Blogit - Polkupyörällä Andalusiassa

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3

Matti Rämö — Mon, 30 Jul 2012 15:39:35 +0000

Gibraltarin kapeaa niemeä hallitsee jyrkkä kalkkikivikallio, joka nousee yli 400 metriin. Kuva otettu Espanjasta.

Gibraltar erottuu yksityiskohdissaan ällistyttävän selvästi seudun muista taajamista. Se on hyvin selkeästi brittiläinen kaupunki, jota tosin määrittelee rakennuskelpoisen maan niukkuus. Mereen työntyy myös lentokentän kiitorata, jonka poikki kulkee pääkatu tullista keskustaan. Lentokoneiden saapuminen ja lähtö tietävät liikenneruuhkia, kun sekä autot, kaksipyöräiset että jalankulkijat odottavat liikennevaloissa lupaa kiitoradan ylittäämiseen. Taajama kiitoradan toisella puolelle on jo Espanjaa.

Gibraltarin Upper Rockin luonnonpuistossa majailee Euroopan ainoa villi makakiyhteisö. Afrikka häämöttää horisontissa.

Liikennettä Gibraltarinsalmessa.

Paluu Espanjaan. Mukana on hyvä kartta, joka ohjaa myös rauhallisemmille reiteille

Tuulivoimaa hyödynnetään Andalusiassa.

Piikkilanka-aidat vaikeuttavat leireilyä, mutta lukottomista porteista voi tarvittaessa päästä lehmihakaankin telttailemaan.

Kaksi monta kilometriä pitkää kapeaa pengertä yhdistää Cadizin mantereeseen, ja kaupunkiin on vaikea päästä pyörällä muutoin kuin moottoritienkaltaista pääväylää pitkin. Osan matkaa voi kuitenkin vältellä vilkasta liikennettä. Tässä reissun erikoisimpia pyörätieosuuksia, tosin tien päässä on pyöräilyn ja kävelyn kieltävä merkki.

Leiritunnelmaa ylängöltä pellonsängen reunasta.

Leireilyä piikkipensaikon ja ohdakkeiden höystämässä rinteessä ennen kiipeilypäivää. Jyrkästä maastosta löytyy vähemmän kalteva sopukan kaistale.

Matkalla Rondaan punnerrus 1100 metrin korkeuteen. Kevyt tuuli onneksi vilvoittaa helteistä kolmen ja puolen tunnin nousua.

Rondan kaunis kaupunki sijaitsee hulppealla kalkkikivitörmällä.

Pojilla on tyttöjä kovempi kiire kouluun. Vai koulusta pois?

Viimeinen leiripaikka kuivassa rinteessä vuohien polkujen kupeessa 30 kilometriä Malagasta.

Eihän valot vaan unohtuneet päälle?

Vapaapäivän ratoksi polkaisen vielä 85 kilometrin lenkin ilman kuormaa Malagan seudulla. Kaupungista pääsee näppärästi vuoristotunnelmiin.

Matkalla lentokentällä. Kuormaan on viimeiselle kymmenelle kilometrille tullut mukaan pyörän tulevan kuljetuslaatikon pahvit.

Kuljetuslaatikko alkaa muotoutua.

Lähes neljän tunnin askartelun jälkeen paketti on kasassa. 12 pahvilaatikkoa, 500 metriä teippiä ja 30 metriä köyttä. Pakkaus tuoksahtaa vielä viikkoa myöhemminkin pesuaineen kemikaaleille.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3 Sierra Nevada

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3 Marokko

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3

Matti Rämö — Mon, 30 Jul 2012 15:04:11 +0000

Marokossa ilmasto muuttuu selvästi kuivemmaksi kuin Andalusiassa, ja varjopaikkojen etsintä vaikeutuu keskipäivän paahteessa. Väsymyksen hiivittyä päälle bongaan muutaman kilometrin haeskelun jälkeen teräväpiikkisen matalan puun, jonka varjossa kerään tunnin verran voimia.

Nuorukaisilla on tienpenkereellä hieman vaikeuksia ajokkiensa kanssa…

… ja heti sen jälkeen kun kuski jalkautuu tielle, kierähtää aasin vetämä kärry jyrkältä penkereeltä muutaman metrin alemmas. Aasi selviää onnettomuudesta säikähdyksellä.

Haikaranpesä on tähän aikaan vuodesta kovin yleinen näky. Haikarat pesivät usein mm. minareeteissa.

Fesin vanhempi medina, vanhakaupunki, on valtava labyrintti.

Islamilaisen kuvataiteen perinteinen keskittyminen ornamentteihin ja kalligrafiaan näkyy hienosti Fesin medinan moskeijoiden ja koraanikoulujen seinillä ja lattioilla.

Mausteet kuuluvat medinan kujille.

Huiveja moneen makuun.

Kesä on tärkeä hääsesonki, jolloin juhlatarvikkeiden kauppiailla on syytä luottaa tulevaisuuteen.

Nahkojen käsittelyaltaita Fesin medinassa.

Myös Meknesissä on hieno medina.

Mausoleumin pelkistettyä arvokkuuta.

Iltapäiväpaahteen hellitettyä Meknesin medinan basaarit täyttyvät väestä.

Maaseututaajamien moskeijat ovat lähellä arkea.

Koko matkan hankalin maantieosuus: 50 km vilkkaassa liikenteessä, ja takaa tulevaa runsasta raskasta liikennettä pitää kuunnella huolellisesti. Onneksi piennar on pääsääntöisesti sen verran kohtuullisessa kunnossa, että se soveltuu hetkellisiin väistöihin useamman ajoneuvon kohtaamistilanteissa.

Selkeys on erityisen tärkeää tieliikenneviestinnässä.

Tanger on vierailun arvoinen kaupunki.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3 Sierra Nevada

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3 Gibraltar, Andalusia

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3

Matti Rämö — Fri, 27 Jul 2012 18:23:25 +0000

Reissu alkaa samantien reippaalla nousulla Malagasta kohti Puerto de Leonin solaa yli 900 metriin. 18 kilometrin matkaan menee viisi tuntia. Parin tunnin jälkeen Malaga pilkahtaa serpentiinimutkasta jälleen esiin.

Ensimmäinen leiri on ison oliviipuun alla rinteessä. Aamutoimet keskeytyvät, kun vastakkaisen rinteen verkkainen kellojen kilkatus alkaa kiihtyä ja pölypilvi nousta oliivien ylle. Muutama sata vuohea lähtee liikkelle kohti päivälaitumia.

Reitti kumpuilee sisämaassa vahvasti. Lasku keskipäivällä 200 metrin korkeuteen on kuin saunaan ajoa. 36-asteinen kostea ilmamassa tainnuttaa menemishalut, varsinkin kun edessä on 15 kilometrin nousu takaisin 900 metriin. Urakka etenee puoli kilometriä kerrallaan, puolen tunnin tauoilla kerään voimia. Vasta iltaseitsemän jälkeen helle alkaa helpottaa ja varjo laskeutua tielle. Kuvassa on solaan matkaa kiemurtelevaa serpentiinitietä vielä viitisen kilometriä. Solan takana on heti pieni taajamaketju ja viljava maatataloustasanko, jonne leiriydyn kylvöä odottavan vihannespellon reunaan.

Reitillä on kauniita valkoisia pikkukaupunkeja ja kyliä 30-40 kilometrin välein. Tässä ison kaupungin Granadan vanhaakaupunkia Alhambra-linnakkeen tornista.

Granadan liepeiltä (700 m) alkaa aamulla 40 kilometrin nousu Sierra Nevadan toiseksi korkeimmalle huipulle Pico Veletalle 3400 metriin. Matkaan menee kaksi kokonaista polkaisupäivää, päiväsaldoina on 25 km ja 15 km. Reilussa kuudessa tunnissa nousu etenee 1600 metriin. On yhä kuuma, 30-33 astetta.

Leiri paljaalla kummulla 2400 metrissä, illallakin lämpötila on vielä 23-25 asteen tienoilla.

2800 metrissä kasvillisuus alkaa niukentua. Yhdentoista aikoihin lämpötila on mukavasti 26-27 astetta, mutta kesäkuun lopun helleaalto vaikuttaa, normaalisti pitäisi tähän aikaan vuodesta olla viisi-kuusi astetta viileämpää. Näin kertoo muonakojun mies. 2600 metrissä on reitin viimeinen "tankkauspaikka". Siellä on myös puomi, joka estää moottoriliikenteen ylemmäksi. Muonapaikalla tapasin noin seitsemän vantaalaista motoristia, jotka olivat matkalla Malagasta kohti Korsoa. Leiripaikkani 2400 metrissä näkyy etäällä tietä seuraavana matalana kumpuna.

Tienpinta alkaa kurjistua vasta 2900 metrissä.

Viimeinen osuus 3200 metristä ylös on vaikea. Armoton vastatuuli ilmaantuu esiin ja tie on jo hankalan heikko ja serpentiinien jyrkkyys lisääntyy. Takki pitää laittaa päälle vasta 3200 metrissä. Lunta on kovin vähän jäljellä pikkulaikkuina siellä täällä. Lämpötila on vielä 20 asteen tienoilla.

Huipulla 3396 metrissä! Nelisen kilometriä lännempänä näkyy Sierra Nevadan korkein huippu Mulhacen, 3478 metriä. Ohut viiva Mulhacenin kyljessä on seuraavan päivän reittini pois Pico Veletalta. Yllättäen aivan huipulla tuuli onkin kovin lempeää.

Yöksi laskeudun 3300 metriin, koska ylempänä ei rakkakivikkoon saa telttaa. Huipulla on joskus ollut pikku kahvilatasanne, mutten arvaa jäädä sinne leiriytymään. Kapea tasanne on pystysuoran jyrkänteen reunalla ja tuulien voimakkuuksien ja suuntien arvionti on hankalaa. Lisäksi en halua jäädä ihan huipulle ihmeteltäväksi, vaikka aamulla tuskin kukaan sinne ehtisikään kesken aamutoimieni. Siispä valitsen leiripaikaksi sorapolun serpentiinimutkan sisäkaarteen painauman. Kivivalikoima telttakiilojen painoksi on runsas. Yölämpötila pysyttelee 10 asteen tuntumassa. Ainoa haitta on voimakas tuuli, jota sata metriä ylempänä ei ollut. Mutta luotan telttaani, joka on kestänyt Islannin puhurit. Lopulta tuuli rauhoittuu niin, ettei korvatulppiakaan tarvita yöksi pehmentämmän teltanreunan lepattelun ääntä. Mutta uni on vähän levotonta, se on yksi merkki lievistä vuoristotaudin oireista. Aamuyöllä kylkeä kääntäessä rekisteröin myös kevyen päänsäryn. Happea on tarpeeksi, vaikka telttaa pystyttäessä huomasinkin hengästyväni tavallista helpommin. Koko matkan tärkein tavoite oli päästä yöpymään korkealle, jotta saisin ensimakua siitä, kuinka hyvin selviän korkealla.

Lasku Pico Veletalta Sierra Nevadan etelärinteille lähtee solasta vähän yli 3200 metristä suhteellisen leveää polkua pitkin. Välillä pitää vähän nousta ja sitten voi taas jarrutellen hissutella alaspäin, pitkät pätkät on melko tasaista. Reitti lienee joskus ollut tarpeeksi leveä maastoautollekin, mutta rinteestä on vuosien varrella tullut runsaasti kiveä alas ja kulkukelpoinen polku puikkelehtii lohkareiden ja kivien seassa.

Lunta on vain nimeksi ja vain aivan ylhäällä. Mutta välillä kivikossa pitää taluttaa.

Reitti on karun kaunis. Se vaatii keskittymistä, mutta innostaa. Hetkessä eläminen on poikkeuksellisen helppoa, ajatus ei lähde harhailemaan menneeseen tai tulevaan. Muutama kauriskin pujahtaa lähistöltä ohi. Kaiken lisäksi 3200 metrissä on läämmin t-paitakelikin. Näille korkeuksille matkani ajoitus osuus nappiin.

Kolmen tunnin jälkeen polku kasvaa tieksi, joka alkaa hiekkaisena pujotella alas pinjametsikössä ensin hillitysti, sitten reippaammin. 33 asteen helle huokuu päälle jo 2000 metrissä.

Seuraavat kolme päivää kiipeilen ja laskettelen tainnuttavassa kuumuudessa alle 1500 metrissä ajautuen vähitellen alemmaksi. Useat iltapäiväromahtamiset vaativat keräilemään voimia oliivi- ja mantelipuiden alla. Yölämpötilat ovat onneksi mukavasti 20-25 asteen tienoilla. Yksi leiripaikka on vuohien aamureitillä.

Keli on niin rankka, että jätän väliin ylimääräiset vuoristokiipeilyt takaisin 2000 metriin ja luovun spaghettiwesternien kuvausmaisemien vierailusta ja suuntaan Sierra Nevadalta rannikolle Almerian satamakaupunkiin. Almeria on miellyttävän oloinen ja leppoisa paikka, jonka kauniilla kujilla voisi vaeltaa pidempäänkin. Otan kantosiipialuksen Melillaan, joka on espanjalainen siirtomaajäänne Afrikassa.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3 Marokko

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3 Gibraltar, Andalusia

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Helsinki 1730 km

Matti Rämö — Mon, 23 Jul 2012 22:33:50 +0000

Andalusian polkaisu on loppuun saakka vääntöä, mutta mielenkiintoista sellaista. Hotellin miehen avulla onnistun löytämään helpohkon reitin pois Rondasta. En halua enää lähteä kiipeämään yli 1100 metrin korkeuteen vuoristoon iltapäivälämmössä, jotenkin enimmät voimavarat olivat jo huvenneet matkan varrella, koska vuodenaika on melkoisen sopimaton vuoristokiipeilyyn Etelä-Espanjassa alle 2000 metrissä ja 30 kilon kuorman kanssa. Ilman kuormaa kiipeily olisi vielä ihan ok näissäkin lämpötiloissa. Mutta, siis helpoin reitti kohti rannikkoa, tiedossa ei ole enää kuin kolme 2-3 kilometrin nousua mataliin soliin ja nettolaskua seitsemisen sataa metriä. Ensimmäinen nousu menee lähes huomaamatta. Ehdin jo ajatella, että haa, tämähän on tässä, ylenmääräiset rehkimiset on rehkitty, nyt voi vain polkea.

No, elämähän on paljon monimutkaisempaa ja yllättävämpää, kuin millaiseksi sen yrittää mallintaa, on mallintajana sitten insinööri, ekonomisti, yhteiskuntatieteilijä tai retkipyöräilijä. Jo aamulla on tuullut puuskissa aika reippaasti, ja kolmen tunnin matkaamisen jälkeen tie kääntyy ja sivuttainen tuuli muuttuu vastaiseksi ja samalla se pakkautuu vuorien välisiin laaksoihin yltyvällä voimalla. Ja armottomaan vastatuuleen vääntö kulminoituu kahteen jäljelle jääneeseen pitkään nousuun. Samalla kun hinkkaan keveimmällä vaihteella rajuissa puuskissa madellen, olen tietoinen, että solan harjanteella pyörivät kymmenet tuulivoimalat. Niiden paikka ei ole valikoitunut sattumalta tänne. Onneksi tienpiennar on leveä, ja pystyn hoipertelemaan laajalla säteellä eteenpäin. Muutaman kerran joudun pysähtymään ottamaan jaloilla tukea maasta, kun puuskat yrittivät väkisin painaa karavaaniani pois tieltä. Yhtäkkiä elävästi mieleeni muistuu viime kesän Islannin-polkaisu: tällaistahan se oli suuren osan ajasta, ei ihme, etttä olin silloin kuukauden puskemisen jälkeen lievästi poikki ja henkisesti väsynyt tuuleen luonnonelementtinä. Islannin ja muiden aikaisempien tuulikokemuksien perusteella arvioin tuulen voimakkuuden vaihteluväliksi 15-25 m/s, ja kovimmassa puuskissa se todellakin on noissa rajuissa luvuissa.

Ensimmäisen tuulinousun jälkeen jään viettämään iltapäivää Ardalesin kauniin ja historiallisen kylän liepeille. Jo muinaisilla roomalaisilla oli vesipiste täällä. Ensin kasaan voimani kylään nousuun vain todetakseni, että kaupat ovat todellakin jo kiinni klo 14.40. Tuulen takia myöhästyn yli puoli tuntia siestan alun sulkemisajasta. Maantien liittymässä on kuitenkin huoltoasema, josta saa juomaa ja lihaleikkeitä. Vetäydyn tuulensuojaan varjoon oliivipuun alle, tai osittaisen tuulensuojaan nyt edes kuitenkin. Muonan jälkeen simahdan puolen tunnin unille maahan. Vasta herätessäni havaitsen, että olen itse asiassa tuupertunut iltapäivätilttauksessa vuohien jätösten päälle, mutta sehän nyt ei oikeastaan ole kovin dramaattista.

Ardalesista joudun ensin kapuamaan takaisin maantielle, ja samaan sessioon heti vajaan tunnin vääntö kolmisen kilometriä keveimmällä vaihteella ankaraan vastatuuleen, joka yltyy itse solassa niin rajuksi, että pitää pysähtyä laittamaan villaa selkään, takki päälle sekä ranteet pitää suojata tuulta hylkivillä ranneheijastimilla (normaalin rannetukien lisäksi). Pukeutuminen on hankalaa, sillä joudun kamppailemaan pitääkseni pyörän pystyssä puhurien rytmissä. Solan jälkeen alka lähes kymmenen kilometrin lasku, mutta tuuli on niin voimakasta, että joudun vääntämään aluksi kunnolla, että pääsen eteenpäin alamäessä, vaikka se on aika jyrkkäkin. Sitten reitti muuttaa vähän suuntaa, ja kun tie sujahtaa parin kapean kallioleikkauksen läpi alemmaksi seuraaviin laaksoon, tuuli alkaa vähitellen rauhoittua ja tasaantua. Riisun takin ja hymyilin, sillä nyt Malagaan on matkaa enää vajaat 50 kilometriä, eikä keli ole liian kuuma eikä tuulinen.

Polkaisen Pizarran pikkukaupunkiin illan muonaostoksille. Piipahdan myös apteekiin etsimään täydennystä soodatablettivarastoon vatsan tasapainon turvaamiseksi (matkan kolakiintiöt ovat ylittyneet, tarkkaan ottaen myös ensi vuoden kolakiintiöt, ja tuo tumma nektari on heilauttanut vatsan tasapainoakin, päivittäinen nestekulutus on ollut suurta ja kolan osuus on kasvanut siitä ihan liin hallitsevaksi, havahduin liian myöhään kuplivan mineraaliveden vaihtoehtoon). En ilmeiseti osaa selittää asiaani tarpeeksi hyvin vaan tarkemmn tutkiskelun jälkeen apteekin ulkopuolelle havaitsen saaneeni vähän soodaa järempiä vatsan tasapainolääkkeitä. Apteekin ulkopuolelle huomaan myös selityksen sille, miksi sisällä olin tuntenut kengän tarttuvan omituisesti lattiaan: kengänpohjaanhan on jämähtänyt purukumimälli. Samalla havaitsen, että jalkakäytävällä on kovin iso kokoelma purkkamällejä, jotka pakottavat lisätarkkaavaisuuteen kävelyssä (Malagassa huomaan myöhemmin, että ilmiö ei ole kovin harvinainen).

Malaga on enää reilun 30 kilometrin päässä, ja edessä on matkan viimeinen leiriyö, siispä telttapaikan voisi valita tavallista aikaisemmin ja huolellisemmin, jotta pääsen nauttimaan maastossa oleilusta paremmin. Vain kolmisen kilometria Pizzarran ulkopuolelle on matalan vuoren juurella ruovikkopöheikkö, joka ei ole minkään piikkilanka-aitauksen rajaama, ja sen takaa aukeaa pansaikkoinen rinne, joka muuttuu ylempänä karummaksi. Juoksen pyörän piiloon ensin ruovikon suojaan, ja sitten hetken tutkailun jälkeen lähden raahaamaan karavaania ylemmäksi rinteeseen tietoisena, että hyvän näköalapaikan eteen kannattaa nyt tehdä töitä tavallista enemmän. Vuohien polkuja pitkin hivuttaudun kuormineni noin 50 metrin korkeuteen tienpinnasta pienelle tasanteelle, josta näkee tietä enää vain vilauksen mutta josta avautuuu hieno näkymä yli sitruunaviljelmien laikuttaman laakson. Muutaman kilometrin leveää laaksoa rajaa jyrkähkö vuorenrinne kummaltakin puolelta. Iso tie kulkee laakson toisella puolella, rautatie puolestaan lähellä pienemmän tien vieressä, mutta harvat paikallisjunatkin humahtelevat tarpeeksi kaukana, ettei niistä ole haittaa. Paljoa parempaa viimeistä leiripaikkaa en olisi voinut löytää. Kasaan majani ja asetun onnellisena illalliselle teltan eteen katselemaan näkymiä. Mietin kuukauden vaellusta, sen vaikeita ja hienoja hetkiä. Ja hymyilen. Onneksi en tälläkään kertaa tiennyt ennakkoon, kuinka hankala reissu on tai siis kuinka väärin olinkaan ajoittanut matkan, jonka optimilämpötilat osuvat lähinnä yli 2000 metrin korkeuteen kahdelle päivälle (Suomen kesää vastaavat lämpötilat alkoivat vasta 2800 metrissä).

Seuraavan päivän nukun niin pitkään kuin aurinko sen sallii, puoli kymmenen aikaan teltta on aivan liian kuuma. Jään rauhassa tutkailemaan maastoa, ja totean jälleen, kuinka piikikästä melko niukkakasvillinenkin maasto on. Vuohien polkujen ulkopuolella ei kovin paljoa voi liikuskella huoletta vaan askeleet saa rinteessä katsoa tarkkaan, sillä matalakin varvikko sisältää jollei piikkejä niin vähintään ohdakkeiden pieniä takiaspalloja kovin runsaasti. Mutta maiseman karu kauneus herkistää mieleni, ja minun on pakko Sisilian luontoon kaksikymppisenä ihastuneena myöntää, että kyllä Andalusia on Sisiliaakin kauniinpi pinnanmuodostukseltaan, ja kylätkin ovat keskimäärin harmonisempia ulkoasultaan.

Polkaisu Malagaan sujuu kohtuullisen leppoisasti, pikkuhiljaa taajamien välissä on yhä vähemmän sitruunapuita, ja olen yhtenäisellä kaupunkialueella. Iltapäiväaurinko pääsee kuitenkin sen verran jälleen yllättämään, että muutaman kilometrin urbaanin suunnistuksen jälkeen olen valmis hyväksymään seuraavan suunnilleen sopivan majapaikan viimeiseksi kahdeksi yöksi. Voimien hiipuminen ajoittuu suht hyvin, sillä päädyn linja-auto- ja rautatieaseman kortteleihin ja valitsen kahdesta silmiin oseuvasta hostallista toisen, Acapulcon (hostallit ovat hotelleja halvempia). Acapulco on noin 15-kerroksisen asuintalon toisessa kerroksessa. Vähän ahdas hostalli, mutta saan 30 eurolla kahden hengen huoneen, jossa on lavuaari ja pieni parveke (näkymä rakennuksen sisätasanteelle). Respan nuori mies myötäilee, että voin yöksi tuoda pyörän huoneeseen.

Hetken asettautumisen jälkeen suuntaan rantabulevardin kautta 10 kilometrin päähän lentokentälle, jossa käy ilmi, että rampin alle kätkeämäni pyörän kuljetuslaatikko on kadonnut, koska kuukausi sitten joutomaalta näyttänyt sillanalus on päätynyt maanrakennustyömaan kohteeksi. Polkaisen takaisin kaupunkiin etsimään pyöräliikkeitä uuden boksin löytämiseksi, mutta sellaista ei löydy. Siispä hankin drogheriasta (kemikalio- ja rautakaupan yhdistelmä) nipun pahvilaatikoita, runsaasti teippiä ja 50 metriä köyttä. Matkalla hostallin bongaan vielä vähän isomman pahvilaatikon, jota lähden kuljettamaan kädessä (sillä matkaa on hostallille enää n. 300 metriä), ja kas, esiin sujahtaa poliisiauto, jonka ikkunasta poliisi toteaa "irregolare". Matka pitää keskeyttää ja sitoa se ylimääräinenkin pahvilaatikko kuormaan.

Illan vietän rantabulevardia polkien. Turisteja ei ole, mutta paikallinen sosiaalinen elämä on mukavasti sijoittunut eri muodoissaan satamaan rajautuvan pari kilometrisen playan rannoille. Tunnelma muistuttaa tavallista sislialaista rantakaupunkia, rantabulevardia vaelletaan edestakaisin rauhaisasti yhdessä sukulaisten ja tuttujen kanssa. Grillatun kalan tuoksu maustaa matkaa, samoin Madonnan alttari, palloa potkivat nuoret miehet, rannalla musiikkia kuuntelevat nuoret, miehet kalastavat, yhteen paikkaan on viritetty ihan rantaan iso verkkokin. Katulyhdyn alla parveilee lepakkojen parvi hyönteisjahdissa. Aallot kohisevat rantaan. Ilta on pehmeän lämmin ja hieno.

Viimeisen päivän käytän huvitteluun. Ajan ilman huormaa 85 kilometrin lenkin 1000 metriin nousevan pikkuvuoren ympäri, Puerta di pescatore -sola on vähän yli 400 metrissä. Palaan Malagaan Torremolinoksen kautta. Torremolinos on hämmentävän suuri mittakaavaltaan. Rantalomailu on täällä teollisen turismin suuruusluokassa. Mutta vain muutamaan kilometriä idempänä rantaelämä on jo lähinnä paikallista, eikä rantaa reunusta puotien ketju. Päädyn lentokentän lähellä etsimään vaihtoehtoista reittiä Malagaan, ettei minun tarvitsisi seuraavana päivänä kuljettaa pahvikasalla kasvanutta kuormaani sitä muutaman kilometrin pätkää, joka muistutta kapeapientereista Kehä ykköstä. Ja osuudella on useampi liittymä, ja ne ovat pyöräilijöille niitä vaikeimpia paikkoja monikaistaisella valtatiellä. Aamulla olin jo paikallistanut yhden mahdollisen hiekkapolun, joka vie ryteiköstä joen ylittävälle sillalle. Lentokentän ja kaupungin välissä on nimittäin yksi iso jokiuoma, joka rannempana haarautuu kahdeksi, ja jokiuomaa reunustaa pensaikkoinen maasto, jonka yli ei kulje muita teitä kuin moottoritie ja entinen moottoriliikennetie, jota kuitenkin saa ajaa pyörällä, liikenne on tosin aika hurjaa. Siispä jatkan reittitutkailujani. Eksyn ryteikköön tunniksi harhailemaan polulta toiselle. Kohtaan pensaikossa vapaana laiduntavan hevoslauman, joka aterioi polun varteen tuodusta peräkärrystä. Ohitan kolme hevosta noin kahden metrin etäisyydeltä, mutta kohtaaminen sujuu hyvin, hetken tuijottelun jälkeen hevoset väistävät. Kebabin ja rantabulevardiajelun jälkeen Illan tunnelmaa pilaa hieman hostallin iltapäivystäjä, joka suhtautuu nuivasti polkupyörääni, vaikka nuorimies oli antanut luvan tuoda sen sisään. Vanhempi mies jurputti siitä jo edellisiltana ja nyt myös nuorimies yrittää vihjata, että pyöräni on pölyinen. Mutta he eivät ehdota pyörälle parempaa yösijoituspikkaa, ja jätän vihjailut omaan arvoonsa ja vetäydyn sopivasti kielimuurin varjoon. (Osaan espanja-espanjaa viitisenkymmentä sanaa, loput selvennän italiaksi, ja useimiten paikalliset ymmärtävät aika hyvin, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää vastauksia, eli komminikaatio vaatii kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa).

Lento lähtee vasta illalla, joten on hyvää aikaa nukkua ja kirjautua ulos puoliltapäivin ja sitten rahdata pahvit ja kuorma lentokentälle. Hostallin väen kylmäkiskoisuus saa uuden vivahteen, kun raahan tavarani ulos. Jätän muutaman ylimääräisen pahvipalan huoneeseeni, ja hostallin rouva kantaa ne muutaman minuutin viiveellä mielenosoituksellisesti alas rappukäytävään ja toteaa niiden kuuluvan minulle. Tämä Acapulco-hostallin henkilökunta, joka on ehkä perhe, on oikeastaan koko Andalusian- ja Marokon-matkani ainoa tympeästi karavaaniini suhtaunut ihmisjoukko. Kaikki muut ovat olleet ystävällisiä, jopa poliisit, jotka ovat puuttuneet matkantekooni. Rapussa jään vielä suustani kiinni asukkaan kanssa. Hän on Kalabriasta, Italiasta. Yli viisikymppinen mies on löytänyt rakkautensa Andalusiasta ja on asunut nyt muutaman vuoden Malagassa. Hän kehuu Andalusiaa hienoksi paikaksi ja andalusialaisia hienoksi väeksi. Olen samaa mieltä. Giovanni korostaa, että missä tahansa täällä asioikin, kukaan ei tule etuilemaan sen takia, että on jonkun vaikutusvaltaisen ystävä tai sukulainen, toisin kuin Kalabriassa. Kun pakkaan kuormaani, toisella puolen isoa katua kulkee viheltelevä mielenosoittajjien joukko. Välissä on tietyömaa, enkä oiken näe kuinka paljon väkeä on, mutta tilanne on kaiken kaikkiaan rauhallinen. Myöhemmin kuulen, että 80 kaupungissa on osoitettu mieltä hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan ja Madridissa tilanne riistätäytyy niin pahaksi, että poliisi ampuu kumiluodeilla mielenosoittajia.

Hitaasti vaellan rantabulevardin ja joutomaaryteikön polkujen kautta lentokentällä. Pyöränkuljetuslaatikon kasaamiseen menee taukoineen neljä tuntia. Boksi rakentuu 12 pahvipalasta, 500 metristä teippiä ja 30 metristä köyttä. Lopuksi tungen kaikki matkatavarani yhteen isoon kevyeen kassiin (pakolaiskassi lentokenttäslangin mukaan). Viimeinen jännitysmomentti on se, kun check in -virkailija epäilee, ettei boksini mahdu läpivalaisulaitteeseen, vaan se pitää avata. Kun epäuskoisena selitän raataneeni boksin kasaamisen kanssa puolikkaan työpäivän verran, virkailija arvelee, että ehkä siihen voidaan vaan tehdä aukko. Virkailijamies tulee noutamaan boksin turvatarkastukseen kerrosta alemmaksi (seuraan mukana) jonnekin turva-alueen sisäpuolelle, jossa vartiointiliikkeen ihmiset onnistuvat tunkemaan laatikon läpivalaisulaitteeseen, ylimääräistä tilaa jää viitisen senttiä.

Aamun sarastaessa paluu Helsinkiin on kylmä. Lämpötila on komisenkymmentä astetta viileämpi kuin lähtiessä. Vielä kolme päivää paluun jälkeen kehon termostaatin sopeutuminen on vaiheessa. Paluun henkinen krapula helpottuu, kun pääsen Helsingin Keskuspuistoon polkaisemaan 30 kilometrin lenkin kostean koivun tuoksussa.

-----------------------

Matkakuvia osa 1/3: Malagasta sisämaahan; nousu Sierra Nevadalle

------------------------

Pyöräreissulinkkejä:

Lekan pariskunta & Lina polkevat kohti Ukrainaa

Ennen matkaa Lina teki videon Trans Europe Express- journey to Odessa

Turkulainen opiskelija Susanna Raitamäki polkee (ja juoksee) Islannin tuulisissa maisemissa

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Ronda, 1495 km

Matti Rämö — Sun, 15 Jul 2012 21:38:52 +0000

Kolmen paivan vaellus Cadizista Rondaan on ollut jalleen erilaisissa ilmasto-oloissa kulkemista. Atlantin rannikon suhteellisen vilvoittavien tuulien ja siedattavien lampotilojen, vain noin 30 astetta, jalkeen sisamaassa kuumuus kavi taas asteittain paalle, kunnes sunnuntai-illan laskeutuminen vuoristosta laaksoon, joka ympyroi vuorten saartamaan Rondan kukkulaa, tunnelma muistutti pyoralla saunaan ajoa, vaikka ilta oli jo alkamassa klo 18.

Neljan kilometrin nousu laaksosta Rondan kukkulalle sujui viela suhteellisen hyvin, mutta kaupungin ohitustiella meinasi noutaja tulla ihan yllattaen, ja vain vaivaiset kaksi kilometria ennen Rondaa. En tiennyt olevani niin lahella, ehka psyyke olisi auttanut perille saakka, jos olisin tiennyt, mutta nyt uuvahdin aivan olemattomaan nousuun. Mika tuntui lievasti sanoen ironiselta, kun ottaa huomioon, etta olin aamulla raatanut karavaanini 350 metrista yli 1100 metrin solaan neljassa tunnissa. Oman kehon kuuntelu on taitolaji, eika ihan aina arvionti mene nappiin, kun aarirajoilla mennaan. Mutta magnesium-kalium-porejauholla akuutti tilanne helpotti, ja 22 euron hotellihuoneen loytamisen jalkeen surffailin jo Rondan keskustaa ristiin rastiin keveysti ilman kuormaa. Ja Ronda on kaunis kaupunki ja kaiken lisaksi viela erikoisen kalliotorman reunalla. Vapaata pystysuoraa pudotusta on kaupungin nakoalapuistosta noin parisataa metria laaksoon.

Mutta takaisin Cadiziin, jossa sattui erikoinen episodi, kun yritin suunnistaa ulos kaupungista. Seurasin Puerto Realin kyltteja ja ilman ennakkovaroitusta paadyin kieltotaulujen eteen, pyorat ja muut marginaaliset valineet pois, mutta minne. Siispa jakoin matkaa, silla Cadiz siis on parin penkereen mantereeseen yhdistava saarelma, eika Cadizista noin vain voi valita vaihtoehtoisia reitteja poistumiseen. Vain kaksi minuuttia myohemmin satunnainen poliisiauto liimautuu karavaanini kylkee pillit ulvoen. "Ei taalla saa ajaa, tai seon 200 euroa" "Mutta miten paasen Puerto Realiin?" "San Ferdinardon kautta." Siis samaareittia, jota tulin Cadiziin, mika tietaa kiertotieta lahden ympari ja 20 kilometrin bonusta paivan saldoon. Mutta poliisi valvoi poistumiseni seuraavasta liittymasta. Ja kaiken lisaksi San Fernardon tie on aivan yhta liikennoity ja yhta monta kaistaa, 2 + 2, ja piennar ihan yhta hyva. Myonnan, etten ymmartanyt teiden luokituseroa.

Episodin vuoksi muutin reittisuunnitelmia, enka kulkenut Puerto Realin kautta. Oikeastaan onni onnettomuudessa, silla koko suunnitelmani kohti Rondaa muuttui aika perusteellisesti ja luultavasti pari piirua helpompaan suuntaan, silla Rondaan ei ole helppoja reitteja pyoralla. Lyhyen tasankovaiheen jalkeen alkoi kukkulavaihe, joka tarkoitti ensin lievaa ylos-alas-ajoa. Tosin sahlasin Sidonia Medinan kukkulakaupungin lahestymisvaiheen perusteellisesti. Paremmalla kartan luvulla olisi pitanyt selvita, etta kuuden kilometrin kiertotiella olisin valttanyt raastavan jyrkan kolmen kilometrin "turhan nousun" ja sita seuranneen sinansa vapauttavan laskun. Nousuun meni reilusti yli tunti, kun pari kertaa vedin henkea pientareella. Mutta jalkikateen: olihan se ihan opettavainen ja avartava kokemus, ja se oikeastaan valmisti tulevaa, eli kylla tallakin "turhalla" kiipeilylla oli tarkea funktio kokonaisuuden kannalta kuitenkin.

Kukkuloiden rytmi tiivistyi ja kiipeily jatkui mutta sopivimmissa erissa. Sitten paasin 20 kilometrin patkalle suhteellisen tasaiselle ylangolle. Yoksi hakeuduin autiotalon taaksa aestetyn pellon reunaan sadan kilometrin paahan tiesta. Horisontissa kymmenet tuulivoimalat vilkuttelivat valkoisia huomiovalojaan, ja kaskaat konsertoivat ja klan koirat haukkuivat etaalla. Yo oli jalleen lampiman pehmea.

Seuraava paiva meni tiiviimmassa kukkularallissa ja lisaantyvassa kuumuudessa. Usko omiin voimiin oli koetuksella useamman kerran, mutta selviydyin illan suussa tavoitteeseeni 55 kilometrin paahan El Bosquen pikkukaupunkiin vuoriston juurelle. Ostin Dia%-halpismyymalasta 6 litraa juomaa, ja jurnuttelin heti alkanutta jyrkkaa nousua kolmen kilometrin paahan pinjaikon piikkiseen pusikkoon odottelemaan varsinaista kiipeilypaivaa. Telta pystyttaminen hyvaan kohtaa rinnemaastossa on haastavaa, ja varsinkin kun ohdakkeita ja takisiasia ja neulanteravia pensaspiikistoja on siella taalla. Jo kulahtaneet goretex-ajohousuni saivat piikistossa sellaisen kasittelyn, etta Suomen syksyiset sateet taitavat tulla pinnoista lapi heittamalla (uudet housut otettava kayttoon Suomessa, nyt ne ovat "edustusvarahousuina" kaupunkiolosuhteisiin). Paivan vaarallisin episodi oli pimeassa kapuaminen 30 metrin paahan ennalta katsastettuun kyykkimispaikkaan. Sisasandaalit eivat sovellu enaa niin jyrkille rinteille. Mutta ilta oli hieno. Kaskaan konsertoivat rajusti, joku sihisikin ihan lahella telttaa, tahdit tuikkivat, harat mylvivat levottomina alempana rinteessa, ja yksinainen lepakko teki ainakin pari kierrosta telttani paalla. Korvatulpilla suojauduin sihinoita ja mylvintaa vastaan, ja uni maistui.

Itse kiipeaminen solaan sujui hyvin, vaikka paasin satulaan ihan liian myohaan. Jyrkka rinne ja piikisto hidastivat aamutoimia aika pahasti. Klo 10.20 on myohaan, kun kuumuus alkaa hiipia paalla todella jo klo 11, klo 12 on jo aika paha keli ja klo 14 tosi paha. Onni onnettomuudessa oli se, etta vilvoittava tuuli ja metsaiset pitkat varjojaksot auttoivat matkantekoa, ja paasin solaan klo 14.20. 12 kilometrin nousuun kului juomaa 3,5 litraa neljalla tauolla. Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut kiipeaminnen kauniissa maisemassa. Luulin, etta solan jalkeen olisin saanut lasketella ensin aikani ja sitten kiiepeilla hillitysti ja lasketella. Mutta valiin mahtui yksi kohtuullisen paha ja kuuma, tosin vain parin kilometrin nousu, ennen sitten Rondaan tuloa.

Nyt on matkaa jaljella noin 120-150 kilometria, vahan riippuu reitista ja mahdollisen "turhan" ilta-ajelun maarasta. Aikaa on kolme paivaa. Torstai pitaa pyhittaa kokonaan pyoran pakkaamiselle. Eli melkein kalkkiviivoilla mennaan, mutta mutta Rondasta ei ole helppoa reittia rannikolle, eli vahintaan pari solaan nousua on viela tiedossa, ja toivoa sopii, etta tuulet suojaavat iltapaivan kuumalta raadannalta. Tiedossa on siis viela yrittamisen reimua ja tuskaa :)

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Cadiz, Espanja,1320 km

Matti Rämö — Fri, 13 Jul 2012 11:04:50 +0000

Viimeiset paivat Marokossa sujuivat leppoisasti ilman suurta kiipeilyraadantaa, vaikka 2-5 kilometrin nousuja riitti helpollekin reitille joka paivaksi. Yhden yon majailin metsassa, muutoin kuuntelin halisjotellejen ja pensionaattien ikkunoista erilaisia urbaaneja aanimaailmoja. Larachessa laulettiin yokahteen saakka aukiolla Koraanin suuroja. Se oli kovin kaunista ja koskettavaa. Tangerissa majapaikkani oli ns. basso (napolilainen ilmaisu), eli huoneen ikkuna tuli vain vaivoin katutason ylapuoilelle, ja sain kulostella kujan ihmisten elemaa lahietaisyydelta. Onneksi kujalla ei ollut lapiajoliikennetta.

Atlantin rannikolla ilme viileni yllattavan paljon, ja iltalampotila putosi 23 asteen tienoilla, eli aika lahelle takinkayttokelia, rajuun kuumuuten kun ehdin jo tottua jotenkuten. Tangerin vanhakaupunki oli odotetun kaunis ja vaikuttava, yllattavan mukavasti siella pystyi liikkumaan myos pyoralla, vaikka medina on siella kohtuullisen jyrkalla rinteella. Jain Tangeriin lepailemaan viela kokonaiseksi paivaksi eli toiseksikin yoksi ja illallata tormasin Dadoon, bosnialaiseen nuoreen matkafillaristiin, jolla oli couchsurfing-yopaikka tiedossa lentokentan lahella. Saatoin Dadon perille ja paaduin kertomaan ranskalaisjapanilaisen pariskunnan hammennykseksi juttuja Brianin elama -elokuvasta.

Lauttamatka Tangerista sisalsi kafkamaisia farssiaineksia. Ensinnakin Gibraltarin-lautta lahtisikin 4o kilometrin paasta samoin Algeciraksen paatti, siispa tyydyin Tarifan-lauttaan. Se vie nelisenkymmenta kilometria Gibraltarin lansipuolelle.Matkatoimistovirkailija tutki katalogiaan jat toesi, etta pyora on ilmainen. Toiomiston johtaja tiesi kertoa, etta pyora on matkatavara, joka pitaa purkaa, eli pyorat vois vahan niin kuin venalaisessa junassa pyoraa kuskatessa, liikennevaline ikaan kuin naamioidaan matkatavaraksi. Hammentyneen kieltaydyin uskomasta moista typeryytta. Mutta stressi tasta keskustelusta jai kytemaan. Seuraavana paivana satamassa sitten kaikki meni hyvin poliisin ja tullin kanssa. Tullimiesten kanssa keskustelin uskonnosta. Heidan mielestaan en voi loppupelissa olla kristittyhindumuslimi vaan minun pitaa valita, ja islam on se viimeinen ilmoitus. Mutta viimeisimman ilmoituksen lauttamatkan suhteen halusi kertoa laiturivirkailija, jonka mielesta minulla pitaa olla lippu ajoneuvolle muuten en voi saada sita vihreaa lipuketta, joka paastaa minut pyorineni lauttaan. Han ei suostunut kuuntelemaan tilitystani. Lippu pitaa olla. Onneksi toinen yhtiion mies oli paikalla, ja han soitti minullle lipun sataman konttorista kuljetettavaksi laiturille. Itse matka kesti reilut puoli tuntia, kun kantosiipi porhalsi Eurooppaan.

Andalusiassa huomasin olevai erilaisessa maailmassa mutta Valiumereln maisemissa kuitenkin ,illalla olin jossain muualla, kun polkaisin brittein maalla Gibraltariin. Mieleekiintoinen paikka ilman muuta mm. tilan kayton suhteen. Katu kulkee esim. lentokentan kiitoradan yli, ja lentoliikenne aihauttaa paitsi hirmuista melusaastetta myos ruuhkia Gibraltarin kaduille. Yopaikan etsinta oli vahan vaivalloista, mutta Emily hostellista loytyi huone. Lokit mesosivat pitkin yota, onneksi korvatulpat ovat mukana, ne ovat muutenkin osoittautuneet aiempia matkoja tarpeellisimmiksi. Koysiradalla nousin Gibraltarin Upper Rock -luonnonpuistoon ihmettelemman Euroopan ainoaa villia makaki-apinoiden laumaa, joka on kovin sosiaalinen yhteiso ja ilmeisin sopeutunut rooliinsa turistinahtavyytena. Alas vaelsin ykin jyrkkia portaita kuumalla kalkkikivikalliorinteella puiston itarinnetta. Kokemus sekin. Pelkka 1,5 kilometrin alastulo oli jo tyolas ja vaativa iltapaivasuoritus.

Paluu Espanjaan tuntui kovin virkistavalta ja mukavalta kuitenkin. Jotenkin brittilainen ilmapiiri tuntui vahan liian jaykalta Valimeren olosuhteisiin sitten kuitenkin, vaikka ihmiset olivat kohteliaita ja mukavan tuntuisia, eivat edes humalaiset australialaiset vaikuttaneet mitenkaan erityisen rasittavilta. Nyt suuntana Cadiz, mutta reittisuunnistus tuotti yllatyksen, kun paaduin 15 kilometrin kovin rosoiselle hiekkatietaipaleelle Ojenin laaksoon. Eika lapipaasysta ollut edes varmuutta, ja hamara lahestyi. Mutta reittivalinta oli sittenkin onnistunut ,kun viimein sain varmistuksen, etten joudu palaamaan samaa yksinaista ja polyistra reittia talaisin. Tuulivoimalapuistojen lomasta pujahdin kohti lantta ja sita oikeaa Cadizin-tieta. Kolmisen kilometria ennen risteysta viimeisten valonrippeiden turvin leiriydyin pensaikkoiseen rinnelehmihakaan.

Aamulla viitisenkymmenta nautaa vaelsi teltan lahettyvilta ylemmaksi rinteeseen paimenen huutaessa alempana. Muutama lahma pysahtyi tuijottelemaan olemustani. Paluu Atlatin rannikolle oli mukavan vilpoinen, tama tarkoitti sita, etta lahes koko iltapaivan pysty polkemaan. Tosin otin puolen tunnin nokoset pinjaikon varjossa. Illalla suunnistu kohti Cadizia oli matkan vaikein urbaani suunnistus. Cadiz on parin penkereen mantereeseen yhdistava saari, jota reunustavat meri, soinen hetteikko ja iso lahti, eika kaupunkiin oikein ole muuta kuin moottoriliikennetieyhteys. Erinaisten harhailujen jalkeen poljin suosiolla valtavaylan pientareella viimeiset kahdeksankilometria, en lahtynyt enaa etsimaan kinttupolkuja soisen maaston mattailta. Pimealla menetin Cadizin isossa vanhassakaupungissa taysin suuntatajuni ja harhailin hienoilla kujilla.

Nyt on edessa viimeinen kuuden paivan vaellus Malagaan. En halua palata helpompaa reittia rannikkoja pitkin vaan suuntaan vuoristoon Rondaan ja sielta ehka ihan loppupatka rannikkoa. Tiedossa on luultavimmin raatamista, epatoivoa ja hienoja hetkia. Mutta aikaa pitaisi olla riittavasti, eli kiire ei varsinaisesti aiheuttane stressia.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Meknes, Marokko, 805 km

Matti Rämö — Thu, 05 Jul 2012 18:08:51 +0000

Kohta viikko Afrikassa, ja olo alkaa maistua lomalta. Ratkaisevaa oli levata Fesissa pari paivaa ilman mitaan ihmeempia suunnitelmia. Saavuin Fesiin psykofyysisesti aivan uupuneena. Olin viettanyt edellisillan taydessa ja savuisessa kahvilassa karsimassa jalkapallofanin tuskaa. Onneksi ottelua ei tarvinnut seurata Andalusiassa sentaan, kahvilan vaki oli kummankin joukkueen puolella. Yo sujui paikallisen Matkahuollon hieman kuumassa majatalossa kehnonlaisesti, mutta siihen ei vaikuttanut yhteisparvekkeen ovi, jossa oli miehen mentava reika, kun osa ovipaneelista oli rikki. Olin silti niin turvallisin mielin, etta uskalsin nukkua korvatulpat korvissa.

Seuraavan paivan tavoita ei oikeastaan ollut edes paasta 120 km Fesiin saakka, mutta reitti oli helpohko eika kuumuus raastanut pahasti, siis ennen klo 14:ta. Fesissa odotti Pasilan tyopaikkaruokalan tuttu kokki, joka on kylailemassa vanhampiensa kotona. Kun epailin tekstiviestitse, etten taida kuitenkaan paasta perille viela maanantaina, Aziz kertoi, etta loppuosuus on helppo Fesiin ja voin majottua hanen isansa luo. Tama kannusti yrittamaan. Ja tosiiaan laskuja oli paljon eika nousutkaan olleet pahoja, mutta sitten iski iltapaivauuvahdus aivan taysilla. Kuumuus hiipi koko ajan pahemmaksi, eika ruoka oikein ollut maistunut. Ja noutaja tuli viisi kilometria pitkassa kohtuullisessa nousussa. Kilometri eteenpain, 30 minuuttia pientareella maaten; kilometri eteenpain, 40 minuuttia pientareella maaten jne. Mutta Azizin vakuutus, etta sitten homma on alamakea sai jatkamaan. Kummallista kuinka jo kolmen kilometrin lasku virkistaa. Sitten kilometrin nousu kitkutellen ja hamaran laskiessa euforinen serpentiinihurjastelu kohti Fesin laaksoa. Juuri ajoissa ennen pimeaa, etta laskettelusta paasi nauttimaan lahes jarruttelematta. Mutta viimeiset 14 kilometria pimeassa olivat vahan vaikeat.

Perilla sain lampiman vastaanoton, oman huoneen ja matkan parhaan aterian, itse asiassa monta matkan parasta ateriaa. Kaksi paivaa Aziz jaksoi karsivallisesti tulkkailla kotona ja kaupungilla, kun valtelimme valtavan vanhankaupungin kujilla. Unesco arvelee, etta Fesin vanhempi medina, niita on kaksi, on maailman suurin autoton urbaani alue, asukkaita kujien varsilla on 200 000. Kuumuuden vuoksi iltapaivalla ei tosin kannattanut paljoa liikuskella, niinpa paivaunilla paikkailin alkumatkasta ehtyneita voimia.

60 kilometria Fesista lanteen on toinen hieno vanha kaupunki, jossa on iso medina, Meknes. Taalla paikallistin medinasta riad-majatalon. Riadit ovat kuin pienia museoita kauniine ja vehreine sisapihoineen. Seinat pursuavat taidetta, samoin kalustus pienine yksityiskohtineen. Toki 45 euroa/yo on matkabudjetilleni aika iso summa, mutta kylla mieli virkistyy, kun voi levata kauniissa ymparistossa. Espanjassa taman kauneuden hain luonnosta.

Seuraavaksi kohti pohjoista, mutta rannikon kautta tasaisia maita vain pikkukumpujen yli. Olen haudannut alkuperaisen ajatuksen kiipeilla vuorilla myos Marokossa. Keli on siihen ihan liian raju.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Taza, Marokko 625 km

Matti Rämö — Sun, 01 Jul 2012 17:11:44 +0000

Vajaa kaksi viikkoa takana ankaraa mutta mielenkiintoista vaantoa. Epatoivoa, kauniita hetkia, hikea. En heti muista yhta rajua etappisumaa kuin Andalusian viikko.

Pohjalla oli ihan vahan kesken jaanyt toipuminen flunssasta, eli viimeistelyharjoittelu jai valiin. Lentokin oli farssinpuoleinen. Helsingissa matkatavarani saivat Madridin-tunnukset, onneksi huomasin erheen, ja vaikka laukku oli jo lahtenyt hihnalle, virhe saatiin korjattua. Malagan-lentokin oli myohassa yli kolme tuntia, mika tarkoitti sita, etta sain karavaanini lahtokuntoon klo 4. Ei enaa kannattanut menna nukkumaan, mika oli lopulta onnekas asia, silla paasin matkaan paivan viileimpaan aikaan.

Kaupungista nousu Leon-solaan alkoi klo 7, kun aamu alkoi sarastaa. Yhden jalkeen olin 900 metria korkeammalla. Maisemat hillittoman kauniit, mutta voimat kaikonneet, ja lampotila keikkui 33 asteen tienoilla niinkin korkealla vuoristossa. Sama teema toistui monta kertaa viikon aikana eri vivahtein. Paivamatkat vaihtelivat 15-65 km:n valilla. Hienojen laskujen jalkeen edessa oli raastavia nousuja usein rytmissa 20-30 minuuttia polkemista, 30-40 minuuttia lepoa.

Rajuin oli nousu Sierra Nevadalla. Kahdessa paivassa hivuttauduin 600 metrista 3400 metriin, paivamatkat 25 ja 15 km. Mutta henkisesti nousu oli selkea: ylos kilometri kerrallaan, eika jatkuvaa laskujen ja nousujen vaihtelua. Eli paamaara oli selva, ja lampotilatkin laskivat alle 30:een 2000 metrissa. Loppunousun jyrkkyys tosin kasvoi samaa tahtia, jalkimmaisen paivan 15 km taittui yli 8 tunnin taiston jalkeen. Lampotila pysyi 20:n tienoilla ylos saakka, mutta tuuli yltyi paikoin rajuksi. Ihan viimeiset serpentiinit piti taluttaa, kun kaltevasta ja muhkuraisesta sorapinnasta ei saanut enaa tarpeeksi otetta. Asfalttia riitti 3000 metriin saakka, tosin routa oli sen moyhentanyt paikoin aika pahaan kuntoon. Moottoriliikenteen estava puomi oli 2600 metrissa.

Ylhaalla Pico Veletan huipulla tarinoin nuoren milanolaisen maastopyorailijan kanssa. Sitten kun han lahti jain hetkeksi viela taivastelemaan maisemia manner-Espanjan toiseksi korkeimalta huipulta. Aika ihmeellista, etta pyoralla pystyi nousemaan nain ylos. Milanolainen tiesi kertoa, ettei Euroopassa paase tieta pitkin missaan yhta korkealle. Ihan ylhaalla ei ollut hyvaa paikkaa teltalle, mutta 100 metria alempaa loysin paikan soravaylan serpentiinisilmukan sisapuolelta pelkistetyssa rakkakivimaisemassa. Tuuli oli illalla viela ankara, mutta luotin Islannisa testattuun telttaani, ettei se repeydy. Kannoin isot kivet telttakiilojen painoksi (tamakin teema toistui lahes joka ilta Andalusiassa). Ja yolla tuuli tyyntyi, enka sittenkaan tarvinnut korvatulppia levottoman telttakankaan lepatuksen vaimentamiseksi.

Korkean paikan leirini ajatus oli testata vuoristotautiefektia, tuleeko sita, sen vuoksi ylos piti jaada yopymaan. Unen saanti oli vahan vaikeata ja uni levotonta omituisine aiheineen, tama kuuluu lievaan oireiluun. Niin myos aamuinen kevyt paansarky. Edellinen yo oli 2400 metrissa, eli nousu yopymaan 3300 metriin oli aika nopea ja lievat oireet olivat oletettuja. Mutta mitaan ihmeempaa ei sitten ollutkaan. Toki ilma oli ohutta, ja hengastyminen tavallista helpompaa, mutta mitaan ikavia oireita ei tullut. Leiria voi pitaa rohkaisevan onnistuneena.

Lasku Pico Veletalta on oma seikkailunsa. Olisin voinut huristella 40 km Granadaan suurimmaksi osaksi hyvaa tieta hurmoksellisessa tuiskeessa kestohymy kasvoilla. Mutta olin saanut kansallispuiston infosta varmistuksen, etta voin myos ylittaa harjanteen ja tulla etelapuolelta alas. Reitti oli ensimmaiset 10 km sen verran raju, ettei se olisi onnistunut motocross-pyoraa lukuun ottamatta millaan moottoriajoneuvolla. Vayla on joskus ollut kulkukelpoinen maastoautolla, eli se oli turvallisen levea, mutta karrypolku oli niin taynna isoja ja pienia kivia ja lohkareita, ettei "tien" reunalla kulki kaytannossa enaa kivien keskella kiemurteleva polku, joka oli paikoin rakkakivikkoa, jossa ei voinut ajatellakaan ajavansa. Pari kertaa piti taluttaa lumijaanteen reunustaa kostean pehmeaa maata. Ylhaalla ei siis enaa ollut yhtenaista lumipeitetta vaan satunnaisia laiskia. Jotkut paikat jouduin tyontamaan karavaaniani ylos rinteen poimuissa, mutta paaasiassa laskettelin kavelyvauhtia kolmisen tuntia. Valilla ihmettelin vuoren karua kaunautta seka kauriiden pikkulaumoja. Aurinko paistoi ja T-paita riitti hyvin 3000 metrissa, jota korkeutta polku suunnilleen seuraili monta kilometria hitaasti laskeutuen. Vaellus oli matkan hienoin hetki. Sitten kivinen kinttupolku vaihtui oikeaksi soratieksi, ja vauhti nousi kun aloin huristella 2800 metrista 1500 metriin. Matkaa tahan kului noin 20 km. Jarrut olivat lujlla, kun tulin vuoristoniityilta pinjametsan suojiin. Ja lampotila nousi koko ajan.

Ja tasta alkoi kaksi paivaa kestanyt kaunis kiirastuki hienoissa maisemissa. Hyvilla asfalttiteilla kaahailua serpentiinimutkissa, ja sitten kahden-muutaman kilometrin raastavia hellenousuja. Siis maisemat olivat aivan kasittamattoman upeita, mutta ei, ei kesa-heinakuussa pyoralla, ei hyva idea, silla aamun raikkaus on jo tyystin kadonut klo 10 mennessa eika kuumuus hellita kunnolla ennen klo 20:ta. Paivat olivat jatkuvaa vaantoa nestehukan ja hikoilun kanssa, juomaa kului 6-9 litraa paivassa. Lopulta olin niin tiltissa, etta jaksoin kavuta kohtuullisen loivaa 4 kilometrin nousua puoli kilometria kerrallaan kolmen tunnin ajan, ja paadyin epailemaan vahvasti koko polkaisureissun mielekkyytta. Vakavissani mietin pitaisiko homma lopettaa tahan. Tamahan on selkea viesti lepopaivan tarpeellisuudesta.

Kriisissa makasin kyljellani oliivipuun alla muurahaisten maisteltavana. Sain itseni sen verran kasaan kuitenkin, etta onnistuin paasemaan kolmen kilometrin paahan Alcolean kylaan ja kauppaan, ja viela pari kilometria pois kylasta serpentiinimutkan sivupolulta kukkulan taakse suojaan yoksi. Kauris kavi kuikulemassa 30 metrin paassa teltaltani. Ensin pelastyin sen raakaisevan viheltavaa huutoa, luulin aanta yolinnun toksahtavaksi lauluksi, sitten nain komean kauriin aivan viereisen pikkunyppylan harjanteella, ja se huusi toisen ja kolmannen kerran ennen kuin poistui. Puolikas kuu paistoi lampimassa yossa. Vaikeuksista huolimatta olin onnellinen.

Paatin kuitenkin jattaa valiin ylimaaraiset vuoristoajalut ja kaynnin spaghettiwesternien pyhalla maalla. Nyt suoraan Almerian satamaan ja Afrikkaan, siella on tiedossa tasaisempaa maastoa. Aamulla sain viela vieraita. Telttani oli noin sadan vuohen reitilla, ja pari niista kavi ihan lahella tuijottelemassa, etta mitas nyt tehdaan. Vanha paimen sai koiran avulla ne kuitenkin eteenpain.

Matka Almeriaan ei ollut ihan ongelmaton, silla pari pahaa nousua odotti laskettelun keskella, mutta selvisin ensimmaista kertaa yli 60 km:n paivaosuuden alas rannikolle. Almeriaa voin suositella lampimasti. Hieno, kuvauksellinen kaupunki. Kuin pieni ja siisti ja rauhallinen Napoli suorastaan. Tiedostan, etta kuvauksessani on useampikin ristiriitainen elementti, mutta siis ihmiset, kaykaa Almeriassa, jos siella pain liikutte.

Aamulla kantosiipialus Melillaan Afrikkaan. Kaupunki kuuluu siirtomaajaanteena yha Espanjalle. Maarajan yli Marokkoon. No, tunti siis kului passintarkastusjonon viuhkassa. Valilla jonottajat innostuivat huutamaan ja viheltamaan protestiksi; valilla tarkastaja tuli kopistaan ulos rayhaamaan vaelle. Tilanne oli kafkamaisen innostava. Ongelmana oli mm. se, etta luukulle tunki kasien kautta passipinoja, kun itse ihmiset olivat jossain syrjemmalla, eli suvun passit kerralla, mika ei tarkastajaa ilahduttanut, eika sekaan, etta hanen tyotaan yritettiin hoputtaa koputtelemalla ikkunaan. Oikeastaan symppasin tarkastajaa, joka yritti tehda toita vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa.

Rahanvaihto onnistui sitten taksikuskien kanssa lennosta, ja tsakk, olin toisessa todellisuudessa. Paluu Marokkoon 29 vuoden jalkeen tuntui aika ihmeelliselta aikamatkalta. Mutta nyt pyoralla, ja mahdollisuudet kokea aivan uusi nakokulma muuttuneeseen maahan. Alkuvaikutelma toi vahvasti mieleen vuoden 2007 saapumisen Tunisiaan. Liikenteen kaytannot pitaa mieltaa hieman eri nakokulmasta, eli pyoran paikka tielta kylla loytyy, kun vahan tutkailee. Ihmiset kannustavat, myos toottaily tarkoittaa kannustamista. Tunisiassakin telttailu jai melkein kokonaan, koska "tyhjaa" tilaa ei ole samalla tavalla. Vahintaankin vuohet paimenineen ovat osallistumassa aamutoimiin katsojina. Taytyy tutkailla viela, mutta nyt kolmen ajopaivan jalkeen telttailukoordinaatit ova viela hakusessa. Keli on ollut vahan helpompaa kuin Andalusiassa, ilma on kuivempaa, ja tuulikin on lieventanyt helletta. Lisaksi on ollut rentouttavaa polkea pitkat patkat ihan puhdasta tasankoa, eli kuumuus ei sillakaan lailla raasta. Toisena Afrikan-ajopaivana paasin perati 115 km, mika oli psykologisesti tarkea viesti siita, etta karavaani kulkee sittenkin.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: lähtökuopissa

Matti Rämö — Fri, 15 Jun 2012 21:48:44 +0000

Lähtöön on enää reilut kolme päivää, eikä pakkaaminen ole oikeastaan alkanut. Mutta jostain syystä asia ei vielä stressaa. ”Onhan tässä vielä aikaa”. Luotan siihen, että olohuoneen lattialle pikku hiljaa kertynyt epämääräinen kasa viime kesän tarvikkeita ja uusia hankintoja jäsentyy jotenkin lentokuntoon. Itse asiassa kasasta puuttuvat vielä Kehä kolmosen halpistavaratalojen lisukkeet. Pakkaamisen hankalin vaihe on se, kun kaikki mukaan tulevat pitäisi saada tungettua yhteen kassiin lentoyhtiön matkatavarastandardien mukaisesti. Pyörän paketointiin menee pari-kolme tuntia, mutta se ei sinänsä ole erityisen ongelmallinen operaatio.

Kuluneen viikon suurin huoli on ollut flunssasta toipuminen. Maanantain vietin kotona lepäämässä, mutta muutoin työmatkat ovat kuitenkin sujuneet polkien. Hitaasti kiiruhtaen kuin hidastetussa elokuvassa olen varovasti hiipinyt mäkiä ylös. Olisin halunnut vielä kiskoa vauhdilla ylämäkeen saadakseni sen viimeisen silauksen Sierra Nevadan nousuja varten, mutta nyt olen joutunut tyytymään lähinnä mielikuvaharjoitteluun. Myös testiajo 30 kilon kuormalla jää tällä kertaa kokonaan tekemättä. Mutta tästä huolimatta olen kohtalaisen luottavaisin mielin.

Säätietojen tutkailu on tosin hieman hätkähdyttänyt. Tiedossa on Saharan tuulahduksia, kun 40-asteinen ilmamassa on tulossa kohti Välimerta. Ensisäpsähdyksestä toivuttuani oivalsin, että tämähän on oikeastaan hyvä uutinen, sillä silloinhan korkealla vuoristossa on oiva keli, kun lämpötila pysyttelee lähellä 20 astetta vielä yli 2000 metrissäkin. Paluu rannikon paahteeseen on sitten sen ajan murhe. Helteessä selviäminen on kuitenkin huomattavasti miellyttävämpää kuin viimekesäinen Islannin säähän sopeutuminen.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: reilu viikko lähtöön

Matti Rämö — Sat, 09 Jun 2012 17:43:43 +0000

Lähtövalmistelujen loppukiri on hektistä siirtymäaikaa eri todellisuuksien välissä. Loikka arjesta tien päälle alkaa saada konkreettisia muotoja yleensä aivan liian myöhään. ”Onhan tässä aikaa” -hymistely kuuluu itsensä harhauttelun kestoklassikoihin. Varsinkin kun aina ponnahtaa esiin jotain pientä outoa, jota ei ole ollenkaan osannut ajatella.

Tällä kertaa loppuhetkien muuttujia on ollut ongelma sopeutua uusiin monitehosilmälaseihin. Kuvittelin, että soitto silmälääkärin ajanvaraukseen kahdeksan viikkoa ennen lähtöä olisi ollut riittävän aikaisin, jotta ehdin jonottaa vastaanotolle, hankkia ensimmäiset moniteholasit sekä vielä tottua niihin. En ottanut huomioon, että hajataittoisuus ja jo pidempään vaivannut lasiaisen osittainen irtoaminen lisäävät operaation vaikeuskerrointa. Ja lopputuloksena on askel taaksepäin: uudet yksiteholasit odottavat optikolla.

Kiusallisempi ja aivan tuore pulma on kesäflunssan iskeminen puun takaa. Olen onnistunut välttämään kaikki kevättalven infektiot ilman suurempaa tuskaa, vaikka niitä on vieraillut toimituksessamme. Loppukevään kroonista univelkaa ja eriasteista stressikertymää on kasaantunut kuitenkin juuri sen verran, että psykofyysinen suojaus antaa rahtusen periksi, ja tsakk! Nenä vuotaa ja kurkku on kipeä. Nyt täytyy osata arvioida oikein levon ja rasituksen suhde, ettei pitkä ja raastava ylämäki ala jo ennen kuin pääsen edes Malagaan.

Onneksi ehdin kohtuullisen mukavasti rakentaa peruskuntoa jo toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Ohjelmaan kuului mm. polkaisu Lekan pariskunnan kanssa Helsingistä Porvooseen. Sinnittelin heidän vauhdissaan tarinan kerronnan ohessa. Seurassa tulee kuin huomaamatta ajettua vähän kovempaa. Helsingin kriittisten pyöräilymielenosoitusten lisäksi yhteisajoa kertyy vuosittain niin vähän, että suhtaudun siihen aina hieman eksoottisen innostavana kokemuksena.

Valmistelujen myönteisiin asioihin kuuluu myös matkareitin perusajatuksen kiteytyminen. Ystäväni kertoi ottaneensa lautan Andalusian Almeriasta Melillaan Afrikkaan, ja silmissäni välähti kartalle kaunis symmetrinen iso ympyrä. Malagasta vuorille Granadan kautta tai läheltä, sitten Sierra Nevadan rinteitä ja laaksoja ylös alas viikon verran. Ja vuoriston länsipään juurella on spagettiwesternien ”pyhä maa” ja sen lähellä Almerian satama. 5-6 tunnin lauttamatka Espanjan siirtomaa-ajan jäänteeseen Melillaan, ja olenkin jo käytännössä Marokossa. Noin 700 kilometrin lenkki Fesin upean vanhankaupungin kautta Gibraltarinsalmelle, ja sitten voisin arvioida aikataulua, pitääkö polkea suorinta reittiä takaisin Malagaan vai ehtisinkö vielä koukata Sevillaan ja Cordobaan.

Aikataulustressin välttämiseksi viimeisten päivien mahdolliset rönsyt olisivat oiva puskuri, jonka voisi tarvittaessa karsia pois. Tosin kaikki tämä edellyttää, että onnistun pääsemään matkaan kuta kuinkin terveenä, muutoin tilanne pitää arvioida aivan uudestaan, mikä sekin tietysti kuuluu elämän normaaliin kiertokulkuun. Tilanteisiin sopeutuminen. Kreikkalaisen filosofin Herakleitosin sanoin: ”Kaikki virtaa, mikään ei ole pysyvää”.

Lainaus