Blogit - rock

Elämäni soundtrack ja menneisyyteni korvamadot

Ville Matilainen — Tue, 07 Oct 2014 10:59:36 +0000

Tämä tarina on henkilökohtainen. Se käsittelee musiikkia ja sen vaikutusta nuoreen mieleen, mutta myös musiikin avuja elämän ymmärtämiseksi. Tarina on pitkä ja silti siitä jää puuttumaan varsin paljon. Tarinassa käsitellään ehdottomuutta, mutta ainakin yritetään heittäytyä avarakatseiseksi. Saagan lopussa on vielä yllättävä käänne, joka liittyy räppiin.

Elokuussa 2001 aloitin lukion Espoon Viherlaaksossa. Koulu oli entuudestaan tuttu, koska olin käynyt yläasteen siellä. Lukiossa kaikki oli kuitenkin uutta ja vierasta. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin alkanut luokattomuus oli ehkä elämän parasta aikaa. Vaikka minulla oli jo ala-asteella hyviä ystäviä ja yläasteellakin luokan sisällä puhallettiin yhteen hiileen, ei noilta ajoilta löytynyt ihmisiä, joihin näin aikuisiällä pitäisin yhteyttä.

Mutta lukiossa ystävyyssuhteitani vahvisti musiikki ja se alkoi samalla määritellä elämääni uusiksi.

Vaikutteeton ja välinpitämätön aste

Ensimmäinen omistamani musiikkiäänite oli vuoden 1990 Turtles-elokuvan soundtrack C-kasetilla. Toinen kasettini oli New Kids on the Blockin Step by Step, jonka vein ala-asteella luokan levyraatiin.

Tuon ikäisenä en kuitenkaan juuri kuunnellut musiikkia. Musiikkia kuulin, kun vanhempani sitä soittivat. Tuolloin olin myös musiikin kuuntelijana varmasti rehellisimmilläni. Jos pidin jostain kappaleesta, pidin siitä, koska pidin sitä. Siinä kaikki.

Saatoimme joskus kuunnella ala-astekaverin luona Metallicaa. Niin ikään ala-asteella nauhoitimme myös toisen luokkakaverin kanssa mankalla ajan suurimpia hittejä radiosta (siellä oli mm. Spice Girlsiä).

Elämäni ensimmäisen CD:n sain 8-vuotislahjaksi enoltani. Levy oli vuoden 1993 hittikokoelma, joka oli osa tällaisia yli kymmenlevyisiksi venyneitä kokoelmalevysarjoja. Taisin kuunnella levyä kyseisillä syntymäpäivilläni ja ehkä muutamia kertoja sen jälkeen. Vain levyn aloittanut kappale jäi mieleeni. En tiedä kuuntelinko levyä koskaan edes kokonaan, mutta tuon aloituskappaleen tahdit muistan edelleen. Luulen, että pidin kappaleesta.

Kokemukseni musiikista ei vaikuttanut elämääni mitenkään. En ollut kavereiden kanssa musiikin takia. Vaikka perustimme Metallica-kaverini ja pikkuveljeni kanssa lastenmusiikkia esittäneen bändin (Fröbelin palikoiden hengessä kai), oli silloinkin yhdessä tekeminen tärkeämpää kuin mikään musiikkiin viittaava. En yksinkertaisesti tarvinnut musiikkia elämääni.

Tragedia vai mahdollisuus? Kysymys, jota en koskaan lukiossa esittänyt, vaikka se soi repeatilla

Lukiota edeltävänä kesänä olin kuullut samassa taloyhtiössä asuneen kaverin luona kappaleen, joka jäi päähäni. Bändistä tai siinä soittavista muusikoista en tiennyt mitään, mutta kappaleesta pidin.

Latasin biisin MP3-soittimelleni ja kuuntelin sitä kesällä, muun muassa toisen ystäväni kesämökillä. Soitimme tuota biisiä käydessämme kalassa, heinähatut päässä, pelastusliivit yllä ja virvelit kourissa.

Kappale oli Hanoi Rocksin Tragedy.

Lukion alkaessa kouluumme tuli paljon uusia nuoria. Yksi heistä vaikutti hieman ujolta. Olimme muistaakseni koulun aloitusviikolla odottamassa pihalla uskonnon tunnille pääsyä, kun jostain rohkaistuneena menin kysymään tältä uudelta kaverilta mitä musiikkia hän yksinään siellä nurmikon reunassa kuunteli. Kundi kertoi kuuntelevansa Hanoi Rocksia.

Tiesin vain tuon yhden kappaleen, mutta saimme siitä sopivasti tunnin alkuun asti kestävän keskustelun ja ainakin tutustuimme.

Ehkä puolta vuotta–vuotta myöhemmin olin jo Vantaalla, tämän lukiopihan reunassa tapaamani kundin kaverin vessassa. Olin kiihtyvässä nousuhumalassa ja sudin ripsiväriä jo aiemmin kajalilla tummentamiin silmiini.

Tuo ilta myös päättyi omalta osaltani vessaan — Helsingin Vaasankadulla sijainneen Stella Star Clubin miestenhuoneeseen. Tämä lukioystäväni löysi minut rock-keikan jälkeen sieltä nukkumassa pöntöllä.

Fanittamani vaarallinen ja dekadentti musiikki alkoi näkyä meikattujen kasvojeni lisäksi pukeutumisessani ja asenteessani. Elämäni aikatauluun se sopi hyvin, koska olin lukiolainen. Juopottelua tapahtui ja viikonloppuöinä ei huvittanut olla kotona. Ennen kaikkea, stereoissani soi sex, drugs ja rock ’n roll!

Ylilyöntejäkin tuli ja lisäbonus oli pahennus, jota pystyin herättämään omissa vanhemmissani pelkällä pukeutumisellani tai muutamalla mustalla viivalla silmieni ympärillä.

Epäreiluilla silkkihanskoilla läpsin poskille

Suhteeni musiikkiin kasvoi noina lukiovuosina harppauksin. Uskonnon tuntia edeltäneestä tapaamisesta sain itselleni sydänystävän, samalla löysin oman sydänmusiikkini. Halusin tietää musiikista enemmän ja halusin kuunnella sitä lisää. Lisäksi olin äärimmäisen genretietoinen. Tuo genre oli rock, lukioikäisen Villen määrittelemä hard-sellainen.

Tämä tarkoitti, että olin kaikkea muuta musiikkia kohtaan vähintäänkin välinpitämätön. Joskus innostuin suorastaan vihaamaan ja halveksimaan kehnona pitämääni musiikkilajia tai jotain yksittäistä artistia.

Rap, varsinkin suomenkielinen, sai inhostani leijonanosan. Todellisuudessa en koskaan edes vaivautunut paremmin tutustumaan Suomi-räppiin, pidin sitä vain välittömästi huonona. En suostunut hyväksymään räppiä edes musiikiksi: ”Siinähän puhutaan. Ei lauleta!” Mahtavaa argumentointia.

Rockissa oli toki aivan riittävästi sisäistämistä ja tutustumista. Tuskinpa minulla olisi edes ollut aikaa millekään räpille. 2000-luvun alkupuoliskolla kahdeksankymmentäluvun innoittama ”tukkahevi” ja ”meikkibändibuumi” sattui samalle hetkelle, kun todella innostuin musiikista. Rockista tuli jälleen näyttävää ja bändien ulosanti oli kutkuttavan vaarallista. Turmelukselle oli tilausta lukio-Villen lisäksi myös levylistoilla.

Pohjoismaiset rock-bändit tulivat minulle tutuiksi viikonloppuisin livenä (iltani eivät aina päättyneet miestenhuoneisiin) ja arkena levyillä (vähintään lainattuina tai poltettuina). Parhaat bändit tulivat Ruotsista. Backyard Babies, The Hellacopters ja Hardcore Superstar olivat lukiovuosinani 2001–2004 jopa eräänlaisia vakiovieraita Helsingin klubeilla.

Suomalainen The Flaming Sideburns oli live-villitsijänä silkkaa mahtavuutta. Ja sitten oli tietenkin uusi, vuonna 2002 comebackin tehnyt Hanoi Rocks, jota käytiin katsomassa aina kun oli pikkuriikkinenkin mahdollisuus. Kesäfestarit olivat oma lukunsa.

Samassa rock-buumissa nousseet kotimaiset meikkibändit saivat minulta kuitenkin usein jopa räppiin verrattavan tylyn kohtelun. Lovex ja Uniklubi olivat paskaa, koska ne kopioivat niitä minulle oikeita yhtyeitä. Ja toinen niistä lauloi vielä suomeksi!

Pienen poikkeuksen teki Negative, joka taisi olla ensimmäisiä 2000-luvulla läpimurron tehneistä kotimaisista meikkibändeistä. Sarjassaan ensimmäinen sai hyväksyntäni, mutta asiaan vaikutti myös se, että Negativen laulaja, Jonne Aaron, oli yhden kaveripiiriläiseni serkku.

2000-luvun rock-suosikkieni johdattamana ahmin rokkia myös 1980-luvun alkuperäisedustajilta,

70-luvun glam-rokkareilta,

ja edelläkävijäpunkkareilta.

Jos ei musiikki uponnut, niin sitten tarina. Tarkemmin ajateltuna tarinat musiikin takana olivat usein tärkeämpiä kuin yksittäiset kappaleet.

Pitempi tukka, enemmän järkeä?

Nyt 28-vuotiaana olen kuunnellut todella paljon musiikkia, laidasta laitaan. Pidän nykyisin kovasti myös suomenkielisestä musiikista, iskelmistä progeen ja siedän räppiäkin. Lukioajan musiikkimakuni ehdottomilla edustajilla on kuitenkin aina tärkein paikka sydämessäni. Musiikin avulla on vain niin helppo palata noihin kajalin reunustamiin muistoihin. Usein pelkkä tutun kappaleen käynnistäminen riittää.

Reilu vuosi sitten, kesällä 2013, sain tilaisuuden syöksyä hetkeksi takaisin nuoruuteni mutkan kautta. Kyseessä olivat kolmekymmentävuotisjuhlat, merihenkiset naamiaiset, joihin en mitenkään keksinyt persoonallista asua.

Pitkän surffailun jälkeen koin musiikin kuuntelun avulla (jälleen kerran) valaistumisen ja keksin asuni. Lopulta saavuin helteiseen Arabianrantaan pukeutuneena ja meikattuna norjalaisen death punk -yhtye Turbonegron Happy-Tomiksi. Siinä sitten toivottelin virnistellen hyviä syntymäpäiviä.

Ehkäpä olisi virkistävää kokeilla tuota ainakin aika ajoin uudelleen? Meikkejä voin lainata vaikka vaimolta, ei tarvitse enää pihistää mutsilta. Ja vaikka annoin tukkani lukiossa rehottaa, taitaa se tätä kirjoittaessa olla jo pitempi kuin koskaan silloin.

Ehkäpä muistoihin on jopa liian helppo palata vain kuuntelemalla sitä musiikkia. Mitäpä jos veisi nostalgianhakuisuuden pidemmälle? Meikit, kledjut ja aggressiot, mutta olisiko loppuosoite jälleen kerran se miestenhuoneen vessa?

Jos ei muuta, niin ainakin saisin varmistuksen sille, että yhden ajanjakson oli hyvä päättyä osaltani lukioon.

“Now I’ve reached that age, I’ve tried to do all those things the best I can”

Pitkä tarina ansaitsee loppuanekdootin ja työnantajani ansaitsee maininnan. Tarinan alussa kertomani synttärilahja-CD:n aloituskappaleen arvoitus nimittäin valkeni minulle viime vuonna.

Syksyllä 2013 kasasimme Elävässä arkistossa arkistomateriaalia 90-luvulta Yle Teeman Retrolissun ysärit -tv-sarjaan. Projektin aikana törmäsin täysin varoittamatta ranskalaiseen lapsimuusikko Jordyyn ja hänen vuoden 1993 hittikappaleeseensa Dur dur d'être bébé.

Tuottajamme selvitti Jordyn tarinan taustoja ja tajusin vihdoin löytäneeni kappaleen ja esittäjän tuolle ensimmäiselle omalle CD-muistolleni. Samalla sain tietää, että Jordy oli silloin 8-vuotissynttäreilläni ollut minua kolme vuotta nuorempi ja samalla maailman nuorin sooloräppäri.

Siis tuo biisi, minkä tahdit vielä täysi-ikäisenäkin soivat välillä varoittamatta päässäni, on ainakin jonkinlaista räppiä!

Onni on, että osaan nykyisin olla sinut näiden menneisyyteni korvamatojen kanssa.

PS. Lisäksi on turvallista tiedostaa, että minkäänlainen saavuttamani ymmärrys ei kuitenkaan tule koskaan muuttamaan joskus 24-vuotiaana tajuamaani tosiasiaa, että Led Zeppelin rules! Kaikki muu on vain ylimääräistä plussaa.

Kuuntelin tätä blogia kirjoittaessani kaikkien tarinassa mainittujen artistien musiikkia ja kokosin ne tälle soittolistalleAiheetta liipaten, voit tutustua täällä Elävän arkiston koosteeseen, jossa todetaan nuorisomusiikissa olleen AINA jotain vikaa.

Lainaus

Musiikkia sulle myös, baby!

Joona Haarala — Mon, 23 Aug 2010 08:34:09 +0000

Työpäiväni alkaa usein klo 11.30 ja se päättyy klo 19.30. Kotiin palaan, kun muksut ovat nukkumassa. Myöhäisenä työpäivänä saa nukkua pidempään, paitsi silloin kun vaimolla on kokous aamuisin.

Tänään oli taas sellainen aamu. Muksu hieman kitisi, mutta itkua ei vielä ollut. Pistin ennen maitopullon lämmittämistä U2 soimaan. Levylautasella tarjoiltiin viikonlopun kunniaksi Joshua Tree ja Achtung baby -albumeja.

I still haven't found what I'm looooking foooor... ja vauva hymyili. Sitten vauva syliin ja vähän tanssahdeltiin ja hymy muuttui nauruksi.

Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, kun isä hoilasi tyhjässä talossa. Vauva ei muista mitään tästä hetkestä, mutta isä muistaa.

Lainaus

Tuntemattomia rock'n'roll -sotilaita

nikkolajari — Mon, 05 Jul 2010 03:00:00 +0000

Heinäkuu on kuukausista julmin ainakin jos ajatellaan turkulaista rockhistoriaa. Heinäkuussa turkulaisista eturivin rock-joukoista ovat poistuneet monet tekijämiehet.

Moniselitteinen kitarasankari Tommie Mansfield (k. 1981), DBTL:n isähahmo Jorma Teerijoki (k. 1998) ja yleisrocklegenda Pasi Raappana (k. 2000) eivät suurelle yleisölle välttämättä kerro niminä paljoakaan mutta rockin sisäpiireissä heidän merkityksensä tunnustetaan laajasti. Hatut päästä tuntemattomille rock-sotilaille vielä kerran!

Toisaalta aplodien määrä ja laatu tippuu traagisesti heti Uudenmaantullista ulos ajettaessa. Suomalaisen rockin historiallinen kaanon on paitsi Helsinki-keskeinen myös armottoman artistikeskeinen.

Sijansa kaanonissa saavat menestyslevyjen tekijät ja lähipiirin kulttitähdet, eivät niinkään likaisen työn tekijät tai alueelliset vaikuttajat. Heidän osakseen tulee usein huvittunut marginalisointi kuten alan akateemisessa tutkimuksessakin on takavuosina todettu.

Miten siis edistää paikallista viihdehistorian tuntemusta jatkossa? Nettisivusto, kirjaprojektit, historialliset cd/dvd-projektit, radio- ja tv-sarjat? Turkulainen Hall Of Fame?

Jottain tarttis tehrä (ja on tietysti jo tehtykin) mutta karu fakta taitaa silti olla, että nykyturkulainen tuntee globaalin rockhistorian paremmin kuin alueellisen oman historiansa. Onko ehdotuksia?

Lainaus

Negativen hellyyttävä naiivius

Harri Hakanen — Wed, 26 May 2010 11:20:46 +0000

Rock-Suomen haastatteluista on tehty suurin osa, toistasataa kaikkiaan. Muutama historian kannalta täysin olennainen henkilö vielä odottaa kameran eteen pääsyään. Tällä hetkellä tiimi lyö kovaa vauhtia kasaan neljättä ja viidettä jaksoa, samaan aikaan yhtä jaksoa jo värimääritellään ja kuudennen jakson haastatteluita digitoidaan nauhalta järjestelmiin jatkokäsittelyä varten. Jokainen säätää omalla tahollaan, useaa asiaa tehdään yhtä aikaa, kiire on tolkuton. Perinteinen, materiaalin valtaisasta määrästä johtuva lievä epätoivo helpottuu, kun näkee, miten leikkauspöydällä syntyy valmista jälkeä.

Työhuoneessani oleva haastattelunauhojen rivistö on nimittäin aika vaikuttavan näköinen. Vähän lukuja: olen muutaman viime päivän aikana digitoinut nauhalta yhden jakson jatkokäsittelyä varten 14 haastattelua, jokainen kestoltaan vähintään tunnin mittainen. Varsinaisiin jaksoihin suodattuu monivaiheisen prosessin jälkeen murto-osa, jakson tarinan kannalta olennainen sisältö. Mutta tekemistämme haastatteluista ilmestyy Rock-Suomen nettisivuille sitten jossain vaiheessa suurempia kokonaisuuksia. Ei se kaikki kullanarvoinen ja mielenkiintoinen materiaali siis hukkaan joudu. Ehkä siihen palataan vielä vuosikymmenien jälkeenkin, näin ainakin haluaisin uskoa.

Tajusin muuten tänään Jonne Aaronin puolitoistatuntista sessiota digitoidessani, että onpa harvinaisen rehellisen oloinen ja aito jätkä. Negativen ominaisuus on kuulemma ”tamperelainen kömpelyys”. Jyrki69 taas totesi haastattelusessiomme aikana, että Negativessa on ”hellyttävää pikkukaupungin naiiviutta”, kaikella rakkaudella ja ilman ironian häivääkään. Jonne on myös artisti ja tähti, jonka taustalla on tähteyden kannalta olennainen tarina. Samalla itselleni alkoi konkretisoitua seuraavaksi leikkauspöydälle menevän jakson tarina, tai ainakin osa siitä. Sillä tarinat ovat tärkeitä.

Lainaus

Tukeeko Turun media populaarikulttuuriaan tarpeeksi?

nikkolajari — Tue, 18 May 2010 03:00:00 +0000

Turun kulttuurielämä on ruohonjuuritasolla hyvin vilkasta. Tasoltaankin se yltää komeasti kansalliselle ja joskus jopa kansainväliselle huipulle. Huipulle päästäkseen turkulaisen osaamisen tulee kuitenkin ylittää suurin mahdollinen este - turkulainen mediahiljaisuus.

Pop- ja rockmusiikin saralla eritoten on vaikeaa olla ihmettelemättä tilannetta. Ennen kuin breikkaat muualla, et ole Turussa mitään. Missä on median vahva myötäeläminen Turun musiikkielämässä, missä nostojutut? Miksi turkulainen poppari on vieras omalla maallaan? Miksi vaatimattominkin Helsingin tai Tampereen yrittäjä on aina "merkittävämpi" kuin Turun vastaava mitä tulee julkaistuihin juttuihin ja niiden laajuuteen?

Turkulaisena Tampereesta on vaikeaa keksiä positiivisia asioita, se tiedetään. Mustamakkara ei ole ihmiselle sopivaa ravintoa eikä hämäläinen käsitys huumorintajusta juuri naurata. Mutta yhdessä asiassa hämäläiset ovat Turkua edellä. Kun Tampereella on nouseva bändi, siitä kirjoitetaan paikallisen aviisin viikkolehden kannessa. Turussa vastaava ilmiö sivuutetaan tylysti: "ei ole riittävän merkittävää materiaalia valtakunnallisesti".

Ei ole riittävän merkittävää materiaalia valtakunnallisesti? Mitä merkitystä sillä on, jokaisen paikallisen mediayksikön levikki sulaa käsiin heti Uudenmaantullin tai Pohjolan sillan jälkeen. Miksei siis keskityttäisi paikalliseen ja alueelliseen osaamiseen ilman ongelmaa? Vai onko ongelma siinä, että ei kyetä tunnistamaan eroja tai nousevia merkityksiä populaarikulttuurissa?

Populaaritähteys ei synny itsestään, se tarvitsee vahvaa mediaa tuekseen. Syttyessään tähteydellä voi olla merkittäviä etuja tarjottavanaan alueen taloudelle ja vetovoimalle. Turkukin on kiistatta netonnut merkitysetuja Daruden, Jaakko Salovaaran ja The Crashin vanavedessä. Konservatiivisesta rannikkokaupungista tuli kuin taikaiskusta modernin pop-osaamisen keskus 2000-luvun alun villeinä vuosina. Helpottaa kummasti uuden veronmaksajapohjan haalimista alueelle. Opiskelijoita, duunareita, johtajia, sijoittajia, mitä vaan.

Aikanaan kymmenisen vuotta sitten tulimme kaupunginjohtaja Armas Lahoniityn koolle keräämässä pop-työryhmässä todenneeksi, että Turku tarvitsee valtakunnallisen mediatalon tukemaan omaa populaarikulttuuriaan. Tampereella on YLE TV2 ja Helsingillä kaikki muu iso mediatoiminta (muusta alaa tukevasta teollisuudesta puhumattakaan). Ja kas kummaa, näillä alueilla populaarikulttuurikin on voimissaan. Ja ennen kaikkea, oma mediakoneisto pitää paikallisen populaariosaamisen suosiota ja merkityksiä yllä päivittäisellä tasolla.

Ei siis haittaisi olla kuskin paikalla Turussakaan. Voimme vain ajatella missä Turun populaarikulttuuri voisi olla nyt jos Tesvisio (eli nykyinen TV2) olisi aikanaan jäänyt Aurajoen rannoille. Manserockia nykymuodossaan ei välttämättä tunnettaisi ja Turun teatterielämä olisi jo viidennettäkymmenettä vuotta tuttua TV:stä erilaisista viihdeohjelmista. Ei huono näköala, vai kuinka? Populaarikulttuurinen menestys on aina vahvoilla jos sitä tukee omin ehdoin valjastettu joukkotiedotus. Ei siis pelkästään riitä, että käydään valtakunnallisen median vieraina Helsingissä, olisi päästävä sanelemaan myös sen julkaisuehdot.

Mutta valtakunnallisen median ohella Turkuun tarvittaisiin myös uusia tuulia rohkeammin haisteleva paikallinen media. Jostainhan on aloitettava. YLE:n Föribeat -sarja oli hyvä alku historian kunnioittamisen saralla. Paikalliset tulokkaat rohkeammin esille soittolistoilla, nettisivuilla, kansikuvissa ja artistivierailuissa. Tilaa ja vaikutusmahdollisuuksia on, 500-1000 levyä myyvät ulkopaikkakuntalaiset artistit eivät ole paikallisia merkittävämpiä. Kuitenkin niistä kirjoitetaan juttuja paikallisia artisteja enemmän. Outo yhtälö, joka syrjii paikallista osaamista pitkän kokemukseni perusteella kokolailla perusteettomasti.

Lainaus

Laattaava hirvi ja muita hevitarinoita

Harri Hakanen — Tue, 27 Apr 2010 10:00:47 +0000

Stratovariuksella oli aikoinaan mainio t-paitamalli, jossa esiintyi örveltävä ja oksentava hirvi. Sama hahmo pyöri myös lavalla bändin keikoilla. Aika velikultia nuo heviäijät.

Sarjamme suunnitteluvaiheessa en hirveästi lämmennyt suomalaista metallia käsittelevälle jaksolle. Ei sillä, etteikö hevi olisi paskimmillaankin parasta, tai lähes koko maan yhdistävä musiikkityyli. Suomihevin tarina vaan on jo moneen kertaan kerrottu, kirjoin ja tv-dokumentein. Itsekin olen tällaiseen dokumentointiin osallistunut. Melkein tekisi mieli väittää, etteivät lähitulevaisuudessakaan aihetta käsittelevät kirjat tai leffat onnistu – ainakaan niistä saadun ennakkoinformaation perusteella- löytämään aiheesta mitään järisyttävää. Toki toivon, että onnistuvat, tai erottuvat joukosta kattavuutensa tai jonkun muun määreen kautta.

Tuntui siis haastavalta ja hankalalta löytää aiheeseen uusi ja erilainen lähestymistapa. Mutta löysimme sellaisen. En vielä paljasta tätä näkökulmaamme, mutta kolmen täysin toisistaan poikkeavan haastattelusession perusteella näyttää siltä, että oikealla tiellä ollaan. Näkökulma ei ole täysin vallankumouksellinen, mutta sellainen, että ainakin herrat Annala, Holopainen ja Tolkki ymmärsivät mitä haemme ja lämpenivät puhumaan itselleen ja allekirjoittaneelle rakkaasta genrestä pitkään ja hartaasti. Heillä oli mukanaan herkullisia tarinoita ja syvällisiä pohdintoja suomalaisesta heavystä – ja nimenomaan valitsemastamme näkökulmasta.

Tuskin maltan odottaa miten metallijakson muut haastateltavat aihetta avaavat. Legenda laattaavasta hirvestä ja muita tarinoita Rock-Suomessa syksyllä!

Tsekkaa:

Stratovarius: Break The Ice

Lainaus

TVO:n alasajo alkaa

nikkolajari — Tue, 06 Apr 2010 03:30:00 +0000

Legendaarisen opiskelijapaikan, eli Turun varsinaissuomalaisen osakunnan loppusuora häämöttää kevään tultua nykymuodossaan. Toukokuun lopussa merkittävä maamerkki turkulaisessa kulttuurielämässä saa väistyä pyöräsuojan ja pyykkituvan tieltä. Kyllä, luitte aivan oikein. Kulttuuripääkaupunki 2011 poliittisine toimijoineen (lista TYS:n hallituksen jäsenistä löytyy sivun alaosasta) suhtautuu hyvin haastavalla tavalla omaehtoiseen kulttuuritoimintaan Aurajoen rannoilla. Onneksi kohta sentään haitarit soivat ja painitaan, periturkulaiseen tapaan.

Loppusuoraansa nykymuotoinen TVO juhlistaa kahdella tavalla. Huhtikuussa 6.-18.4. 2010 Rehtorinpellonkadun tiloissa järjestetään kolmetoistapäiväinen lopettajaisfestivaali. Tämä ulottuvuus pitkissä jäähyväisissä muistuttaa siitä, miten arkisen osakuntatoiminnan ulkopuolella "Teviksestä" muotoutui merkittävä vapaan kulttuurin tyyssija Turkuun. Kautta Suomen tunnettu TVO merkitsee käytännössä samaa kuin Marquee tai CBGB's englanninkielisissä metropoleissa. Tärkeää esiintymis- ja kohtaamispaikkaa niille, jotka varaavat ensimmäisiä keikkojaan tai toimivat virallisen kulttuuritoiminnan ulkopuolella. Uusin korvaaviin tiloihin ei näillä näkymin ole mahdollista sijoittaa laajamittaista esiintymistoimintaa, jos kohta esiintymistoimintaa ollenkaan.

Toinen lopunajan toiminnoista on dokumenttielokuvan laatiminen TVO:n alasajosta. Dokumenttiin kaivataan materiaalia kaikilta vuosikymmeniltä, linkki ja ohjeet löytyvät tästä. Toivottavasti kaikki turkulaiset ja Turussa opiskelleet kaivavat arkistojaan, materiaalia varmasti on. Siinä määrin jättimäinen instituutio Rehtorinpellontien TVO on tai pikemminkin oli, fyysisestä pienuudestaan huolimatta.

Aiheesta kannattaa messuta julkisesti siksi, että tässä ajetaan alas Turulle hyvin tyypillistä kulttuuritoiminnan muotoa. Turkulainen kulttuuriskene on luonteeltaan monesti sisäänpäinkääntynyttä, mutta omissa sisäisissä puuhissaan se saavuttaa yleensä korkean tason. TVO:lla allekirjoittanutkin veti ensimmäisiä levy-iltojaan reilut parisenkymmentä vuotta sitten, samaten DBTL:n alkuvaiheet nitoutuvat tähän paikkaan ja sen legendaariseen takahuoneeseen melko olennaisesti. On paitsi seisty päällään, myös mietitty seuraavia siirtoja hyvinkin tarkkaan. Pienistä puroista kasvaa suuria virtoja.

Turussa kulttuuriläpimurrot ovat kaikkina vuosikymmeninä tulleet pääosin julkisen tai virallisen kulttuurihallinnon ulkopuolelta. Tärkeä paikallinen voimavara, Turun underground, elää muualla kuin edustuksellisissa juhlapuheissa tai balansoiduissa tuloskorteissa. Siksi jokainen siirto tälläisen toiminnan alasajamiseksi tulisi laittaa uuteen harkintaan raukoilla rajoillamme. Löytyykö hallintotasolta kuitenkaan merkityksiä tunnistavaa sensitiivisyyttä Turulle omimmalle paikalliskulttuurille, sen näyttää aika.

Lainaus

Rock-Suomi a.k.a The Land of Thousand Jääräpääs

Pekka Laine — Tue, 23 Mar 2010 11:53:54 +0000

Kun Terveet kädet -yhtyeen laulaja Veli-Matti ”Läjä” Äijälä istui helmikuun alussa kameran eteen mustalle tuolille ja alkoi vastailla rauhallisella äänellä kysymyksiini, hykertelin mielessäni: ”tämä on mahtavaa. Keskustelen karismaattisen, hauskan ja merkittäviä asioita aikaan saaneen herran kanssa rockista, ja palkka juoksee.”

Sen jälkeen kun käärimme viime vuonna hihat ja aloimme toden teolla vääntää kymmenenosaista Rock-Suomi- dokumenttisarjaa Yle Teemalle, vastaavia täyttymyksen hetkiä on ollut paljon.

Olemme haastatelleet Harri Hakasen kanssa kymmeniä kiinnostavia tekijöitä ja näkijöitä, jotka olivat paikalla kun jotakin olennaista tapahtui suomalaisessa rockissa. Ohjaaja Antti Leino on katsonut kiehtovien persoonallisuuksien ohimarssia monitorin läpi ja miettinyt kertomuksia kuvina.

Kolmistaan olemme käyneet suomalaisen rockin kiharaisia vaiheita läpi ihmetellen, omituisia häkkyröitä piirrellen, tapahtumien ja roolihahmojen painoarvosta kiistellen ja usein sankareitamme suu vaahdossa suitsuttaen.

Marraskuusta alkaen näette, minkälaisia tarinoita olemme keskusteluista, valokuvista, filmipätkistä ja äänitallenteista kokoon kehränneet.

Itse en usko lopullisiin totuuksiin tai viimeisen sanan sanojiin, eikä Rock-Suomi pyri olemaan ensyklopedinen pajatson tyhjennys suomalaisen rockin historiasta. Teemme matkan, sukellamme ja hyppäämme sekaan, pidämme silmät ja korvat auki ja lopuksi kerromme kymmenen tarinaa kymmenestä näkökulmaa kymmenestä tietä menneestä nykyiseen.

Näissä blogeissa me tekijät heitämme välähdyksiä matkan varrelta, pysäytyskuvia työmaalta, ensimmäisiä tuliaisia aarteen metsästyksestä. Tältä välietapilta haluan todeta yhden tärkeän oivalluksen. Itse en tietenkään tätä ajatusta ole keksinyt, mutta koska se on niin monesti ja voimakkaasti lävähtänyt mieleeni Rock-Suomea tehdessä, esitän sen omana havaintonani.

Suomalainen rock on luovien, omapäisten, omaperäisten ja HELVETILLISEN jääräpäisten ihmisten synnyttämää kulttuuria. Puhutaan sitten rautalankateineistä, hard core- punkkareista, progetaitureista, suomirockin ikoneista, naislauluntekijöistä tai hip hoppareista, kaikilla on ollut vastassaan umpiroutaista maata, jyrkkää ylämäkeä, penseätä asennepöheikköä ja sankka epäilijöiden armeija.

Kun Läjä Äijälä kertoi pirullisesti virnistäen talvisista pyörämatkoista pakkasen halki bänditreeneihin tai Tornion poliisin punkkarinpidätysvimmasta, ymmärsin hitusen enemmän Terveiden käsien pyhää raivoa ja vapauden kaipuuta.

Helppoa elämää haluaville ei voi suositella suomalaiseksi rock-artistiksi heittäytymistä. Kestävässä taiteessa on aina ripaus taistelua takana.

Tsekkaa myös:

Tiskinalus-teoksia Nalle Virolaisen sarjakuvista strippari Betty Pagen valokuviin esittelee hc-punkkari Läjä Äijälä.

Lainaus

Jukka Haarma bloggaa rockjournalismin hegemoniaa vastaan

Tuija Aalto — Thu, 09 Apr 2009 12:43:39 +0000

Yllätin Jukka Haarman kesken bloggaamisen kamerakännykkävideohaastatteluun. Hän kertoo blogillaan pyrkivänsä murtamaan joitain rockjournalismin myyttejä kuten että Idols-myllystä ei voi tulla mitään musiikillisesti arvokasta.

Lainaus