Blogit - Srinagar

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia,osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Matti Rämö — Fri, 19 Sep 2014 22:19:51 +0000

Nousu Himalajalle alkaa Jammun 300 metristä. Neljässä päivässä kiipeän 300 kilometrin matkan Kashmirin Srinagariin 1600 metriin. Seuraava etappi on 430 kilometriä, ja viikossa hivuttaudun Leh'n 3500 metriin. Ladakhin suurin kaupunki Leh sijaitsee Indusjoen laakson rinteillä. Ylitettävänä on kolme korkeaa solaa: Zoji La, 3500 metriä; Namika La, 3700 metriä; ja Fotu La, 4100 metriä.

Urakka alkaa kostean rehevissä rinnemetsissä.

Sateet saavat rinteet paikoin epävakaiksi. Kun taukopaikalla pohdin, ovatko kivet asfaltilla "tuoreita", rysähtää ylhäältä vastaukseksi pari isompaa lohkaretta.

Pääosin maantie on kapea ja nopeudet matalia. Alkumatkan nelikaistaiset pätkät tarkoittavat myös isompia nopeuksia.

Vähitellen reitin profiili jyrkkenee.

Matkalla on runsaasti pieniä asfalttityömaita sekä makakilaumoja.

Srinagarissa Daljärvi muodostaa pikku-Venetsian, jossa vene on paras väline liikkua.

Dal on myös lintujärvi, jossa pienet kahlaajat juoksentelevat lumpeen lehdillä.

Srinagar on kuuluisa omaperäisestä moskeija-arkkitehtuurista.

Srinagarin suuri moskeija soveltuu mainiosti iltapäivänokosiin. Itsekin nukahdan moskeijan matoille tunniksi.

80 kilometrin nousu Srinagarista Zoji Lan solaan kulkee jylhissä maisemissa.

Viitisentoista kilometriä ennen solaa maantie ohenee yhden kaistan levyiseksi soratieksi, jonka peitteenä on hienoa, pölyävää hiekkaa.

Hengityssuojain on välttämätön Zoji Lan tiellä. Raskas nousu sujuu viileydessä vielä T-paita päällä, mutta ylhäällä on teekojulla puettava takki.

Zoji La on portti Ladakhiin, jossa maasto muuttuu kuivaksi. Maisema on vuorten reunustamaa sora-aavikkoa, jota värittävät jokilaaksojen keitaat.

Rinteiden väritys vaihtelee laaksosta toiseen. Reitin jokainen päivä kulkee erilaisissa maisemissa, ja muutosta alleviivaa valon voimakas leikki maaston uurteissa.

Namika Lan solassa tuuli riepottelee buddhalaisia rukouslippuja (ja Alepan kassia kuormani päällä).

Ilta laskeutuu Lamayurun luostarikylän ylle.

Rukousmylly välittää viestejä äärettömyyteen.

Lamayurun jälkeen tie syöksähtää alas kapeaan rotkoon.

Rotkon pohjalla kohisee joki, ja laakson laajentumissa on pikkukeitaita.

Kuivatut aprikoosit ovat hyvää matkaevästä.

Reitti tulee Indusjoelle! Hetki on koskettava.

Alchin luostarilla on tuhatvuotiset perinteet.

Jakki ei karavaaniani hätkähdä.

Tie poikkeaa Indusjoelta, ja vielä on jäljellä viimeinen pikkunousu sora-aavikolla ennen Leh'tä. Matkaa on enää 30 kilometriä. Ohut ilma on todella kuivaa (3500 m), ja nyt hengityssuojaimen tehtävä on pitää yllä hengitysilman kosteutta.

---------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 3 Leh-Manali

Lainaus

Polkupyoralla Himalajalle: Leh 1850 km

Matti Rämö — Thu, 21 Aug 2014 06:35:27 +0000

Perilla Leh’ssa! Kuukauden vaanto takana, ja nyt on voittajafiilis.
Matka Srinagarista Ladakhin paakaupunkiin on sujunut oletettua nopemmin, vaellus kesti viikon.

Ensimmainen paiva aloittaa 80 kilometrin nousun, ensin leppoisasti ja valissa on tasaista ja pikkulaskujakin, mutta lampotila on viela yli 30, ja aurinko paahtaa hien paalle. Lahtoa edeltava yo vei voimia, silla taival alkoi immodiumin turvin. Vasyneena hivuttaudun 2400 metriin yoksi pienen patojarven rannalle majataloon.

Toinen paiva on se iso testi, 40 kilometrin kapuaminen Zoji Lan solaan 3520 metriin. Alku sujuu aamun raikkaudessa hienoissa koskimaisemissa hyvin. 4 tunnin jalkeen maisemat herkistavat lisaa, ja hyvan olon tunne valtaa koko kehon ja mielen, vaikka tie nousee reippaasti ja aurinko paahtaa. Luovun kuitenkin kyparasta ja vaannan pienesta kierratyskuitukassista totterohatun suojaamaan auringolta. Mutta lampotila on jo hyva, silla 3000 metrissa ei kuumuus enaa ryydyta.

Viimeiset 15 kilometria ovat rajuja, ja leppoisa tunnelma muuntuu silkaksi urakoinniksi. Loppupatkaan vierahtaa 5 tuntia! Paallyste katoaa kokonaan, ja kuhmuraisen soran paalla on loysaa, hienonhienoa hiekkaa, joka tomistellessa nousee polyksi ilmaan tuulen vietavaksi. Ja nousu on jyrkkaa, yli 10 %:n kapuamista kapealla tiella yhdessa kuorma-autojen seassa. Onneksi ostin Srinagarista hengityssuojaimen. Monesti paadyn tyontamaan karavaaniani hitaasti ankarassa polypilvessa ja usein joudun seisahtumaan odottamaan vuoroani, koska tie on niin kapea, ettei sille mahdu pyora yhden kuorma-auton kanssa yhtaaikaa.

Hitaasti, hitaasti hivuttaudun serpentiinista toiseen, ja valilla ylitan tien poikki solisevia puroja, jotka saavat vetensa sulavasta lumesta vain vahan ylempaa rinteesta. Autotkin kulkevat hitaasti, silla maanvyorymien jaljilta reitilla on pari hankalampaa kapeikkoa, joissa sotilaat saannostelevat liikennevirtoja. Ankara vaanto taukoaa solassa, jossa on isompi lumijaama ja sen rinteilla intialaisia turisteja pulkkamaessa. Teepuotiteltassa saan lamminta juotavaa, ja takki pitaa laittaa paalle, kun viilea tuuli tuivertaa

En pida kiiretta, silla Ladakhiin saapumisen tunne rentouttaa liikaa. Lahden laskuun illansuussa karuun maisemaan. Loivilla rinteilla on vuohi- ja lammaspaimentolaisten telttoja. Vasta 15 kilometria myohemmin poliisin tarkastuspisteella, jossa pitaa tayttaa Ladakhiin tulon kaavake, selviaa, etta seuraavan pikkukaupunkiin onkin viela 25 kilometria ja pimea on laskeutumassa. Aijai, alkeellinen kartanluvun huolimattomuus. Ja melko hyva asfalttipintakin katoaa. Alkaa loiva lasku kuhmurasoralla pimeassa. Tie tarisyttaa ranteita, vaikka kuinka yritan etsia tasaisempia kohtia, eika paallyste edes salli kaahailua, kun jarruttelen kuopasta toiseen. Sitten tulee muutama pikkunousu, ja energiat katoavat. Pilkkopimeassa tahtitaivaan alla kapeassa vuoristolaaksossa, silla liikenne on jo tauonnut eika muitakaan valoja nay, evastelen seisaltaan, ja magnesium-kaliumin voimin vaantaydyn takaisin satulaan Selvian naantyneena Drassin taajamaan, jonka liepeilla on majatalo. Kuinka hyvalta riisi ja linssikastike maistuvatkaan.

Kolmas paiva on leppoisampaa laskettelua 3150 metrista 2750 metriin Kargiliin. Menoa maustaa muutama nousu. Saa on epavakaampi ja valilla satelee ja tuulee viileasti. Sotamuistomerkilla tapaan intialaisen retkipyorailijan etelan Bangaloresta, ja yhdessa poljemme 40 kilometria Kargiliin, jossa Vinay hakeutuuu armeijan majoitukseen. Muistomerkista ja pikkumuseosta sen verran, etta sen armeijaa ylistava paatos on hakellyttavan vahvaa propagandaa, johon liittyy moniuskonnollinen velvollisuus tappaa vihollisia.

Kargilin yo on vahan huono meluavien intialaisten turistien vuoksi, mutta neljas paiva ei ole liian vaativa, kun kapuan 600 metria ylemmas 50 kilometrissa, eika reitille osu kovin jyrkkia patkia. Tie on suurimman osan hyva, tosin reilut 15 kilometria se on soraa ja kuhmurasoraa. Keli on viilea ja satelee, mutta karavaanini kulkee hyvin (myohemmin kuulen, etta Zoji Lan solassa on ollut rankkasateita ja maanvyorymia ja liejua tiella). Hyvissa ajoin saavun Mulbekiin, jossa tapaan saksalais-itavaltalaisen pyorailjapariskunnan. Karina ja Jan ovat olleet tien paella jo kolme vuotta. Yhdessa kiipeamme jalan luostarikalliolle 200 metria ylemmas.

Viides paiva on jalleen testipaiva, silla reitilla on kaksi 20 kilometrin nousua, ensin Namika Lan solaan 3750 metriin ja sitten Fotu Lan solaan 4100 metriin. Osan matkasta taitan yhdessa Karinan, Janin ja Vinayn kanssa, ja Namika Lassa on yhteinen kuvahetki. Yksin hivuttaudun muita ennen Fotu Lan solaan,jossa raisu tuuli repii buddhalaisia rukouslippuja tempoillen kiivaassa rytmissa. On kylma, ja kakkostakkikin pitaa kaivaa esiin ja kaulaliina ja villasukat. Tasta huolimatta lasku on keskeytettava jo kilometrin jalkeen, jotta voin juosta tiella itseani lampimaksi. Korkeus ei sinansa haittaa, eika vuoristotaudin oireita ole ollenkaan, vain kiivetessa piti laahattaa hapen vahyyden vuoksi. Yoksi Lamayurun luostaritaajamaan jylhaan maisemaan, mutta vahan ruppaseen majataloon.

Kuudes paiva on aluksi rotkolaskettelua. Maisemat herkistavat tuntemaan luonnon kauneuden. Pystysuorien seinemien kivilajit vaihtelevat kellertavasta punertavaan ja vihreaaan ja violettiin, ja sininen pikkujoki kohisee vieressa. Huh, vahemmastakin alkaa ylistaa olemassaolon kauneutta. Tunne saa lisaa voimaa, kun rotkomaisema vaihtuu vahan leveampaan Indusjoen laaksoon. Perille saapumisen tunne kulkee mukana pitkin paivaa. Laskeudun kastautumaan kevyesti Indusiin, ja kauneus yhtyy kevyeen uskonnolliseen hurmokseen. Itkettaa onnesta. Yoksi paadyn 1000 vuotta vanhan luostarin kylaan muutaman kilometrin pois paatielta.

Seitsemas paiva alkaa luostarivierilulla, tai oikeastaan kahdella. Ensin yksinkertaisessa yhden miehen luostarissa ja sitten siina vanhassa, jonka temppelien monimuotoisuus on hakellyttyvaa. Tuhannessa vuodessa ehtivat tyylit jo muuttua. Luostarissa voisi viettaa koko paivan, mutta puoliltapaivin palaan satulaan. Edessa on jalleen kaksi 15 kilometrin nousua. Ensimmainen sujuu kolmessa tunnissa ja vie pikkuylangolle, joka on kuivaa autiomaata, kuin sora-aavikkoa, jota reunustavat matalat, paljaat harjanteeet. Lasku alas vie kuin vehrealle keitaalle Indusjoen varteen. Kylassa tapaan aiemmat pyorailykumppanit Vinayn, Karinan ja Janin. Toinen nousu sujuu osittain yhdessa polkien, osittain yksin. Kapuamista seuraa reilun kymmenen kilometrin reipas lasku lahes suoraa tieta, joka tekee yllattaen 90 asteen mutkan. Onneksi edessa on autoja, joiden takia joudun hidastamaan. Juuri ennen paluuta Indusjoen laaksoon tiimi on taas kasassa, ja yhdessa saavumme Leh’n kaupunkialueelle, joka on levittaytynyt alas lahelle jokea. Itse kaupunki on ylempana rinteessa, ja viimeiset kilometrit painavat. Pimeakin tulee, ennen kuin ehdimme reppureissaajien kortteleihin, jotka ovat kaupungin toisella laidalla avian vuorenrinteen juurella.

Perilla Leh’ssa! Vasyneen sumeana en oikein edes tajua tapahtunutta. Ensin pitaa loytaa huone, sitten lamminta juotavaa ja muonaa. Ilalla lampotila laskee 15 asteen tuntumaan, mika hikisen ja aurinkoisen paivan jalkeen tuntuu kovin viilealta. Vahan sekavassa tilassa hakeudun ravintolaan, jossa keittona on korealaista merilevasoppaa. Se lammittaa ja maistuu. Yolla koirat meteloivat kuin missa tahansa kylassa, ja aamulla lehma ammuu ikkunan alla. Hosisontissa siintavat Himalajan valkeat huiput, ilma on kirkasta ja kuivaa. Aurinko alkaa lammittaa viilean yon jalkeen. Olen onnellinen.

ps. Paluun suunnittelu Delhiin on viela vahan vaiheessa. Osa matkasta pitaa taittaa bussilla, silla aika (kaksi ja puoli viikkoa) ei riita polkemaan takaisin koko matkaa. Saatan jopa yrittaa reittia Leh-Manali, jonka alunperin hylkasin suunnitelmissa liian vaikeana. Se olisi noin 10 paivan vaanto vaikeissa oloissa, ja se tarkoittaisi kahdesti nousua yli 5000 metriin. Kiusaus yrittaa on suuri. Taman jalkeen edessa olisi bussimatka Delhiin.

Lainaus

Polkupyörällä Himalajalle: Srinagar 1350 km

Matti Rämö — Tue, 12 Aug 2014 20:25:14 +0000

Kolmas viikko on ensimmäinen varsinainen Himalaja-viikko. Valmistautuminen Jammussa ei tosin sujunut ihan rohkaisivammalla tavalla. Viimeisenä Jammu-päivänä pyöräilin kaupungissa nähtävyyksiä katsellen ja kipusin pikkukukkulalle keskipäivän paahteessa. Ja simahdin suht pahasti olemattomaan nousuun ilman kuormaa. Siinä puun alla portailla ylämäessä istuessa nousi lievää vahvempi epäilys, että minusta ei taida olla tähän puuhan, keli on liian rankka, enkä ole optimi vireessä. Usko projektin mielekkyyteen ja luottamus omin mahdollisuuksiin pitää taas kasata uudestaan kokoon.

Lähtöaamuna Jammussa ukkostaa ja sataa, aamun raikas lähtö viivästyy seitsemän yli. Surffaan parin kadun leveän lätäkön läpi ja suuntaan vanhalle tielle, joka lähtee mukavasti kiemurtelemaan rehevässä rinnemetsikössä. Muutaman kilometrin jälkeen tie yhtyy uuteen, joka on tekeillä. Uuden tien tarkoitus on lyhentää matkaa Jammusta Srinagariin 300 kilometristä 250:een. Silta-, levennys- ja tunnelitöitä tulee vastaan jokaisena neljänä päivänä. Väljää 2+2-kaistaista tietä kestää toistakymmentä kilometriä, ennen kuin arki palaa. Ahtaalla ja kapealla maantiellä on paljon liikennettä, virta katkeilee vain hetkeksi. Nopeudet ovat onneksi matalia, sillä tie on mutkainen ja asfaltti kurjassa kunnossa. Makakiapinoita päivystää siellä täällä tienposkessa odottelemassa herkkuja ohiajavilta. Ja kiintiölehmätkin maleksivat liikenteen seassa taajamissa ja niiden liepeillä.

Ensimmäisen päivän kiipeilyt ovat vielä lämmittelyä, pisin osuus on vain muutaman kilometrin. Ja yksi mukava 5-6 kilometrin laskukin sattuu reitille. Päivän suurin hidaste on kuuma keli, sillä aamun pilvisyys kaikkoaa, ja iltapäivä menee taas taaperteluksi ja ruokaloissa nukuskeluksi, kerran tuolilla, kerran penkillä oikosena. Päivän tavoite on 60 km Udhampurin kaupunkiin, jossa on Intian armeijan pohjoisen sektorin päämaja. Varuskuntien muurit ovat niin pitkiä, että ehdin sipata vain 2 km ennen Udhampuria, kun varuskuntien ulkopuolelle ei oikein arvaa asettua evästelemään ja lepäämään, sen verran moni rynnäkkökiväärin piippu on suunnattu maantielle. Myös huomattavan suuri osa maantien liikenteestä on sotilaallista. Linja-autot ja kuorma-autot kuljettavat miehistöä, ja muutaman kuorma-auton lavalta sojottaa myös konekivääri toimintavalmiina.

Myös toisena päivänä ukkoskuuro hidastaa lähtöä, ja palaan pihalta nukkumaan yli tunniksi, kun pyörä on jo lähtövalmiina. Sade jatkuu, mutta lähden viitta päällä matkaan. Tunnin jälkeen taukoilen . Paikka valikoituu kuvauksellisin perustein. Jokilaakso näyttäytyy hienona ja tiellä on jonkun verran kiviä, eli lähes pystysuoran seinämän koostumus kiinnostaa. Kun pohdiskelen, kuinkakohan tuoreita maantielle pudonneet kivenmurikat ovat, saan pian vastauksen. Alkaa kuulua ryminää, ehdin nähdä, kuinka ylempää on tulossa tavaraa, joka rysähtää siihen edellisten seuraksi 20 metrin päähän tarkkailupaikastani, ja tällä kertaa mukana on myös pieni lohkare, joka asettuu lähes keskelle tietä. Liikenne ei tästä häiriinny, pikkulohkare on vain yksi kierrettävä este lisää muiden joukossa. Edes armeijan kuorma-auto ei pysähdy raivaamaan kiviainesta pois. Myöhemminkin päivällä kuulen pari kertaa pikkukivien tulevan alas tielle, toisella kertaa laukaisijana on makaki, joka kiipeilee epästabiililla rinteellä.

Sateen lakattua kestää hyvää ajokeliä yli tunnin, ja ehdin aloittaa 30 kilometrin yhtäjaksoisen nousun, mutta kuumuus hiipii päälle ja aurinko myös. Helle ei ole yhtä pahaa kuin tasangolla, mutta tarpeeksi raskasta hidastamaan menon 2 kilometrin pätkiksi. Onnekseni pilvet tulevat apuun, ja iltapäivän lopulla kiipeminen alkaa edetä jo 5 kilometrin etapeissa. Illansuussa viilenee jo liikaakin, ja alan kaivata aurinkoa takaisin. T-paita päällä kiskon kuitenkin ylos Patnitopin hill station-kylään saakka, vaikka lämpötila on pudonnut nousun aikana ainakin viisitoista astetta. Eri kartoista olen löytänyt eri arvoja päivän korkeimmalle kohdalle, mutta ainakin 2200 metrissä tuo harjanteen lomakylä on (lomalaiset haluavat paeta tasangon kuumuutta).

Pimeään on ylhäällä aikaa vielä tunti, niinpä laitan lämmintä päälle ja hurautan 20 kilometrin laskun seuraavaan pikkukaupunkiin. Yli puolen tunnin laskettelut ovat euforisia kokemuksia, päivän raataminen saa siunauksen ja homma tuntuu mielekkäältä. Ja tie on suhteellisen hyvässä kunnossakin, eli ei tarvitse jarrutella kokoa aikaa. Intoudun ohittamaan pari alas jurnuttavaa kuorma-autoa matkalla. Batoten taajamaan saavun juuri, kun rukouskutsu kaikaa moskeijasta. Hetki on yhtä aikaa koskettava, innostava ja hiljentävä.

Kolmas päivä lähtee vähän nihkeästi. Yö oli hieman heikko, eikä sitä auttanut kattotuuletin, jota en saanut viileässä kytkettyä pois päältä, vaikka kävin läpi kaikki huoneen sähkökatkaisijat. Vasta aamulla oivalsin, että pistorasia, jossa olin ladannut gopro-kameran akkuja, oli yhteydessä myös kattotuulettimeen (Intiassa pistorasioissa on yleensä katkaisijat). Jotenkin näin luovaa sähkötyötä en osannut ottaa huomioon, sillä muistan ajatelleeni, että tuon pistorasian katkaisija se ei nyt ainakaan voi olla.

Aamun lähteminen on siis vähän hidasta ja tahdotonta, hukkaan aikaa, varsinkin kun kuvittelen, että ulkona on oikeastaan melko vilpoista ja tiedossa on vielä 20 kilometriä lisää laskua eilisen jatkeeksi. Laskun aikana alkaa lämmetä liian nopeasti, ja kun karavaanini on valahtanut 700 metrin tasolle seuraavan nousun alkuun, on päivä kuumimmillaan auringon paistaessa. Voi ei, kuinka tässä näin kävi, syyttelen itseäni. Alkaa taapertelu, ja pään kylmähuuhtelu kioskeilla.

En pääse taaskaan paria kilometriä pidempiä jaksoja. Tie on kapea ja rinteet jyrkkiä, varjoisaa taukopaikkaa ei oikein löydy. Yritän mahdotonta. Tiekaiteissa on aukkoja (jos kaiteita ylipäänsä nyt sattuu olemaan), ja yhden aukon kohdalla on alempana iso puu. Hivuttaudun kaltevaan, hiekkaiseen aukkoon niin, että tuen toista jalkaani alempana maassa olevaan entisen puun jamatappiin, jolloin iso puu varjostaa mukavasti, eikä aukon kaltevuus ole niin jyrkkä, että painoni olisi ihan kokonaan jalan varassa. Yritän nukkua, ja ehdin saadakin kevyestä torkusta kiinni, kun auto pysähtyy ja peruuttaa kohdalleni. Joudun vakuuttamaan, ettei tässä mitään hätää ole.

Edellisestä blogitekstistä taisi muuten jäädä pois saman aihealueen episodi tasangolta: kuumuus pakottaa pysähtymään, hyvää taukopaikkaa ei vain ole (myöhemmin selviää, että kilometrin päässä on valtatien risteys ja taajama) Asetun varakkaamman talon edustalle ensin istumaan, sitten makuualustalle torkkumaan. Kun nousen puoliksi ylös kyljelleni miettimään , mitä pitäisi tehdä, joku koskettaa selkääni. Käännyn katsomaan. Ehdin nähdä kuinka viimeiset 30 senttiä vaaleanruskeasta pikku käärmeestä luikertelee sivuitseni. Mennessä sen hännänpää heiluu sen verran, että se on vain vahingossa käynyt koputtelemassa.

Mutta takaisin Himalajalle. Avukseni tulee pilvimassa, joka viilentää oloa. Jaksan kitkutella. Sotilaita tulee ja menee pitkin päivää. Yhdellä vartiopesäkkeellä joudun näyttämään passia. Makakeja on myos siellä täällä, usein ne piiloutuvat kaidesementtien taakse kurkkimaan, kuinka hivuttaudun niiden ohi. Monen kilometrin nousuja seuraa muutaman kerran puolen kilometrin tai kilometrin laskukin, ja ne katkovat mukavasti uurastamista.

Päivä on kuitenkin vaikea, ja 17 kilometriä ennen päämäärääni ryhdyn 50 kilometrin jälkeen kyselemään 5000 asukkaan kylästä, olisiko siellä majapaikka. Ja kas, julkisen sektorin rest house löytyy poliisiaseman vierestä aivan jokiuoman varresta. Valtava uoma on enimmäkseen kuivaa sorakenttää, mutta siinä on juuri sellainen mukava pikku koski, jonka kohina yltää huoneeseen saakka.

Neljäs Himalaja-päivä alkaa herätyksellä klo 4.30 ja klo 6.15 olen satulassa. On sopivan viileää vääntää ensin 17 kilometriä seuraavaan taajamaan ja sitten jatkaa nousua. Sitä on vielä 16 kilometriä ylös tunneliin, joka vie Kashmirin puolelle harjannetta. 33 kilometrin kiipeilyn loppuvaiheessa tulee aurinko ja kuumuus, mutta ei ihan madottomana enää, sillä 2000 metrin korkeudessa on päiväsaikaan vilpoisempaa (yöllä ero on sitten suurempi).

Ennen tunnelia täytän Kashmiriin saapumisen kaavakkeen, vaikka kyse ei ole edes osavaltiorajasta, ja puoli kilometriä myöhemmin sotilaat pysäyttävät. Pyörä ei ole sopiva väline kapeaan tunneliin, joka muodostuu kahdesta erillisestä putkesta. Aijai, ehdin ajatella, etten ainakaan polkemalla pääse läpi kahden kilometrin tunnelia. Mutta sotilailla on ratkaisu: he odottavat liikenteen taukoa, ja sitten sulkevat tunnelin muulta liikenteeltä kokonaan. Saan yksin porhaltaa kylmässä ja puolipimeässä tunnelissa muutaman minuutin pyrähdyksen. Sitten toisessa päässä tunnelia kerron toiselle upseerille tiivistelmän elämäntarinastani. En ole varma, onko kyse turvatoimesta vai uteliaisuudesta, luultavasti kummastakin.

Kashmirin puoli harjannetta on selvästi kuivempi. Tie on kurjempi, eikä 10 kilometrin laskusta tasangolle voi oikein nautiskella täysipainoisesti. Laskun lopussa jumitun kuorma-auton perään, ja jään kyttäämään ohitusmahdollisuutta yhdessä kolmen auton kanssa perässäni. Taajaman reunalla kuorma-auto väistää syrjemmäksi, ja koen ohitushetken tulleen, mutta yllätys yllätys tiessä onkin heti myös hidastetöyssy, johon töräytän aivan liian lujaa. Pyörä hypähtää ja heilahtaa rajusti, ja ehdin tajuta, että nyt mennään. Silmänräpäyksessä näen kaatuvani, mutta hätäinen korjausliike heilauttaa pyörän toiselle puolelle, ja saan sittenkin oikaistua karavaanin. Huh! Liikkeet ovat sen verran rajuja, että tunnen saaneeni iskun ainakin haaroväliin. Jos olisin kaatunut, olisin ehkä selvinnyt jatkamaan matkaa, ehkä en. Kypärä sentään oli päässä. Apinajumala Hanuman ja enkelit ovat yhä mukana matkassa. Tiedostan, että matkani velka kaikille suojaaville voimille on jo aika korkea

Loppupäivä rullaa tasangolla Kashmirin laaksossa, joka on oikeastaan ylänköä, niin iso se on. Jaksan polkea tasaisella vielä 70 kilometriä Srinagariin saakka. Ilma on kuivempa kuin Gangesin tasangolla, ja sen tuntee keuhkoissa, kun tiepöly pölisee pientareelta (piennar on siis aktiivinen osa maantietä) . Srinagarissa sitten vastoin aiempaa ajatusta olla menemättä venemajoitukseen, josta Srinagar on kuuluisa jo mogulihallitsijoiden ajoilta, päädyn kuitenkin lopulta Daljarven rannalle kolmen makuuhuoneen ja kahden olohuoneen veneeseen (onneksi naapurit ovat rauhallisia ja hiljaisia, äänieristys on olematon). Paikka on hieno, järven yli rukouskutsut kuuluvat moniäänisinä upeasti, ja järvi on myös lintujärvi .

Srinagariin pysähdyn ainakin kahdeksi päiväksi, sitten alkaa se iso kiipeily kohti Ladakhia ja Indusjoen latvoja. Matkaa määränpäähän Lehin kaupunkiin on 420 kilometriä. Matkaan kulunee 8-12 päivää, lämpötilat ovat onneksi huomattavasti suotuisampia kuin ensimmäisinä viikkoina. Voi olla, että nettipisteitä ei löydy Lehia ennen.

Lainaus