Blogit - mafia

Kummisetä on koottu viisaus

Timo Harakka — Thu, 13 Jun 2013 19:43:05 +0000

"Kummisetä".

"Tarjous, josta ei voi kieltäytyä".

"Nukkuu kalojen seurassa".

Mario Puzon mafiateos on globaali Tuntematon sotilas, josta varsinkin miehet osaavat vuosikymmenestä toiseen siteerata sanontoja ja kohtauksia joka tilanteisiin. Yksi opetuslapsista on Tom Hanksin roolihahmo romanttisessa komediassa Sinulle on postia (1998). Hän sanoo: ”Kummisetä on koottu viisaus. Se antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiin”.

Sen, mitä Väinö Linna ja Edvin Laine saavuttivat Suomen oloissa, tekivät Mario Puzo ja Francis Ford Coppola planeetan mittakaavassa. Maailman luetuimmasta kirjasta tehtiin maailman myydyin elokuva. Molemmat ennätykset on rikottu, mutta ensimmäiset Kummisetä-leffat nostetaan usein kaikkien aikojen parhaiden elokuvien kärkeen. Ne aloittivat kokonaisen lajityypin.

Jatketaan vertausta. Kummisetä on rikosromaani samalla tavalla kuin Tuntematon sotilas on sotaromaani – ne ovat yleispäteviä kertomuksia ihmisten välisistä suhteista äärimmäisissä olosuhteissa. Viime kädessä ne kuvaavat toimistotyöläisen elämää, työpaikan johtamista, strategiapalavereita, viranhakuja ja ylennyksiä, toiveita ja pettymyksiä, mutta vain paljon hohdokkaammissa oloissa. Nyt ei ole kyse lomalistojen tekemisestä, vaan vallasta ja väkivallasta, perinteestä ja velvollisuudesta, kunniasta ja petoksesta, kuolemasta ja sankaruudesta.

ON SIIS helppo ymmärtää, että miehet peilaavat niin armeijaan kuin mafiaankin nostalgisen haaveen miesten välisestä ja miesten johtamasta hierarkisesta järjestyksestä, jossa arvot ovat selvät ja selkeät. Mutta moni nainenkin viehättyy mafiakertomuksista – onhan mafialle tärkeää perhe ja perinteiset perhearvot.

"Perhearvojen parodiaa", hymähtää vakiovieraani Anna Kortelainen. Silti jokainen tarvitsee perheen, paikkaa johon kuulua ja jolle olla uskollinen. Kiinnostavaa onkin, että sunnuntain vieraamme, kansanedustaja Silvia Modig perusti oman mafiaperheen jo teinityttönä, Kummisedän luettuaan:

"Teininä Itä-Helsingissä, 1990-luvun pahimmassa lamassa, pyörin porukassa, joka koki olevansa yhteiskunnan ulkopuolella. Meillä oli paljon vahvempi luottamus siihen, että pidämme toisistamme huolta kuin että viranomainen ymmärtää. Se lojaalisuus, se yhteisöllisyys, joka on romantisoitu tosi hienosti Kummisetä-kirjaan, se kolahti."

JÄRJESTÄYTYNYT RIKOS on erityinen rikos. Se ei ole koskaan spontaani. Mikään ei loukkaa mafioson estetiikkaa enemmän kuin harkitsematon, vihapäissä tehty veriteko. Kun Kummisedässä klaanin isä yritetään murhata ja poika uhoaa kostoa, häntä moititaan: "liikeasiat" on aina erotettava "henkilökohtaisuuksista".

Mafiamies ei ole identiteetiltään rikollinen, vaan liikemies, poliitikko tai diplomaatti. Järjestäytyneen rikollisuuden erottaa järjestäytyneestä yhteiskunnasta vain etumerkki; ulkoiselta muodoltaan ja sisäiseltä logiikaltaan se ei poikkea talouden ja politiikan verkostoitumisista ja asiakkuudenhallinnoista. Mafia on aina varteenotettava vaihtoehto valtion järjestämiseksi, ja onkin vallalla monessa maailman maassa – myös itäisessä naapurissa. Sen miehekäs autoritaarisuus viehättää monissa oloissa enemmän kuin tylsä ja tehottomaksi haukuttu parlamentaarinen demokratia.

Mafian voima on siinä, että se vastustaa rikollisuutta, epäjärjestystä ja löyhää moraalia. Puzo maalaa kuvan yhteisöstä, jossa kunnia ja luottamus ovat vielä arvossaan ja jossa sääntöjä ja perinteitä vielä noudatetaan – toisin kuin rappeutuvassa yhteiskunnassa. Don Corleonen isällistä auktoriteettia voi ihailla samaan tapaan kuin Urho Kekkosta. Populismi nojaa nostalgiseen valheeseen, jonka mukaan ennen vallitsivat hyvät tavat ja oikea järjestys, ja oikeuttaa sillä kovat otteensa.

Oikeastaan kaikissa poliitikoissa on mafiamiesten ominaisuuksia, tunnustaa Silvia Modig. Ja puolue on perhe, jossa vallitsevat uskollisuuden ja vaikenemisen lait. Mutta kenen sängystä löytyy hevosen pää, kun sunnuntai-iltana 10 kirjaa rikoksesta palaa kuvauspaikalle?

10 kirjaa rikoksesta, TV1 sunnuntaina 16.6. klo 20.00.

Lainaus

Mafiosot ja mafiosot

Iikka Vehkalahti — Mon, 08 Nov 2010 18:52:06 +0000

Ensi keskiviikkona Dokumenttiprojektissa esitettävä Vankilasta valtaan on ainutlaatuinen kurkistus Venäjän Mafian sisäpiiriin. Elokuvan kolmesta päähenkilöstä kahden lasketaan kuuluvan Top 10:n kärkisijoille.

Me katselemme Suomessa Sopraanosta, vaikka hyvin paljon lähempänä pelataan paljon kovempaa ja irvokkaampaa peliä. Parhaillaan Venäjän mafia jakaa pelinappuloita Sotshin olympialaisten rakennushankkeiden ympärillä tappamalla kilpailijoita.

Tappamisesta kertovat myös Vankilasta valtaan ( Thieves By Law, ohjaus Alexander Gentelev ) päähenkilöt. Lainaan Varietytä:
"Simultaneously hilarious and horrific, Alexander Gentelev's extraordinary docu "Thieves by Law" offers a clear, concise and shockingly candid account of Russian gangsterism as told by the shamelessly high-living, self-contented crooks themselves"

Elokuvana Vankilasta valtaan ei ole mestariteos ja jotkut ovat kyselleet, miksi Gentelev ei laita mafiapomoja tiukemmille. No, hyvina asiallisesti toinen kriitikko on vastannut: " Voi olla, että silloin ei olisi elokuvaa - eikä Genteleviäkään".

Minulle ehdottomasti katsomisen arvoinen ja tieto siitä, että päähenkilöt kuuluvat todella kärkihahmoihin, tekee elokuvasta vielä kiinnostavamman.

Eli, jos on kiinnostunut miten olympialaisissa lahjotaan tai ketkä venäläiset tennistähdet ovat ns. suojeluksessa. Hyvä linkki on esim

http://en.wikipedia.org/wiki/Alimzhan_Tokhtakhunov

Ja elokuvan arvioita voi lukea esim.

http://www.variety.com/review/VE1117942598.html?categoryid=31&cs=1

http://www.screendaily.com/reviews/the-latest/thieves-by-law/5013066.article

http://www.huffingtonpost.com/stewart-nusbaumer/huffpost-review-emthieves_b_550643.html

Onko kaikki aivan totta ja paikkaansapitävää ( esim. McIntoshin ja Cannesin ortodoksisen kirkon suhde) voi olla kriittisen suhtautumisen aihe, mutta kuka odottaisikaan, että kaverit kertoisivat totuuden ja vain totuuden.

Lainaus

Sanoin kuvaamattomat rikokset

Liisa Lehmusto — Wed, 11 Mar 2009 15:41:15 +0000

Tosipohjaiset, nykypäivän ääriliikkeitä kuvaavat aiheet hiipivät fiktioelokuvaan. Venäläisistä uusnatseista kertova Russia 88 ja Napolin mafiaa kuvaava Gomorra ovat fiktiota, jotka kuvaavat hämmästyttävällä syvyydellä – jopa dokumentaarisuudella? – väkivaltaisia alakulttuureita.

Berlinalessa Panoraman ohjelmistossa esitetty venäläisen elokuvan Russia 88 päähenkilöitä ovat skiniporukan karismaattinen johtohahmo Blade (Petr Fedorov) ja hänen lapsuudenystävänsä Abraham (Mikhail Polyakov), joka tekee uusnatsikavereistaan elokuvaa. ”Glory to Russia”, Blade kehottaa sisartaan yhtymään tervehdykseen. ”Gloria Gaynor”, vastaa sisko, jota veljen puuhat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Omassa porukassaan Blade on kuitenkin pomo. Ryhmä kokoontuu natsisymbolein koristellussa kellarissa, jossa Hitlerin kuvan saa nopeasti piiloon kääntämällä taustapuolelta esiin Putinin. Kokonaan käsivarakameralla kuvattu, ikäänkuin Abrahamin itsensä kuvaama elokuva seuraa ryhmän enemmän tai vähemmän järjestäytynyttä terroria maahanmuuttajia kohtaan, bileitä joissa soi äärioikeistolainen oi!-punk ja maastoleiriä, jossa treenataan fyysistä kuntoa ja pullistellaan. Natsi-ideologia ja muukalaisvihamielisyys ruokkivat toinen toisiaan. Pettyneet ja eksyksissä olevat nuoret miehet uppoutuvat mustavalkoiseen maailmaan, jossa syylliset erottuvat helposti joukosta ja ongelmat ratkeavat nyrkkiraudoilla.

Rossia 88 on fiktiivinen seurantadokumentti, joka ottaa kaiken hyödyn irti genreleikittelystä. Dokumentaarista vaikutelmaa luodaan esimerkiksi rakenteella: elokuva vaikuttaa pitkään juonettomalta, kunnes tarina saa dramaattisen käänteen. Aina katsoja ei todella voikaan tietää, mikä on totta, mikä fiktiota ja mikä niiden yhdistelmää. Tarinan sekaan leikatuissa katuhaastatteluissa fiktiiviset henkilöt Blade ja Abraham haastattelevat Moskovassa autenttisia vastaantulijoita, jotka yhtyvät ilomielin heidän iskulauseeseensa: ”Venäjä venäläisille, da, da”. Kun mielipiteet eriävät, haastattelu katkeaa lyhyeen. Turvakameranauhat pahoinpitelyistä voivat olla aitoja tai lavastettuja, mutta kuvat ovat joka tapauksessa surullisia.

Berlinalen-kävijöiden joukossa Russia 88 jakoi mielipiteitä. Joku oli katalogitekstin pohjalta odottanut puhdasta dokumenttia ja pettynyt, toinen piti tarinaa epärealistisena (!). Itse arvelen, että Russia 88 on itseasiassa parempi elokuva aiheesta, kuin mihin dokumentaristin olisi ollut edes mahdollista juuri nyt tehdä. Aiheen äärelle pääseminen olisi todella vaikeaa: tekijä olisi todennäköisesti jatkuvassa hengenvaarassa. Lopputuloksesta olisi pakko jättää pois osia osallisten suojelemiseksi. Russia 88 kertoo samasta maailmasta tehokkaasti ja liikaa koreilematta, ja sen realismi on käsinkosketeltavaa. Berlinalen katalogin mukaan elokuvan lavastaminen ja puvustaminen oli todella yksinkertaista, sillä ohjaajan oli helppo hankkia tarvitsemansa natsi-ikonografia ja rasistisilla lauseilla varustetut t-paidat venäläisistä nettikaupoista ja moskovalaisista putiikeista. Osa päähenkilöiden palopuheista on muokattu suoraan venäläisten äärioikeistolaisten keskustelufoorumeiden kirjoituksista. Aidon ja rakennetun raja alkaa nopeasti hälvetä, meillä marginaalinen ilmiö on itärajan takana hämmentävän jokapäiväinen.

Vaikka aiheensa puolesta Russia 88:a voisi verrata muihin uusnatsikuvauksiin kuten vaikka australialaiseen Romper Stomperiin (”Miten sinusta tuli natsi?” Abraham kysyy Bladelta. ”Katsoin Romper Stomperin,” tämä vastaa.) tai American History X:n, elokuva muistuttaa kuitenkin todellisuudessa lähemmin italialaista Gomorraa, Roberto Savianon Napolin mafian eli camorran hämäräpuuhista kertovan samannimisen paljastuskirjan filmatisointia. Molemmat ovat tosipohjaisia fiktioita väkivaltaisista alakulttuureista, ja molemmissa keskiössä on päähenkilövetoisen tarinan sijaan kuvatun alamaailman sisäinen todellisuus.

Gomorra on kirjana hämmästyttävä tilinteko yhden miehen odysseijasta totuuden perässä. Napolilaistoimittaja Roberto Savianon sisäpiirikuvaus kartoittaa hengästyttävällä tarkkuudella rikollisjärjestön taloudelliset kytkökset ja niiden laajuuden. Mafian toimintatavat ovat niin häikäilemättömiä, että ne tuntuvat uskomattomilta. Miten voi olla mahdollista, että huippumerkkien sekä aidot että väärennetyt tuotteet syntyvät samoissa napolilaiskellareiden hikipajoissa – toisen erän mennessä kaupaksi kovemmalla katteella kuin toisen? Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Gomorra-elokuvan näyttelijöistä jo kolme viruu vankilassa mafiakytköksistä tuomittuina?

DocPointissa esitetty italialaisdokumentti Biutiful Cauntri toistaa Gomorra-kirjasta ja elokuvastakin tutun tarinan Italian läpimädästä jätehuollosta: tonnikaupalla ongelmajätettä valuu systeemin ohi mafian masinoimien pimeiden jätehuoltojärjestelyjen ja laittomien kaatopaikkojen kautta luontoon. Laitumilla dioksiini-myrkytyksen saaneet lampaat lakoavat maahan koivet kouristellen. Lammasfarmarin vaimo toteaa lakonisesti katastrofin laajuuteen turhautuneena syöneensä viimeisen kuuden kuukauden ajan saman eläimen maidosta valmistettua juustoa. Supermarketissa tuijotan epäuskoisena italialaista tuontimozzarellaa. Uskoa vaiko ei, nielläkö vai eikö niellä?

Sekä Gomorran että Russia 88:n maailmassa todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää – oikeastaan niin ihmeellistä, että siihen on jopa vaikea uskoa. Tarun muodossa ihmeellinen todellisuuskin tuntuu uskottavammalta – ja pelottavammalta.

Lainaus