammuttu lentokone pellolla.

Nämä kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne 1940 ilmestyneessä koosteessaan Taistelun tie sovitti.

Kuvissa ei sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, mutta millaisen käsityksen ne katsojalle sodasta luovat. Kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Olemme tutkijakollega Kippolan kanssa miettineet päämme puhki, kuinka nämä kliseet voisi rikkoa. Saimme torstaina 65 minuuttia ensimmäisen kerran kasaan ja katsottavaksi kokonaisuudessaan.
Ja niin kävi, ettei valkokankaalle vyöryvissä kuvissa näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vapaiden ja vangittujen elävien ihmisten lisäksi haemme uusia näkökulmia sodalle sen aiheuttamista tuhoista ja kuolemasta ja voiton merkeistä eli sotasaaliskuvista.

Propagandan sijaan esillä on paljon ihmisiä erilaisissa sodan tiloissa: kokoontuneena vapaaehtoisesti tai pakosta ihmettelemään, lukemaan sodan viestejä, tarkkailemaan maailmaa milloin piikkilankojen sisällä milloin niiden ulkopuolella, toimimaan ja juoksemaan pakoon lentopommien vyöryessä niskaan. Uusia kuvia on kuin onkin olemassa – ehkä niiden myötä myös uusia ajatuksia.

Sodan kuvat ovat rankkoja, varsinkin kun ne irrottaa selittävästä yhteydestään. Tässä luontaisen rytmin pirstomisessa musiikilla voi olla merkittävä sija. Propagandan ydin on kuvista, niiden leikkauksesta ja selostuksesta muodostuvasta rytmistä, ja sen hajoamisen huomaa jokainen katsoja.

Sodan kuvien haitatessa yöunta oli virkistävää käydä toisessa pienessä iltatilaisuudessa puhumassa. Suomen tieteen ystävien seura oli pyytänyt puhumaan tieteen kuvista suomalaisessa lyhytelokuvassa 1930-luvulta 1960-luvulle. Siitä muodostuikin kiintoisa kaari kansatieteellisestä elokuvasta Adamsin kulttuurifilmien kautta Veikko Laihasen ja Kari Uusitalon rakentamaan akateemikko-sarjaan 1960-luvulla. Risto Orkon Auringonpimennys (Suomi-Filmi 1945) taitaa olla vieläkin yksi parhaimmista tiedefilmeistä Suomessa. Sotaan viittasi vain puusta rakennettu kamerateline, jonka sanottiin muistuttavan it-tykkiä.

PS.

Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisotakooste esitetään
KAVA:n näytöksessä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) keskiviikkona
27.10.2010 alkaen klo 17.00.

Lainaus