Blogit - polkupyöräterapia

Jäämeri-kirja: oikoluvun jälkeinen sietämätön keveys

Matti Rämö — Thu, 09 Feb 2012 19:26:41 +0000

Olo on melko epätodellinen. Tiedossa on ensimmäinen vapaa viikonloppu lokakuun jälkeen, sillä helmi-maaliskuun vaihteessa ilmestyvä Jäämeri-kirja on vihdoin valmis painoon.

Oikoluku päättyi vaaliviikonlopun jälkeiseen ylipitkään rutistukseen. Luin iltapäivästä aamuun kirjan viimeistä sataa sivua ääneen. Vihoviimeisen 15 tunnin istunnon päätteeksi olin niin väsynyt, että kun ulkona pyörätelinettä lähestyessäni yritin tiirata, onko pyörän päälle satanut lunta, katsastin vielä 5 metrin päästä jonkun toisen pyörää. En heti tuntenut omaa ajopeliäni, sitä, jonka kanssa olen reissannut maailmalla noin 30 000 kilometriä! Selviydyin kuitenkin kotiin 8 kilometrin päähän ilman välikohtauksia.

Pari oikoluvun jälkeistä vuorokautta ehtivät mennä väsyneessä koomassa, kun muut rästiin jääneet työt estivät kunnon levon. Vaeltelin zombina Ylen käytävillä, hetkittäin turtaa ravistelivat pakolliset työstressit. Mutta ensimmäisen nukutun yön jälkeen olo on kyllä hieman outo. Vähän liian kevyt, vaikka keho ja mieli yhä irvistelevät maitohappoisina. Kirjan kirjoittaminen ei ole terveellistä puuhaa, eikä varsinkaan kirjan kirjoittaminen kerran vuodessa useamman kerran peräkkäin. Ainakaan itse en ole vielä oppinut optimoimaan aikataulutusta niin, että projekti onnistuisi ilman järkyttävää yli kuukauden loppuvetoa, jonka aikana normaalit rytmit menevät aivan sekaisin. Ehkä sitten ensi vuonna?

Kirjoittaessa oppii. Itsestään ja asioista sekä kirjoittamisesta. Kustannustoimittajani mielestä tämä neljäs matkakirja on toistaiseksi paras, ja olen itse samaa mieltä. Vaikka alun perin epäilin hieman koko projektia, sillä jokaisen edellisen kirjan jälkeen on ollut takki tyhjänä jonkun aikaa, ja nyt oli tiedossa matka, johon ei ennakkoon liittynyt odotusta ihmisten tapaamisesta pitkillä erämaataipaleilla (ne ovat ne ihmiskohtaamiset, jotka ovat kertomusten suola). Mutta lukijoilta saamani runsas palaute auttoi pääsemään yli turhasta epäröinnistä. Useampikin sellainen lukija, jota en tuntenut entuudestaan, ei epäillyt ollenkaan vaan kannusti kirjoittamaan. Ja lopulta en sitten epäillyt enää itsekään. Ehkä kysymys on myös riippuvuussuhteesta kirjoittamiseen, siihen, että voi elää uudestaan ja uudestaan saman matkan. Ja teen sen vahvalla tunteella. Vielä kirjan oikolukuvaiheessa tietyt kohdat nostattivat tunnekuohuja, jotka kouraisivat syvältä.

Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita on eepoksen nimi, ja se kertoo vuoden 2010 matkasta Helsingistä Murmanskiin ja Jäämerelle Norjaan ja Ruotsin Lapin kautta takaisin. Työlääksi kirjoittamisen teki taustafaktojen etsimisen loputon suo, sillä prosessin edetessä yhä vain enemmän tuli vastaan kaikkea mielenkiintoista pikku sälää, josta lopulta vain murto-osa jalostui kirjaan saakka. Kirjan teemoista saa käsityksen sisällysluettelosta:

1. Hiidenkirnuilta Saimaan suveen
2. Leppävirran hippileirillä rummut kumisevat aamuun
3. Kolilta Raatteentielle
4. Tupasvillaa porojen mailla
5. Murmansk, arktisen erämaan luvattu kaupunki
6. Petsamon nikkelin kirous
7. Vardø, Jäämeren helmi
8. Tenojoella porojen polulla
9. Pakkasyön haamuja Saamenmaalla
10. Lars Levin tietä Jällivaaran kuilulle
11. Napapiirin yli Uumajan satamaan
12. Länsirannikkoa Hämeen Härkätielle
Liite: Jäämeri-matkan varusteet

< Elävä arkisto: Kai Ristola haastattelee matkakirjan kirjoittamisesta Radio 1:n Kultakuumeessa 19.1.2012

< Edellinen blogipäivitys: Tappajasepelin paluu ja muita kulttuuriuutisia

Lainaus

Tappajasepelin paluu ja muita kulttuuriuutisia

Matti Rämö — Thu, 29 Dec 2011 17:30:22 +0000

Pyöräilijän vuodenajoista on etelärannikolla menossa ”alkutalvi nastoilla asfaltilla”. Vuodenajan voisi nimetä, ainakin Helsingissä, myös ”tappajasepelin paluuksi”, kun mustan asfaltin päällä makaa epämääräinen kerros teräväreunaista sepeliä. Omat ja tuttujen kokemukset ovat jo pelkältä joulukuulta olleet kohtuullisen synkkää havainnoitavaa. Terävät sepelin liuskeet voivat puhkaista kuvioidun nastarenkaan myös sen paksuimmasta kohdasta. Itse olen jo vaihtanut kaksi sepelin puhkomaa kumia ( + kaksi sen vuoksi, etten pimeässä ja tuulessa ja sateessa löytänyt ensin puhkeaman aiheuttajaa renkaasta, mutta nämä kaksi jälkimmäistä menevät oman toiminnan piikkiin).

Helsingin kaupungin rakennusviraston toimistopäällikkö toteaa Vartti-lehden haastattelussa melko kyynisesti, että käytössä oleva sepelityyppi on paras vaihtoehto liukkauden torjunnassa. Eikä kaupungilla ole aikomusta luopua siitä, vaikka ongelmat ovat tiedossa. Kyseessä lienee ensisijaisesti kustannuskysymys, tosin toimistopäällikkö ei asiaa näin ilmaise. Nähtäväksi jää, rohkeneeko kukaan uhrata aikaansa, energiaansa ja rahaansakin kaupungin haastamiseen oikeuteen tietoisesta vahingon aiheuttamisesta tienkäyttäjille. Se olisi kulttuuriteko.

---------------------------

Joulukuussa aloitti toimintansa kulttuuriuutisiin erikoistunut sivusto cult24.fi, jonka puuhamies on toimittaja Pauli Jokinen. Sivustolla on monipuolinen katsaus kulttuurin uutismaailmaan ja mukana on myös matkailuosio, josta löytyy muun muassa haastattelu matkapyöräilykirjallisuuden tiimoilta: Matti Rämö on pyöräillyt noin 30 maassa – retkistä on syntynyt jo 4 kirjaa. Oman näkemykseni mukaan Jokinen on onnistunut asettelemaan kysymyksensä niin, että mielenkiintoisia asioita ponnahtaa esiin. (Tosin Jäämeri-kirja ilmestyy vasta maaliskuussa).

----------------------------

Kesäkuisesta Taivi Toikan terapiapyöräilystä Riihimäeltä Juukaan on ilmestynyt 40 minuutin dokumenttielokuva 482,1 – Rikotun lapsen jäljillä. Taivi on työstänyt matkan filminpätkistä sekä studio-otoksista rajun ja hienon elokuvan. Se on kertomus hänen selviytymistaistelustaan lapsuuden ja nuoruuden traumojen ristiaallokossa. Myös pyöräilyn terapeuttinen voima käy ilmi vaikeiden aiheiden käsittelyssä. Elokuva on kokonaisuudessaan Taivin tuottama musiikkia myöden. Se löytyy Youtubesta versiona, joka on tekniseltä kuvanlaadultaan hieman alkuperäistä keveämpi.

----------------------------

< Edellinen blogipäivitys: Pyöräilijän seitsemän vuodenaikaa.

Lainaus

Islantilainen pyöräilykesä päättyy, ehkä

Matti Rämö — Fri, 11 Nov 2011 17:27:59 +0000

Ensimmäinen kunnon pakkasyö satulassa ja parin tunnin polkemisen jälkeen parta on tukevasti jäässä. Sisällä irrottelen pieniä, sulavia jääklimppejä lavuaariin. Kesä, siis islantilainen kesä on vihdoinkin päättymässä. Pahus.

Harva kesäreissu on valmentanut niin hyvin Suomen syksyyn kuin heinä-elokuinen matka Islannissa. Ei ole tullut keleistä pahemmin rutistua. Subjektiivisen tuntemukseni mukaan elokuun alun jälkeen ei ole tuullut juuri ollenkaan, eikä ole satanut liian usein eikä ole ollut kylmäkään. Kesäkelejähän nämä vielä -ajatus on ponnahtanut heti vaimentamaan päätään nostaneet narina-aihiot.

Ja kesäkeleihin kuuluvat avonaiset ajohanskat. Normisyksynä olen luopunut avohanskoista viimeistään +5 asteessa, mutta nyt olen onnistunut parina pikkupakkasaamunakin polkemaan puolen tunnin työmatkan ilman suurempaa haittaa. Mutta ranteiden suojaamisessa täytyy olla tarkkana, ne eivät kylmää siedä. Kuka tietää vaikka vielä joulukuussa selviäsi avohanskoilla, ainakin sen puolituntisen.

Seuraava iso syksyinen merkkipaalu on talvirenkaiden vaihto. Paikallisia säätiedotuksia tulee seurattua moneen kertaan päivän mittaan. Pitäisikö palata Keskuspuiston kautta vai ei? Siellä pääsisi hiekalla suurimman osan matkasta. Tämä on se aika vuodesta, kun siunailen Ilmatieteen laitoksen nettisivujen hienoa Testbed-projektia, joka kertoo poikkeuksellisen tarkasti mm. lämpötiloista ja sadealueiden liikkeistä Hanko–Hämeenlinna–Lahti–Loviisa-linjan eteläpuolella.

Viime vuonna sinnittelin renkaidenvaihdossa ensimmäiseen kaatumiseen saakka: hyvin pienialainen sadekuuro pyyhkäisi Pasilasta Käpylän yli koilliseen ja hiipui jo ennen Oulunkylää, sitten tuli kylmää pakkasilmaa päälle ja tie oli katettu mustalla jäällä parin kilometrin matkalta. Enkä onneton osannut illan valaistussa pimeydessä lukea merkkejä ajoissa, en edes sitä että vastaan saapui pyöräänsä taluttava mies. Kiihdytin ylämäkeen seisaaltaan ja keinuva liike peilikirkkaalla alustalla hupsautti nurin muutaman metrin nousun jälkeen. Tuntia myöhemmin vaihdoin kotona nastat alle. Osaisinko tänä vuonna ajoittaa talvirenkaiden vaihdon paremmin?

Ps. Kirjamessuilla sain jälleen innostavaa palautetta, sellaista, jonka avulla jaksaa puskea eteenpäin uutta kirjaa. Kolmen istunnon sauhuamiset olivat kaikki erilaisia, rönsyileviä vaelluksia ajassa ja tilanteesta toiseen. Vaativin oli viimeinen, jossa päädyin katutaiteilijan rooliin Rosebud-osaston nurkalle. Metrin korkean korokkeen ympärillä ei ollut edes tuoleja, eli piti laittaa kaikki peliin potentiaalisten kuulijoiden pysäyttämiseksi. Innostuin meuhkaamaan pienen apinan myönteisellä raivolla ja tunnustin mm. olevani koukussa kirjoittamiseen :)

--------------------------

< Edellinen blogipäivitys: Polkupyörällä Vietnamista Jäämerelle: tien päällä joka ainut päivä

< Kesän Islannin-polkaisun kuvasato neljän minuutin videona (sävellys ja toteutus: Taivi Toikka)

Lainaus

Lukas polki ympäri maailmaa

Matti Rämö — Sat, 08 Oct 2011 02:39:07 +0000

Turkulainen kasvatustieteiden opiskelija Lukas Priklopil polki reilun vuoden ympäri maailmaa. 29-vuotias Lukas hurahti pyöräilyyn matkakävelyn kautta. Parin pitkän Pohjois-Euroopan polkaisun jälkeen alkoi haave isommasta reissusta kasvaa.

Heinäkuussa 2010 Lukas osti uuden pyörän Saksasta ja polki Ukrainaan, josta hän otti lautan Mustanmeren poikki Georgiaan. Georgiasta Lukas polki Iranin läpi Persianlahdelle. Sitten lautalla Arabiemiraatteihin ja Omanista lentäen Intiaan, josta edelleen Nepalin Katmanduun. Viisumien ja viileyden takia reissu jatkui autolla Tiibetin poikki.

Kiinan Yunnanista Lukas polki Laosin ja Thaimaan kautta Malesiaan, josta hän lensi tammikuun lopussa Argentiinan Buenos Airesiin. Polkien matka taittui Peruun. Sitten Lukas lensi Montrealiin, josta polkien New Yorkiin. Lukasin maailmanympärimatka on yhdistelmä erilaisia etappeja, ja Amerikan poikki San Diegoon hän ajoi ystävien kanssa autolla. Kaliforniassa hän polki vielä pätkän, ennen kuin lensi elokuussa Eurooppaan. Viimeiset puolitoista tuhatta kilometriä Lukas polki Frankfurtista Tanskan kautta Göteborgiin ja edelleen Tukholmaan. Turkuun lautta saapui elokuun viimeisenä päivänä.

Kaiken kaikkiaan Lukas polki 33 maassa 21 500 km. Urakkaan vierähti lähes 14 kuukautta. Yllättäen alkuperäiset renkaat kestivät koko matkan. Sisäkumeja piti paikata keskimäärin kahdesti kuukaudessa. Jarrupaloja kului kahdet parit. Terveyssaldo oli olosuhteisiin nähden erinomainen. Listaan kertyi vain kaksi flunssaa, yksi ruokamyrkytys, vuoristotauti ja koiran purema.

Matkabudjetti kesti, sillä ajopäivien menot olivat 10,40 euroa/päivä. Reissun seikkaperäinen selitys löytyy osoitteesta safebiking.wordpress.com. Tässä muutamia Lukaksen havaintoja maailman turuilta.

- Kunnioita ylämäkiä ja ole varovainen alamäissä. (Armenia)

-"Where are you from"-uteluihin kannattaa vastailla, he eivät lähde ennen kuin ovat saaneet vastauksen. (Iran)

- Älä tunge jakoavaimia, pihtejä tai ketjuja lennon käsimatkatavaroihin,
ne eivät läpäise tarkastusta. (Oman )

- Ihan sama poljetko hiljaa tai nopeasti aina joku polkee perässäsi. (Intia )

- Tööttäysmelodia voi kestää puoli minuuttia vielä senkin jälkeen kun auto on jo ajanut ohitsesi. (Intia)

- Yritä laskea montako matkustajaa mahtuu kolmipyoräisen kyytiin. (Intia)

- Koiria on syytä varoa, kiviä on hyvä pitää taskuissa tai tankolaukun päällä. (Romania, Tiibet, Etelä-Amerikka)

- Älä polje väärään suuntaan polkupyöräkaistalla, muuten tulee sakko. (Kiina)

- Kanna aina ylimääräistä ruokaa ja vettä mukanasi. (Laos)

- Jos kymmeneltä paikalliselta kysyy ajo-ohjeita,saa kymmenen eri vastausta. (Argentiina)

- Satoja kilometrejä vastatuuleen polkeminen vaatii pitkää pinnaa. (Argentiina, Brasilia)

- Kun neljän kilometrin korkeudella yrittää pelata jalkapalloa, hengästyy maalivahtinakin. (Bolivia)

- Nukkumapaikka löytyy aina, luota siihen. (Paraguay)

- Rengasrikko iskee juuri silloin kuin sen ei pitäisi, varaudu siihen. (Chile)

- Ole ystävällinen paikallisille, niin hekin ovat ystävällisiä sinulle. (Peru)

- Muista jättää tippiä. (USA)

- Kerrankin kun päättää nostaa katsetta tieltä ja ihailla maisemia, ajaa kuoppaan tai töyssyyn. (USA)

- Muista viettää vapaapäivä!

- Taustapeili on yksi parhaista lisävarusteista ikinä.

- Sadetta ei pääse karkuun. (Pohjois-Eurooppa)

- Lehmäaitauksen sisäpuolella ei ole viisasta telttailla, lehmät ovat hyvin uteliaita olentoja. (Ruotsi)

-------------------------------------------------------------

Taivi Toikka on kuvittanut sävellyksensä Islannin maisemilla:

kesän Islannin-polkaisun kuvasato on tiivistynyt neljän minuutin videoksi.

-------------------------------------------------------------

Ps. YLE Teksti-TV täytti 30 vuotta 7.10. Juhlasivusto löytyy Ttv-sivulta 870.Elävän arkiston blogissa on Teksti-TV pelastaa maailman -selvitykseni Teksti-TV:n menneestä ja nykyhetkestä.

------------------------------------------------------------

< Edellinen blogipäivitys: Pyöräilevä kaupunki on onnellisempi

< Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä

<< Kesän 2010 Jäämeri-matka

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa: arkeen paluun vaikeus

Matti Rämö — Wed, 31 Aug 2011 22:08:19 +0000

Paluu yhtään pidemmältä reissulta on pääsääntöisesti koko matkan vaikein etappi. Niin nytkin mutta tällä kertaa kitkan voimakkuus on ylittänyt kaikki odotukset. Vasta kolmen viikon viiveellä arki alkaa asettua uomiinsa.

1. päivä: Jo matkalla lentokentältä päälle hyökkää ihmetys siitä, kuinka paljon puita onkaan kaikkialla. Kehä kolmosen ja Tuusulantien liittymän joutomaatilkulla on enemmän puita kuin normaalissa islantilaisessa metsässä, ja koivut ovat yli kaksimetrisiä! Kaupassa nauraa hekotan avoimesti kassajonossa: minua katsotaan paheksuvasti.

2. päivä: Työmatkalla kuvittelen ajavani aarnialueen halki Käpylässä junaradan varressa, puita on niin paljon, ja osa on jätetty lahoamaan omia aikojaan. Töissä olen tukevasti kuutamolla ymmärtämättä arkisista asioista kovinkaan paljoa.

4. päivä: Kuvittelen päässeeni työasioissa jo sisään käytännön mekanismeihin, illemmalla oivallan, etten oikeastaan ollut vieläkään saapunut paikalle henkisesti vaikka kehoni vaelteleekin jo sujuvasti pitkin tuttuja käytäviä.

5. päivä: Matkan säännöllinen vuorokausirytmi on murentunut täysin, enkä osaa nukkua neljää tuntia pidempiä jaksoja, ja nekin ajoittuvat outoihin ajankohtiin. Ihmettelen yhä, miksi suomalaisissa tv-uutisissa kerrotaan asioista omituisen putkinäköisesti. Lyhyen tunnustelevan koeajan jälkeen luovun kotimaisista kanavista kokonaan ja palaan normaalin uutislähteeni vakioasiakkaaksi: italialainen Rainews kertoo maailman ilmiöistä huomattavasti monipuolisemmin kuin kotimaiset kanavat.

10. päivä: Työasiat alkavat olla jo hanskassa, vuorokausirytmi ei. Pyöräteiden älyttömät kynnykset ja vaaralliset risteysjärjestelyt rassaavat työmatkalla. Lähes puolet matkasta rehkin pyörätien vieressä ajoradalla. Öisin poljen yhä hurjissa maisemissa. Unet lohduttavat, kun tunne-elämä ravaa järjetöntä vuoristorataa päivästä toiseen.

12. päivä: Sää on kesäisen lämmin ja mukava, islantilaisesta näkökulmasta ainakin. 17 astetta ja T-paita päällä ajaminen ovat suoranaista luksusta, Islannissa ajoin 5 kilometriä ilman takkia. Eikä tuuli rassaa täällä, 8 m/s -vastatuulikin tuntuu kohtuullisen leppoisalta.

13. päivä: Intoudun polkaisemaan yli 80 kilometrin rykäyksen ihan muuten vaan, ja tunnen kuinka onnen virta syöksähtää lävitseni. Miksi odotin pari viikkoa paluun jälkeen, ennen kuin ymmärsin terapoida itseäni kunnon polkaisulla.

16. päivä: Frankfurtin kirjamessuja varten on kustantajani käännättänyt kaikkiaan noin tusinasta teoksesta 20 sivun englanninkielisen näytteen. Vietnam-polkaisukirjani kuuluu tähän joukkoon. Kääntäjän kanssa hiomme vielä pari yksityiskohtaa.

17. päivä: Syvennyn jälleen viime kesän Jäämeren-matkaan. Saan varmistuksen, että Jäämeri-kirja julkaistaan keväällä. Ennen Islantia olin päässyt kirjoittamisessa Kuusamoon saakka, nyt matka jatkuu Lapissa. Saksalaiset polttavat Lappia, ja mieleni herkistyy. Henkisesti siirryn nyt Islannista Lappiin. Jokaöinen polkeminen tuulisten vuonojen hienoissa maisemissa taukoaa vihdoin, se jatkuu enää satunnaisotoksina.

21. päivä: Aloitan Vietnam-kirjan lukemisen äänikirjaksi sokeain kirjastossa Celiassa. Innostun ensimmäisestä lukusessiosta (niitä tullee noin kymmenkunta) niin paljon, että polkaisen illalla sateesta huolimatta Sipoon Nikkilään saakka ilman sen kummempaa syytä. Arkitodellisuuteni kietoutuu jälleen useamman yhtäaikaisen polkemisprosessin ympärille. Paluun akuutti vaihe on ohi.

< Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

<< Kesän 2010 Jäämeri-matka

Ps. Lekan pariskunnan tiimi selviytyi matkallaan hienosti Murmanskiin saakka :)

Ps2: Lukas on palannut maailmanympärimatkaltaan Turkuun :)

Lainaus

Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

Matti Rämö — Fri, 19 Aug 2011 20:06:24 +0000

Viimeisen viikon hallitseva elementti on raju ja puuskainen vastatuuli, eikä aikataulun kireys salli lepopäivien pitämistä paluumatkalla lounaiselta vuonorannikolta. Raatamiseni palkitaan Reykjavikissa, jossa saan viettää aurinkoisen päivän kaunista kaupunkia ihaillen.

Lounaisen vuonoretken kääntöpiste on Isafjördurin pikkukaupunki, jossa kiertelen illalla keskustan kortteleissa. Omakotitalon pihamaalta osuu silmiini matkan ainoa suora viittaus islantilaiseen aasainuskoon, joka periytyy nykypäiviin viikinkiajan maailmankuvasta.

Ensimmäinen paluumatkapäivä Isafjördurista kohti Reykjavikia on vivahteikas ja rankka. Vuonosta toiseen eteneminen vaati vuononrantojen seurailun lisäksi kiipeilyä solien kautta harjanteiden yli. Onneksi päivä pysyy pääosin poutaisena, mutta puuskittainen, navakka vastatuuli puikahtaa esiin vähän väliä. Ajallisesti pari myötätuuliosuutta ovat vain pieni murto-osa päivän tuuliannoksesta.

Iltapäivällä alkaa päivän kolmas pitkä nousu, joka on samalla koko matkan rajuin. Reilun viiden kilometrin kapuamiseen vierähtää tunti ja kolme varttia. Maisema muistuttaa mielikuvaani Intian Himalajan alarinteiden laaksoista. Lähes jokaisesta vastaantulevasta autosta nousee peukalo pystyyn kannustukseksi. Alan oivaltaa, että nousu ei ehkä päätykään silmieni eteen avautuvaan näkymään vaan jatkuu vielä muutaman serpentiinimutkan etäämmälle.

Eikä tie nouse solaan siitä kohtaa jyrkkää laaksomaisemaa kuin oletan, vaan soraväylä kapuaa yhä vain korkeammalle suoraan sisälle pilviharsoon. Ilmamassa viilenee koko ajan mutta onneksi laaksonpohjukkaan osuva tuuli ei ole erityisen kova eikä se tule suoraan päin kuin hetkittäin. Ylhäällä 540 metrin korkeudessa on runsaasti lumijäämiä ja ilman raikkaus käy päälle. Solassa on maja turvapaikaksi hätään joutuneille, käytän sitä tuulensuojana vaatetuksen lisäämiseen viileää muutaman kilometrin laskua varten. Laskettelua varten kuormani päällä kulkee helposti saatavilla kakkostakki ja kaulahuivi.

Alhaalla rannalla odottaa parinkymmenen kilometrin ja kolmen tunnin vääntö kohti leiripaikkaa vuonon pohjukassa. Saavun puoliltaöin Danyandifossin vesiputouksen juurelle, jossa on pieni aukea yöpyjille, mutta päätän vetäytyä aivan kohisevan veden äärelle putouksen alimman portaan juurelle joenpenkan pikkusopukkaan. Moniportaisen Danyandifossin koko pudotus on noin 140 metriä, pauhu on vielä alimman pikkuportaan alajuoksullakin niin kova, että omien ajatusten kuuleminen tuottaa lievää sopeutumiskitkaa.

Ankara kapuaminen jatkuu seuraavana päivänä heti, sillä tie nousee ensin vesiputouksen taakse vuorille ja jatkaa sitten kiemurteluaan lumijäämien mosaiikkiin pilvien alimpien kerrosten utuun. Raju puuskainen tuuli tulee enemmikseen sivusta, ja joudun tekemään töitä myös sivusuunnassa pysyäkseni ylipäänsä tiellä. Muutaman kerran joudun pysähtymään, kun puhuri painaa ylöspäin matelevaa karavaaniani väkisin pois väylältä. Suurimman osan noususta tienpenkan suora välitön pudotus ympäröivään maastoon on alle kaksi metriä, mutta siinäkin riittää pelotetta ihan tarpeeksi. 30 kilometrin ja vajaan viiden tunnin vuoristo-osuus päättyy hurjaan seitsemän kilometrin lasketteluun soratiellä. Kakkostakista huolimatta saavun vuononrannalle viluisena ja väsyneenä.

Vuonoajelu jatkuu koko loppuillan ja seuraavan päivänkin vuoroin vastatuuleen vuoroin myötätuuleen. Vaikka myötäisen ja vastaisen kilometrimäärä olisikin lähes samaa suuruusluokkaa, niin ajallisesti päivät painottuvat vastatuuleen puskemiseen. Juhlavien maisemien lumo alkaa sumentua ankaran vääntämisen uuvuttamana. Menemisen ilo kaikkoaa vastatuulen jatkuviin rajuihin ja viileisiin puuskiin.

Viidentenä paluupäivänä Isafjördurista kapuan kymmenennen kerran pitkän nousun solaan. Tupasvillan lämpöisen valkea hehku on balsamia väsyneelle mielelleni. Paluun rankin vaihe on takana. Laskettelun jälkeen alkaa hillitön lento myötätuulessa kohti etelää.

Liito Ykköstielle vie jälleen vaihteeksi peruslaavamaisemiin. Möykkyisiä kivikumpuja koristaa vihreänharmaa sammal. Ainoana riesana on nyt Ykköstien vilkas liikenne ja kapea piennar, mikä tarkoittaa paria ilkeää rekkaohitusta. Mutta sää pysyy lähes poutaisena.

Borgarnesin golfkerhon kulttuuripläjäys on niin vahva, että keskeytän myötuulessa liihottelun ja vapaaehtoisesti pusken sata metriä takaisin vastatuulen puhurissa saadakseni kuvattua surrealistisen maiseman, joka kertoo omaa kieltään Islannin jo päättyneen taloushuuman hekumasta.

Viimeiseksi yöksi ennen Reykjavikia leiriydyn aivan tavalliseen islantilaiseen istutusmetsikköön.

Lyhyt ja ytimekäs viestintä on taitolaji.

Tästä liikennesuunnittelun luomuksesta antaisin täydet pisteet taiteellisen ilmaisun vapaudesta. Käyttömotiivipohjainen asiakassegmentti saa itse arpoa parhaaksi näkemänsä mittayksikön. Kuoppia tiessä en tosin huomannut.

Hanhien ja sorsien perheonnen turvaaminen on tärkeä asia.

Reykjavik on iso pikkukaupunki, jossa eri aikakausien ideaalit kohtaavat iloisen harmonisesti. Aurinkoinen ja poikkeuksellisen lämmin sää (18 astetta) ilmaantuvat sopivasti hehkuttamaan kaupungin kauneutta.

Mäen päältä kohti taivaita kohoava 74-metrinen Hallgrimskirkja näkyy kymmenien kilometrien päähän Reykjavikista.

Hallgrimskirkjan tornista saa hyvän yleiskäsityksen kaupungin monista kasvoista.

Vanhan sataman merimuseossa on pääaulan seinällä kunniataulu Pekka Pirin ja Matti Pullin hurjan avovenematkan vaiheista Helsingistä Höfniin. Oikean alareunan kuvassa miehet ovat silloisen presidentin Vigdis Finnbogadottirin vastaanotolla.

Reykjavikin sympaattisuutta alleviivaa monipuolinen ympäristötaide, joka rönsyilee myös virallisten rajojen yli rikastuttamaan maisemaa.

Ympäristötaiteen läsnäolo tulee vastaan vahvana eri puolilla Islantia, ei vain isoimmissa kaupungeissa. Tässä päiväkotilasten luomus Keflavikin liepeillä. Tuuliolosuhteiden vuoksi kiviin liimattujen saappaiden sisällä on painona kivenmurikat.

Kolme kilometriä Keflavikin lentokentältä on Alexin camping. Siellä on iso halli, johon pyöräilijät voivat jättää pyörälaatikkonsa odottamaan paluulennolle valmistautumista. 24 peräkkäisen maastoyön jälkeen pikkumökki tuntuu aivan ihmeelliseltä ylellisyydeltä. Saan liottaa matkan pölyjä lämpimässä suihkussa lämpimissä sisätiloissa. Eikä vessakäynnillä tarvitse etsiä tuulensuojaa!

Paluulennolla onni on myötä. Pääsen ikkunapaikalta ihastelemaan Vatnajökullin jäätikköä.

Grimsvötntulivuoren toukokuisen purkauksen jäljiltä jäätikön pinnassa on runsaasti mustanharmaata ornamenttia.

Valtava Vatnajökull työntää uloimpia kielekkeitään aivan rannikon tuntumaan.

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä.

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< Yhteenveto matkan nettisivulla

<< Kesän 2010 Jäämeri-matka

Lainaus

Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

Matti Rämö — Mon, 15 Aug 2011 18:02:24 +0000

Vaellus idästä lounaiselle vuonorannikolle on matkan hurjin pätkä elämysten ja tunteiden tasolla. Tie vie laavakentiltä valabongausretkelle ja rajujen vuoristonousujen kautta syvään rauhan kokemiseen. Jokainen päivä on todellakin erilainen.

Islantilaiseen rakennuskulttuuriin kuuluu erilaisten ylijäämämateriaalien luova käyttö. Kokonaisuudesta saadaan sekä säänkestävämpi että paremman näköinen, kun se verhotaan peltikuoreen. On tavallista, että kaukaa puutalolta näyttävä pientalo onkin ulkoa peltinen. Pelti tosin voi sitten ruostua, myös kirkon seinissä.

Itäisestä kääntöpisteestä Egilsstadirista matka jatkuu Ykköstietä eräseutujen poikki kohti Myvatnjärven rehevämpää maisemaa. Vaikka Ykköstie on idässä melko harvaan liikennöityä, jostain sielun syövereistä nousee vimma, joka ajaa minut vielä rauhallisemmalle ja vähän haasteellisemmalle sorapinnalle matalien vuorten lomaan kiipeilemään.

Myvatnin ympäristö on mannerlaattojen erkanemisvyöhykettä hienoimmillaan. Erilaisten vulkaanisten ilmiöiden kirjoon mahtuu mm. vahvasti rikinhajuisia, kuplivia savilähteitä.

Punaruskean oranssi maisema voisi ihan hyvin olla joltain toiselta planeetaltakin!

Mannerlaattojen erkanemisvyöhykkeessä on halkeavan kallion sisälle muodostunut pieniä lämpimän veden järviä, joissa uskaliaimmat käyvät pulahtamassa nopeasti. Islantilaisesta suhtautumisesta elämään kertoo jotain luolan ulkopuolella infokyltti, jossa todetaan varoitellen, että "luolan katosta on hiljattain pudonnut kivenlohkareita, eikä varmaankaan viimeistä kertaa". Tästä huolimatta sisään menoa ei mitenkään rajoiteta, vastuu päätöksestä jää ihmiselle itselleen.

Sadekuurojen jälkeen ilta kirkastuu, kun viritän leirini laavakivikentän kumpujen suojiin aivan Dimmuborgirin laavapuiston lähelle kilometrin päähän Myvatnin rannasta.

Dimmuborgirin häkellyttävä maisema on muodostunut noin 2300 vuotta sitten, kun sulaa laavaa on virrannut soisen kosteikon päälle. Laavan alle jäänyt kosteus on kiehuessaan purkautunut ulos ja muokannut sulaan laavaan pilareita, ja kun eteenpäin valuva laava on jatkanut matkaa, on jäähtynyt laavakilpi romahtanut alas. Jäljelle ovat jääneet pilarit.

Dimmuborgirin maasto on kiehtonut ihmismieltä monella tapaa. Yleisen ajatuksen mukaan seutu on hävityksen maisemaa, jonkinlainen helvetin esikartano. Mutta itse koen alueen kauneuden heijastuksena jumalallisista mysteereistä, niin kuin muinainen, ajan kuluttama hindutemppelin ryhmä Gangesin tasangolla kertoo menneiden aikojen linkeistä kohti elämän suuria arvoituksia.

Dimmuborgirilta vie polku läheiselle Hverfell-tulivuoren kraatterille. Kuvan vaalea viiva on polku rinteessä, se nousee lähes suorana tasangolta 140 metriä korkeammalle. Tosin polun ylempi puolisko on niin jyrkkä, että sitä edetään muutaman metrin siksakkia. Paluumatkalla riehaannun pujotellen juoksemaan alas adrenaliinituiskeessa.

Hverfellin kraatterinharjanteen ympärysmitta on nelisen kilometriä, ja harjanteen polulta aukeavat loistavat näköalat joka suuntaan, myös Myvatnjärvelle. Kraatterin keskellä on pieni kumpu.

Myvatnjärven eteläpäässä on puolestaan pseudokraatterien esiintymiä. Pseudokraatterit eivät ole laavan purkautumiskanavia, vaan ne ovat muodostuneet, kun laavaa on virrannut kosteikon tai lammen päälle, ja alle jäänyt vesi on höyrystyessään puhkaissut laavaan kraatterin kaltaisen aukon.

Pohjoisrannikon Husavik on tärkein valasbongauskeskus Islannissa. 3000 asukkaan kaupunkiin saapuu vuosittain 50000 – 80000 turistia ihastelemaan suuria merinisäkkäitä. Heinä-elokuussa todennäköisyys valaan bongaamiseen on perinteisesti ollut aika lähellä 100 prosenttia. Kolmen tunnin risteilystä puolet kuluu navigointiin. Iltapäivän saldona on tusinan verran havaintojaksoja, yksi maitovalaasta ja loput luultavasti yhdestä ja samasta ryhävalaasta. Jaksoon kuuluu hengityshöyryn paikallistaminen, sitten 2-4 pinnassa käyntiä ja sukellus, jolloin pyrstö vilahtaa komeasti esiin. Kuvan ryhävalas kävi kahdesti noin 20 metrin päässä vanhasta isosta kalastusveneestämme.

Illalla leiriydyn sateessa ison hevoshaan kupeeseen viiden kilometrin päähän Husavikista. Kesken iltatoimien havahdun teltassa ensin töminään ja sitten puhinaan. Ryhmä hevosia tulee katsastamaan vierasta muutaman metrin etäisyydeltä.

Sadetta kestää nelisentoista tuntia, mutta sade taukoaa puoliltapäivin, ja saan kuin saankin kuivateltua vaatteitani aidalla, jonka sähköpaimenen virta on jo niin heikkoa, ettei se isommin hidasta puuhiani.

Husavikista jatkan illemmalla kohti Akureyria, jonne tie kulkee yhden vähänkorkeamman solan kautta. Reittiä reunustavat hienot vuoristomaisemat.

20 000 asukkaan Akureyri on Islannin toiseksi suurin kaupunki. Vuonon rannalla vuoren juuressa kyhjöttävä kaupunki vaikuttaa satunnaisen turistin silmissä sympaattiselta, ei pelkästään keskustan kävelykadun arkkitehtuurin takia: täälläkään en koe tarpeelliseksi lukita pyörää, vaikka käynkin ruokakaupassa isossa ostoskeskuksessa.

Akureyrin jälkeen alkaa reilun 30 kilometrin pitkä mutta lempeä nousu kohti seuraavaa solaa. Hissuksiin tie kohoaa portaalta toiselle. Mutta kapuamista maustavat sadekuurot sekä yllättäen nouseva reipas vastatuuli, joka yltyy illan mittaa hurjaksi puhuriksi. Ylängön tasaisilla osuuksillakin joudun tekemään hartiavoimin töitä, että pääsen ylipäätään eteenpäin. Kitkuttelen noin 4 km tunnissa kohti solan viimeistä nousua, jonka näkeminen provosoi epäuskon puuskan. Kuinka voin päästä ylös, jos pääsen tasaisellakin vain vaivoin eteenpäin.

Ilta vierähtää pitkäksi, kun väännän luonnonvoimien kanssa. Yllättäen tuuli rauhoittuu solan loppukapuamisessa, ja pääsen vääntäytymään ylös. Mutta ylhäällä puhuri yltyy hirmuiseksi sivutuuleksi, joka tekee alasajosta rajua vääntöä sateessa. Joudun taistelemaan oikeudestani pysyä ylipäänsä tiellä, välillä on pakko pysähtyä, kun puuska yrittää väkisin työntää karavaanini pois asfaltilta. Kun nääntyneenä pääsen alas, leiriydyn ensimmäiseen paikkaan, joka tarjoaa edes osittaista suojaa tuulelta. Valintani osuu hämärässä tieleikkaukseen, parin metrin päähän tiestä.

Tieleikkauksen viisi-kuusi metriä korkeasta kallioseinästä on rysähtänyt alas aikojen kuluessa kokoelma erikokoisia murikoita. Varmuuden vuoksi kokoan kivistä kolmisenkymmentä senttiä korkean suojamuurin teltan ja pyörän eteen. Yöllä tuuli ja sade kääntyvät ravistelemaan telttaa, mutta kaikesta huolimatta nukun väsyneenä hyvin. Aamulla paistaa aurinko eikä ohiajava liikennekään liiemmin häiritse aamutoimiani.

Poikkean Ykköstieltä kohti luoteista vuonorannikkoa. Viikon vuonopolkaisun toisena päivänä kohtaan amerikkalaisjapanilaisen perheen, joka on matkannut parituhatta kilometriä kuukaudessa. Newyorkilaisen isän yhdistelmäajoneuvoon kuuluu noin 9-vuotiaan yksipyöräinen, vähän tandeminpuolikasta muistuttava peräkärry sekä nelivuotiaan tyttären oma kuomuvaunu. Viikko siten mukaan ovat liittyneet perheen äiti ja äidin kaksikymppinen serkkutyttö Japanista. Pidän ryhmälle seuraa puolen tunnin soranousun ajan. Ehdin saada selville, että he keräävät tempauksellaan rahaa YK:n ympäristöohjelman puunistutuskampanjalle (Billion tree campaign).

Rajun, tuulisen ja sateisen päivän päätteeksi leiriydyn pikkukosken äärelle joenrantaan vuononpohjukasta lähtevään laaksoon. Iltatoimien aikana hennon virran solina ja kohina nostattavat mieleeni syvän rauhan aallon, joka kulkee lävitseni täyttäen sielun sopukat. Vahva onnen tunne valtaa mieleni, ja koen olevani perillä, kotona. Ei ole kiire minnekään, minkään vuoksi. Kestohymy jämähtää kasvoilleni pariksi vuorokaudeksi.

Seuraavan päivän kylmän ja sateisen kapuamisen jälkeen sää poutaantuu vuonon rannalla, jossa merilevät ja rantakasvillisuus pääsevät hehkuttamaan olemassaolon kauneutta.

Illalla aurinko ennättää värjäämään vuorenrinteeseen pehmeää maalausta maisemissa, jotka houkuttelevat esiin jostain muistinpoimuista nuoruusvuoteni Sisiliassa.

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä.

<Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa: Isafjördur 1930 km

Matti Rämö — Mon, 01 Aug 2011 10:02:47 +0000

1.8. Isafjördur 1930 km
Matka luoteisella vuonorannikolla on edennyt kääntöpoijulle Isafjördurin pieneen satamakaupunkiin. Kolmen viime päivän vaellus on jälleen tarjonnut sään koko kirjoa, pakkasta ja lumisadetta lukuun ottamatta. On vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, miten periaatteessa aurinkoisena päivänä voi joutua kuuden sadekuuron yllättämäksi, ja näistä kaksi oli todella rajuja. Optimisti painottaisi sitä, että sade kuitenkin taukosi aina välillä ja aurinko tuli kuin tulikin aina uudestaan esiin. Myönteistä on ollut myös se, etten ole joutunut kiskomaan älyttömään vastatuulen pitkissä tunnin nousuissa vaan lyhyemmissä kapuamisissa ja tasaisella. Ja toki on myötätuultakin ollut ja monen tunnin aurinkoisia jaksoja. Matkan sade-/poutapäiväsaldo on nyt 16-9.

Puolen tunnin soraisessa mäessä tapasin amerikkalais-japanilaisen perheen. Newyorkilainen 43-vuotias Charles oli jo nelisen viikkoa vetänyt yhdistelmäajoneuvoaan. Hänen pyöränsä perässä oli noin 8-vuotiaan pojan oma poljettava peräkärry (aisa + yksi pyörä) ja pojan pyöränpuolikkaan perässä tuli sitten pikkulasten kaksipyöräinen kuomukärry, jossa teki matkaa 3-4-vuotias tytär. Muutama päivä sitten seurueeseen oli liittynyt myös äiti sekä hänen kaksikymppinen serkkutyttönsä Japanista. Jäin pitämään seuraa ryhmälle koko parin kilometrin jyrkän nousun ajaksi, puolet noususta Charlesin piti työntää. Hän kertoi polkeneensa viime kesänä Japanin läpi 4000 km lastensa kanssa. Otin kypärän päästäni ja tervehdin arjen sankaria,

Sateinen vääntö jatkui Holmavikin kaupungin huoltoasemalle lämmittelemään ja lataamaan tietokoneen sekä kännykän akkuja ja hankkimaan muonaa. Islantilaiset huoltoasemat ovat pyöräilijälle kyllä erinomaisia paikkoja, eivätkä elintarvikkeiden hinnat ole edes kohtuuttoman kalliita suhteessa tavallisten kauppojen hintatasoon.

Päivän päätteeksi polkaisin tunnin päähän seuraavan pikkuvuonon pohjukkaan ja siitä kolmisen kilometriä sisämaahan kohti seuraavan päivän nousua. Löysin mukavan leiripaikan pikkujoen aivan pienen kosken ääreltä. Veden kohina ja solina sinkauttivat mieleni raskan päivän jälkeen hämmästyttävän vahvaan rauhan ja onnen kokemukseen, sellaiseen uskonnollismystiseen tilaan, jonka tulen muistamaan vielä pitkään. Elämä kaikkinensa tuntui olevan kohdallaan. "Islanti on hurja paikka ja se tuo ihmisestä esiin ennen kokemattomia piirteitä", kommentoi ystäväni Harri tekstiviestitse tapausta. Viidestoista peräkkäinen maastoyö oli osaltaan herkistämässä mieltäni. Lisäksi elämän monet kaaret ovat olleet pitkin matkaa läsnä vahvana kotirintaman suunnalta, ilo, pelko, huoli, ahdistus, onni, useampikin läheiseni käy läpi isoja muutoksia ja minä heidän mukanaan, eli maaperä on ollut tavallista otollisempi tärkeiden asioiden käsittelyyn ylipäänsä.

Seuraavan päivän iso juttu oli nousta viitisensataa metriä korkeammalle solaan, jossa oli runsaasti lumen jäämiä aivan tien tasossa. Kylmyys ylhäällä oli vaikeampaa kohdata kuin itse nousua, Ja tunnetta tuli alleviivaamaan ylhäällä ensin pikkukuuro ja sitten lähes tunnin kestänyt. Laskettlusta alas ei tullut mitään erityisen mukavaa kokemusta. Ylhäällä tapasin kaksi muutakin pyöräilijää, ensin ranskalaisen, joka hehkutti, että todellinen testi alkaa vasta Isafjördurin jälkeen, että silloin rajuja nousuja tulee sarjana. Varttia myöhemmin oman nousunsa viime rippeitä kapusi japanilaismies, jolla oli peräkärry sekä hyttysverkko kasvoillaan. Pikkukärpäset olivat kiusanneet minuakin nousussa niin, että puuskuttaessa ylös olin kolme¨neljä niitä saanut suuhuni ja pari surisemaan korvakäytävään.

Päivä kului vuonoja kolutessa edes takaisin, isompia ja pienempiä. Matkalla piti olla puotikin Reykjanesin taajamassa, joka osoittautui sitten vain kylpylä-hotelliksi, jonka yhteydässä oli myös bensapumppu. Mitään kylää ei ollutkaan. Hotellin uima-allas oli tietenkin lämmin lähde, siinä ei ollut mitään ihmeellistä Islannissa, mutta hieman hieraisin silmiäni, kun huomasin, etä hotellin ovenedustan kynnysmaton alta tunki esiin jatkuvasti kevyttä ja matalaa savupatsasta huojumaan tuuleen ja haihtumaan saman tien. Respan muonatarjonta oli olematonta, sain kuitenkin täydennettyä juomavarastojani. Mutta olen ruuan suhteen ihan kevyesti omavarainen pari päivää, juustokimpale, mantelit, rusinat, müslipatukat sekä kuivattu kala riittävät mainiosti. Leirin viritin pari vuonoa lännemmäksi rantatörmän ja tien väliin, itse asiassa vain kymmenisen metriä tiestä. Mutta täällä Islannissa on jotenkin niin leppoisa tunnelma koko ajan, etten enää osaa ajatella minkäänlaisena turvallisuusuhkana sitä, vaikka laittaisin leirini aivan näkysälle.

Päivä Isafjörduriin on sujunut sään puolesta poikkeuksellisen leppoisasti. Kylmä vastatuuli on kiusannut vain noin tunnin verran, muutoin aurinko enempi vähempi vaihtelevasti on käynyt hymyilemässä. Illan jo viilennettyä saavuin kuikuilemaan Forssaa pienempää kalastuskaupunkia, jossa on hämmästyttävä määrä yksisuuntaisia katuja. Mutta annettakoon pisteitä liikennesuunnittelijoille kuitenkin siitä, ettei liikennevaloja ole väkisin tungettu nostattamaan paikan kaupunkistatusta, niin kuin on tehty kovin monessa pikkutaajamassa Suomessa. Isafjördur on kaunis kaupunki vuonon pohjukassa korkeiden vuorten ympäröimänä. Kyllä tänne saakka kannati tulla katsastamaan pientä arktista helmeä.

Mutta viikossa, mielummin vajaassa, pitäisi selvitä Reykjavikiin, matkaa on viitisensataa kilometriä, sillä yhteenvuono alittavaan pitkään oikotunneliin ei pyöriä lasketa, näin tiesivät kertoa Christoffer ja Kaisa Leka, tunneliosuus pitäisi liftata jonkun kyydissa, tai sitten tehdä 50 kilometrin kierto. Mutta ensin siis pitäsi päästä luoteiselta vuonoalueelta pois, mikä tietää kuulemma noin seitsämää rajua nousua, näin väitti kohtaamani ranskalainen. Laskeskelin, että tähän mennessä matkaa isokja nousuja on ollut viisi-kuusi. Eli nyt jos koskaan sään jumalat voisivat edes hieman tulla hymyilemään matkan varrelle.

< edellinen blogipäivitys

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa: Egilsstadir 960 km

Matti Rämö — Wed, 20 Jul 2011 18:49:07 +0000

20.7. keskiviikko, Egilsstadir 960 km

Arktinen kesävaellus on edennyt itäiselle kääntöpoijulle. Maisemien kirjo jaksaa yhä hämmästyttää, samoin lokakuisen raikas sää.

Lähdin Höfnistä illan selkään viileässä ja tuulisessa kelissa. Sateen uhka oli jälleen päällä, se on ollut suurimman osan matkasta, vaikka loppujen lopuksi vain joka toisena päivänä on satanut, ja joinain päivinä vain vähän. Löysin yöpaikan jyrkän vuoren rinteen juurelta pikkukallion suojista. Seinämä toimi hienona kaikupohjana lintujen mekastukselle. Piipitys, viheltely, huutelu, narina, mäkätys, säksätys, narskunta, kaakattalu, moniää inen konsertti odotti aamuvarhaisella.

Uuden päivän hämmästyttävä havainto on aurinkoinen mutta kolea sää. Kuinka heinäkuussa voi olla aurinkoisella säällä 7-8 astetta lämmintä keskellä päivää. Ehkä kesä ei todellakaan saavu tänä vuonna Islantiin. Nyt muistelen jo haikeudella matkan ensipäiviä, jotka todellakin olivat suhteellisen lämpimiä ilkeästä tuulesta huolimatta. En vain oivaltanut sitä juuri Suomen helteistä saapuneena. Mutta tarkemmin ajatellen olen kaikesta huolimatta ollut melko onnekas, toistaiseksi vasta yhtenä aamuna en ole saanut leiriilläni kuivia vaatteita päälle. Eli kyllä säähänkin tottuu, jos siihen asennoituu oikein, ehkä (tämä on vielä teoria, joka kiteytynee varmuudeksi vasta sitten kotisohvalla elokuussa).

Välillä Ykköstie kulkee todella kapealla kaistaleella kohti itää, ja välillä se nousee hetkeksi korkealle, mutta useimiten rantakaistaleella on tilaa lammaslaumalle, tai leveälle sulamisvesijoenuomalle, tai karuille kalliomuodoille. Täällä idempänä nuo lounaisrannikon ihmeelliset laavamöykkykentät ovat jo harvinaistuneet, ja maastonmuodot ovat ikään kuin normalisoituneet. Mutta lähes koko ajan rinnalla jollain etäisyydellä kulkeva vuorenrinne luo jatkuvan hienon elementin, Viime syksyiset Norjan Lapin maisemat alkavat jo tuntua vähän köykäisiltä, sen verran runsaskätisesti Islanti palkitsee kauniilla maisemillaan (toki en ehkä osannut enkä ehtinyt optimoida Norjan-reittiäni).

Idempänä alkaa tulla vastaan jo vuonoja, niiden pohjukat ovat vehmaita. Aikomukseni oli polkea vielä pari vuonoa eteenpäin ennen pohjoiseen kääntymistä, mutta iltapäivällä ilkeästi mereltä puhalteleva tuuli sai muuttamaan mieleni ja päätin sittenkin seurata Ykköstietä sisämaahan kohti Egilsstadiria. Bensa-asemalla paikallinen tosin sanoi, että rannikkotie olisi helpompi kuin soraksi vuorilla muuntuva Ykköstie. Tienvieruskyltii, joka kertoo, ettei Ykköstiellä ole talvikunnossapitoa vahvistaa miehen sanoja.

20 kilometriä rannikolta tie tulee laakson pohjukkaan, jossa odottaa tunnin ankara kipuaminen viileään solaan. Noin viiden kilometrin matkalla pidän kaksi lyhyttä taukoa. Köykäisimmälläkin vaihteella kipuaminen on sen raskasta. Ylhäällä on pieni maja, jossa voisi hädän tullen viettää yönkin, mutta kerrossänky ei varsinaisesti houkuttele vaikka huopakin olisi tarjolla. Majan tunkkaisen homeinen tuoksu on aivan liian vahva. Mutta käytän suojaa pukukoppina ja lisään vaatetusta takin alle. Vielä lisätakki päälle ja olen valmis hyytävän kylmään muutaman kilometrin laskuun. Yöksi poljen pidemmälle laaksoon vaivaiskoivikkoon.

Aamulla satelee moneen kertaan, ja ensi kertaa joudun kiskomaan viileän kosteaa päälle sekä pakkaamaan mukaan märän teltan ulkokuoren. Mutta kostea koivikko tuoksuu mukavan tutulta, miellyttävältä. Egilsstadiriin on 25 km, ja päätän investoida sisäyöhön. Mutta mutta huomenna lähteekin rannikolta vajaan sadan kilometrin päästä lautta Norjaan, se kulkee kerran viikossa, ja kaupunki vilisee poislähtijöitä, eikä yöpaikkaa löydy kuin liian isolla rahalla.

Mutta saan hankittua kameran kaapelin, ja koitan saada tehtyä kuviin keskittyvän blogipäivityksen (mutta ensimmäinen yritys törmäsi yllättäviin uusiin it-ongelmiin päivitysohjelman käytössä). Saan hoidettua myös nettimokkulan saldoasian turisti-infon ystävällisen avun ansiosta (operaattorin myyntiedustaja ei viitsinyt vaivautua vaan kehotti itse soittamaan operaattorille). Ongelmakseni osoittautui se, että luottokorttini ei ole islantilainen, muutama päivä sitten syyksi väitetettiin sitä, ettei operattorin ohjelma toiminut, ehkäpä kumpikin versio on totta.

Muuta huoltoasiaa. Mukanani on 9-10 kiloa varaosia ja työkaluja, eli pärjään aika hyvin, ellei satu jotain todella dramaattista, keskiö, polkimen kammet tai vaihtaja hajoa. No nyt on bonus-ongelmana on tuo murtunut seisontajalka. En ryhdy etsimään sitä Egilsstadirista, vaikka se voisikin täältä ehkä löytyä, mutta luottomekaanikkoni järjesti jalalle erikoiskuljetuksen Suomesta ystävänsä mukana. Jalka odottanee Husavikin Poste restantessa.

<edellinen blogipäivitys

Lainaus

Polkupyörällä Islannissa: Höfn 710 km

Matti Rämö — Sun, 17 Jul 2011 18:25:14 +0000

17.7. sunnuntai, Höfn 710 km

Lepopaivä Kirkjubæjarklausturissa teki hyvää. Areenasta löytyy Islanti-polkaisun ensimmainen matkahaastattelu Kirkjubæjarklausturista. Ja uusi into löytyi taas, sääkin selkeni. Tosin tuuli roikkuu matkassa vaihtelevalla voimalla, puuskissa puhaltavaan noin 20 sekuntimetrin tuuleen polkeminen on muuten samantuntuista kuin kiskoisi koko ajan hirmuista mäkeä ylös, sellaisessa tuulessa joutuu jo raatamaan, että pääsee edes alamäkeä alas, ja se on jo psyykkisesti vähän raskasta. Toki muutaman tunnin olen saanut polkea täysin tuulettomassakin kelissä!

Reitti on kulkenut rannikon tuntumassa Vatnajökull-jäätikön kainalossa, ja viime päivät ovat kuluneet ihmetellessä jään kauneutta. Jäätikön reunakielekkeet ulottuvat paikoin aiban ykköstielle saakka. Käväisin yhdellä sellaisella, ja puolen tunnin patikoinnin ja sorarinnekiipeilyn jälkeen pääsin kielekkeen jäätikön reunalle tepastelemaan teräväpiirteisesten v:n muotoisten matalien harjanteiden keskellä. Oivalsin samantien jo aivan reunalla, kuinka helppoa jäätikölle onkaan eksyä, ja muutenkin kaikki kolot ja raot ja railot tekevät lajista vain perehtyneiden ja varustatutuneiden puuhaan. Siispä en tietenkään jatkanut pidemmälle. Jää on muuten sinistä.

Seuraavan päivänä bongasin jäätikkölaguunin tien vierestä, ja investoin n. 20 euroa saksalaisturistien seuraan. Amfibio-paatilla seilasimme puolisen tuntia miniatyyristen jäävuorien keskellä.

Telttapaikat ovat myös valikoituneet jäätikkönäkymien mukaan. Ensimmäinen oli kosken varressa noin kilometrin päässä nousevan jäätikön juurella. Ja kylmää oli, tuuli jäätiköltä nousi yöllä puhuriksi, mutta onnekseni kivillä tuettu pääpuolen telttakeppi petti vasta aamiaisen aikoihin. Hetken olin huolissani siitäkin, kestääkö teltta ylipäänsä repeämättä. Toinen yö oli rauhallisempi, ja jo kymmenine kilometrien päässä jäätiköiltä, mutta niitä näkyi peräti neljä eri jäätikköä kostean niityn reunaan Höfnin lentokentän liepeille.

Höfniä olen kierrellyt, no kaupunki on niin pieni, ettei kierreltävää varsinaisesti ole liiemmin. Laskin päivätkin väärin, enkä tietenkään ole sunnuntaina saanut hoidettua nettimokkula-asiaa kuntoon (operaattorin lisäsaldonosto-ohjelmassa on toimintahäiriö), pyörän uuden seisontajalan hankkiminen jää myöhemmäksi samoin kameran kaapelin.

Mutta Höfnin pääteema on vierailu satamassa. Tänne Pekka Piri ja Matti Pulli saapuivat Finnfaster-avoveneellä Helsingistä saakka 1990-luvun puolivälissä, aivan käsittämätön saavutus. Satamassa pidin pienen hiljaisen hetken. Matkaa miettien ja ajan kulkua, sitä kuinka itse kunkin tie tai aallokko vie kohti tuntematonta. Matille rauhaisia aaltoja. Miesten reissun vaiheita voi kuunnelle Yle Areenasta(hakusana vaikkapa Saagojen tai Piri), Pekka lukee teoksensa alusta loppuun. Kirjasta otettiin syksyllä uusintapainos, se pitäisi löytyä parhaista kirjakaupoistakin. Aivan huikea matkaeepos.

<edellinen blogipaivitys

Lainaus