Blogit - joukkoistaminen

Suomalaisen media-alan tulevaisuus – edistyä, uudistua vai olla rohkea?

Gunilla Ohls — Mon, 09 Jun 2014 04:56:47 +0000

Gunilla Ohls on Ylen strategiajohtaja.

Liikenne- ja viestintäministeriö pyysi toukokuussa sidosryhmiensä näkemyksiä tulevaisuudesta joukkoistamalla tiedonkeruun avoimelle wiki-alustalle. Ministeriön tulevaisuuskatsauksen tausta-aineisto on jäsennetty kolmentasoisia vaihtoehtoisia muutoksia kuvaavasti: edistyvä, uudistuva ja rohkea Suomi.

Millaisia muutoksia maamme media-alalla tarvitaan, jotta suomalaisen median elinvoimaisuus turvataan ihmisten mediakäytön muuttuessa, kilpailussa globaaleja toimijoita vastaan?

Juuri nyt on erityisen tärkeää tukea kotimaisen media-alan toimijoita. Suomessa tarvitaan kaupallisesti kannattavia digitaalisia sisältöjä. Ylen näkökulmasta monimuotoinen kotimainen media-tarjonta on kaikkien etu.

Mediayritysten kohtaamien haasteiden pohjalta ehdotamme, että

Suunnataan määräaikainen median innovaatiotuki digitaalisten sisältöjen, julkaisutapojen ja kaupallisten hyödyntämismenetelmien kehittämiseen. Innovaatiotuki palvelisi sekä perinteisiä kaupallisia toimijoita että uusia media-alan start-upeja.
Perustetaan sisältöteollinen ohjelma kotimaisen digitaalisen sisältötuotannon erilaisten ansaintamallien juurruttamiseksi ja laajentamiseksi käytäntöön. Kootaan media-alan yritykset, oppilaitokset ja muut media-alan toimijat kehittämään digitaalisen median tuottamista ja kaupallistamista. Vahvistetaan julkisrahoitteisten ja kaupallisten toimijoiden yhteistyötä.
Rohkeassa tulevaisuudessa valtakunnallisten (ml. Yle) ja alueellisten mediayritysten ympärille muodostuu digimedian tuotanto- ja kehitystoimijoiden verkosto, jossa niin mediayritykset kuin kansalaisyhteiskunnan yleishyödylliset toimijat voivat kilpailla keskenään taloudellisen ja sosiaalisen arvon tuottamisessa.

Kaikki ehdotuksemme kaupallistamisesta ja ansainnasta viittaavat kaupallisten mediayritysten tulojen lisäämiseen, eivät Ylen tuloihin. Media-ala Suomessa tarvitsee enemmän ennakkoluulottomia ratkaisuja ja lisää epäpyhiä alliansseja.

Ylen ja muiden media-alan toimijoiden näkemykset median sisältötuotannon tulevaisuudesta.
Ylen kommentit kokonaisuudessaan löytyvät wikin eri osioista: Liikenne ja viestintä digitaalisessa Suomessa 2020

Lainaus

Rankkoja ja arvokkaita tarinoita

Marit af Björkesten — Wed, 04 Jun 2014 10:56:10 +0000

Marit af Björkesten on Svenska Ylen johtaja.

Vanhin oli täyttänyt seitsemänkymmentä, nuorimmat olivat koululaisia. Monet olivat jättäneet ikävät muistot taakseen, toiset painiskelevat niiden kanssa päivittäin vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Suurin osa oli yrittänyt hakea apua, mutta harva oli sitä saanut.

Kaikilla heillä oli yksi yhteinen tekijä – halu ja uskallus kertoa oma tarinansa kiusaamisesta. Ja ollaksemme rehellisiä, tämä tarve oli paljon suurempi kuin osasimme kuvitellakaan, kun päätimme nostaa kiusaamisen teemaksi kaikilla Svenska Ylen kanavilla.

Kun suunnittelimme viikon kestävää joukkoistamisprojektiamme #TaDetPåAllvar – Fixa mobbningen toimittajat kuvittelivat saavansa muutamia tarinoita, jotka avartaisivat käsitystämme kiusaamisen syistä ja seurauksista.

Näitä henkilökohtaisia kertomuksia tulvi kuitenkin ovista ja ikkunoista, ja vielä sellaisella vauhdilla että jouduimme haalimaan lisäapua, jotta saisimme tarinat julkaistua verkossa. Samaan aikaan Vegan, Extremin ja Yle Femin ohjelmantekijät käsittelivät teemaa eri näkökulmista lukuisissa ohjelmissaan.

Joukkoistaminen tuo asiantuntemusta, syvyyttä, koskettavuutta

Satoja kertomuksia luettiin, kuunneltiin, katseltiin ja jaettiin kymmeniä tuhansia kertoja. Sosiaalisessa mediassa yksi toisensa jälkeen rohkaistui kertomaan omista kokemuksistaan. Tarinapankkimme kertomukset ovat aika rankkaa luettavaa, mutta moni kertoo saaneensa lohtua muiden kokemuksista.

Myös muut kuin kiusaajat ja kiusatut ovat ottaneet yhteyttä ja kiittäneet keskusteluista ja niistä työkaluista, jotka nousivat esiin projektin aikana. ”Tämä jos jotain on julkista palvelua” kirjoitti eräs netin käyttäjä. Samaa mieltä ovat myös kiusaamisen parissa työskentelevät järjestöt, jotka parhaillaan keskustelevat kanssamme siitä miten materiaalia voisi hyödyntää jatkossakin, esimerkiksi opettajien koulutuksessa.

Joukkoistaminen ei ole helppoa, eikä aina ihan halpaakaan. Kun se onnistuu, panokset kuitenkin moninkertaistuvat. Fixa mobbningen-toimitus koostui alun perin kuudesta ihmisestä. Verkon kautta osallistaminen toi hetkessä satoja tekijöitä, jotka kaiken lisäksi toivat projektiin sellaista syvyyttä, asiantuntemusta ja koskettavuutta, jota emme olisi saaneet aikaan omin päin.

Ylen uudistetussa strategiassa mennään verkko edellä, jotta tavoitamme suomalaiset paremmin. Mutta tavoittamisen lisäksi verkko tuo myös mahdollisuuden tehdä aiempaakin merkittävämpiä ja puhuttelevampia sisältöjä.

Vaikka viimeisten projektiemme nimet ovat olleet kunnianhimoisesti Fixa högskolan ja Fixa mobbningen, Ylen tehtävä ei tietenkään voi olla suurten yhteiskunnallisten ongelmien poistaminen. Kiusaaminen taitaa jatkua sekä kouluissa, että työpaikoilla tämänkin jälkeen.

Uskomme kuitenkin, että lukijoiden, kuuntelijoiden ja katsojien kanssa tehty yhteistyö on mielekäs tapa luoda palikoita, jotka voivat olla osa paremman yhteiskunnan rakentamista. Hyvä alku on jo se, että ainakin yksi entinen kiusaaja kertoi pyytäneensä anteeksi löydettyään tarinapankistamme liiankin tutun kuvauksen nuoruudestaan.

Lainaus

Pilkka-arviot nostivat t-paidan Amazonin myydyimmäksi

Olli Sulopuisto — Fri, 31 Aug 2012 11:48:52 +0000

Netin joukkovoima tuntuu useimmiten kanavoituvan neljällä vaihtoehtoisella tavalla: raivohulluus, vilpitön auttamisen halu, sarkastinen pilkanteko ja trollaaminen eli tarkoituksellinen huijaaminen.

Lisäksi on viides hybridimalli, jossa sarkastisen trollaamisen tavoitteena ei ole kohteen satuttaminen. Päinvastoin, siitä saattaa olla konkreettista apua. Ilmiö on nimeltään customer review comedy eli tuotearviohuumori.

Kuuluisin tapaus on Three Wolf Moon, 12 dollarin hintainen susiruma t-paita, joka alkoi jostain käsittämättömästä syystä kerätä viiden tähden arvioita Amazonissa.

Kaikki alkoi marraskuussa 2008, jolloin Brian Govern kirjoitti arvion, joka päättyi plussien ("siinä on susia") ja miinusten ("vain kolme sutta") listaamiseen. Syystä tai toisesta Governin arvio kutkutti internetin naurohermoja niin, että toukokuussa 2009 siitä tuli Amazonin myydyin vaate.

Myyntimenestys oli sivuseikka, sillä pääosassa olivat arviot. Kirjoittajat olivat selvästi kilpasilla keskenään ja yrittivät keksiä toinen toistaan älyttömämpiä juttuja. "Valitettavasti olin jo tatuoinut saman kuvan rintaani", "sain vahingossa paidan, jossa on kolme kuuta ja yksi susi", "vaihdoin kahden suden paidasta tähän ja elämäni kohentui 50%" ja niin edelleen.

Tällä hetkellä arvioita on melkein 2200 kappaletta. Siitä saisi koottua jo pienen kirjan, ja itse asiassa olen hämmästynyt, ettei kukaan ole vielä tehnyt niin.

Saman kohtelun on saanut moni muukin tuote. Kokonaisena myytävä tuore jänis (46 dollaria) on "hurmaavaa seuraa mutta huono sängyssä". Hevosnaamio (23 dollaria) on niin valloittava, että se "saattaa tuhota halusi jatkaa elämää pelkkänä ihmisenä". Kivestesti (103 dollaria) on kätevä jättää vaimolle työmatkojen ajaksi, jotta saa "omat kivekset mukaan reissuun".

Kaksi uusinta hittituotetta taitavat olla banaanileikkuri ja naisten kynä. Banaanileikkuri on sinänsä perinteinen tuotearviohuumorin kohde, että se on a) halpa (8 dollaria) ja b) jotakuinkin käyttökelvoton tai ainakin turhanpäiväinen, minkä takia arviot ovatkin ylistäviä: "Olen vuosikymmenten ajan yrittänyt keksiä täydellisen tavan banaanin pilkkomiseksi", "taistelen joka päivä välttääkseni katsekontaktia banaanin kanssa" ja – oma suosikkini – "kaikki banaanini kaartuvat toiseen suuntaan".

BIC:in valmistama naisten kynä on puolestaan poikkeuksen poikkeus. Arvioita lukiessa nimittäin tajuaa heti, että niiden kirjoittajat eivät toivo valmistajan hyötyvän rahallisesti. Kohtelu on ymmärrettävää, sillä mistä asti naiset ja miehet ovat muka tarvinneet erilaisia kyniä?

Ero on silti kiinnostava. Miksi kommentoijat eivät totea suoraan, että kyseessä on typerä tuote, jota kenenkään ei kannata ostaa? Miksi lähes kaikki näyttävät valitsevan tyylilajiksi liioittelevan sarkasmin? Onko kyseessä samaan aikaan sekä turhautumista valmistajan ääliömäisyyteen että netissä julkaistujen käyttäjäarvioiden epäluotettavuuteen?

En ole keksinyt kunnollista vastausta kysymykseen, vaikka olen pohtinut sitä pitkään ja hartaasti pukeutuneena Three Keyboard Cat Moon -paitaan. Ehkä minun pitäisi hankkia banaaninpidike tai yksisarvisen lihaa, jotta ajatukset selkiäisivät.

Lainaus

Joukkovoimalla me rahoitamme sen

Olli Sulopuisto — Mon, 30 Apr 2012 10:57:51 +0000

Kukapa olisi arvannut, että rannekello olisi maailman himoituin esine? Tai no, eihän The Pebble ole tavallinen kello, vaan oikeastaan älypuhelimen lisälaite, monella tapaa muokattavissa oleva vekotin.

Uskallan väittää sitä tämän hetken himotuimmaksi esineeksi, sillä melkein 50 000 ihmistä on lupautunut maksamaan yhteensä 7 miljoonaa dollaria älykellosta, jonka valmistusta ei ole vielä edes aloitettu.

The Pebble on tuorein esimerkki siitä, miten crowdfunding eli joukkorahoitus voi hurjimmillaan toimia. Se on Kickstarterin – maailman suosituimman joukkorahoituspalvelun – uusin ennätystenrikkoja: eniten rahaa ja lahjoittajia koskaan! Viime vuodesta puhuttiin läpimurtona, mutta jo nyt näyttää selvältä, että 2012 tulee pyyhkimään sillä pöytää.

Joukkorahoituspalveluiden perusideana on, että kauppias tarjoaa tuotetta (kirja, elokuva, peli, puhelimen lisälaite), jota ei ole vielä olemassa. Asiakkaat sitoutuvat ostamaan tuotteen, kun se valmistuu. Yleensä lisäehtona on vielä se, että myyjä on etukäteen ilmoittanut tietyn rahasumman, jonka hän yrittää saada kasaan. Jos tavoitteesta jäädään, kukaan ei maksa mitään ja koko homma peruuntuu. On myös palveluita, joissa rahat laskutetaan asiakkaalta joka tapauksessa.

Jo aiemmin mainitsemani Kickstarter on ainakin vielä nykyään suurin ja kaunein, mutta joukkorahoituspalveluita tuntuu versovan kuin pesusieniä luontaistuotekaupassa. Kirjoille on Unbound, tv-tuotantoja varten Mobcaster ja muusikoille löytyy lukuisia vaihtoehtoja. Scifielokuva Iron Skyn tekijät kokeilivat viime vuoden puolella kursia kokoon budjettiin jääneen aukon käyttämällä kahdeksaa eri palvelua. Yhdysvaltalaisilla SXSW- ja Sundance-festivaaleilla nähtiin tänä vuonna lukuisia elokuvia, jotka olivat keränneet rahoituksensa osittain tai kokonaan Kickstarterin avulla.

Kyseessä ei ole kuitenkaan rahoitusautomaatti, vaikka uutiset jättimenestyksistä saattavat välillä saada joukkorahoituksen tuntumaan siltä. Menestystarinoita yhdistää muutama tekijä. Koska tuotteita ei myöntihetkellä ole vielä olemassa, täytyy kauppiaiden vakuuttaa asiakkaat aiemmilla näytöillään. The Pebblen Eric Migicovsky arveli Wiredin haastattelussa hankkeen menestyksen perustuvan osaltaan siihen, että he olivat jo tehneet samankaltaisen inPulse-kellon, joka toimii Blackberry-älypuhelinten kanssa. Kickstarterin edellinen ennätystenhaltija oli Double Fine -peliyhtiö, jonka perustajan Tim Schaferin käsialaa ovat muun muassa Day of the Tentacle, Full Throttle ja Grim Fandango.

Jos takataskusta ei löydy aivan yhtä vaikuttavaa ansioluetteloa, on luotettava myyntimiehen taitoihin. Esittelyvideon merkitys on erittäin suuri. Kickstarterin tilastojen mukaan 48 prosenttia henkilökohtaisen videon sisältävistä hakemuksista saavuttaa rahoitustavoitteensa, mutta ilman videota luku jää 30 prosenttiin.

Toinen oleellinen joukkorahoituspalveluiden piirre ovat porrastetut lahjoitukset. Niissä on ainakin kolme toisistaan erottuvaa askelmaa. Ensinnäkin voi antaa euron tai kaksi ihan vain tukeakseen hanketta. Vastineeksi saa yleensä hyvän mielen ja ehkä nimensä listattuna nettisivuilla. Seuraava porras on tuotteen ostaminen käypään hintaan, jolloin joukkorahoittaminen ei juurikaan eroa ennakkotilauksista. Kolmas vaihtoehto on maksaa reilusti ylimääräistä, jolloin tuotteen lisäksi saa jotain… no, jotain erikoista.

Esimerkiksi uutta Leisure Suit Larry -seikkailua todella paljon himoitseva voi maksaa 10 000 dollaria, mihin hintaan hänet lennätetään Seattleen aamiaiselle pelisarjan kehittäjän Al Lowen kanssa. (Olen pahoillani, mutta tarjous koskee vain Yhdysvaltain sisäisiä lentoja.) Erikoishintaisia paketteja on yleensä tarjolla vain rajallinen määrä. Larryn kymppitonnitarjouksia on myynnissä vain kaksi ja niistäkin toinen on jo käynyt kaupaksi.

***

Tässä kohtaa juttua pitäisi visioida sitä, miten joukkorahoittaminen mullistaa maailman ja tulevaisuudessa sitä käytetään ihan kaikkeen paahtoleivistä lentotukialuksiin. Niin tuskin kuitenkaan käy.

Kaksi ilmeisintä ongelmaa ovat laatu ja määrä. Kaikki hankkeet eivät ole niin hyviä, että niihin kannattaisi syytää rahaa. Toisaalta taas osa hyvistä ideoista jää vaille rahoitusta, koska markkinointi ei suju suunnitellusti, tavoitteet on asetettu liian korkealle tai joku muu ehtii ensin.

Suomalaisten kannalta on hankalaa, että palveluista suosituin eli Kickstarter kelpuuttaa vain amerikkalaisia hankkeita – ainakin vielä. Pari suomalaista on silti onnistunut hankkimaan rahoitusta sen kautta, ja muissa palveluissa yrittäjiä on enemmänkin.

Edellisiä vielä paljon monimutkaisempi ongelma on se, mitä tapahtuu sitten kun rahat on saatu kerättyä kasaan. Metafilter-blogin perustaja Matt Haughey blogasi taannoin i+case-puhelinkotelosta, joka vaikutti aluksi hyvältä, mutta mitä pidemmälle hanke eteni, sitä enemmän siinä ilmeni ongelmia. Tilaajilta pyydettiin lisää rahaa, viesteihin ei vastattu ja aikataulut venyivät. Loppujen lopuksi käteen jäi 70 dollarin hintainen toimimaton turhake.

Koska ennustaminen on tunnetusti pirullisen vaikeaa, en aio veikata, sisältääkö vuosi 2012 enemmän i+caseja vai The Pebblejä. Sen sijaan veikkaan, että ensimmäinen kymmenen miljoonan dollarin hanke nähdään vielä tämän vuoden puolella.

Lainaus

Päivän sana: yhteisö

Kari Haakana — Thu, 13 Oct 2011 21:45:07 +0000

Jos eilinen käyttäjä-termi tuo mieleen negatiivisia mielikuvia, niin miten pitäisi käsitellä sanaa "yhteisö"? Vähän haisee hippiaatteelta: Kumbayaa lauletaan nuotion loisteessa ja hygienian kanssa on vähän niin ja näin.

Mutta yhteisö on ollut vahvasti pinnalla Web 2.0 Expon puheenvuoroissa. Yksi tapahtuman hauskimmista alustuksista oli Star Wars Uncut -pojektin kehittäneen Casey Pughin puheenvuoro. Jos projekti ei jostain syystä ole tuttu, siihen kannataa ehdottomasti tutustua. Ideana projektissa on jakaa alkuperäinen Star Wars -elokuva 15 sekunnin pätkiin, jotka osallistujat sitten kuvaavat uudestaan haluamallaan tyylillä.

Hauskinta ja ällistyttävintä Star Wars Uncutissa on se, että osallistujat eivät ole saaneet osallistumisestaan mitään konkreettista hyötyä. Päin vastoin, siihen on uhrattu joissakin tapauksissa suuria määriä aikaa ja vaivaa. Ja arkijärjen mukaan työn vaativuuden pitäisi jotenkin korreloida työn vaatiman vaivan suhteen, mutta tässä tapauksessa näin ei ole. Talkoisiin on osallistuttu ilmeisesti siitä syystä, että Star Wars on niin monille osallistujista niin tärkeä. Pughin mielestä projektissa ei olekaan enää kysymys crowdsourcingista vaan community sourcingista.

Toinen esimerkki yhdessä tekemisestä löytyi New Yorkin Brooklynin museosta. Perinteisestä museosta on kymmenessä vuodessa leivottu asiakaskunnaltaan USA:n nuorimpiin kuuluva museo ja yhtenä työvälineenä tässä on käytetty yleisön osallistamista verkossa.

Museon esittelemää aineistoa esitellään valokuvin verkossa ja yleisö voi varustaa kuvia tägein ja myös kommentoida kuvia. Intialaisen kuvataiteen näyttelyä varten yleisölle annettiin mahdollisuus antaa strukturoidumpaa palautetta ja valita suuresta teosmäärästä kiinnostavimpia teoksia. Työhön osallistui tuhansia käyttäjiä, joista suurin osa oli newyorkilaisia.

Yhteisön ei tietenkään tarvitse käsittää tuhansia ihmisiä eikä se tarvitse muodostuakseen virallisia instituutioita. Mainostoimistoveteraani Cindy Gallopin perustaman Ifwerantheworld-palvelun avulla voi muodostaa pieniä, samaa asiaa tekeviä hyväntekeväisyysyhteisöjä. Siis todella pieniä: samaa asiaa saattaa tehdä kaksi ihmistä. Ja tehtävät asiatkin ovat pieniä mikrotekoja, kuten pullotetun veden ostamisen lopettaminen tai tietyn kirjan lukeminen.

Lainaus

Päivän sana: käyttäjä

Kari Haakana — Wed, 12 Oct 2011 23:37:51 +0000

Käyttäjä on hieman ikävä sana; se tuo mieleen lähinnä päihteiden tai huumeiden käyttäjän. Mutta tätä termiä nyt käytetään, kun web-ympyröissä puhutaan ihmisestä verkkoyhteyden toisessa päässä.

Ja tänään Web 2.0 Expo -tapahtumassa puhuttiin paljon käyttäjistä: käyttäjien seuraamisesta, käyttäjien kanssa kommunikoinnista ja käyttäjien kanssa yhdessä tekemisestä.

Ensinnäkin käyttäjien toiminnan ymmärtäminen. Yhdysvaltain suurimpiin digitaalisiin pr-toimistoihin kuuluvan Edelman Digitalin Adele McAlear antoi varsin konkreettisia ohjeita sosiaalisessa mediassa toimiville siitä, kuinka käyttäjien toimintaa pitää seurata.

Toiminnan tulee McAlearin mukaan olla suunnitelmallista. Lisäksi Edelman kannusti asettamaan selkeitä, numeromuodossa olevia tavoitteita. "Pelkkä tunnettavuuden kasvattaminen ei ole tavoite". Ja tavoitteita pitäisi tietenkin seurata ja pyrkiä osoittamaan, mitkä teot ovat vieneet kohti tavoitteita ja mitkä vieneet tavoitteista poispäin. Varsin pässinlihaa, mutta hyvin konkreettisesti ilmaistuna.

Käytännön esimerkkejä yleisön kanssa toimimisesta antoi New Yorkin kirjaston tiimi. Suurkaupungin kirjastotoimi on lähtenyt rohkeasti rakentamaan asiakassuhdetta verkkoon ja tarjoaa monenlaisia tapoja käyttää kirjastoa myös webissä.

New Yorkin kirjasto otti noin viikko sitten käyttöön uuden, Biblio Commons -alustaan perustavan kokoelmaluettelon, joka jo itsessään mahdollistaa monia sellaisia ominaisuuksia, joihin käyttäjät ovat tottuneet mm. Amazon-kirjakaupassa: kirjojen arvioinnin, kommentoinnin ja tagittamisen.

Kirjasto on myös kokeillut joukkoistamista parissakin projektissa. Yleisö on muun muassa päässyt puuhailemaan kirjaston erikoiskokoelmassa olevien karttojen kanssa. Tätä kokeilua suositumpi oli kuitenkin hanke, jossa innokkaat käyttäjät ovat muuntaneet tekstiksi kokoelmasta löytyviä, eri aikakausilta peräisin olevia ravintoloiden ruokalistoja. Hieman vastaavaa toimintaa Suomessa on tehnyt Kansalliskirjasto Digitalkoot-hankkeessaan.

Vaikeimmillaan suhde käyttäjien kanssa on tilanteessa, kun palvelua täytyy uudistaa. Tästä kertoi Worth1000- ja Aviary-palvelut perustanut ja niitä uudistanut Avi Muchnick.

Muchnick korosti kommunikaation merkitystä. Jos palvelulla on vakiintunut käyttäjäkunta, se todennäköisesti ei halua muutoksia palveluun. Näin on todennäköisesti siinäkin tapauksessa, että palvelussa on perustavanlaatuisia ongelmia. Muchnick vertasi tällaista palvelua vanhaan kuluneeseen sohvaan: vaikka sohvan käyttäjä haluaisikin uuden sohvan, vanhaan on jo ehtinyt muodostua läheinen suhde. Muutos on vaikeaa, vaikka se olisi tarpeellista.

Muchnickin mukaan käyttäjiin ei muutosasioissa aina ole luottaminen. Vaikka käyttäjät sanoisivatkin haluavansa muutosta, näin ei välttämättä ole. Käyttäjät pitävät muutoksen ideasta (kuten paremmasta navigaatiosta), mutta kun uusi navigaatio työntyy silmien eteen, vaikuttaa se vanha yleensä paremmalta. Ja tässä vaiheessa käyttäjä helposti lopettaa palvelun käyttämisen.

Päivitystilanteeseen Muchnick suosittelee muutamia asioita. Ensinnäkin käyttäjille on hyvä antaa parin kuukauden mittainen aika, jolloin on mahdollista kokeilla sekä uutta että vanhaa versiota palvelusta. Jos uudistus on onnistunut, edelläkävijäkäyttäjät ottavat uuden version käyttöönsä ja levittävät ilosanomaa varovaisemmille käyttjille. Jos uusi versio on suuren käyttäjämäärän mielestä täysi susi, täytyy palvelun ylläpitäjillä olla valmiina suunnitelma siitä, miten vanhaan versioon siirrytään hallitusti takaisin.

Lainaus