Blogit - dokumenttielokuva

ETEENPÄIN VAIKKA JÄITÄ POLTTELISI

Iikka Vehkalahti — Tue, 23 Aug 2011 06:32:44 +0000

Huhut dokblogin kuolemasta ovat liioiteltuja. Vielä enemmän liioittelua ovat ajatukset ”dokumenttielokuvan näivettymisestä”. Eiköhän kaikki pikku hiljaa asetu uusille paikoilleen. Tulossa syksyllä on todella vahvoja suomalaisia dokumentteja.

Meikäläinen aloittaa uuden blogin ”Vierailija” Tampereen yliopiston sivustolla 1.9 alkaen. Tavoitteenani on käsitellä siinä laajemminkin mediaa ja yhteiskuntaa sekä tietysti tarkastella yliopistomaailmaa vierailven professorin näkökulmasta. Mutta silloin tällöin kirjoittelen myös dokblogiin,joka piakkoin saanee uuden vetäjän.

Mutta kuten sanottu: vahvoja dokumenttielokuvia on tulossa. Ja moni niistä on poikkeuksellisen vahva poliittisesti.

Elokuvateattereissa pyörii hyvällä menestyksellä Mika Kaurismäen Mama Africa. Ja Miriam Makeba on ainutlaatuinen ( oli eläessään Dprojektin toimest käynnistämäni Steps For The Futuren suojelija ja melkoinen madame vai pitäisikö sanoa juuri Mama?).

Hanna Mayslesin Kerjäläiselokuva on vilpittömyydellään kaikki karikot sisvuuttava tarina Romanian mustalaiskerjäläisistä Suomessa ( ja Kreikassa ja Romaniassa). Ehdotomasti tapaus tullessaan Dprojektissa syksyllä.

Ville Suhosen Jäämarssi puolestaan pysäyttää veret kertomalla vuosien 1941-42 ( eli kun Suomessa puhuttiin Suur-Suomesta) vankileireistä – eikä vain Karjalassa, vaan myös Suomessa. R&A:ssa ensi-iltansa saava elokuva saa Mannerheimin ystävät varpailleen.

R&A:sssa saa ensi-iltansa myös Kimmo Koskelan Ice Bellows, Kimmo Pohjoisen tarina. Melkoinen pakkaus on sekä Kimmo että elokuva. Mutta hienosti on kuvattu eksoottisuudellaan maailmaa valloittavan harmonikkataiturin työt.

Syksyn toiseen festivaaliin Lens Politicaan sijoittuu veteraaniohjaaja Gideon Gitain UM Shumum, joka käy lävitse Israelin suhdetta kansainväliseen yhteistöön – erityisesti YK – ja suomalaissotilaan kuolemaa Libanonin sodassa. Elokuva saa varmasti Israelin ystävät liikkeelle, viakka tekijä onkin juutalainen, joka rakastaa heprean kieltä.

Erinomaisesti kuvattu ja vahva Katja Gauriloffin Purkitettuja unelmia on kuvattu yhdeksässä maassa. Elokuva kertoo yhden Ravioli-purkin tarinan, elintarviketeollisuuden luonteesta ja työntekijöiden unelmista.
Tulee varmasti löytymään monen festivaalin ohjelmistosta ja elokuvateatterista ennen televisiota.

Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on ainakin minusta pikkeuksellinen elokuva, lähes trillerimäinen tarina metsänistutuksista, Kiinasta, Stora Ensosta ja tavallisten ihmisten oikeuksista. kaikki ei olee vihreää, mikä siltä näyttää...

Ja aivan omanlaatuinen maailmansa avautuu Pekka Niskasen elokuvassa Virtuaalinen sota, joka kertoo tsetseenipakolaisista Suomessa, verkossa ja tiedotusvälineissä käytävästä ”sodasta”, jossa ovat osapuolina tsetseenit, Venäjä, suomen-ruotsalainen liikemies ja suomalaiset Venäjän ystävät.

Mika Taanilan valmistuvaa Olkiluoto-elokuvaa en ole nähnyt, mutta kaikki kaiut kertovat, että on tulossa merkittävä teos ja ensi vuoden alsuta lähtienhän suomalsiten dokumenttielokuvien esityspaikka on uusi Dokumenttiprojekti, johon on yhdistetty Ykkösdokumentti ja vanha Dprojekti.

Tämän vudoen aikana Dokumenttiprojektissa nähdään vuoden lopussa Pirjo Honkasalon ITO, joka vain vahvistaa mestariohjaajan mainetta poikkeuksellisena taiteilijana.

Dprojektin syksyn ulkomaisia voi käydä katsomassa kotisuvuilla, tulossa ovat mm. Oscar-voittaja Inside Job, Doc Loungesta tuttu The Oath ja Vitali Manskin häiritsevä Virgins.

Lainaus

Vastalauseita

Erja Dammert — Fri, 18 Mar 2011 16:21:50 +0000

Minulla on informaatioähkyä, suljen välillä kaikki laitteet. En halua kaiken ulkopuolisen täyttävän minua niin, etten kuule omaa tai läheisteni ääntä. Esimerkiksi niin tein nyt viikonloppuna, tässä samanaikaisuuksien maailmassa. Japanissa riehuivat tsunamit ja maanjäristykset, Gaddafi kävi väkivaltaisesti kansansa kimppuun. Menin veljeni häihin, suljin katastrofit mieleni ulkopuolelle. Eivät ne mahtuneet häihin. Sunnuntaina ne sitten palasivat kotiini netin ja hesarin välityksellä sekä herättäen tunteita että vaatien ajattelemaan. Ajattelu kehottaa toimimaan, mutta ennalta sovittu kokous esti jopa ydinvoiman vastaiseen mielenosoitukseen osallistumisen. Miten voin sanoa vastalauseeni sekä Gaddafille että tsunamille? (Muutamia muitakin aiheita on). Ja kuka kuulee?

Tässä isossa ja globalisoituneessa maailmassa katastrofit sinkoavat silmillemme, kaikkialta, joka laitteelta. Niitä tulee niin paljon, ettei ole kumma, jos vetää kädet silmilleen ja huutaa: jo riittää. On helpompaa ja turvallisempaa pitääkin kädet silmillään ja keskittyä siihen, minkä voi hallita. Tai ainakin kuvittelee voivansa hallita. Silloin kun ei jaksa maailmaa ja meidän ihmisten toistuvaa typeryyttä, on helpompi katsoa viisijalkaisia ja/tai kännäämistä. Sen voi ohittaa.

Peilisolut, joita muun muassa Riitta Hari on tutkinut ansiokkaasti, selittävät samastumisen periaatteita meitä ihmisessä. Kun näemme jonkun reagoivan emotionaalisesti, kehomme tuntee samaa tunnetta: toisen itkua kuunnellessamme, meissä herää itku, nauru herättää naurua ja niin edelleen. Tahdosta riippumattomat prosessit käynnistyvät ja kykenemme eläytymään toisen ihmisen kokemuksiin. Tähän kykyymme tietenkin perustuukin kykymme nauttia ja kärsiä sekä teatterista että elokuvista. Jotkut lapsitutkijat ovat vieneet peilisolututkimusta eteenpäin tutkien vauvojen ja pienten lasten empatiankykyjä. Kun yksi vauva itkee, niin itku tarttuu muihinkin: ollaan yhtä surussa. Samoin nauru tarttuu. Ja parivuotias tahtoo muille hyvää; hän lohduttaa itkevää antamalla nallen turvaksi. Me, siis ihmiset, voimme hyvin kuuluessamme yhteisöihin. Ollessamme irrallamme voimme huonosti. Tästäkin on paljon tutkimuksia.

Jos näen hyvän, minua koskettavan dokumentin, matkailen sen mukana myös omassa emotionaalisessa maailmassani. Jos dokumentti on lisännyt minussa tietoa maailman kurjasta tilasta, minussa jatkuu tapahtuminen. Mietin, voinko tehdä jotakin vai joudunko vain alistumaan tähänkin kurjuuteen. Usein jään ajatuksiini, mikä ei ole riittävä ratkaisu. Oletettavasti reagoin samoin kuin suurin osa muistakin ihmisistä, iästä ja asuinpaikasta riippumatta. Perustaltamme olemme samanlaisia.

Ei kai kukaan halua katsoa kasapäin dokumentteja tai reportaaseja, jotka lamauttavat: ei ole toivoa. Maailma hukkuu saastaan, jäävuoret sulavat, kaikki tappavat toisiaan eikä mitään ole tehtävissä. Ehkä olemme tehneet niitä jo tarpeeksi. On aika tehdä toisenlaisia dokumentteja. En tarkoita lässynlässynvalheita ja kaikki on kivaa, vaan sitä, että täällä on koko joukko ihmisiä, jotka aikaansaavat muutosta parempaan ja että muutoskin on mahdollinen. Elokuva voi myös koskettaa meissä olevaa, sanonko, sielua. Me halunnemme sellaisia elokuvia, jotka koskettavat, ovat läsnä, lisäävät ymmärrystä ihmisenä olemisesta, ja kuulumisestamme osana ihmisyhteisöön ja maapalloon, kenties avaruuteen.

Hyviä dokumentteja katsotaan. Docpointin katsojat ovat keskimäärin 25 vuotiaita; docpointin vapaaehtoistyöntekijät ja suurin osa henkilökunnasta ovat nuoria. Kaikki katsovat dokumentteja ja puhuvat niistä. Ylipäätään festivaalit taitavat olla paikkoja, joihin keräännytään yhä enenevässä määrin katsomaan yhdessä elokuvia. Elokuvateatteri onkin elokuvalle hyvä, kollektiivinen paikka. Elokuvan kokemuksen voi jakaa muiden kanssa, ja näin jakamalla toteutamme osaa ihmisyydestämme. Sekin voimistaa meitä. En silti listisi televisiota, sitä tarvitaan. Televisio on helpompi kuin leffateatteri, tavoitettavissa kotisohvalta. Telkkari on toki saanut kotitontilleen kilpailijaksi netin. Useimmat tuntemani ihmiset seikkailevat molemmissa ja myös sulkevat laitteensa kokeakseen jotakin muuta.

Lainaus

Emotivistinen minuus

Timo Korhonen — Thu, 10 Mar 2011 06:36:16 +0000

Kaikki nuo viisi määritelmää, joilla Iikka edellisessä blogissa kuvaa nuoria, tavoittavat sen miksi hyve-eetikko Alisdair MacIntyre nimeää aikamme vallitsevan filosofisen näkemyksen, emotivismin. Ja sen ilmauksena emotivistisen minuuden.

Lyheysti emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan.

Oleellista on silloin oma elämä ja sen toteutuminen. Samalla ihminen liittyy heikosti, jos lainkaan mihinkään yhteisöihin. Niinpä johtaminen ja organisaatiot eivät ole emotivistin kannalta kiinnostavia. Polittiikan henkilöityminen kuvaa tätä suuntausta osuvasti.

Syvemmältä emotivismi on käsitys, jonka mukaan moraaliset normilauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan tunteiden ilmaisuja.

Tämä ei ole toki enää vain nuorten näkemys, se on valistuksen jälkeisen maailman johdonmukainen suunta. Ja itse asiassa se on jo pitkään hiipinyt myös dokumenttielokuvaan. Kyllä dokumenttiprojektinkin elokuvien päähenkilöt enenevässä määrin pohtivat omaa persoonaansa. Mutta pisimmillään tämä kehitys on nuorten keskuudessa.

Jotkut ovat tunnistaneet tämän jo tovi sitten. Mitä muuta Hesarin Nyt-liite edustaa. Sehän on valtalehden kädenojennus nuorille, jotka ovat irtautuneet valtalehden pääpainoksen valistuksen hengestä. Eli Iikka ajatuksesi kahdesta eri linjasta eri yleisöille taidettiin keksiä jo pari vuosikymmentä sitten sanomalehdessä. Että saatat olla oikeassa sellaisen tarpeellisuudesta.

Ehkä kuvaavaa tälle kehitykselle on myös se, että Nyt-liitteen esimies kaipaili Hesarin pääkirjoitussivun jutussaan sanomalehtiin tosi-tv:n kaltaista menestystarinaa ja toimintatapaa. Sama huoli siellä

Lainaus

DOKKAREIDEN ELÄKELÄISHIPAT

Iikka Vehkalahti — Wed, 09 Mar 2011 07:34:45 +0000

Kaikkialla dokumenttielokuvien katsojakunta televisiossa on iäkästä. Nuorten ( kylläkin aktiivisten ja paljon aikaansaavien) katsojien määrä on pieni. Onko tämä yleisön vai dokumenttien vika?

Hyvin usein me dokumenttielokuvia televisioyhtiöihin tuottavat puhumme kansainvälisissä tapaamisissa katoavista dinosauruksista ( Arten legendaarinen Hans Robert Eisenhauer jää eläkkeelle huhtikuussa, Thierry Garrel vetäytyi Arte Francesta Vancouveriin jo pari vuotta sitten, Storyvillen Nick Fraser osoittaa ikääntymisen merkkejä, minä iältäni 61 koen tietysti kuuluvani henkisesti nuroempaan polveen).

Samaan aikaan: oikeastaan luvut eivät ole julkisia, mutta tuskin kukaan minua hirttää, vaikka kerronkin: aivan kuten muuallakin myös Suomessa alle 29 vuotiaiden suosikkidokumenttien listalta ei todellakaan löydy Yleisradion esittämiä dokkareita, muutamia poikkeuksia ( kuten Yes Men Fix The World ja Pakkolasku Hudson jokeen tai Pakomatka anoreksiaan) lukuunottamatta.

Ok. Jotkut Dokumenttiprojektin tuotannot ovat keränneet katsojia juuri nuorten aikuisten keskuudessa ( The Cove, The Sound Of Insects) ja juuri aktiivisten ja keskustelua luovien porukoissa (jota heijastaa myös Dprojektin FB sivu tai Docpointin katsojakunta: suurimmaksi osaksi nuoria aktiiviaikuisia), mutta tällöin puhutaan ns. aktiivinuorisosta tai yhteiskunnallisesti valveutuneesta nuorisosta tai ( positiivisesti ajatellen tulevaisuuden muokkaajista). Mutta muuten: kyllä helposti ollaan eläkeläishipoissa mukana.

Kahdeksankymmentä eniten katsojia kerännyttä dokkaria vudoelta 2010 on nuoremman katsojakunnan( alle 29 vuotta) keskuudessa sellaisia kuin Himohamstraajat, Petän petissä, Liian lihava teiniksi, Seksiturismin palveluksessa,Kuurosokeat kolmoset, Totuus kauneushoidoista tai Maailman pienimmät lapset, Lapseni pelkää ruokaa,Maailmanlopun ennustukset jne.. jne...jne.. jne..

Aivan oikein.
1) voidaan sanoa, että sellaisiahan nuo television suurkuluttajat ( Big Brotherit, Salatut elämät jne...) katsovat: roskaa
2) tai voidaan sanoa, että televisio on muuttunut todellakin viihdytyslaitokseksi ( shitbox), josta katsotaan ja odotetaankin juuri sitä

3) tai voidaan sanoa, että näin on maailma ja yhteiskunta on muuttunut: ennen ajateltiin yhteiskunnallisesti ja välitettiin toisista nyt ajatellaan vain itseään: omaa ulkonäköä, ruokaa, lapsia,seksiä
tai

4) voidaan sanoa,että juuri nuorena ihminen on utelias: haluaa tietää ,kurkistella, ihmetellä asioita jotka ovat hänelle silloin tärkeitä ulkonäöstä, seksuaalisuudesta, maailmasta

5) voidaan sanoa, että juuri seksi,lapset,ulkonäkö, ruoka ovat tällä hetkellä ihmisille kaikkein tärkeimpiä asioita ( aivan kuten perus-luolaihmisille, jos ei ulkonäköä otetan huomioon)

ja että

6) perinteiset dokumentit ovat tylsiä, etukäteen ennakoitavia ja sisältöään saarnaavia, ne yrittävät muuttaa maailmaa kertomalla uudestaan ja uudestaan samaa tarinaa epäoikeudenmukaisuudesta, köyhyydestä, sodista jne..jne...

Kaikki vastaukset kelpaavat ja niitä voisi listata enemmänkin, mutta mikä on vastaus, mitä tehdä:

a) ryhtyä tuottamaan dokumentteja viisiraajaisesta suomalaislapsesta, insestin uhrien yhteisistä seksijuhlista, poliitikkojen synnillisestä elämästä, kulkea piirokameran kanssa Thaimaa-turistien keskuudessa ???

vai
b) tehdä aiheista, joita pidetään tärkeinä elokuvia, jotka koskettavat, ovat yllätyksellisiä,tuoreita, antavat katsojille tilaa vetää omat johtopäätöksensä

c) valita aiheita, jotka ovat ihmisille tärkeitä ja tehdä niistä hyviä elokuvia: en halua syödä enää, suomalaisten seksifantasiat, pikkukaupungin homo, yöelämän tuska, vegaanin vakaumus,

vai

Saan Dokumenttiprojektiin kasvavan määrän ehdotuksia, jotka ovat uuden sukupolven ehdotuksia, erilaisia, haastavia ( kuten Reindeerspotting), pitkään ilman rahaa kuvattuja ( Finnblood), uteliaisuudesta lähteviä ( kuten omasta tuhkasta timanttien teko) koskettavia ja omaa minuutta etsiviä ( kuten Miesten vuoro), tuoreesti kulutuskriittisiä ( kuten Vuosi ilman tavaraa)

ja monia, jotka istuvat vaikeasti Dokumenttiprojektiin: surffausta ympäri maailmaa, moottoripyörillä Himalajalle, hiihtopummina Sveitsissä, elämä jalkapallofanina, vapaaehtoisena slummissa Monessa niissä on ajatusta tekemisen taustalla, mutta silti: harvasta niistä saa Dprojektin juttua.

Tietoisesti ja vaivalla pitäisikin ryhtyä luomaan uutta strandia ja brandia: suunnattuna juuri alle 30 vuotiaille naisille ja miehille. Hyvin tehtyjä juttuja, jotka reflektoisi tämän päivän elämään. Tällaisia dokkareita löytyy maailmalta ja tekijöitä saa heitä tukemalla Suomesta.

Mitähän, jos professorivuoden jälkeen ryhtyisikin – nuori kun vielä olen – luomaan tällaista tuotantoa. Pääsisi ainakin pois keski-ikäsiten kitinästä, huomaan että se on tarttunut pahasti minuunkin.

PS I
Näen paljon elokuvia lentokoneessa ( joko DVD playerilta työdokkareita tai VOD systeemistä romattisia komedioita, kiinalaisia tai intialaisia elokuvia ja toimintaakin) ja lentokone pitääkin minut jollain tavalla ns. mainstreamhittien seurannassa mukana.

Katsoin palatessa lentokoneessa Napapiirin sankarit edes kovin paljon ff nappulaan turvautumatta. Ei huikea elokuva,( pidin Soul Kithenistä enemmän) mutta juuri oikea lentokoneeseen ja jotakin hyvin oleellista juttu oli nuorten miesten romantiikan kaipuusta tavoaittanut.. Sukua Lyytisen Erkon Rajaseudun poikamiehille, joka on ollut Dokumenttiprojektissa melkoinen hitti - mutta todellisuus ei kyllä ollut yhtä romanttinen kuin fiktio.

PS II
Moni lentoyhtiö on sijoittanut listalleen myös dokumenttielokuvia. Mikä on, ettei esim. Dokumenttikilta tai
tuottajat saa suomalaisia dokkareita Finnairille.

Lainaus

KUMARRUS LEIKKAAJILLE

Iikka Vehkalahti — Sun, 06 Mar 2011 19:49:13 +0000

Elokuvafestivaaleilla kiertävät ohjaajat pokkaamassa palkintoja tai nieleskelemässä pettymystään, jos palkintoja ei tule. Elokuvien leikkaajia kutsutaan paikalle harvoin. Ja kuitenki n juuri dokumenttielokuvissa leikkaaja on äärimmäisen tärkeä: toinen luoja.

Muistan, kuinka aikoinaan opiskeluaikanani tehdessäni ensimmäistä dokumenttiani ( tai tv-ohjelmaa) leikkaajamme Lena Hemming kiperässä kohdassa meni naapurileikkaamoon ja otti roskakorista muutaman metrin kääntöfilmiä – jolle olimme tuotoksemme kuvanneet – ja tyynesti palasi leikkauspöydälle leikaten hienon kohtauksen valmiiksi – naapurileikkaamon roskakorimateriaalista.

Epidemin Elina Kataisella oli tapana sanoa, että hyvä leikkaaja luo elokuvan vaikka mistä materiaalista: ”leikkaaja on elokuvan toinen luoja, Jumala joka voi järjestää todellisuuden uudestaan”. Eli hyvin eri asia kuin mitä on fiktioelokuvassa, jossa käsikirjoitettu tarina on kuitenkin leikkaajan vankila.

Dokumenttiprojektin vuosien aikana olen tullut yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttuneksi juuri leikkaajan valinnan tärkeydestä lopulliselle elokuvan muodostumiselle. Olen useamman kerran ihaillut Oscaar-voittaja
Erez Laufertin kykyä rakentaa materiaalista tarina ( vaikka jättämällä mustia aukkoja myöhemmin täytettäväksi) tai monen tanskalaisen leikkaajan taitoa uudestaan ja uudestaan määritellä tasapainoa eri osatekijöiden välillä ( kuten Armadillossa, jossa liikuttiin rough cuteissa aika paljon laidasta toiseen).

Thomas Balmesin Babies elokuvassa oli potentiaalia lähes mestariteokseksi, kunnes maineikas Focus osti oikeudet ja elokuva leikattiin uudelleen suurelle yleisölle. Elokuva on edelleen hyvä, mutta too sweet and nice...

Meillä on Suomessa monta hyvää leikkaajaa, jotka ovat taikoneet materiaalista esille elokuvan ja toisaalta liian monia elokuvia, jotka ovat ajan tai rahan tai ammattitaidon puutteen takia jääneet kesken.

Timo Peltola uurasti ja laittoi suurelta osin kasaan Jarmo Jääsekeläisen Voittajat ja voitetut, joka tulee ulos Dokumenttiprojektissa maaliskuussa. Reindeerspottingin kohtaukset on leikattu hyvin, mutta itse tarinan muodostumiselle Jukka Nykäsen konsultoivan leikkaajan panos oli mitä merkittävin. ( Ensimmäiset versiot leffasta olivat suoraan sanottuna boring...). Riot On! on leikkaajan juhlaa, muistanko oikein 2700 skarvia 75 minuutissa ja toimii.

Nyt leikkauspöydällä oin kaksikin elokuvaa, joiden potentiaali on korkea. Jukka Eggertin Jahdista voi tulla ironinen, hauska ja omalla tavallaan filosofinen elokuva meistä ihmisistä kanijahdissa Helsingissä, jos elokuvan materiaali osataan leikata oikein. Kimmo Koskelan elokuvan Kimmo Pohjosesta on kuvattu todella vahvasti, niin vahvasti, että katsoja haluaa nykyisessä versiossa puolen tunnin jälkeen päästä ulos hengittämään raikasta ilmaa. Jälleen kysymys on leikkauksesta. Elokuvasta voi tulla jättihieno, jos...

Kaipaan masterclasseja, jossa leikkaat kertoisivat työstään ja esittelisivät elokuvan eri leikkausversioita. Olen varma, että niistä oppisi enemmän kuin monen ohjaajan kertomuksista.

Lainaus

Dokumentaarisia elokuvia, kiitos!

Erja Dammert — Wed, 02 Mar 2011 08:22:46 +0000

Viimeiset viikot olen viettänyt Al Jazeeran sivuilla. Haluan tietää. On myös uuden uutukaista seurata reaaliajassa, kuinka vallankumous tapahtuu, tai pikemminkin
kuinka vallankumousten rypäs tapahtuu.

Kannoin tietokoneeni keittiöön ja olen myös tiskatessani seurannut uutisia. Jotakin kieroa tuntuu olevan siinä, että voin samaan aikaan tarkastella lasin puhtautta kuin joku toinen selittää sydänveri vuotaen omaistensa kuolemista. Näin on tietysti ollut aina ennenkin: turvassa olevat ihmiset ovat voineet etäältä kuunnella turvattomien ja hädänalaisten ihmisten huutoja. Aina on mahdollista myös sulkea väline, jos huuto käy liian kiusalliseksi. Tosin on vaikea sulkea nettiä, kun tunne tapahtumisten samanaikaisuudesta on niin voimakas. Uutiset ja netti näyttävät jotakin siitä, mitä juuri nyt tapahtuu tuolla maailmalla. Voin parhaan kykyni mukaan kokea ja ymmärtää.

Dokumentteja ei ole. Ne tulevat myöhemmin.

Niitä tarvitaan. Mikäli tämä arabimaailmassa tapahtuva turbulenssi ei muuta meidän valtioitamme tai mitenkään muuten erityisemmin vaikuta elämäämme, me unohdamme. Muutamassa vuodessa muistamme vain kaikuja. Ja muistettava on. Elämme samalla pallolla, elämme samaa historiaa. Dokumentit tulevat jälkijunassa, kertovat jo tapahtuneesta. Tarvitsemme niitä. Ne kertovat meille, mitä tapahtui ja miltä se kenestäkin tuntui. Sekin on kerrottava, mitä me emme nähneet ja kuulleet uutisissa. Okei, samaa iänikuista ihmisten taistelun ja vapauden historiaa, mutta jokaiselle sukupolvelle uutta ja omaa. Mikäli siitä ei kerrota, niin unohdamme. Dokumentit pitävät historian hengissä ja muistuttavat meitä siitä, että olemme suhteellisen samanlaisia ympäri palloa. Niitä on siis tehtävä ja näytettävä.

Siksi taannoin, monen minuutin empimisen jälkeen, halusin itsellenikin yllätykseksi docpointin taiteelliseksi johtajaksi. Nyt olen osa ketjua, joka tuo tähän maahan nähtäväksi elokuvia, jotka pitävät hereillä, ravistelevat, saavat meidät itkemään, nauramaan – tosin harvemmin – ja ajattelemaankin. Kauneutta ja kauheutta tarjolla. Niitä katsellaan yhdessä ja niistä voi puhua yhdessä. Dokumentteja pitää tehdä ja näyttää, koska ne aiheuttavat pakosti keskustelua. Kun keskustelemme, tiedämme, eikä meitä ei viedä kuin pässiä narussa. Jos tiedämme, voimme vaikuttaa – edes vähän – siihen, mitä tapahtuu.

Siksi siis: dokumentaarisia elokuvia, kiitos. Kaikenlaisia.

Lainaus

Pala nousi kurkkuun

Timo Korhonen — Sun, 27 Feb 2011 21:21:11 +0000

Katsoin historiadokumentin Toivonväre. Se keskittyy Robert F. Kennedyn yhteen puheeseen Martin Luther Kingin salamurhaa seuraavana päivänä huhtikuussa 1968. Pala nousi kurkkuun sitä katsoessa.

Kyse ei ole dokumentin korkeasta laadusta, vaan sen pohjana olevan puheen syvästä viisaudesta ja siitä, että elokuva pystyi sijoittamaan puheen historialliseen tilanteeseensa. Muodoltaan elokuva on tyypillinen amerikkalainen televisiodokumentti, puhuvien päiden ja arkistomateriaalin yhdistelmä. Katsojan tunteita ohjaa lähes koko ajan soiva jousisto.

Mutta elokuva kosketti hyvin syvästi. Klassinen päähenkilön tilanteeseen asettaminen ja valinnan välttämättömyys tuossa tilanteessa toimii elokuvassa kuin häkä.

Kennedy sai tiedon Kingin kuolemasta vaalikiertueellaan. Hänen piti pitää puhetilaisuus mustien ghetossa Indianapolisissa. Poliisit kielsivät menemästä sinne, koska oli odotettavissa, että Kingin murhan jälkeen syntyisi koston ja väkivallan kierre. Kennedy päätti kuitenkin mennä ja piti improvisoidun puheen. Ei puheenkirjoittajia, ei mitään paperilla.

”Martin Luther King omisti elämänsä lähimmäisenrakkaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Tänä vaikeana päivänä on syytä kysyä, millainen maa tämä on. Voimme edetä kohti suurempaa rotujen välistä polarisaatiota. Tai voimme toimia kuten Martin Luther King, kohti ymmärrystä, myötätuntoa ja rakkautta.”

Puheessa Kennedy avoimesti tunnisti ihmisten katkeruuden, kostonhalun ja vihan, mutta rohkeasti käänsi sen myötätunnoksi ja ymmärrykseksi yli roturajojen. Lainasi Aiskhylosta ja lopetti puheensa muihin antiikin kreikkalaisiin: ”Taltuttakaamme raakuus ihmisistä ja tehkäämme maailmasta lempeä. Omistautukaamme sille.”

Kennedy näki, että valkoisten ja mustien enemmistö halusi elää yhdessä ja tahtoi oikeutta kaikille. Pyysi ihmisiä palaamaan kotiinsa ja he tekivät niin. Hartaana katolisena pyysi rukoilemaan Kingin perheen puolesta.

Puhe kesti vain muutaman minuutin. Häkellyttävä sivistyksen ja puhetaidon osoitus. Ja jälleen kerran osoitus, miten voimakkaasti keinoiltaan yksinkertainenkin dokumenttielokuva voi koskettaa.

Onneksi on Ylen Areena. Katsokaa sieltä, jos että nähneet. Ja vaikka pitäisitte minua pateetikkona, sanon: katsokaa. Ohjelma on siellä vielä vajaan kuukauden.

”Taltuttakaamme raakuus ihmisistä ja tehkäämme maailmasta lempeä.”

> Toivonväre Areenassa

Lainaus

Lankomiehen lautasantenni

Timo Korhonen — Mon, 21 Feb 2011 17:27:40 +0000

Kävin viikonloppuna lankomiehellä. Se katseli scifi-kanavaa suuresta televisiosta. Yhden elokuvan loppuessa vaihtoi toiseen scifi-kanavaan. Selvisi, että miehellä on nähtävissä noin 200 televisiokanavan paketti. Ja jos lautasantennia kääntäisi toiseen asentoon, löytyisi toiselta satelliitilta 2000 kanavaa lisää. Sähköurakoitsijalle lautasantennin kääntely sisältä kaukosäätimellä käy kevyesti.

Lankomiehen kanavapaketti vei minut aivan uuteen todellisuuteen. Minulla kun on vain ne kymmenkunta taloyhtiön antennista tulevaa kanavaa. Lankomies voisi saada tästä satelliitista alas 600 kanavaa, mutta oli hankkinut vain nämä pari sataa. Loputon valikoima elokuvia, urheilua, viihdettä, luonto-ohjelmia, lastenohjelmia, aikuisviihdettä, historiaa. Käytiin läpi ne kanava kanavalta. Mutta ei siis käännetty sinne isommalle satelliitille.

Yritin selvittää paljonko siellä on dokumenttielokuvaa. Eipä juuri mitään. Toki Discoveryn tai Al-Jazeera Englishin ohjelmiston joukossa on dokumentteja, mutta se mitä me pidämme luovana dokumenttina, puuttui kokonaan.

Jokin historiakanava esitteli samaa Lalibelan kallioon hakattua kirkkoa Etiopiasta, jonka olin nähnyt pari päivää aikaisemmin Ylen Teemalta. Teemalla kirkkoja tutki antropologi, satelliitissa historioitsija. Ja ensimmäinen säilyi kuivin jaloin, jälkimmäinen kahlasi jostakin syystä vedessä. Pelkkä kanavatarjonta ei lopulta paljon maailmankuvaa avarra. Maapallo alkaa olla jo niin pieni, että loputon kanavien lisäys johtaa samojen kohteiden esittelyyn.

Eipä viikonlopun kokemuksesta muuta voi sanoa kuin että me dokumenttielokuvan tekijät ja arvostajat olemme marginaalin marginaalissa nykyisessä audiovisuaalisen viestinnän tulvassa.

Tästä ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin kysyä, mikä dokumenttielokuvassa on niin erityistä ja merkittävää, että tässä audiovisuaalisuuden tulvassa niitä kannattaa edelleen tehdä.

Kysyin kongnitiivisia prosesseja tutkivalta ystävältä, mikä tässä on sitten dokumenttielokuvan paikka. Mikä voi erottaa sen muusta audiovisuaalisesta massasta? Ystäväni, teoreetikko, sanoi, että oleellista ovat nyansoidut havainnot ja kerroksellisuus esittämisessä.

Nyansoidut havainnot ja kerroksellisuus esittämisessä. Miten se osasikin sanoa noin viisaasti?

Lainaus

Kun hämähäkki muuttuu leijonaksi

Timo Korhonen — Tue, 08 Feb 2011 17:58:12 +0000

Tämän talven yksi inspiroivimpia asioita oli käynti alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaalilla Inarissa. Saamelaisalueen koulutuskeskuksen rehtori ja itsekin elokuvatuottaja Liisa Holmberg huomautti siellä paneelissa, että etelän rahoittajat eivät ole tavanneet ymmärtää saamelaista tarinankerrontaa, vaan ovat pyrkineet tekemään saamelaisistakin tarinoista etelän aristoteeliseen makuun sopivia.

Festaritunnelmia

Kertoi elokuvahankkeesta, jossa oli alkujaan mutkikas saamelainen tarina, mutta kun sitä etelässä aikansa oiottiin, niin lopulta etelän rahoittajat lopulta totesivat, että tällaisiahan kirjoittavat kaikki etelässäkin. Että so what.

Juttu sai kysymään, mitä saamelainen tarinankerrontaperinne oikein on. Liisa tiivisti, että siinä ei ole välttämättä lineaarisesti etenevää yhtenäistä päähenkilöä, vaan vaikkapa tarinan hämähäkki voi kesken kaiken muuttua leijonaksi tai poroksi. Eikä tarina aina pääty onnelliseen loppuun ja päähenkilön kasvuun, vaan voi kehittyä alkua huonommaksikin. Ja tarina voi kestää miten kauan vaan.

Saamelaiskulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola lisäsi, että saamelaisessa tarinassa paljon tärkeämpää kuin se, tapahtuivatko tapahtumat peräkkäin on se, miten ne sattuivat vuodenkiertoon. Niinpä tarina voi alkaa tänään, hypätä sata vuotta taaksepäin ja sitten viime viikolle, kunhan tapahtumat ovat vuodenkierrossa oikeilla kohdilla. Ja kertoi vanhasta tarinakertojasta, joka saattoi seikkailla jutuissaan keskiajalla ja lopettaa yht’äkkiä vain sanomalla, että ”sitten minä lähdin sieltä pois.”

Ja lisäsi Lehtola, että hän haluaisi erityisesti nähdä television lauantai-illassa rikossarjan, jossa sankaripoliisi kuolee puolen tunnin jälkeen. ”Mitäs sitten tehtäisiin?” virnisti Lehtola. Enpä osannut vastata.

Festivaalin ulkoilmateatterin lumivalkokankaalla näin norjalaisen Anstein Mikkelsenin lyhytelokuvan Tanssiva neito, joka noudatti saamelaista tarinankerrontaa. Sen mukaan revontulet ovat kuolleiden neitsyiden sieluja, jotka joutuvat tanssimaan ikuisesti taivaalla. Ja kyllä ne tanssivatkin, eikä aika tai paikka tuntunut elokuvan kerrontaa sitovan. Ihan loogista.

Tämä laittoi kysymään, millainen olisi dokumenttielokuva, joka luopuisi juutalais-kreikkalaisesta perinteestä tulevasta välttämättömyydestämme päähenkilön kehittymiseen. Millainen olisi elokuva, joka sitoutuisi vuodenkiertoon enemmän kuin hyvän voittamisen päämäärään? Esimerkit ovat vähissä.

No, siinä puhellessa syntyi idea järjestää ensi vuoden festivaaleilla seminaari saamelaisesta tarinaperinteestä. Ehkä vastaus löytyy siellä. Sitä odotellessa.

Lainaus

DocPoint kutsuu

Jari Sedergren — Mon, 24 Jan 2011 17:50:26 +0000

Tätä kirjoitettaessa stadissa pyryttää. Tulevalle viikolle on luvassa kaikenlaista säätä: pakkasta ja sohjoa. Onneksi on sisähommia, sillä Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint alkaa kymmenvuotisjuhlatunnelmissa. Festivaalin taiteellisesta johdosta vastaavan Erkko Lyytisen kätilöimä ohjelma on yhä suosittua termiä käyttäen mieletön.

Erkko Lyyttinen

Itse olen onnellisessa asemassa, koska olen nähnyt aiemmin monet festivaalielokuvista - vieläpä elokuvateattereissa. Niinpä talouskriisin asioita nerokkaasti käsittelevä Inside Job ja festivaalin päävieraan Stefan Jarlin uusin, kemikaalien vaaroista mukaansa tempaavasti viestittävä Submission kuuluvat jo koettuihin elämyksiin. Niin myös Teemu Nikin kotimaisen splatterin hauska ruumiinavaus Play God.

Mutta ongelmia festarisuunnitelman laatimisessa riittää. Monet oheistapahtumat ulkomaalaisvieraineen, kutsuvierasnäytännöt ja ensi-illat bileineen, festariklubit, kirjanjulkistamiset ja aina tärkeä vapaaehtoinen verkostoituminen - tämän voi lukea miten haluaa - vievät aikaa elokuvilta, varsinkin jos liha on heikko ja sää kamala.

Festivaali on pääsarjansa myötä kotimaisen elokuvan juhlaa ja juhlan kunniaksi tarjolla on myös kymmenen kotimaista klassikkoa, joista jokainen on testattava joko muistin vahvistamiseksi tai käsityksen saamiseksi. Winners ja Bestsellers tarjoaa maailman festareiden taattua parhaimmistoa. Toivottavasti saan aikaa sarjalle Fusion Doc, jossa esitettävät elokuvat yhdistävät dokumenttielokuvan ja fiktion kerrontakeinoja. Siinä on monta ennen näkemätöntä helmeä. Mykkäelokuvamusisointiin olen lipun jo saanut. Tavataan festivaaleilla.

Lainaus