Arki-Suomi ja Mökki-Suomi

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:43:26 +0000

Hei! Haluaisitko ylikalliin kopperon liian ahtaasti rakennetusta kaupungista? Vai tilaa ja avaruutta sielulle ja silmänruuaksi järvenselkää? Nyt niin trendikästä downshiftausta on tehty vuosikymmeniä, mutta se ei ole enää kaikkien mieleen.

Eteläkarjalaiset jänkäsalolaiset ovat huolissaan saarensa ja lossinsa tulevaisuudesta. Saaressa on parikymmentä vakiasukasta. Alimmillaan, ennen sähköjen ja lossin tuloa vuonna 2005 jäljellä oli enää viisi ympärivuotista jänkäsalolaista.

Moni mökkiläinen haluaisi muuttaa saareen kokonaan, mutta kapuloita rattaisiin kyläläisten kokemuksen mukaan panee Ely-keskus. Sen mielestä pitäisi asua tiiviisti ja tehokkaasti kaupungeissa.

Lappeenrannasta on 20 kilometriä Jänkäsaloon, ja lauttamatka Jussilansalmen yli vielä kaupan päälle. Ympärillä sinistä Saimaata, rannoilla vihreää metsää. Tällaisesta maisemasta turisti on valmis maksamaan paljon.

Vapaa-ajankäyttöönkö Jänkäsalon saari lopuilta jääkin? Ja puoli Suomea. Onko väistämätöntä, että työt tehdään ja talvet asutaan tiiviisti kaupungissa ja Mökki-Suomi on pimeä ja autio? Kunnes koittaa kesä ja kaupunkilaiset ruuhkauttavat tiet ja lauttajonot päästäkseen hetkeksi hengähtämään?

Lainaus

Leppoistaja uhkaa Pohjolan Japania

Timo Harakka — Thu, 09 Aug 2012 06:50:16 +0000

1980-luvulla haaveiltiin, että Suomesta tulisi Pohjolan Japani. Ihailimme järjestelmällisyyttä, kekseliäisyyttä ja käytännöllisyyttä, jotka nostivat Japanin teolliseksi suurvallaksi. Ainakin päättäjät ihailivat myös kansan kuuliaisuutta ja kurinalaisuutta.

Sitten alkoi paljastui kääntöpuoli. 1990-luku oli hukattu vuosikymmen, kun jäykkä yhteiskunta ei enää pysynyt kilpailussa mukana. Kasvu loppui, velka paisui, poliittinen korruptio yltyi.

Sendain maanjäristys 2011 ja Fukushiman ydinlaitoskriisi paljastivat japanilaisen yhteiskunnan heikkouden järkyttävällä tavalla. Hierarkisesta byrokratiasta ei herunut tietoa, jos herui, se ei ollut luotettavaa.

Oli sokki, että maailman tehokkaimmaksi luultu yhteiskunta sekoili ja salaili samalla tavalla kuin Neuvostoliitto Tshernobylin suhteen neljännesvuosisata aikaisemmin.

Tätä painajaista ennakoi jo 1999 Amélie Nothombin romaani Nöyrin palvelijanne. Se on vuorossa 10 kirjaa vallasta –sarjassa, jonka vieraana on Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi.

Teoksessa länsimainen nainen menee innokkaana kääntäjäksi japanilaiseen suuryritykseen, mutta joutuu aivan pohjalle. Amélie päätyy lopulta tehtävään, joka konkretisoi suomalaisen työelämäkeskustelun käsitteitä.

”Mua huvitti, kun tuli muutama vuosi sitten tämä uusi sana, paskaduuni. Nuori sukupolvi haluaa olla juontajia tai mediassa, kukaan ei halua tehdä niin sanottuja paskaduuneja. Romaanissahan on tarjolla p-duunia vaikka kuinka. Yritit tehdä sitä, missä oma talentti olisi hyödyttänyt yritystä eniten, mutta mitä yritys teki sinulle? Alensi kaakelin kiillottajaksi”, summaa Lilli Paasikivi.

Vessansiivoojaksi päätyvän maisterin tarina on kansainvälinen menestyskirja. Syy saattaa olla se, että Nöyrin palvelijanne ei sittenkään kerro Japanista, vaan yleispätevästi työpaikan vallankäytöstä.

Vakituinen palkkatyö käy yhä harvinaisemmaksi, ja yhä useampi suorittaa ulkoistettuja projekteja vihamielisessä ympäristössä, havaitsee vakiovieras Anna Kortelainen.

”Luulen, että suomalaisiltakin työpaikoilta löytyisi tarinoita määräaikaisuuksista: miten määräaikaiselle ja pätkätyöläiselle koko ajan osoitetaan paikkaa. Kulkukortista tai koulutuksesta tai tiedonkulusta saisi aika samantyyppisen farssin.”

Modernin globaalin bisneksen naamion alta paljastuvat vuosituhansia vanhat vallankäytön muodot: kunnian puolustaminen ja kasvojen säilyttäminen.

Tämä ei koske vain Japania. Monikansallisissa pankeissa kaikki hienostunut markkina-analyysi ja matematiikka peittävät perimiehisen kukkotappelun, jossa tähtitieteellisillä voitoilla ei tyydytetä mitään todellisia tarpeita, vaan osoitetaan oma asema alfa-urosten keskinäisessä, loputtomassa statussodassa.

Ja kun laajennetaan mittakaavaa, kapitalismin todelliset kasvot eivät ole leppoisan kyläkauppiaan, vaan velkojaan perivän moottopyöräjengiläisen karvainen turpa.

Tämän haluamme mieluummin unohtaa. Työpaikoillakin armeijamainen käskytys on out, sillä töissä pitää viihtyä, luoda ja innovoida. Mutta onko itsenäisten tiimien vapaa työskentely sittenkin vain sumuverho, joka kätkee entisen tai vieläkin ankaramman kurin ja vallankäytön? Suurin ero on se, että työntekijä ei saa enää edes valittaa.

Vanhaan duunarieetokseen kuuluu sentään vapaus työstä välittömästi, kun tehtaan pilli viheltää. Samoin Amélie, vaikka onkin vessansiivooja – tai juuri siksi – tajuaa olevansa sittenkin vapaampi kuin esimiehensä ja esinaisensa. Heidän elämänsä määrää työ, ja yksin työ.

Anna Kortelainen ihailee päähenkilön vahvuutta: ”Hän kertoo, että hänen muistinsa alkoi toimia kuin vessa – ’vedin sen iltaisin´.”

Ei mikään ihme, että elinkeinoelämä vastustaa verisesti leppoistamista, jossa työntekijät vapaaehtoisesti keventävät vastuitaan ja tyytyvät pienempään palkkaan. Siinähän työntekijä kaappaa vallan itselleen, ja ottaa elämänsä haltuun.

Onneksi Suomi ei siis ole Pohjolan Japani. On jopa heitä, joille maksetaan palkkaa omasta intohimosta.

Sellainen onnekas on Lilli Paasikivi, joka kertoo, millaista on keittää teetä sinfoniaorkesterin säestyksellä.

Tervetuloa 10 kirjaa vallasta –keskusteluun 9.8. klo 21:05, TV 1.

Kuuntele teksti radiokolumnina Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa tästä.

Lainaus

Blogit - downshifting

Arki-Suomi ja Mökki-Suomi

Leppoistaja uhkaa Pohjolan Japania