Blogit - tiede

Fysiikan lait rankaisevat kiivasta kuljettajaa

Prisma Studio/Jari Vaara — Tue, 10 Sep 2013 10:51:20 +0000

Prisma Studio selvitti, millaisiin kulutuslukemiin todellisuudessa henkilöautoilla päästään. Kisan toinen kuljettaja on taloudellisen ajon kouluttaja Veini Rejström ja toinen toimittaja Jari Vaara.. Lopussa ajoraportin tulokset.

Reitti kulki Vantaalta Tikkurilan kautta Lahteen ja takaisin. Kumpikin kilpailija sai vain 10 litraa polttoainetta. Identtisten autojen yhdistetty EU-kulutus on 6,6 litraa sadalla kilometrillä, joten polttoainemäärä oli todella vähäinen 180,9 kilometrin matkaa varten.

Auto saa liike-energian moottorissa tapahtuvasta nopeasta palamisesta. Aina kun kuljettaja joutuu jarruttamaan, muuntuu tämä liike-energia jälleen lämmöksi jarrujärjestelmän kautta. Tässä mielessä kannattaa katsoa moottorijarrutuksen osuutta per kuljettaja.

Nopeuden kasvaessa kaksinkertaiseksi ilmanvastus nelinkertaistuu. Näin ollen nopeuden nostaminen lisää polttoaineen kulutusta suuresti, mikä näkyy tulosten keskikulutuksista.

Jarin autosta loppui polttoaine 166 kilometrin kohdalla. Veini puolestaan pääsi, vastoin kaikkia odotuksia, takaisin Korsoon ja hänelle jäi tankkiin vielä kaksi litraa bensaa.

Veini siis päihitti EU-arvot todella kirkkaasti.

Kaikesta tekniikan kehityksestä huolimatta voidaan todeta, että taloudellinen, turvallinen ja ympäristöystävällinen ajaminen lähteen korvien välistä. Tätä väliä ei tekniikka korvaa.

Tai kokeilkaapa itse, että kuinka pitkälle auto vapaalla rullaa kaupunkiliikenteessä. Nopeusmittari kertoo, että vauhti hiljenee todella hitaasti, ja rullailu on pelkkää säästöä.

Tulokset Jarin ja Veinin ajomatkasta Drivecon ajoraportista:

Veinin ajo:

Matka 180.9 km

Kesto 3 h 10 min 8 s

Keskinopeus 57 km/h

Keskikulutus 4.39 l/100km

Hiilidioksidipäästöt 103.1 g/km

Tyhjäkäyntiaika 5.2%

Äkkijarrutuksia yhteensä 0

Moottorijarrutusaika 24 min 36 s

Jarin ajo:

Matka 165.9 km

Kesto 2 h 32 min 7 s

Keskinopeus 65 km/h

Keskikulutus 6 l/100km

Hiilidioksidipäästöt 141.1 g/km

Tyhjäkäyntiaika 7.1%

Äkkijarrutuksia yhteensä 0

Moottorijarrutusaika 16 min 18 s

Lainaus

Entä jos sinä olet simulaatio?

Prisma Studio — Tue, 11 Dec 2012 20:10:34 +0000

(Prisma Studion juttu aiheesta 11.12.2012)

Muistatko, kun Lordi voitti Euroviisut? Tai kun Suomi voitti jääkiekonmaailmanmestaruuden? Ainakin muistat ensimmäisen koulupäiväsi ja viimeisimmän lumimyräkän.

Mitäpä, jos mitään näistä ei ole koskaan tapahtunut, eikä mitään ole olemassa? Jos kaikki onkin vain perhosen unta tai jonkun avaruusolion harhaista kuvitelmaa? Millä voit todistaa, että näin ei ole? Et oikein millään. Kiven potkaiseminen ei riitä vakuudeksi, vaikka varpaaseen sattuisikin -se kun olisi myös osa perhosen painajaisunta.

Filosofiassa tätä solipsismin heittämää haastetta on pohdittu vuosisatoja. Jonkinlainen ymmärrys Descartesin (1596-1650) filosofian pohjalta syntyi siitä, että ainakin voi olla vakuuttunut siitä, että joku on olemassa, joka tätä unta näkee -"ajattelen, siis olen olemassa".

Kyllä tätäkin argumenttia on kritisoitu riittämättömäksi, sillä eihän voi tietää kuka sitä unta näkee. Ehkäpä se onkin se mainittu perhonen joka näkee unta olevansa ihminen. Mistäpä filosofit nyt lopulliseen yhteisymmärrykseen pääsisivät... Mutta jos nyt ihmettelet, että käyttävätkö filosofit todella aikansa sen miettimiseen, että olemmeko me olemassa, niin täytyy hieman tarkentaa. Harva heistä sitä tosissaan epäilee, kivi kopsahtaa kipeästi kyllä solipsistinkin ukkovarpaaseen. Sen sijaan he pohtivat sitä, miten tämä voidaan pätevästi todistaa.

Mutta solipsismi on saanut nyt uuden, modernin muodon, jonka pohjalta voisi todella olettaa että tätä maailmaa ei ole. Mitäpä, jos emme olekaan unta, vaan koko universumi on iso tietokonesimulaatio, joka käynnistettiin esimerkiksi viime tiistaina? Ja me itse olemme vain pelihahmoja, joille on luotu keinotekoiset muistot näistä tapahtumista, euroviisuista, lumimyrskyistä ja sen sellaisista.

Scifi-kuvitelmaa, eikö?

Niinhän sitä ajattelisi, mutta saksalainen tutkijaryhmä on nyt löytänyt
todisteita siitä, että koko universumimme saattaa olla suuri tietokonesimulaatio.

Nimittäin, jos tämä olisi totta, niin meidän pelihahmojen on lähes mahdoton
itse huomata olevamme tietokoneohjelman luomuksia keinotekoisessa
maailmassa. Ainoa mahdollisuus on törmätä johonkin ohjelmoinnin
rajoitukseen, johon ei ole mitään erityistä syytä.

Vähän kuten Truman show -elokuvassa Jim Carreyn esittämä Truman Burbank ei tiennyt elävänsä lavastettussa tosi-tv –ohjelman studiossa, ennen kuin hän purjehti horisonttiin ja törmäsi lavasteen seinään.

Bonnin yliopiston tutkijat loivat tutkimustarkoituksessa yhden tällaisen simulaatiomaailman. Eivät täydellistä, mutta riittävän hyvän huomatakseen, että tarpeeksi kehittyneellä supertietokoneella se on mahdollista. Ja he huomasivat myös, että simulaatio-ohjelmassa on väistämättä rajoituksia. Sen jälkeen he hakivat meidän myös meidän maailmastamme samanlaisia rajoituksia ja yllätyksekseen huomasivat, että niitä löytyy.

Esimerkki rajoituksesta,jolla ei näytä olevan mitään erityistä syytä, löytyy niin kutsutusta Greisen-Zatsepin-Kuzminin kosmisen säteilyn teoreettisesta rajasta. Siinä on tietty hiukkasmäärän ylin raja, jonka olemassaoloon ei näytä olevan mitään fysikaalista syytä. Se näyttää vain tietokoneohjelmoijan asettamalta rajalta –siis törmäykseltä simulaation seinään. Jos tätä yrittää sanoa kansanomaisella tietokonekielellä, se raja on vähän niin kuin pikselit vaan loppuisivat, kun ohjelmoija olisi ajatellut, että eiköhän tuo resoluutio tähän riitä.

Eri kysymys sitten on, että jos todellakin olemme tietokonesimulaatio tai hahmoja jonkun teini-ikäisen pelifriikin läppärillä, onko sillä meille käytännössä mitään väliä? Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Jos potkaisee varpaansa kynnykseen, sen olemassaolo on riittävän vahvasti todistettu noin arkielämän kannalta.

Maailmanlopun ennustamisessa voidaan toki silloin unohtaa maya-kalenterit ja asteroidi-iskut. Sen sijaan voimme jäädä pelkäämään sitä, milloin teinin isä tai äiti tulee komentamaan, että "nyt se kone kiinni ja nukkumaan!"

Ja toivo kannattaa laittaa siihen, että teini muistaa edes "seivata" pelin...

Tutkijoiden raportti:

http://arxiv.org/abs/1210.1847

Prisma Studion jakso, jossa tämä juttu, katsottavana Areenassa:

http://areena.yle.fi/tv/1732144

Ps. pakko huomauttaa, että niin terävä kuin Descartesin alkuperäinen "ajattelen, siis olen" -argumentti onkin, niin se, millaisen ontologian hän siitä johtaa, on kyllä käsittämätöntä diibadaabaa.. mutta se on jo toinen tarina :-)

Lainaus

Keksintöjen ketju 1: Pölyä ja popcornia

Turkka Huhtala — Thu, 22 Mar 2012 08:56:27 +0000

Keksintöjen luomiskertomukset ovat täynnä sattumia ja virheitä. Ilman Gutenbergin kirjapainotekniikkaa meillä ei välttämättä olisi palovaroittimia hälyttämässä uunin unohtuneesta kinkkukiusauksesta.

Puoli seitsemän -ohjelman tiedesarjassa, Keksintöjen ketjussa, kuljetaan takaperoinen aikamatka keksintöjen alkulähteille. Reitin varrella tapaamme Einsteinin, natsit ja Babylonian orjat.

Osa 1: Popcorn

Oletko koskaan pannut merkille, miten pölyhiukkaset käyttäytyvät kun pölyinen ilma sähköistetään? Ilman tämä havaintoa meillä ei olisi tutkaa, kohereeria ja micro-popcornia.

Komeista grafiikoista vastaa herra nimeltä Hans Weckman.

Lainaus

Mediateollisuuden miljoonalahja Valkeelle

Magnus Berglund — Mon, 12 Mar 2012 14:00:55 +0000

MOT: Taru korvavalosta on ajankuva Suomesta. Nokian sammuttaessa valonsa ympäri Suomea etsitään kuumeisesti uusia innovaatioita ja menestystarinoita. Julkista rahoitusta luvataan herkästi, kunhan sinulla on jonkinlainen idea esittää. Ja kunhan se kuulostaa huipputekniikalta, edes vähän.

Oululainen Valkee Oy on onnistunut hypettämään korvavaloideaansa loistavasti. Valkeen perustaja Juuso Nissilä arvioi jo vuosi sitten Oulun Yliopiston Enterprise Forumissa 17.5.2011 yrityksen saaman ilmaisen julkisuuden arvoksi neljä miljoonaa euroa. Tammikuussa 2012 ilmestyneessä Talouselämä -lehdessä Valkee oli ”Startup-yritysten 20 tähteä-listalla”.

Teimme ohjelman Valkee Oy:n markkinointitavasta ja sen läpimenosta mediassa. Moni TV-ohjelma ja lehtijuttu on tehty ns. kieli poskella, mutta ne ovat yleensä aina toimineet ilmaisena mainoksena korvavalolle. Valkeen tapa myydä korvavaloa kaamosmasennukseen ja siinä sivussa vähän muuhunkin hyvinvointiin on minusta kuitenkin vakava asia.

Valkeen taru perustuu ”tieteeseen”. Se perustuu väitteeseen, että on tieteellisesti todistettua korvavalon poistavan kaamosmasennuksen. Tutkimusten tekotavat ja tulokset osoittavat, että minkäänlaista tieteellistä näyttöä korvavalon tehosta ei ole. On vain olemassa idea siitä, että korvavalo saattaisi auttaa kaamosmasennukseen.

Tämän ohjelmankin jälkeen lienee paljon ihmisiä, jotka hankkivat noin 185 euroa maksavan tuotteen. Terveyttä sivuaville tempuille ja laitteille on aina kysyntää. Tällaisille laitteille on myös helppoa saada myyntilupa alan valvojalta eli Valviralta. Valvira ei nimittäin ota kantaa siihen hoitaako laite masennusta vai ei.

Kaikkea voi yrittää myydä. Tärkeintä tässä tapauksessa on, ettei masentuneita ihmisiä johdeta harhaan katteettomilla tiedeväittämillä. Lopuksi esittäisin Pirkka-niksinä jouluvalo -ledsarjaa korvavalona. Ostin Bauhausista 80 ledvalon sarjan muistaakseni 15 eurolla. Silloin koko suku voi yhdessä kokeilla korvavalon tehoa. Mutta muistakaa, ettei kukaan vielä tiedä miten korvavalo vaikuttaa terveyteen.

Lainaus

Autopilotti lentää

Jari Mäkinen — Wed, 01 Jun 2011 13:50:00 +0000

Sain viimein napattua itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin järjestämään kirjahyllyä, jonka sisusta on ollut iloisessa kaaoksessa jo jonkin aikaa. Työ eteni hyvin noin tunnin, kunnes käteeni osui nippu lento-onnettomuuksien tutkintaraportteja. Kyllä, kerään niitä, koska ne ovat kiinnostavia.

Vanhin niistä kertoo kaiken Airbus A320 -koneelle Habsheimin lentoasemalla 26. kekäkuuta 1988 tapahtuneesta onnettomuudesta. Lähetin aikanaan opiskelijana kirjeen Ranskan lento-onnettomuuksia tutkineelle lautakunnalle ja pyysin raporttia,jonka he ystävällisesti lähettivätkin - niin ajat muuttuvat, sillä nyt nämä ladataan netistä noin vain.

No, kyseessä oli ensimmäinen uudenlaiselle fly-by-wire -ohjatulle liikennelentokoneelle tapahtunut onnettomuus, ja se nosti esille kysymyksen siitä kuinka pitkälle tietokoneet voivat ottaa vallan ohjaamossa. Tässä uudessa Airbusissa ohjaajat lensivät ensimmäistä kertaa tietokoneisiin kiinnitetyillä ohjaimilla, joystickeillä; ei enää vaijereita, jotka linkittävät ohjausratin ja polkimet suoraan kiinni ohjainpintoihin. Nyt kaikki Airbusit käyttävät tätä tekniikkaa ja myös Boiengin 777 sekä pian liikenteeseen astuva 787 ovat (lähes) täysin tietokoneiden kautta ohjattuja koneita. Siis pian 30 vuotta on matkustajia kyyditty taivaalla tähän tapaan.

Asia on nyt ajakohtainen pari vuotta sitten eteläisellä Atlantilla tapahtuneen Air Francen (sama yhtiö kuin Habsheimin onnettomuudessa) Airbus A330:n onnemuuden tutkinnan edistyessä. Suurissa otsikoissa on kerrottu, että automaattiseen lentämiseen tottuneet lentäjät menettivät koneen hallinnan tilanteessa, missä nopeutta mittaavien pitot-putkien jäätymisen vuoksi tietokonesysteemi heitti pyyhkeen kehään. Kuten aina lento-onnettomuuksissa, kestää lopullisen syyn esille tonkiminen varsin kauan, mutta perusasia näyttää olevan juuri näin: kone ei olisi pudonnut, mikäli pilotit olisivat lentäneet konetta hyvin.

Habsheimin onnettomuus tapahtui tuliterälle koneelle, jonka kapteenina oli Air Francen A320-pääkouluttaja. Kone lensi kutsuvieraiden kanssa pienen lentokentän päältä (ilman, että aikomuksena oli laskeutua sinne) ilmailunäytöksen aikana, mutta ylilennon lopuksi vajosi alaspäin ja putosi metsään. Kolme matkustajaa kuoli koneen evakuoinnin yhteydessä, mutta liki sata pelastui.

Onnettomuuden syy oli lentäjien "liiallinen" luottamus koneen automaattisiin järjestelmiin, jotka estävät konetta lentämästä liian pienellä nopeudella tai liian matalalla. Kone tekeekin niin - mutta vain jos automatiikka kytketään päälle. Nyt lentäjät, jotka olisivat osanneet ja kyenneet lentämään konettaan ongelmitta, olivat kenties kutsuvieraslennon ja uudenuutukaisen koneen ilmapiirissä eivätkä kiinnittäneet tarpeeksi huomiota lennon etenemiseen ja päästivät täysin lentokelpoisen koneen putoamaan metsään.

Nyt Riosta Pariisin täsmälleen kaksi vuotta sitten (1.6.2009) suunnanneen lennon AF447 tutkinassa ihmetellään sitä, miksi lentäjät menettivät koneensa hallinnan tilanteessa, mitä harjoitellaan ja minkä sinällään ei pitäisi olla vaarallinen. Kone näyttää joutuneen sakkaustilaan matkalentokorkeudessa ja pudonneen melkein suoraan alas lähes saman tien.

Lentäminen korkealla on toki vaikeaa, kun ilma on ohutta ja äkkinäiset nopeuden sekä koneen asennon muutokset voivat johtaa vaaratilanteeseen. Siellä autopilotti on juuri omiaan, etenkin kun matkalennossa lennetään pitkään ja tasaisesti. Silti joka hetki lentäjien tulee olla valmiit ottamaan kone haltuunsa ja lentämään manuaalisesti. Tai tietokoneiden avustamana siten, että ongelma kierretään - tässä tapauksessa väärä nopeustieto.

Lentäminen teknologian avustuksella ei ole mitään uutta, sillä erilaisia autopilotteja ja lentäjän työtä helpottavia laitteita on ollut jo 30-luvulta alkaen. Kuitenkin vasta viime aikoina, kun systeemit ovat tulleet niin erinomaisiksi että lentäjää ei välttämättä tarvita enää kuin ohjelmoimaan laiteet ja katsomaan että kaikki sujuu hyvin, on lentotaidon uupumisesta tullut varsinainen ongelma. Monet lentoyhtiöt suosittavatkin pilottejaan lentämään käsin, kun sää antaa myöten, jotta lentotuntuma pysyy hyvänä, ja simulaattoreissa käydään läpi ongelmatilanteita kenties paremmin ja yksityiskohtaisemmin kuin koskaan.

Silti koneiden ohjaamoissa on yhä enemmän ja enemmän lentäjiä, joilla lentämisen käsityö on päässyt ruostumaan. Kone lentää itsekseen melkein koko ajan ja lentäjien tehtävänä on valvoa, muuttaa asetuksia sekä hoitaa radioliikennettä.

Lentoyhtiöillä on myös toimintaohjeita erilaisia tilanteita varten, ja myös korkealla tapahtuvaa sakkausta varten. Ohjeet ovat kuitenkin vain ohjeellisia.

Onnettomuustilanteissa koneen hienostuneet laitteistot tuottavat suuren määrän eritasoisia virheilmoituksia, joten lentäjien huomio kiinnittyy silloin helposti toissijaisiin asioihin. Ja jos pilotti on lentänyt paljonkin itse asiassa lentämättä juuri lainkaan, niin ohjaimien ottaminen haastavassa tilanteessa on juuri väärä hetki opetella lentämään...

Lentämisessä vaikeassa tilanteessa pätee kuitenkin edelleen vanha perussääntö: "aviate, navigate, communicate" - lennä, suunnista, kommunikoi. Tärkeintä on lentää konetta, ei katsoa tietokonenäyttöjä. Kenties tämä on unohtunut Air Francen onnettomuuskoneen lentäjiltä (tai sitten on tapahtunut jotain, mitä emme vielä tiedä).

Onnettomuus tuo mieleen myös kolmannen tapauksen: Qantas-yhtiön A380-koneen, joka joutui tekemään pakkolaskun Singaporeen moottorin pamahdettua. Silloin lentäjät pystyivät (tosin päivänvalossa ja hyvissä olosuhteissa) suoriutumaan erittäin haastavasta tilanteesta hyvän lentotaidon sekä koneen tekniikan avulla. Vaikeassa tilanteessa tietokone ja systeemit ovat myös valtava apu, mutta lentäjän peruslentotaito ja rutiini ovat silloin kultaakin kalliimpia!

Tietokoneita, autopilotteja ja koko nykyaikaista lentoliikennesysteemiä arvostellessa pitää myös muistaa, että ilman tekniikan apua lentomatkustaminen ei sujuisi näin hyvin ja turvallisesti. On vaikea laskea kuinka monta ihmishenkeä tietokoneohjaus lentokoneessa on pelastanut yksinkertaisesti estämällä konetta joutumasta onnettomuuteen. Kun katsotaan lento-onnettomuuksien listaa 1960-luvulta, niin se ei ole kaunista katsottavaa: lähes joka viikko jossain päin maailmaa keskimäärin tapahtui onnettomuus liikennekoneella, ja liikenteen määrä oli murto-osa nykyisestä.

Vaikka uhrien kannalta onnettomuus on aina traaginen, on oikeastaan lohduttavaa huomata kuinka harvinainen on tämänkaltainen lentäjien virheestä aiheutunut onnettomuus ja kuinka perinpohjaisesti Rion koneen onnettomuutta käydään läpi.

Itse ainakin astun lentokoneeseen taas ensi viikolla rauhallisena ja turvallisin mielin. Luotan siihen, että (etenkin suomalais)pilotit osaavat myös lentää tarpeen niin vaatiessa!

Lainaus

Uudessa scifissä älykäs suunnittelu syrjäyttää tieteen

Liisa Lehmusto — Thu, 09 Apr 2009 12:33:46 +0000

Varoitus! Kirjoitus paljastaa juonenkäänteitä kahdesta kevään hittielokuvasta, Nicolas Cagen tähdittämästä sci-fi-jännäri Knowingista ja Dan Brownin kirjaan Enkelit ja demonit perustuvasta samannimisestä blockbusterista.

Vietin yön kauhuelokuvien parissa Night Visions -festivaalilla. Myös kulttileffoja ja fantasiaa esittävän festarin ohjelmistossa oli tällä kertaa harvinaisen paljon uskontoa käsitteleviä elokuvia: edellisessä blogipostauksessani käsittelemäni Religulousin lisäksi yön tunteina nähtiin Creepy Christian Films eli kokoelma kummallisia kristillisiä valistuselokuvia ja ohjelmiston viime hetken lisäys, ennakkonäytös kevään sci-fi-hitistä Knowing.

Knowing ponnahti äskettäin ensi-iltaviikonloppunaan Yhdysvaltain box officen listaykköseksi. Siinä Nicolas Cage näyttelee leskeksi jäänyttä huippuyliopisto MIT:n tutkijaa, jonka poika saa käsiinsä oudon viestin menneisyydestä: 50-luvulla haudatusta aikakapselista löytyvän kirjeen, johon on rustattu sarja numeroita. Viskilasin voimalla numeroita umpimähkään tulkitessaan Cage löytää niistä viestin: outo numerokirje sisältää (läntisen) maailman pahimpien katastrofien päivämäärät ja ennustaa tietysti myös tulevaisuuden. Tästä alkaa kilpajuoksu ajan kanssa, sillä pian käy ilmi, että läpyskä ei ennusta enempää eikä vähempää kuin maailmanloppua.

Kiinnostava yksityiskohta elokuvassa on se, että päähenkilö sattuu olemaan ammatiltaan nimenomaan maineikkaan Massachusetts Institute of Technology -tutkimuslaitoksin tutkija, ilmeisesti kosmologi. Yksi Knowingin avainkohtauksista on mielestäni hetki, jolloin Cagen esittämän hahmon usko tieteelliseen argumentointiin paljastuu horjuvaksi. Hän kehottaa oppilaitaan pohtimaan determinismin ja sattumien kautta etenevän kehityksen, toisin sanoen evoluution eroja: eteneekö elämämme ennalta määrättyä polkua pitkin vai onko se vain sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Miten on mahdollista, että juuri meidän galaksissamme asuttamamme planeetta pyörii auringon ympäri juuri oikealla etäisyydellä, voiko se olla vain sattumaa? Murheellinen Cage osoittaa katsojalle pettymystään taipuessaan itse evoluution puolelle: kaikella ei olekaan tarkoitusta, ja se syö miestä.

Tosielämässä ajatuskin elokuvassa MIT:n luokkahuoneessa tapahtuvasta ryhmätyöstä on absurdi. Arkijärkinen tapa jolla elokuvan päähenkilö asian esittää, "tarkoituksen" etsiminen planeettojen välisestä etäisyyksistä, haiskahtaa niin pahasti älykkäältä suunnittelulta, että sellaisesta luennoimisesta saisi MIT:sta luultavasti kenkää melko nopeasti. Älykkään suunnittelijan (intelligent designer) puolesta puhuvat tutkijat, jotka esimerkiksi pitävät evoluution kehityskulkua nykyiseen huippuunsa niin epätodennäköisenä, että sen täytyy olla jonkun suunnittelemaa, ovat tiedemaailman kummajaisia. Intelligent design on etäisesti akateemiselta kuulostavaa sanahelinää, jolla kreationismi puetaan halpaan valeasuun poliittisia tarkoituksia varten.

Tämän jälkeen Knowing muuttuu yliluonnolliseksi katastrofielokuvaksi. Elokuvan kliimaksissa numeroviestin tuojat paljastuvat avaruusaluksella liikkuviksi henkiolennoiksi, jotka ovat tulleet hakemaan tuhoutuvalta maapallolta uutta Aatamia ja Eevaa. Nicolas Cage antaa oman poikansa mennä heidän mukanaan ja olennot nousevat alukseensa paljastaen samalla selässään kasvavat enkelinsiivet. Sitten maapallo tuhoutuu tulimyrskyssä. Elokuva päättyy jollain toisella planeetalla uuteen Edenin puutarhaan, jossa maasta pelastettu lapsipariskunta pinkoo aaltoilevalla viljapellolla kohti uutta Hyvän ja pahan tiedon puutta avaruusalusten hohtaessa taivaanrannassa.

Knowingin tapa antaa älykkäälle suunnittelijalle yliluonnolliset avaruusolennon kasvot on hurjinta new age -propagandaa, mitä valtavirtaelokuvassa on pitkään aikaan nähty. Tällainen ufovaikutteilla tuunattu kristillisyys kuitenkin ilmeisesti puhuttelee post-X-files-populaarikulttuurin keskellä ja aktivoituneen kristillisen oikeiston vaikutuspiirissä kasvanutta sukupolvea, sillä elokuva on juuri nyt Yhdysvalloissa käsittämättömän suosittu.

Knowingissa iloisesti häränpyllyä heittävät käsitykset kosmologiasta muistuttivat minua heti romaanista Enkelit ja demonit, Da Vinci -koodilla maailmanmaineeseen singahtaneen Dan Brownin toisesta jännäristä, jonka elokuvaversiosta on tulossa kesän megahitti, tähtenä Tom Hanks. Kuten Knowing, sekin sijoittuu osittain huipputason tiedelaitokseen, nimittäin hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen Cerniin, ja päähenkilöt ovat tutkijoita. Enkelit ja demonit -kirjassa ei puututa evoluution, vaan mennään paljon pidemmälle. Älykäs suunnittelija esitellään alkuräjähdyksen alkuunpanijana.

Kirjassa symbolitutkija Robert Langdon (elokuvassa Hanks) saa kutsun Cerniin selvittämään huippututkijan murhaa. Tutkijan erikoisalaa on antimateria. Onnistuessaan tuottamaan antimateriaa tutkija uskoo löytäneensä samalla kiistattoman todisteen maailmankaikkeuden luojan olemassaolosta. Tämä älykkään suunnittelijan voitto tieteen vannoutuneesta rationalismista muodostuu kirjan pääteemaksi: olisiko tässä viimein avain uskonnon ja tieteen sopusointuun? Jännärissä filosofinen debatti on kuitenkin muutettava toiminnaksi: eri uskomus- ja tutkimusperinteiden esittelyyn ei tuhrata aikaa, vaan "uskonto" ja "tiede" niputetaan dramaattista hyvän ja pahan taistelua käyviksi homogeenisiksi, yksimielisiksi osapuoliksi. Kun uskoa edustaa Vatikaani ja paavia valitseva konklaavi, tiedettä edustava Cern hiukkaskiihdyttimineen pääsee näyttelemään tieteellisen argumentoinnin mekkaa.

Vaikka Brown esittää järjestäytyneet uskonnot, erityisesti katolisen kirkon, melko kriittisessä valossa korruptoituneina laitoksina, kirjaa ei voi kuitenkaan todellakaan pitää uskontokriittisenä. Päin vastoin, sen taustatarinaahan kannattelee ajatus tieteellisten todisteiden löytyminen yliluonnolliselle luojalle. Brown panee myös katolisen papin suuhun pitkän puheen, jossa uskonto esitellään perinteiseen tapaan moraalin alkulähteenä: tiede ei anna neuvoja oikean erottamiseen väärästä, uskonnoton yhteiskunta elää ilman moraalia.

Teoria älykkäästä suunnittelijasta ja uskonnon välttämättömyys moraalikoodin lähteenä ovat sattumalta myös juuri ne kaksi isoa kysymystä, joihin Richard Dawkinsin erinomainen kirja The God Delusion pureutuu. Kuten Enkelit ja demonit, molemmat teokset tuntuvat löytäneet ne kaksi argumenttia, joilla jumaluskoa perustellaan tällä hetkellä kiihkeimmin meille järkiperäisyyteen nojautuville pakanoille. Dawkins avaa intelligent design -ajattelun lähtökohdat todella tyhjentävästi: käsittelemällä jumalan olemassa oloa hypoteesina, jota voidaan tavalliseen tapaan testata. Hypoteesi älykkäästä suunnittelijasta osoittautuu kehäpäätelmäksi: jos älykäs suunnittelija on olemassa, hypoteesin toteutuminen synnyttää uuden kysymyksen hänen alkuperästään. Mistä löytyy vielä älykkäämpi suunnittelija? Moraalin osalta Dawkins puolustaa käsityksestä Zeitgeistista ja sen mukana muuttuvasta moraalikoodistosta, joka pikemminkin ohjaa esimerkiksi raamatuntulkintoja kuin saa alkunsa niistä.

Olen lueskellut viime aikoina myös brittiläisen Michael Bywaterin kirjaa Big Babies, jonka mukaan olemme lakanneet kasvamasta aikuisiksi. Bywaterin mielestä nykykulttuuri aktiivisesti lapsellistaa ihmisiä puhuttelemalla ja kohtelemalla aikuisia kuin lapsia. Bywater tarttuu myös älykäs suunnittelija -buumiin ja pitää sitä osana lapsellistamisen kulttuuria: älykkäällä suunnittelijalla kielletään miksi-kysymys, tärkeä osa kriittistä ajattelua. Kiltit lapset eivät kysy miksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani huomasin muuten syyllistyväni itsekin lapsellistamiseen: postauksen alusta löytyvä spoiler-varoitus kuulostaa pelottavan paljon yhdeltä Bywaterin esimerkeistä. Spoiler-varoitushan sisältää oletuksen, että lukijalla on puutteelliset luetun ymmärtämisen taidot. Olemme niin tottuneita erilaisiin varoituksiin että ne tuntuvat vain ystävällisiltä ohjeilta, kun meidän pitäisi tulkita ne älyn lahjojemme aliarviointina. Kamalaa, onko minustakin tulossa lapsettaja?

Kirjoittaja on ateisti, joka pelkää kummituksia.

Lainaus