Blogit - Almeria

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3

Matti Rämö — Fri, 27 Jul 2012 18:23:25 +0000

Reissu alkaa samantien reippaalla nousulla Malagasta kohti Puerto de Leonin solaa yli 900 metriin. 18 kilometrin matkaan menee viisi tuntia. Parin tunnin jälkeen Malaga pilkahtaa serpentiinimutkasta jälleen esiin.

Ensimmäinen leiri on ison oliviipuun alla rinteessä. Aamutoimet keskeytyvät, kun vastakkaisen rinteen verkkainen kellojen kilkatus alkaa kiihtyä ja pölypilvi nousta oliivien ylle. Muutama sata vuohea lähtee liikkelle kohti päivälaitumia.

Reitti kumpuilee sisämaassa vahvasti. Lasku keskipäivällä 200 metrin korkeuteen on kuin saunaan ajoa. 36-asteinen kostea ilmamassa tainnuttaa menemishalut, varsinkin kun edessä on 15 kilometrin nousu takaisin 900 metriin. Urakka etenee puoli kilometriä kerrallaan, puolen tunnin tauoilla kerään voimia. Vasta iltaseitsemän jälkeen helle alkaa helpottaa ja varjo laskeutua tielle. Kuvassa on solaan matkaa kiemurtelevaa serpentiinitietä vielä viitisen kilometriä. Solan takana on heti pieni taajamaketju ja viljava maatataloustasanko, jonne leiriydyn kylvöä odottavan vihannespellon reunaan.

Reitillä on kauniita valkoisia pikkukaupunkeja ja kyliä 30-40 kilometrin välein. Tässä ison kaupungin Granadan vanhaakaupunkia Alhambra-linnakkeen tornista.

Granadan liepeiltä (700 m) alkaa aamulla 40 kilometrin nousu Sierra Nevadan toiseksi korkeimmalle huipulle Pico Veletalle 3400 metriin. Matkaan menee kaksi kokonaista polkaisupäivää, päiväsaldoina on 25 km ja 15 km. Reilussa kuudessa tunnissa nousu etenee 1600 metriin. On yhä kuuma, 30-33 astetta.

Leiri paljaalla kummulla 2400 metrissä, illallakin lämpötila on vielä 23-25 asteen tienoilla.

2800 metrissä kasvillisuus alkaa niukentua. Yhdentoista aikoihin lämpötila on mukavasti 26-27 astetta, mutta kesäkuun lopun helleaalto vaikuttaa, normaalisti pitäisi tähän aikaan vuodesta olla viisi-kuusi astetta viileämpää. Näin kertoo muonakojun mies. 2600 metrissä on reitin viimeinen "tankkauspaikka". Siellä on myös puomi, joka estää moottoriliikenteen ylemmäksi. Muonapaikalla tapasin noin seitsemän vantaalaista motoristia, jotka olivat matkalla Malagasta kohti Korsoa. Leiripaikkani 2400 metrissä näkyy etäällä tietä seuraavana matalana kumpuna.

Tienpinta alkaa kurjistua vasta 2900 metrissä.

Viimeinen osuus 3200 metristä ylös on vaikea. Armoton vastatuuli ilmaantuu esiin ja tie on jo hankalan heikko ja serpentiinien jyrkkyys lisääntyy. Takki pitää laittaa päälle vasta 3200 metrissä. Lunta on kovin vähän jäljellä pikkulaikkuina siellä täällä. Lämpötila on vielä 20 asteen tienoilla.

Huipulla 3396 metrissä! Nelisen kilometriä lännempänä näkyy Sierra Nevadan korkein huippu Mulhacen, 3478 metriä. Ohut viiva Mulhacenin kyljessä on seuraavan päivän reittini pois Pico Veletalta. Yllättäen aivan huipulla tuuli onkin kovin lempeää.

Yöksi laskeudun 3300 metriin, koska ylempänä ei rakkakivikkoon saa telttaa. Huipulla on joskus ollut pikku kahvilatasanne, mutten arvaa jäädä sinne leiriytymään. Kapea tasanne on pystysuoran jyrkänteen reunalla ja tuulien voimakkuuksien ja suuntien arvionti on hankalaa. Lisäksi en halua jäädä ihan huipulle ihmeteltäväksi, vaikka aamulla tuskin kukaan sinne ehtisikään kesken aamutoimieni. Siispä valitsen leiripaikaksi sorapolun serpentiinimutkan sisäkaarteen painauman. Kivivalikoima telttakiilojen painoksi on runsas. Yölämpötila pysyttelee 10 asteen tuntumassa. Ainoa haitta on voimakas tuuli, jota sata metriä ylempänä ei ollut. Mutta luotan telttaani, joka on kestänyt Islannin puhurit. Lopulta tuuli rauhoittuu niin, ettei korvatulppiakaan tarvita yöksi pehmentämmän teltanreunan lepattelun ääntä. Mutta uni on vähän levotonta, se on yksi merkki lievistä vuoristotaudin oireista. Aamuyöllä kylkeä kääntäessä rekisteröin myös kevyen päänsäryn. Happea on tarpeeksi, vaikka telttaa pystyttäessä huomasinkin hengästyväni tavallista helpommin. Koko matkan tärkein tavoite oli päästä yöpymään korkealle, jotta saisin ensimakua siitä, kuinka hyvin selviän korkealla.

Lasku Pico Veletalta Sierra Nevadan etelärinteille lähtee solasta vähän yli 3200 metristä suhteellisen leveää polkua pitkin. Välillä pitää vähän nousta ja sitten voi taas jarrutellen hissutella alaspäin, pitkät pätkät on melko tasaista. Reitti lienee joskus ollut tarpeeksi leveä maastoautollekin, mutta rinteestä on vuosien varrella tullut runsaasti kiveä alas ja kulkukelpoinen polku puikkelehtii lohkareiden ja kivien seassa.

Lunta on vain nimeksi ja vain aivan ylhäällä. Mutta välillä kivikossa pitää taluttaa.

Reitti on karun kaunis. Se vaatii keskittymistä, mutta innostaa. Hetkessä eläminen on poikkeuksellisen helppoa, ajatus ei lähde harhailemaan menneeseen tai tulevaan. Muutama kauriskin pujahtaa lähistöltä ohi. Kaiken lisäksi 3200 metrissä on läämmin t-paitakelikin. Näille korkeuksille matkani ajoitus osuus nappiin.

Kolmen tunnin jälkeen polku kasvaa tieksi, joka alkaa hiekkaisena pujotella alas pinjametsikössä ensin hillitysti, sitten reippaammin. 33 asteen helle huokuu päälle jo 2000 metrissä.

Seuraavat kolme päivää kiipeilen ja laskettelen tainnuttavassa kuumuudessa alle 1500 metrissä ajautuen vähitellen alemmaksi. Useat iltapäiväromahtamiset vaativat keräilemään voimia oliivi- ja mantelipuiden alla. Yölämpötilat ovat onneksi mukavasti 20-25 asteen tienoilla. Yksi leiripaikka on vuohien aamureitillä.

Keli on niin rankka, että jätän väliin ylimääräiset vuoristokiipeilyt takaisin 2000 metriin ja luovun spaghettiwesternien kuvausmaisemien vierailusta ja suuntaan Sierra Nevadalta rannikolle Almerian satamakaupunkiin. Almeria on miellyttävän oloinen ja leppoisa paikka, jonka kauniilla kujilla voisi vaeltaa pidempäänkin. Otan kantosiipialuksen Melillaan, joka on espanjalainen siirtomaajäänne Afrikassa.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3 Marokko

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3 Gibraltar, Andalusia

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Taza, Marokko 625 km

Matti Rämö — Sun, 01 Jul 2012 17:11:44 +0000

Vajaa kaksi viikkoa takana ankaraa mutta mielenkiintoista vaantoa. Epatoivoa, kauniita hetkia, hikea. En heti muista yhta rajua etappisumaa kuin Andalusian viikko.

Pohjalla oli ihan vahan kesken jaanyt toipuminen flunssasta, eli viimeistelyharjoittelu jai valiin. Lentokin oli farssinpuoleinen. Helsingissa matkatavarani saivat Madridin-tunnukset, onneksi huomasin erheen, ja vaikka laukku oli jo lahtenyt hihnalle, virhe saatiin korjattua. Malagan-lentokin oli myohassa yli kolme tuntia, mika tarkoitti sita, etta sain karavaanini lahtokuntoon klo 4. Ei enaa kannattanut menna nukkumaan, mika oli lopulta onnekas asia, silla paasin matkaan paivan viileimpaan aikaan.

Kaupungista nousu Leon-solaan alkoi klo 7, kun aamu alkoi sarastaa. Yhden jalkeen olin 900 metria korkeammalla. Maisemat hillittoman kauniit, mutta voimat kaikonneet, ja lampotila keikkui 33 asteen tienoilla niinkin korkealla vuoristossa. Sama teema toistui monta kertaa viikon aikana eri vivahtein. Paivamatkat vaihtelivat 15-65 km:n valilla. Hienojen laskujen jalkeen edessa oli raastavia nousuja usein rytmissa 20-30 minuuttia polkemista, 30-40 minuuttia lepoa.

Rajuin oli nousu Sierra Nevadalla. Kahdessa paivassa hivuttauduin 600 metrista 3400 metriin, paivamatkat 25 ja 15 km. Mutta henkisesti nousu oli selkea: ylos kilometri kerrallaan, eika jatkuvaa laskujen ja nousujen vaihtelua. Eli paamaara oli selva, ja lampotilatkin laskivat alle 30:een 2000 metrissa. Loppunousun jyrkkyys tosin kasvoi samaa tahtia, jalkimmaisen paivan 15 km taittui yli 8 tunnin taiston jalkeen. Lampotila pysyi 20:n tienoilla ylos saakka, mutta tuuli yltyi paikoin rajuksi. Ihan viimeiset serpentiinit piti taluttaa, kun kaltevasta ja muhkuraisesta sorapinnasta ei saanut enaa tarpeeksi otetta. Asfalttia riitti 3000 metriin saakka, tosin routa oli sen moyhentanyt paikoin aika pahaan kuntoon. Moottoriliikenteen estava puomi oli 2600 metrissa.

Ylhaalla Pico Veletan huipulla tarinoin nuoren milanolaisen maastopyorailijan kanssa. Sitten kun han lahti jain hetkeksi viela taivastelemaan maisemia manner-Espanjan toiseksi korkeimalta huipulta. Aika ihmeellista, etta pyoralla pystyi nousemaan nain ylos. Milanolainen tiesi kertoa, ettei Euroopassa paase tieta pitkin missaan yhta korkealle. Ihan ylhaalla ei ollut hyvaa paikkaa teltalle, mutta 100 metria alempaa loysin paikan soravaylan serpentiinisilmukan sisapuolelta pelkistetyssa rakkakivimaisemassa. Tuuli oli illalla viela ankara, mutta luotin Islannisa testattuun telttaani, ettei se repeydy. Kannoin isot kivet telttakiilojen painoksi (tamakin teema toistui lahes joka ilta Andalusiassa). Ja yolla tuuli tyyntyi, enka sittenkaan tarvinnut korvatulppia levottoman telttakankaan lepatuksen vaimentamiseksi.

Korkean paikan leirini ajatus oli testata vuoristotautiefektia, tuleeko sita, sen vuoksi ylos piti jaada yopymaan. Unen saanti oli vahan vaikeata ja uni levotonta omituisine aiheineen, tama kuuluu lievaan oireiluun. Niin myos aamuinen kevyt paansarky. Edellinen yo oli 2400 metrissa, eli nousu yopymaan 3300 metriin oli aika nopea ja lievat oireet olivat oletettuja. Mutta mitaan ihmeempaa ei sitten ollutkaan. Toki ilma oli ohutta, ja hengastyminen tavallista helpompaa, mutta mitaan ikavia oireita ei tullut. Leiria voi pitaa rohkaisevan onnistuneena.

Lasku Pico Veletalta on oma seikkailunsa. Olisin voinut huristella 40 km Granadaan suurimmaksi osaksi hyvaa tieta hurmoksellisessa tuiskeessa kestohymy kasvoilla. Mutta olin saanut kansallispuiston infosta varmistuksen, etta voin myos ylittaa harjanteen ja tulla etelapuolelta alas. Reitti oli ensimmaiset 10 km sen verran raju, ettei se olisi onnistunut motocross-pyoraa lukuun ottamatta millaan moottoriajoneuvolla. Vayla on joskus ollut kulkukelpoinen maastoautolla, eli se oli turvallisen levea, mutta karrypolku oli niin taynna isoja ja pienia kivia ja lohkareita, ettei "tien" reunalla kulki kaytannossa enaa kivien keskella kiemurteleva polku, joka oli paikoin rakkakivikkoa, jossa ei voinut ajatellakaan ajavansa. Pari kertaa piti taluttaa lumijaanteen reunustaa kostean pehmeaa maata. Ylhaalla ei siis enaa ollut yhtenaista lumipeitetta vaan satunnaisia laiskia. Jotkut paikat jouduin tyontamaan karavaaniani ylos rinteen poimuissa, mutta paaasiassa laskettelin kavelyvauhtia kolmisen tuntia. Valilla ihmettelin vuoren karua kaunautta seka kauriiden pikkulaumoja. Aurinko paistoi ja T-paita riitti hyvin 3000 metrissa, jota korkeutta polku suunnilleen seuraili monta kilometria hitaasti laskeutuen. Vaellus oli matkan hienoin hetki. Sitten kivinen kinttupolku vaihtui oikeaksi soratieksi, ja vauhti nousi kun aloin huristella 2800 metrista 1500 metriin. Matkaa tahan kului noin 20 km. Jarrut olivat lujlla, kun tulin vuoristoniityilta pinjametsan suojiin. Ja lampotila nousi koko ajan.

Ja tasta alkoi kaksi paivaa kestanyt kaunis kiirastuki hienoissa maisemissa. Hyvilla asfalttiteilla kaahailua serpentiinimutkissa, ja sitten kahden-muutaman kilometrin raastavia hellenousuja. Siis maisemat olivat aivan kasittamattoman upeita, mutta ei, ei kesa-heinakuussa pyoralla, ei hyva idea, silla aamun raikkaus on jo tyystin kadonut klo 10 mennessa eika kuumuus hellita kunnolla ennen klo 20:ta. Paivat olivat jatkuvaa vaantoa nestehukan ja hikoilun kanssa, juomaa kului 6-9 litraa paivassa. Lopulta olin niin tiltissa, etta jaksoin kavuta kohtuullisen loivaa 4 kilometrin nousua puoli kilometria kerrallaan kolmen tunnin ajan, ja paadyin epailemaan vahvasti koko polkaisureissun mielekkyytta. Vakavissani mietin pitaisiko homma lopettaa tahan. Tamahan on selkea viesti lepopaivan tarpeellisuudesta.

Kriisissa makasin kyljellani oliivipuun alla muurahaisten maisteltavana. Sain itseni sen verran kasaan kuitenkin, etta onnistuin paasemaan kolmen kilometrin paahan Alcolean kylaan ja kauppaan, ja viela pari kilometria pois kylasta serpentiinimutkan sivupolulta kukkulan taakse suojaan yoksi. Kauris kavi kuikulemassa 30 metrin paassa teltaltani. Ensin pelastyin sen raakaisevan viheltavaa huutoa, luulin aanta yolinnun toksahtavaksi lauluksi, sitten nain komean kauriin aivan viereisen pikkunyppylan harjanteella, ja se huusi toisen ja kolmannen kerran ennen kuin poistui. Puolikas kuu paistoi lampimassa yossa. Vaikeuksista huolimatta olin onnellinen.

Paatin kuitenkin jattaa valiin ylimaaraiset vuoristoajalut ja kaynnin spaghettiwesternien pyhalla maalla. Nyt suoraan Almerian satamaan ja Afrikkaan, siella on tiedossa tasaisempaa maastoa. Aamulla sain viela vieraita. Telttani oli noin sadan vuohen reitilla, ja pari niista kavi ihan lahella tuijottelemassa, etta mitas nyt tehdaan. Vanha paimen sai koiran avulla ne kuitenkin eteenpain.

Matka Almeriaan ei ollut ihan ongelmaton, silla pari pahaa nousua odotti laskettelun keskella, mutta selvisin ensimmaista kertaa yli 60 km:n paivaosuuden alas rannikolle. Almeriaa voin suositella lampimasti. Hieno, kuvauksellinen kaupunki. Kuin pieni ja siisti ja rauhallinen Napoli suorastaan. Tiedostan, etta kuvauksessani on useampikin ristiriitainen elementti, mutta siis ihmiset, kaykaa Almeriassa, jos siella pain liikutte.

Aamulla kantosiipialus Melillaan Afrikkaan. Kaupunki kuuluu siirtomaajaanteena yha Espanjalle. Maarajan yli Marokkoon. No, tunti siis kului passintarkastusjonon viuhkassa. Valilla jonottajat innostuivat huutamaan ja viheltamaan protestiksi; valilla tarkastaja tuli kopistaan ulos rayhaamaan vaelle. Tilanne oli kafkamaisen innostava. Ongelmana oli mm. se, etta luukulle tunki kasien kautta passipinoja, kun itse ihmiset olivat jossain syrjemmalla, eli suvun passit kerralla, mika ei tarkastajaa ilahduttanut, eika sekaan, etta hanen tyotaan yritettiin hoputtaa koputtelemalla ikkunaan. Oikeastaan symppasin tarkastajaa, joka yritti tehda toita vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa.

Rahanvaihto onnistui sitten taksikuskien kanssa lennosta, ja tsakk, olin toisessa todellisuudessa. Paluu Marokkoon 29 vuoden jalkeen tuntui aika ihmeelliselta aikamatkalta. Mutta nyt pyoralla, ja mahdollisuudet kokea aivan uusi nakokulma muuttuneeseen maahan. Alkuvaikutelma toi vahvasti mieleen vuoden 2007 saapumisen Tunisiaan. Liikenteen kaytannot pitaa mieltaa hieman eri nakokulmasta, eli pyoran paikka tielta kylla loytyy, kun vahan tutkailee. Ihmiset kannustavat, myos toottaily tarkoittaa kannustamista. Tunisiassakin telttailu jai melkein kokonaan, koska "tyhjaa" tilaa ei ole samalla tavalla. Vahintaankin vuohet paimenineen ovat osallistumassa aamutoimiin katsojina. Taytyy tutkailla viela, mutta nyt kolmen ajopaivan jalkeen telttailukoordinaatit ova viela hakusessa. Keli on ollut vahan helpompaa kuin Andalusiassa, ilma on kuivempaa, ja tuulikin on lieventanyt helletta. Lisaksi on ollut rentouttavaa polkea pitkat patkat ihan puhdasta tasankoa, eli kuumuus ei sillakaan lailla raasta. Toisena Afrikan-ajopaivana paasin perati 115 km, mika oli psykologisesti tarkea viesti siita, etta karavaani kulkee sittenkin.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: reilu viikko lähtöön

Matti Rämö — Sat, 09 Jun 2012 17:43:43 +0000

Lähtövalmistelujen loppukiri on hektistä siirtymäaikaa eri todellisuuksien välissä. Loikka arjesta tien päälle alkaa saada konkreettisia muotoja yleensä aivan liian myöhään. ”Onhan tässä aikaa” -hymistely kuuluu itsensä harhauttelun kestoklassikoihin. Varsinkin kun aina ponnahtaa esiin jotain pientä outoa, jota ei ole ollenkaan osannut ajatella.

Tällä kertaa loppuhetkien muuttujia on ollut ongelma sopeutua uusiin monitehosilmälaseihin. Kuvittelin, että soitto silmälääkärin ajanvaraukseen kahdeksan viikkoa ennen lähtöä olisi ollut riittävän aikaisin, jotta ehdin jonottaa vastaanotolle, hankkia ensimmäiset moniteholasit sekä vielä tottua niihin. En ottanut huomioon, että hajataittoisuus ja jo pidempään vaivannut lasiaisen osittainen irtoaminen lisäävät operaation vaikeuskerrointa. Ja lopputuloksena on askel taaksepäin: uudet yksiteholasit odottavat optikolla.

Kiusallisempi ja aivan tuore pulma on kesäflunssan iskeminen puun takaa. Olen onnistunut välttämään kaikki kevättalven infektiot ilman suurempaa tuskaa, vaikka niitä on vieraillut toimituksessamme. Loppukevään kroonista univelkaa ja eriasteista stressikertymää on kasaantunut kuitenkin juuri sen verran, että psykofyysinen suojaus antaa rahtusen periksi, ja tsakk! Nenä vuotaa ja kurkku on kipeä. Nyt täytyy osata arvioida oikein levon ja rasituksen suhde, ettei pitkä ja raastava ylämäki ala jo ennen kuin pääsen edes Malagaan.

Onneksi ehdin kohtuullisen mukavasti rakentaa peruskuntoa jo toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Ohjelmaan kuului mm. polkaisu Lekan pariskunnan kanssa Helsingistä Porvooseen. Sinnittelin heidän vauhdissaan tarinan kerronnan ohessa. Seurassa tulee kuin huomaamatta ajettua vähän kovempaa. Helsingin kriittisten pyöräilymielenosoitusten lisäksi yhteisajoa kertyy vuosittain niin vähän, että suhtaudun siihen aina hieman eksoottisen innostavana kokemuksena.

Valmistelujen myönteisiin asioihin kuuluu myös matkareitin perusajatuksen kiteytyminen. Ystäväni kertoi ottaneensa lautan Andalusian Almeriasta Melillaan Afrikkaan, ja silmissäni välähti kartalle kaunis symmetrinen iso ympyrä. Malagasta vuorille Granadan kautta tai läheltä, sitten Sierra Nevadan rinteitä ja laaksoja ylös alas viikon verran. Ja vuoriston länsipään juurella on spagettiwesternien ”pyhä maa” ja sen lähellä Almerian satama. 5-6 tunnin lauttamatka Espanjan siirtomaa-ajan jäänteeseen Melillaan, ja olenkin jo käytännössä Marokossa. Noin 700 kilometrin lenkki Fesin upean vanhankaupungin kautta Gibraltarinsalmelle, ja sitten voisin arvioida aikataulua, pitääkö polkea suorinta reittiä takaisin Malagaan vai ehtisinkö vielä koukata Sevillaan ja Cordobaan.

Aikataulustressin välttämiseksi viimeisten päivien mahdolliset rönsyt olisivat oiva puskuri, jonka voisi tarvittaessa karsia pois. Tosin kaikki tämä edellyttää, että onnistun pääsemään matkaan kuta kuinkin terveenä, muutoin tilanne pitää arvioida aivan uudestaan, mikä sekin tietysti kuuluu elämän normaaliin kiertokulkuun. Tilanteisiin sopeutuminen. Kreikkalaisen filosofin Herakleitosin sanoin: ”Kaikki virtaa, mikään ei ole pysyvää”.

Lainaus