Blogit - aikuiset

Lapselliset, onko joukossanne tunkeilija?

Ville Matilainen — Thu, 25 Sep 2014 11:14:13 +0000

Paikallaan junnaavissa vanhempainilloissa tulee minun olla hiljaa. Jalkapallokentän laidalla tulee minun tyynesti hyväksyä hyvä isä -verkoston epäreilu tuolileikki. Omanikäisteni sosiaalinen turvaverkko, minne katosit vanhemmuuteni myötä?

Melko tarkalleen neljä vuotta sitten oli syksy. Vanhempainilta oli venymässä kohta kolmannelle tunnille. Varsin rönsyilevän huutopalaverin perimmäinen aihe oli koulun tulevat myyjäiset ja luokan retkirahaston kasvattaminen. Sivulauseiden kautta poukkoiltiin kuitenkin jo lasten huonossa käytöksessä.

Aihe eskaloitui nopeasti. Eräs äiti käytti puheenvuoronsa johdattelemalla aiheen ensin ylä-asteikäisiin (hänellä oli sellainenkin kotonaan kiukuttelemassa), sitten lukioikäisiin (koska hän oli nähnyt heitä aamulla räkimässä bussipysäkillä), vielä kotona asuviin alle kaksikymppisiin (koska hän oli pikaruokaravintolassa joutunut kuuntelemaan sellaisten huutoa) ja lopulta vielä hänen työpaikalleen ilmaantuneisiin, kokemattomiin ja sopimattoman röyhkeisiin keltanokkiin.

Kiihtyvä polveilu päättyi osallistuvien vanhempien yhteisymmärrykseen siitä, että nuoret (noin yleisesti) ovat kyllä ihan oikeasti kelvottomia. Tätä korostettiin tahdissa nyökkäilyllä ja tarkennettiin adjektiiveilla laiska, flegmaattinen, epäkohtelias ja vielä sanakvartetilla: ”koskaan käyneet oikeissa töissä”.

Kiintoisaa, muistan tuumineeni, mutten sanonut mitään. Oma pohdiskeluni vei huomioni, enkä siis heti tajunnut että luokassa oli miellyttävän hiljaista. Johtopäätöksen esitellyt nainen tuijotti nyt minua pelästyneenä ja sai vieressä istuvalta naiselta ohjeita korvaan kuiskaamalla. Myös muut paikallaolijat vilkuilivat minun suuntaani varovaisesti.

Olin 24-vuotias ja lopulta ymmärsin nolostua ja punastua.

Oma moka, ettäs kehtaan

Tapahtumaketjun vaivautuneisuus johti kokouksen päättämiseen (”sovitaan nämä tarkemmin sitten sähköpostitse”). Oma vaivautuneisuuteni nousi kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, kun tämä äänessä ollut nainen tuli käytävällä poistuessaan vielä henkilökohtaisesti (ja harmillisen kovalla äänellä) tarkentamaan, ettei hän tarkoittanut ”noilla nuorilla” tietenkään minua.

Uusioperheen poikani oli tuona syksynä aloittanut toisen luokan. Toinen poikani, itse siittämäni, ei ollut vielä vuodenkaan vanha. Opiskelin ja työskentelin myyjänä koulun ohessa. Häkeltymisestäni huolimatta onnistuin kuittaamaan äänekkään äidin kommentin sarkasmilla ja hieman mutisemalla jotain sellaista kuin ”niinhän me nuoret taidetaan olla”.

Myöhemmin pohdin asetelmaa tarkemmin. Luokan vanhempien keski-ikä pyöri neljänkympin jälkeisellä vuosikymmenellä. Omat vanhempani, poikieni isovanhemmat, olivat tuona vuonna täyttämässä viisikymmentä molemmat. Vaikka en adoptoimani pojan vauvavuosina ollut vielä kuvioissa mukana, oli minulla jo miltei vuoden verran kokemusta vauvankin hoidosta. Asuntovelallinen olin ollut jo nelisen vuotta, työntekijänä kuutisen. Koira oli, kissojakin. Ainut mikä minut erotti luokan stereotyyppisestä vanhemmasta, oli nuori ikäni.

En koe vielä nykypäivänäkään tarvitsevani tukea tilastoista, kun uskallan väittää olevani harvinaisen nuori vanhempi Suomessa, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ikäisessäni ystäväpiirissä lienee nykyään yksi tai kaksi vauvaikäisen vanhempaa, mutta nyt lähestynkin jo kolmeakymmentä.

Tapauksessa voin syyttää vain itseäni, mitäs olen niin nuori vanhempi. Vieläpä tavalla, joka ei johdu esimerkiksi rikkinäisestä ehkäisyvälineestä. Eihei, meitsihän ryhtyi vanhemmaksi jopa korostetun omatahtoisesti uusioperheen muodostamisen myötä.

Epäsovinnaisuutta lisää se, että viihdyin toki 24-vuotiaana stereotyyppisesti (ja viihdyn edelleenkin) myös lapsettomien ystävieni seurassa harrastaen ja juopotellen. Samalla jouduin (ja joudun yhä) myös ajoittain olemaan pääsemättä ikäisteni rientoihin, koska lapset.

Eihän tällainen ole reilua? Minä se tunkeuduin tuohon tokaluokan geneeriseen piiriin heidän small-talkiaan hankaloittamaan.

On ne pallit mullakin laskeutuneet

Niin ikään neljä vuotta sitten olin myös tämän tokaluokkalaiseni jalkapalloseuran vanhempainillassa. Tuo palaveri toimitettiin kiitettävällä tahdilla ja vetäjillä oli homma hanskassa. Joukkueessa vasta aloittaneiden lasten vanhempia ohjeistettiin joukkuejärjestyksestä harjoitusvuoroineen ja peliaikatauluineen.

Koska lasten harrastus tuo väkisinkin vanhemmat toistensa seuraan, on vain sopivaa tutustua, jopa ystävystyä vanhempien kesken. Lisäksi tekosyitä lasten harrastusten ympäriltä on helpompi perustella vaikkapa vaimoille, jos joskus järjestetään esimerkiksi saunailta kuplahallin talkooporukan isille.

Tällaiset, periaatteessa joukkueen sisäiset tilaisuudet vaativat kokemukseni perusteella niihin osallistuvilta ainakin tarkkaavaisuutta ja samanmielisyyttä. Summa summarum: minua ei tällaiseen saunailtaan kutsuttu. Samalla minua ei kutsuttu kyseisen saunaillan kommelluksia myöhemmin käsitteleviin keskusteluihin kenttien laidoilla.

Ehkäpä en vain ollut nappulajengin illassa oikeaan aikaan tupakalla. Ehkäpä joku ajatteli tekevänsä minulle palveluksen jättämällä mainitsematta saunomisesta. Keskimääräiseen osallistujaan verrattuna olisin kuitenkin A vetänyt liian monta/liian vähän leukoja saunaterassin pyykinkuivaustelineessä, tai B juonut aivan liikaa/liian vähän kaljaa. Eihän minulla vielä tuolloin kasvanut edes parta kunnolla!

Stereotyypit pistää tyyppienkin silmään

Edellä kertomani tarinat paljastavat tietenkin omasta ihmisanalyysitaidostani täysin samanlaista vajavaisuutta mistä marisen itse kärsiväni.

Vanhempikin on vain ihminen. Erilaisia olemme ja epävarmuuksia löytynee aina ajoittain jokaiselta. Onko nuoremman vertaisen arvostelu tai arvottaminen oikeasti vain korvieni välissä kimpoileva kaipuu lapsettomien vuosieni huolettomuuteen? Entäpä jos minä olen muutaman vuoden päästä hän, joka vanhempainilloissa ottaa roolin toimia vanhempana oman lapsensa lisäksi myös kokemattomalta vaikuttaville vanhemmille?

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että lapsellisuus on jokaiselle vanhemmalle varmasti ainutlaatuinen ja ajanjakson haasteet eivät tietenkään synny vain lapsesta. Pikku hiljaa sitä tajuaa, että minäkin muutun tässä ihan itsekseni.

Vajaa kuukauden päästä voin jo lainata parhaan ystäväni isän sanoja ja todeta, että ”enää kolmetoista vuotta kakkua jäljellä”. Kakun lusittuani olen jo 41.

Lainaus

Junassa aikuinenkin taantuu taas lapseksi

Heidi Tetri — Fri, 18 Mar 2011 10:55:48 +0000

Kohtuullisen tuoreena junatyömatkalaisena olen saanut todistaa jotakin karmaisevaa. Ikänsä puolesta aikuiseksi luokiteltavat ihmiset käyttäytyvät kohtuuttoman ala-arvoisesti, junassa. Kaameus alkaa jo laiturilta. Omat kuppikuntansa, jo useamman vuotta kulkeneet junatutut, vaihtavat aamun kuulumiset ja miettivät, jälleen kerran, kuinka paljon juna tänään on myöhässä. He linnoittautuvat raiteen viereen ja varaavat ”parhaat paikat”, jotta pääsevät junaan ensimmäisenä. Tapahtuma muistuttaa erehdyttävästi kouluaikoja, jolloin ala-asteella koulubussiin tai taksiin jonotettiin.

KATSO: Koulukyyti v. 1979

Kun juna vihdoin saapuu, alkaa hiljainen hampaiden kiristely ja kyynärpäätaktiikan hiominen. Junassahan on vain rajoitettu määrä paikkoja, mutta tällä puolentoista kuukauden kokemuksella niitä on riittänyt aina jokaiselle halukkaalle.

Paikkajaossakin tuntuu olevan kahden kerroksen väkeä. On niitä jotka ryntäävät ikkunapaikalle ja istuvat mahdollisimman leveästi ettei kukaan vain tule viereen ja niitä, jotka linnoittautuvat takkinsa ja pienen läppärinsä kanssa käytäväpaikalle.Läppärilaukulle jätetään totta kai oma penkki, ikkunan viereen. Sama ilmiö tapahtuu lasten keskuudessa, hieman erilaisena. Silloin tapellaan siitä kuka pääsee kenenkin viereen ja kuka joutuu etupenkkiin. Lapsetkin varaavat paikkoja, mutta vain bestikselleen.

Nyt kun olemme kaikki istuutuneet mukavasti omalle paikallemme, tapahtuu jotakin perikummallista. Kännykät, kirjat ja läppärit on kaivettu esille ja nyt on aika päästää ne valloilleen. Joka IC-junatyypin vaunussa on ainakin kaksi äänieristettyä puhelinkoppia vaunua kohden, mutta sinne tuntuu olevan hankala löytää.

Työ-, perhe- ja pettämisasiatkin on siis luontevaa hoitaa omalta paikaltaan, kunnolla selostaen koko vaunulle. Mitähän työnantaja mahtaisi sanoa, kun kuulisi, että monen sadantuhannen euron kaupat menivät sivusuun vain koska kilpasisko tai veli sattui istumaan ja kuulemaan mehukkaasta mahdollisuudesta junassa? Entäpä jos miehesi/vaimosi sisko tai serkku sattuu istumaan parin penkkirivin päässä, kun kerrot ah niin ihanasta viimeyöstä ”työmatkalla”? Kaiken huippu taitaa olla perheriita, joka käydään samalla kaavalla puhelimitse joka päivä. Kyse on autosta, jolla vaimo ajaa, mutta jonka junassa istuva mies omistaa. Asiaa lienee tuskin tarve enempää selostaa. Mutta onhan nyt varmasti kaikille selvää, että mies omistaa tämän auton. Jolla vaimo kehtaa ajaa. Ja ihan vielä päivittäin.

KATSO: Kotikadullakin työmatkalla on ollut uskottomat seuraukset

Ihanaa, olemmekin jo päätepysäkille. Ahtaudumme kaikki aikuiset 10 minuuttia ennen kuulutusta pienille käytäville jonottamaan oville, tai mikä vielä mukavampaa, lähdemme kävelemään vaunusta numero kuusi kohti ensimmäistä vaunua. Näin ollen olemme laiturilla n. 50 metriä edempänä kuin ne muut jotka nousevat omasta vaunustaan pois. Se 15 sekuntia pidempään kävelyä laiturilla olisikin työpäivän kannalta katastrofaalista. Ihanaa tämä työpäivän mittainen lepo, joka vaaditaan, jotta kestää saman ruljanssin takaisinpäin.

VR:n ongelma ei siis ole aikataulussa pysyminen, sen se on mielestäni hoitanut vähintäänkin kohtuudella kaukoliikenteessä. Ehkä juuri me ihmiset teemme siitä viisi minuuttia pidemmästä junamatkasta kaameamman. Välillä tätä käytävätaklailua katsellessani en ole voinut välttyä silmäilemästä, miten lapset käyttäytyvät junassa. Yllätyksekseni he olivat niitä, jotka istuivat hiljaa ja pelasivat korttia. Kysymykset koska me ollaan perillä tulevat siltä vähän vanhemmalta sukupolvelta.

Junamatka uudella italialaisella on siis elämys niin kuin Ukko-Pekalla konsanaan, suosittelen jokaiselle aina silloin tällöin! VR:n henkilökuntakin voi yllättää matkailijan positiivisesti, nimittäin tämän kevään kuulutukset ovat olleet huippuluokkaa!

KATSO: Kun Pendolinot saapuivat Suomeen

KATSO: Junia Elävässä arkistossa

Lainaus