Blogit - ammatti

Oy Perhe Ab

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 11:01:08 +0000

Kesäloman sanotaan olevan pariskunnille raskasta aikaa. Sen päättyessä lähetetään muuta vuotta enemmän avioerohakemuksia. Lomalla on ollut aikaa olla samassa paikassa samaan aikaan enemmän kuin arkena, ja havainnot kumppanista eivät ole olleet pelkästään positiivisia.

Niko Jokinen kummastelee yhteisen ajan tuhoisaa vaikutusta. Hän lähti kotitilalta maatalouskouluun ja toi siltä reissulta mukanaan opiskelukaveri Saara Kässin, josta tuli Jokinen. Nikon puoliso, mutta myös työtoveri ja kumppani yhteiseen yritykseen.

Saara ja Niko ovat yhdessä miltei aina. Kumpikaan ei lähde tilan ulkopuolelle töihin, vaan tekemistä riittää aamusta iltaan molemmille. Työpaikka on myös koti, ja koti on myös työpaikka. Ns. tavalliset parit miettivät, mitä syödään tänään iltapalalla tai mitä tehdään viikonloppuna, mutta maatalousalan yrittäjillä on yhteistä pähkäiltävää myös isoissa työelämän ratkaisuissa.

Vetäytyvätkö he ammatillisen kaavun taakse? Vai ovatko samoja Nikoja ja Saaroja niin arkena kuin pyhänä? Valitsivatko he ensisijaisesti puolison vai työkaverin vai yrittäjän? Vai osaavatko maatilalla kasvaneet moisia erikseen toisistaan erottaakaan?

Lainaus

Kun työ valitsee tekijänsä – eikä päinvastoin

Päivi Leino — Wed, 05 Jun 2013 10:57:16 +0000

Janne Pihamaa on marjatilan poika Päijät-Hämeestä. Vanhemmat viljelivät mansikkaa ja työllisti se poikaakin jo kauan ennen ammatinvalintaa. - Ai mitä ennen? Lepaan puutarhakouluun lähtiessään Janne tiesi palaavansa kotitilalle vanhempiensa työtä jatkamaan. Mutta suuntaa hän ei arvannut.

Mansikanviljelijän painajainen on se, kun koko sato menetetään. Toiseksi pahin lienee se, kun marjoja tulee aivan valtavasti. Mansikoiden hinta laskee niin alas, että tulee halvemmaksi hylätä ne peltoon kuin lähteä poimimaan.

Mutta uusilla opeilla uusi isäntä ratkaisi mansikkapaljouden. Takana oli juuri koulussa käyty viinikurssi. Mansikat haettiin pellosta ja pantiin isoihin tankkeihin käymään viiniksi ja likööriksi. Nyt kilistäjiään odottavat pulloissa viime kesän mansikat. Nuori isäntä myhäilee tyytyväisenä.

Vieläkö mahtaa Pihamaan viinitila saada seuraavan jatkajan omasta perheestä? Ja mikä lienee se suunta, johon sitä silloin luotsataan?

Lainaus

Rakkaustarina legomaasta

Riina_Ps — Wed, 16 Jan 2013 11:16:25 +0000

On mahtavaa kohdata ihmisiä, jotka rakastavat työtään.

Viime keväänä tapasin Abdallah Kobeisi -nimisen miehen. Hän työskentelee Tanskan Billundissa legorakentajana.

Legorakentajien paja sijaitsee huvipuiston takana piilossa yleisöltä ja uteliailta katseilta, mutta me pääsimme Puoli Seitsemän kuvaajan kanssa seuraamaan Abdallahin työtä.

Abdallah päätyi erikoiseen työpaikkaansa vuonna 1977. Hääsuunnittelijana työskennellyt mies näki ilmoituksen lehdessä ja meni työpaikkahaastatteluun. Siellä hänen eteensä annettiin kasa Legoja. Aikaa annettiin puoli tuntia. Abdallah ei ollut aiemmin pitänyt kädessään Lego-palikkaa, mutta kokemus kukkakimpuista ja hääkampauksista oli nyt hyödyksi. Mies hallitsi kolmiulotteisen ajattelun. Legoista syntyi pieni pilkullinen kirahvi ja hän sai työpaikan.

Abdallah vertaa kohtaamista Legojen kanssa rakastumiseen ja kertoo olleensa naimisissa nyt näiden pienten palikoiden kanssa 35 vuoden ajan.

Edelleen Abdallahin tärkeimpiä työvälineitä ovat lyijykynä ja Lego-talojen piirtämistä vartavasten suunniteltu ruutupaperi.

Abdallah on alansa ehdottomia huippuja, mutta hän kertoo, että työssä riittää edelleen haasteita. Hän kannustaa legorakentajan urasta haaveilevia leikkimään mahdollisimman paljon palikoilla. "Legosuunnittelijan on osattava ajatella kolmiulotteisesti, hänen on käytettävä aivojaan ja ennenkaikkea sydäntään", hän sanoo.

Tässä Lego-juttu Puoli Seitsemän ohjelmassa. http://areena.yle.fi/tv/1768246?start=22m32s

Lainaus

Avoin lähdekoodi - uusi julkisen palvelun eetos?

Tuija Aalto — Sun, 17 May 2009 12:57:37 +0000

Digitaalinen mediaympäristö ja sen nykymuoto, jota sosiaaliseksi webiksi sanotaan, haastavat toimittajan ammatti-identiteetin monin tavoin. Jos entisten aikojen valtaa vahtivan sankaritoimittajan myytti on jo murtunut ja journalisteista tullut mediateollisuuden sisällöntuotantokoneeseen mediaa ja merkkijonoja lapioivia mediatyöläisiä, mitä tilalle ammatti-identiteetiksi? Jos jokaista journalistia puhuttelevasta julkisen palvelun etiikasta on jäljellä enää periaate, josta kiireen ja säästöjen, kohderyhmäajattelun ja muiden uusien toimintatapojen vuoksi vähä vähältä käytännössä luovutaan, mitä johtotähdeksi?

Olisiko hakkerin etiikasta, public domainista ja avoimen lähdekoodin julkaisemisesta uudeksi eetokseksi digiajan journalistille, mietin, kun kuuntelin tutkijoiden puhetta toimittajan roolin muutoksesta.

Olin päättyneellä viikolla Turussa Internedia -hankkeen seminaarissa, jossa pohdittiin, millaisia haasteita mediakulttuurin muutokset asettavat toimittajille ja ohjelmantekijöille. Tarvitaanko tulevaisuudessa välinekohtaisia ammattilaisia kuten radio- ja tv-toimittajia? Miten media-ammattilaisten toimenkuvat, pätevyydet ja vaatimukset ovat muuttuneet? Kun mediaidentiteetit häilyvät, miten käy tekijöiden? Millaista on tekijyys medioiden välissä?

Seminaari liittyi Suomen akatemian rahoittamaan kolmevuoriseen monitieteiseen tutkimusprojektiin, jota vetävät senioritutkijat Hannu Salmi Turun yliopistosta ja Alan G. Stavitsky Oregonin yliopistosta USAsta Tampereen yliopiston Taisto Hujasen johdolla. Mukana on lisäksi 6 post doc -tutkijaa ja kaksi väitöskirjantekijää, jotka edustavat joukkoviestinnän tutkimusta, kulttuuri- ja mediatutkimusta sekä kulttuurihistorian tutkimusta.

Moninainen tekijyys

Päivän esityksiä pohjustanut Taisto Hujanen näkee mediatuotannossa monenlaista tekijyyttä:

Yksilötekijyys (taide, journalismi)
Professionalismi (journalismi)
Kollektiivinen (vrt. yhteisöllinen)
Institutionaalinen (vrt. institutionaalinen puhe)
Teollinen (tiimi, tilaaja-tuottaja-tekijä, tuotantoyhtiö, brändi)
sekä tekijyys tekijänoikeutena, tekijyys osallistumisena / osallistamisena

Hujasta itseään kiinnostaa tekevision tekijyys kahdessa median suuressa murrosvaiheessa: yhtäältä 1980- ja 90-lukujen vaihteessa ja toisaalta 2000-luvun digitaalisen television muutoksessa. Hän tutkii, millaisia kompetensseja, millaista tekijyyttä tekevisio edellytti kaikkein kypsimmässä vaiheessaan 80-90-vaiheessa ja nyt kun TV tuli osaksi digitaalista murrosta, ammatillisuuden näkökulmasta. Hujanen näkee vertailuajankohdissa seuraavia television teollistumisen vaiheita ja television arvoja:

1) TV-tuotannon digitalisoituminen

Postmoderni televisuaalisuus (Caldwell 1995 Televisuality: Style, Crisis, and Authority in American television), "jälkikäsittelyn kulttuuri", muutti olennaisella tavalla television estetiikkaa: Tässä vaiheessa vakiintui käytännöksi, että tv-ohjelmat lainaavat, kierrättävät, toistavat ja muokkaavat ja halpatuotantokin "näyttää" televisiolta
Populaarikulttuuri
Kulttuuriteollisuus

2.) Digitaalinen televisio (2000-luku)

Tietoyhteiskunta
Sisällöntuotanto
Luova talous

Jos televisuaalisuuden kauden ammatillisuutta leimasivat "insinöörien ja esteetikkojen liitto", tietokoneistuminen, tyyli ja muoto, kaavio- ja ohjelmistojohtaminen ja markkinointi, niin tällä nykyisellä digitaalisella sisällöntuotannon aikakaudella pinnalla ovat sisällöntuotannon kompetenssit: tietojenkäsittely, informatiikka; moniosaaminen (multimedia); sisältöjohtaminen ja brändit (vrt. mediajohtaminen ja strateginen suunnittelu) ja genreosaaminen.

Moniosaamisen laatukriteerit vielä hukassa

Eeva Mäntymäki on väitöksessään tutkinut pohjois-suomen alueradioiden muuttumista perinteisistä radioista yksiköiksi, jotka tuottavat radiota, televisiota ja nettiä. Hän kuvasi journalistien yhteisiä perusarvoja seuraavasti:

Julkisen palvelun eetos (että palvellaan ihmisiä ja kansalaisia, yleiseksi hyväksi)
Objektiivisuus (puolueettomuus, neutraalisuus, reiluus, uskottavuus)
Autonomia (vapaus, itsenäisyys)
Läsnäolo hetkessä
Eettisyys

Mäntymäki esitti, että välineperustaisen erityisosaamisen arvostus jossain määrin hiipunut. Toisaalta monimediaisen tuotannon erityiset sisällölliset laatukriteerit puuttuvat. Perustuuko moniosaajien ammatti-identiteetti vain joustavuuteen ja nopeaan tekemiseen?

Uutta ammatti-identiteettiä avoimen lähdekoodin filosofiasta?

Vedin pyydetyssä kommenttipuheenvuorossani päivän teemoja yhteen ja nivoin niitä aiemmin verkkotoimijuudesta pohtimaani. Listasin journalisteja kohtaavat muutostrendit seuraavasti:

Yleisöt nousevat tekijöiksi: Ammattimaisesti tuotettu kaupallinen media kohtaa vapaa-ajallaan sisältöjä tuottavien massojen haasteen; Intohimoiset harrastajat tekevät paikoitellen parempaa jälkeä kuin yleisosaaja leipätyökseen ja huomiossa ja ajankäytössä henkilökohtaisesti koettu merkityksellisyys jyrää perinteiset uutiskriteerit
Muutos journalistin ammatti-identiteetissä: pohdinta siitä, kuka minä olen ja mihin minä kuulun
Muutos journalistisessa työprosessissa: Valmis juttu vs. työprosessi
Välineissä - viralliset ja epäviralliset työkalut
Työn organisoinnissa • Toimitukset järjestäytyvät monimediaisiindeskeihin • Syntyy uusia rooleja ja tehtäviä: radiokanavalla on yhteisömanageri, videoleikkaaja, sosiaalisen median markkinointiasiantuntija

Näen muutoksessa pysyvääkin. Toimiessani Radio Ainon ohjelmapäällikkönä 1999-2002 jäsensin radiotoimittajan kompetensseja kolmesta näkökulmasta: tarinankerronnan, journalismin ja käsityöläisyyden kautta. Näkisin, että samalla jaolla päästään pitkälle digimaailmassakin.

Tarinankerronta: Esiintyminen eri välineissä pohjaa kuitenkin ikiaikaiselle jutun kertomisen taidolle
Journalismi: Osattava soveltaa journalismin etikkaa ja hyvää lehtimiestapaa uusilla areenoilla, kun muut eivät niin tee (vrt. itsenäisyyspäivän itsemurhavanhus ja nettivideo vs. ns. laatumedia)
Käsityöläisyys: Laitteet, sovellukset ja jatkuvasti vaihtuvat verkon areenat

Voisiko uusi julkisen palvelun eetos nousta avoimen lähdekoodin filosofiasta? Voisiko uutta yhteistä hyvää olla public domain, sisältöjen tekijänoikeuksista luopuminen tai luovutuslisensointi? Voisiko ns. sankaritoimittajan hahmon tilalle kasvaa hakkerietiikalla motivoituva taitaja?

Journalistin identiteetti muodostuu tämän omista toimista verkon areenoilla - toimittajaa ei riitä määrittämään se, kenen palkkalistoilla ohjelmia tai juttuja tekee. Aivan käytännön konkretiassa henkilökohtainen identiteetti voisi tarkoittaa omaa blogia tai muuta osoitettavaa verkkotoimijuuden paikkaa tai paikkojen kokoelmaa - aivan varmasti pelkkä byline verkkolehden jutussa ei riitä.

Toimittajan verkkoidentiteettiin liittyvät luottamus ja maine. Medialukutaitoa tarvitaan siihen, että osataan arvioida verkon toimijoiden luotettavuutta ja osoittaa luottamusta silloin, kun se on paikallaan, vaikkapa linkittämällä tai muuten huomioimalla ansiokas toiminta. Yksityiskohtana tämä näkyy esimerkiksi siinä, että keskustelufoorumeilla ei voi jättää linkkiä omaan blogiinsa tai kotisivuilleen, tai siinä, että pyydetään lähettämään kuvia tai videoita ilman, että niiden yhteyteen tulee linkitystä.

Kommenttipuheenvuoroni diat on Slidesharessa (ja ohessa).

Intermedia Turku 12.5. Toimittajan Uudet Taidot Yhteistyö Verkossa.2009

View more presentations from Tuija Aalto.

Paikan päällä kirjaamani seminaarimuistiinpanot Qaikussa. Kirjoitin aiheesta myös Tuhat sanaa -blogissa.

Lainaus