Blogit - tekniikka

Uusia valokuvia radiotekniikasta sodassa ja rauhassa

Katja Bargum — Thu, 04 Dec 2014 12:22:32 +0000

Yleisradion alkuvuosina suuri osa radion tekemiseen tarvittavista teknisistä laitteista valmistettiin aivan itse. Ylen työpajassa syntyi uusia keksintöjä, ja sodan aikana niitä sovellettiin myös armeijan käyttöön. Keksintöihin pääsee nyt tututstumaan Elävän arkiston Flickr-tilillä, jossa on esillä yli kolmekymmentä valokuvaa työpajan tuottamista laitteista ja vehkeistä.

Valokuvista huokuu keksimisen ja tekemisen ilo. Pienessä maassa hyödyttiin siitä, ettei kaikkea tarvinnut ostaa ulkomailta. Kun alunperin akulla toimivat kondensaattorimikrofonit yleistyivät, syntyi tarve liittää ne sähköverkkoon. Niinpä mikrofonien virtalähteet rakennettiin työpajalla. Studioihin kehitettiin mikrofonivahvistimia, joilla äänenlaatua saatin parannettua.

Historian ironia on kuvissa läsnä. Useammassa kuvassa näkyy vuoden 1940 olympialaisia varten kehitettyjä laitteita. Vasta viime hetkellä Suomelle myönnettyjen olympiakisojen eteen nähtiin valtavasti työtä tekniikan kehittämiseksi ja lähetyslaitteiden määrän kasvattamiseksi. Sitten kävi kuten kävikin: olympialaisten sijaan tuli talvisota.

Sodan aikana työpajaa valjastettiin myös puolustusvoimien käyttöön. Työpajassa valmistui esimerkiksi eräänlainen kännykän esiaste. Insinööri Pauli Kajavo (1907-1981) kehitti ula-alueella toimivan, kannettavan radiopuhelimen. Työpaja valmisti 120 tällaista radiopuhelinta puolustusvoimien käyttöön.

Ylen työpajassa kehitettiin jopa salakirjoituskoneen prototyyppi, josta voi lukea lisää täältä. Työpajan ehkä legendaarisin panos sotatoimiin on Viipurin miinojen toiminnan häiritseminen Säkkijärven polkkaa soittamalla. Insinööriluutnanttina palvellut Kalevi Ahti kertoo häirintätoiminnasta näin vuonna 1969 tehdyssä haastattelussa:

Uusien kuvien mukana Elävän arkiston Flickr-tili siirtyy myös Flickr Commons –yhteisöön. Flickr Commonsissa museot, kirjastot ja arkistot ympäri maailmaa julkaisevat vapaasti käytettäviä kuvia. Commons-kokoelmassa löytyy mm. British Libraryn vanhojen digitoitujen kirjojen kuvia, Ruotsin Riksantikvarieämbetets kuvia riimukivistä ja Suomen valokuvataiteen museon Sibelius-kuvia. Kuvia saa tallentaa, muokata ja käyttää oman mielen mukaan. Kannattaa tutustua!

Katja Bargum on tuottaja Yle Arkistossa.

Lue lisää:
Tarjolla: Vanhoja valokuvia vapaaseen käyttöön

Lainaus

Unohda liikenneruuhkat - rakettirepulla lennät perille!

Panu Vatanen — Wed, 14 Mar 2012 10:39:44 +0000

Aamuruuhkassa matelu, täpötäydessä bussissa istuskelu tai loskaisessa kelissä laahustaminen ei puhuttele ketään. Onneksi kaikki tämä voi tulevaisuudessa olla muisto vain, sillä rakettirepulla (Jet pack) lennät paikasta toiseen hetkessä.

Mistään uudesta keksinnöstä rakettirepussa ei ole kyse. Jo 1960-luvulla Yhdysvaltain armeija kehitteli rakettirepun prototyypin nimellä Bell Rocket Belt. Kovin pitkälle ei sen avulla tosin reppureissattu, sillä laitteen lentoaika oli vain vaivaiset 20 sekuntia.

Nykyään rakettireput ovat jo hieman edistyneempiä. YouTubesta erilaisia rakettireppuvirityksiä onkin voinut väijyä jo vuosikausia. Yksi mielenkiintoisimmista virityksistä on ehdottomasti uusiseelantilaisen Martin Aircraft Companyn kehittelemä Martin Jetpack.

Vauhti ei videolla tosin päätä huimaa. Kyseisellä laitteella pitäisi kuitenkin päästä jopa 100 km/h ja lentoaikaa luvataan 30 minuuttia, mikä rakettireppujen mittakaavassa vastaa jo Atlantin ylitystä. Martin Jetpack käyttää työntövoimanaan kahta roottoria, mutta on ilmaan päästy muillakin menetelmillä – kuten vedellä. Hieman vastaavanlaisen vesirakettirepun voi muuten ostaa itselleen "vaivaisella" 99 900 eurolla ja vempeleellä on jopa kahden vuoden takuu.

Kovin vakaalta meno ei näytä edes vedessä. Rakettireppujen suurin ongelma onkin juuri turvallisuus. Eihän siinä kovin hyvin käy, jos menetät repun hallinnan 100 kilometrin tuntivauhdissa ja pamautat päin puuta. Tämä tietysti puhuttelee adrenaliiniryöppyjä etsiviä hurjapäitä, kuten käy ilmi tästä tuoreesta videosta, jossa rakettireppuilija käy viivoille kilpa-auton kanssa.

Lisää pelaamisesta, tekniikasta ja tieteestä Releen Facebook-sivuilla!

Lainaus

Globaalin autoradiomaailman aikaan - Kulutuselektroniikan trendejä 2/2

Jorma Laiho — Tue, 07 Feb 2012 11:32:56 +0000

Kirjoittaja on Ylen teknologiajohtaja, joka kirjaa huomioita Las Vegasin kulutuselektroniikka-
messuilta.

Mielenkiintoisinta 155 000 kävijän, yli 3200 näytteilleasettajan ja tolkuttoman tungoksen messuilla oli autoradion kehittyminen.

Autoradio on muuntumassa pelkästä vastaanottimesta mediasoittimeksi. Uuden sukupolven autoradio pystyy kytkeytymään näppärästi IP-verkkoon esimerkiksi LTE:n avulla ja kas kummaa: samalla avautuu aivan uudenlainen globaali autoradiomaailma!

Pandorasta tai Spotifysta voi autoradiolla valita mielestä kuultavaa, jos Yleisradion neljä suomenkielistä ja kaksi ruotsinkielistä kanavaa ei tyydytä eikä kaupallisiltakaan löydy sopivaa matkaviihdettä.

Nykyautoissahan tämän joutuu toteuttamaan ”pielaveteläisellä” tempulla. Eli joutuu siis rakentamaan omia virityksiä tai lataamaan mieliohjelmat ja musiikit USB-tikulle, mikä nuoremman polven autoilijoille onkin jo aivan arkipäivää. Erillistä digitaalista radiokanavaa ei tulevaisuudessa välttämättä tarvita, vaan autoon muutenkin rakennettu langaton laajakaista hoitaa sen.

Kyllä messuilla mobiililaitteitakin oli, mutta niistä on jo muilla blogipalstoilla ollut tarinoita riittävästi.

Valitettavasti kotimaisen Nokian rooli paikan päällä oli hiukan toisenlainen kuin täällä on nähty. Päähuomion saivat jättiläismäisen Microsoftin yhteistyö jättiläismäisen teleoperaattori AT&T:n kanssa ja Microsoftin uusi käyttöliittymä METRO.

Siihen sitten tarvitaan puhelimiakin. LTE-verkkoon tulee sekä Nokian malli (LUMIA 900) että kiinalaisen HTC:n puhelin, jolle kansa taputti, kun kuuli siinä olevan 16 megapixelin kameran. Valokuvauksen päälle jotain ymmärtävä tajuaa, että moisen ”neulanreikäkameran” taakse on turha valjastaa tuollaista pixelimäärää. Tosin 16 on isompi luku kuin 8.

Muutoinkin messuilla huomio kiinnittyi ihmisten tapaan kuvata. Pokkarikamerat ovat kadonneet kokonaan ja kansalla on joko kännykkäkamera tai sitten kunnon järjestelmäkamera. Kännykkäkamera oli aika usein i-alkuinen, ja mukiinmeneviä web-kuvia sillä saakin.

Olihan messuilla mukana vielä kuolintoreissaan kärvistelevä Kodak ja jopa vanha kunnon Polaroid. Polaroid näytti ihan tutulta. Tosin tästäkin kamerasta oli tullut digitaalinen ja tulostus tapahtuu mustesuihkulla kemiallisen prosessin sijaan.

Kolme päivää messuilla kierrettyään alkoi ajatella ihmisen ajankäytön rajallisuutta. Onkohan se suuri tulevaisuuden juttu enää kulutuselektroniikassa? Messuilla näkyikin paljon pieniä merkkejä myös muusta tekniikan kehityksestä.

Yksi messuhalli oli täynnä erilaisia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä vempeleitä, toisessa hallissa energiaan liittyviä innovaatiota ja lähes joka nurkassa pyöri erilaisia robotteja – muitakin kuin automaattisia pölymoppeja. Hauska vempele oli myös 3-D-printteri: eräänlainen kolmiulotteista tulostetta sylkevä mustesuihku. Tulevaisuudessa ei siis tarvitse enää jonottaa postimyynnistä tilaamiaan esineitä postissa, vaan ne voi tulostaa kotona.

Lainaus

Millä tulevaisuuden telkkarit meille myydään? Kulutuselektroniikan trendejä 1/2

Jorma Laiho — Mon, 30 Jan 2012 13:37:20 +0000

Kirjoittaja on Ylen teknologiajohtaja, joka kirjaa huomioita Las Vegasin kulutuselektroniikka-
messuilta.

Kerran vuodessa Las Vegasissa USA:ssa järjestetään maailman suurimmat kulutuselektroniikkamessut, jotka antavat kohtuullisen hyvän yleiskuvan alan kehityksestä. Näyttelyn nimi on CES (Consumer Electronic Show – ks. ohjelma ja kuvat) ja se on tullut kuuluisaksi monien uusien kuluttajalaitteiden ensilanseerauksesta.

Kulutuselektroniikan kehitys on jatkuvaa eikä tahti tunnu hiipuvan.

Kuhina oli ennennäkemätön, vaikka mitään todella mullistavaa uutta ei näyttely tänä vuonna tarjonnutkaan.Silti: 155 000 kävijää, yli 3200 näytteilleasettajaa ja tolkuton tungos! Lama lienee ohi ainakin USA:n kodinkonekaupoissa.

Muutamia selkeitä trendejä messuilla kuitenkin näki.

Televisio- ja näyttölaitteiden myynnin osuus USA:n kodinelektroniikkamarkkinoista on laskenut jo pitkään, jos sitä mitataan dollareissa. Määrällinen myynti on toki edelleen entisissä lukemissa. Koko elektroniikkamyynti USA:ssa on noin 200 miljardia dollaria ja siitä telkkarien osuus noin 17 miljardia. Markkinoita kuvaa oheinen taulukko:

Isoa ja ohutta ja yhteydessä verkkoon

Televisiosta on siis tehtävä entistä ”myyvempi”. Telkkareiden koot kasvavat tasaista tahtia ja 55” on jonkinlainen keskivertostandardi. Malleja toki löytyy 80” asti. Leveily todella isoilla 150” pinnoilla on laantunut. Eihän sellaiset enää mahdu edes kotiovesta sisään kuin sivu edellä ja kallistelemalla.

Tuo 55” on sitten jo paperinohut! Huipputeknogiat ovat nyt CrystalLED eli aito LED-diodeihin perustuva näyttö, 55” pinnalla niitä on muuten 6 miljoonaa! Toinen tapa saada kirkasta pintaa on OLED. Muun muassa Samsung tuo keväällä markkinoille 55” OLED-telkkarin hintaan 5999 dollaria. Nämä tulevat tiettävästi Suomeen samoihin aikoihin, hinta on vielä auki.

Nykytelkkari on toki myös verkkoon kytkettävä. Sohvalla löhöillen onnistuu niin kohellusvideoiden selailu YouTubesta kuin YLE Areenankin tuijottelu. Ongelma on edelleen käyttöjärjestelmä ja -liittymä.
Kaukosäätimestä tulee melkoinen hirviö, jos kaikkien toimintojen on onnistuttava sillä.

Ratkaisua haetaankin nyt erilaisista liiketunnistus- ja ääniohjauksista. Tosin kiinalaisen HAIERIN osastolla näin vehkeen, jota pystyi ohjaamaan EKG:llä, päähän vaan panta ja ankaraa ajattelua. Kiinalaiset olivat muutenkin vahvasti esillä. On vain ajan kysymys, kun meidänkin markkinoille putkahtaa uusia merkkejä. Televisioiden käyttöjärjestelmä on mielenkiintoinen teknologia-alue, messuilla nähtiin muun muassa Android- ja jopa LINUX (UBUNTU)-viritelmiä.

Kun näyttö suurenee, myös tarkkuusvaatimus kasvaa. Ratkaisu löytyy aluksi 4K2K-järjestelmästä, eli pikseleitä reilusti lisää. Nähtiinpä messuilla jopa 8K-proto.

Uusi pulma: mistä sisältöä?

Tästä taas seuraa uusi pulma: mistä sisältöä? Digitaaliset elokuvateatterithan käyttävät jo 2K tai 4K resoluutiota ja tähän pystyviä ammattikameroitakin jo löytyy. Messuilla esiteltiin JVC:n 4K-kuluttajakamera.

Toinen konsti on skaalata kuvaa ylöspäin. Tästä esimerkkinä oli SONY:n blue-ray-soitin. Moisen bittipötkön jakaminen onkin sitten oma juttunsa. Tosin maailmalla on nähty demo, jossa uhraamalla koko DVB-T2 kaista hiukan virheenkorjauksesta nipistäen, saadaan jaettua hyvällä koodauksella yksi ohjelma. Ei ihme, että uutta HEVC-pakkausstandardia testaillaan kiivaasti.

Lainaus

Autopilotti lentää

Jari Mäkinen — Wed, 01 Jun 2011 13:50:00 +0000

Sain viimein napattua itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin järjestämään kirjahyllyä, jonka sisusta on ollut iloisessa kaaoksessa jo jonkin aikaa. Työ eteni hyvin noin tunnin, kunnes käteeni osui nippu lento-onnettomuuksien tutkintaraportteja. Kyllä, kerään niitä, koska ne ovat kiinnostavia.

Vanhin niistä kertoo kaiken Airbus A320 -koneelle Habsheimin lentoasemalla 26. kekäkuuta 1988 tapahtuneesta onnettomuudesta. Lähetin aikanaan opiskelijana kirjeen Ranskan lento-onnettomuuksia tutkineelle lautakunnalle ja pyysin raporttia,jonka he ystävällisesti lähettivätkin - niin ajat muuttuvat, sillä nyt nämä ladataan netistä noin vain.

No, kyseessä oli ensimmäinen uudenlaiselle fly-by-wire -ohjatulle liikennelentokoneelle tapahtunut onnettomuus, ja se nosti esille kysymyksen siitä kuinka pitkälle tietokoneet voivat ottaa vallan ohjaamossa. Tässä uudessa Airbusissa ohjaajat lensivät ensimmäistä kertaa tietokoneisiin kiinnitetyillä ohjaimilla, joystickeillä; ei enää vaijereita, jotka linkittävät ohjausratin ja polkimet suoraan kiinni ohjainpintoihin. Nyt kaikki Airbusit käyttävät tätä tekniikkaa ja myös Boiengin 777 sekä pian liikenteeseen astuva 787 ovat (lähes) täysin tietokoneiden kautta ohjattuja koneita. Siis pian 30 vuotta on matkustajia kyyditty taivaalla tähän tapaan.

Asia on nyt ajakohtainen pari vuotta sitten eteläisellä Atlantilla tapahtuneen Air Francen (sama yhtiö kuin Habsheimin onnettomuudessa) Airbus A330:n onnemuuden tutkinnan edistyessä. Suurissa otsikoissa on kerrottu, että automaattiseen lentämiseen tottuneet lentäjät menettivät koneen hallinnan tilanteessa, missä nopeutta mittaavien pitot-putkien jäätymisen vuoksi tietokonesysteemi heitti pyyhkeen kehään. Kuten aina lento-onnettomuuksissa, kestää lopullisen syyn esille tonkiminen varsin kauan, mutta perusasia näyttää olevan juuri näin: kone ei olisi pudonnut, mikäli pilotit olisivat lentäneet konetta hyvin.

Habsheimin onnettomuus tapahtui tuliterälle koneelle, jonka kapteenina oli Air Francen A320-pääkouluttaja. Kone lensi kutsuvieraiden kanssa pienen lentokentän päältä (ilman, että aikomuksena oli laskeutua sinne) ilmailunäytöksen aikana, mutta ylilennon lopuksi vajosi alaspäin ja putosi metsään. Kolme matkustajaa kuoli koneen evakuoinnin yhteydessä, mutta liki sata pelastui.

Onnettomuuden syy oli lentäjien "liiallinen" luottamus koneen automaattisiin järjestelmiin, jotka estävät konetta lentämästä liian pienellä nopeudella tai liian matalalla. Kone tekeekin niin - mutta vain jos automatiikka kytketään päälle. Nyt lentäjät, jotka olisivat osanneet ja kyenneet lentämään konettaan ongelmitta, olivat kenties kutsuvieraslennon ja uudenuutukaisen koneen ilmapiirissä eivätkä kiinnittäneet tarpeeksi huomiota lennon etenemiseen ja päästivät täysin lentokelpoisen koneen putoamaan metsään.

Nyt Riosta Pariisin täsmälleen kaksi vuotta sitten (1.6.2009) suunnanneen lennon AF447 tutkinassa ihmetellään sitä, miksi lentäjät menettivät koneensa hallinnan tilanteessa, mitä harjoitellaan ja minkä sinällään ei pitäisi olla vaarallinen. Kone näyttää joutuneen sakkaustilaan matkalentokorkeudessa ja pudonneen melkein suoraan alas lähes saman tien.

Lentäminen korkealla on toki vaikeaa, kun ilma on ohutta ja äkkinäiset nopeuden sekä koneen asennon muutokset voivat johtaa vaaratilanteeseen. Siellä autopilotti on juuri omiaan, etenkin kun matkalennossa lennetään pitkään ja tasaisesti. Silti joka hetki lentäjien tulee olla valmiit ottamaan kone haltuunsa ja lentämään manuaalisesti. Tai tietokoneiden avustamana siten, että ongelma kierretään - tässä tapauksessa väärä nopeustieto.

Lentäminen teknologian avustuksella ei ole mitään uutta, sillä erilaisia autopilotteja ja lentäjän työtä helpottavia laitteita on ollut jo 30-luvulta alkaen. Kuitenkin vasta viime aikoina, kun systeemit ovat tulleet niin erinomaisiksi että lentäjää ei välttämättä tarvita enää kuin ohjelmoimaan laiteet ja katsomaan että kaikki sujuu hyvin, on lentotaidon uupumisesta tullut varsinainen ongelma. Monet lentoyhtiöt suosittavatkin pilottejaan lentämään käsin, kun sää antaa myöten, jotta lentotuntuma pysyy hyvänä, ja simulaattoreissa käydään läpi ongelmatilanteita kenties paremmin ja yksityiskohtaisemmin kuin koskaan.

Silti koneiden ohjaamoissa on yhä enemmän ja enemmän lentäjiä, joilla lentämisen käsityö on päässyt ruostumaan. Kone lentää itsekseen melkein koko ajan ja lentäjien tehtävänä on valvoa, muuttaa asetuksia sekä hoitaa radioliikennettä.

Lentoyhtiöillä on myös toimintaohjeita erilaisia tilanteita varten, ja myös korkealla tapahtuvaa sakkausta varten. Ohjeet ovat kuitenkin vain ohjeellisia.

Onnettomuustilanteissa koneen hienostuneet laitteistot tuottavat suuren määrän eritasoisia virheilmoituksia, joten lentäjien huomio kiinnittyy silloin helposti toissijaisiin asioihin. Ja jos pilotti on lentänyt paljonkin itse asiassa lentämättä juuri lainkaan, niin ohjaimien ottaminen haastavassa tilanteessa on juuri väärä hetki opetella lentämään...

Lentämisessä vaikeassa tilanteessa pätee kuitenkin edelleen vanha perussääntö: "aviate, navigate, communicate" - lennä, suunnista, kommunikoi. Tärkeintä on lentää konetta, ei katsoa tietokonenäyttöjä. Kenties tämä on unohtunut Air Francen onnettomuuskoneen lentäjiltä (tai sitten on tapahtunut jotain, mitä emme vielä tiedä).

Onnettomuus tuo mieleen myös kolmannen tapauksen: Qantas-yhtiön A380-koneen, joka joutui tekemään pakkolaskun Singaporeen moottorin pamahdettua. Silloin lentäjät pystyivät (tosin päivänvalossa ja hyvissä olosuhteissa) suoriutumaan erittäin haastavasta tilanteesta hyvän lentotaidon sekä koneen tekniikan avulla. Vaikeassa tilanteessa tietokone ja systeemit ovat myös valtava apu, mutta lentäjän peruslentotaito ja rutiini ovat silloin kultaakin kalliimpia!

Tietokoneita, autopilotteja ja koko nykyaikaista lentoliikennesysteemiä arvostellessa pitää myös muistaa, että ilman tekniikan apua lentomatkustaminen ei sujuisi näin hyvin ja turvallisesti. On vaikea laskea kuinka monta ihmishenkeä tietokoneohjaus lentokoneessa on pelastanut yksinkertaisesti estämällä konetta joutumasta onnettomuuteen. Kun katsotaan lento-onnettomuuksien listaa 1960-luvulta, niin se ei ole kaunista katsottavaa: lähes joka viikko jossain päin maailmaa keskimäärin tapahtui onnettomuus liikennekoneella, ja liikenteen määrä oli murto-osa nykyisestä.

Vaikka uhrien kannalta onnettomuus on aina traaginen, on oikeastaan lohduttavaa huomata kuinka harvinainen on tämänkaltainen lentäjien virheestä aiheutunut onnettomuus ja kuinka perinpohjaisesti Rion koneen onnettomuutta käydään läpi.

Itse ainakin astun lentokoneeseen taas ensi viikolla rauhallisena ja turvallisin mielin. Luotan siihen, että (etenkin suomalais)pilotit osaavat myös lentää tarpeen niin vaatiessa!

Lainaus

Sanotaan että tekniikka helpottaa elämää

Heidi Tetri — Thu, 26 May 2011 08:08:40 +0000

Aprillipäivänä törmäsin Elävässä arkistossa videoleikkeeseen suomalaisesta innovaatiosta, vanhusten ulkoiluttamisautomaatista. Kyllä mahtaa olla auvoisat ajat niin hoitajilla mehutarjoilujen ääressä kuin vanhuksillakin ihan ikiomalla formularadalla. Ja ei, päivämäärästä huolimatta ei tarvinnut syödä silliä tai juoda kuravettä, kyseessä nimittäin on uusi Nokia!

KATSO: Vanhusten ulkoiluttamisautomaatti

Ajatuksena ihan kiva, pääsevät vanhukset sitten edes silloin tällöin ulkoilemaan. Kuinka pirun paha dementia saa olla että jaksaa vuodesta toiseen ”kaahailla” samalla radalla tai kiljua riemusta vuoristoradan mutkissa? Vuonna 2009 vanhukset tuntuivat olevan keksinnöstä innoissaan, miksiköhän heistä ei siis ole sen koommin kuulunut?

Tekniikka ei ole raivannut tietään vain vanhusten maailmaan, vaan koko yhteiskuntamme toimii sen varassa. Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden seurata sairaalan toimintaa potilaan näkökulmasta seitsemän kohtalaisen toimintarikkaan vuorokauden ajan.

Niistä ehkä mieleenpainuvin oli eräs yö, jona en herännyt tavanomaiseen vanhan naisen tuskaiseen huutoon, vaan hätääntyneen hoitajatytön potilaan herättelyyn. Tämä vakavasti sairas vanhempi nainen oli tehnyt kuolemaa jo muutaman päivän ajan, hemoglobiinikin oli niin alhainen, että verta meni tiputuksessa monta pussia päivässä ja nyt hänellä oli kohtaus.

Naisen sänky oli yltäpäältä veressä ja kuuden hengen elvytystiimi, joka koostui niin hoitajista kuin lääkäreistäkin, mietti sätkivän ja verta vuotavan naisen vierellä: ”Montakohan pussia verta tänään on mennyt?”. Sivustaseuraajan näkökulmasta veripussit näyttivät olevan kohtalaisen keskeisessä roolissa hoitomuotoa mietittäessä. Ja vastaus tähän oli ainoastaan tietokoneella käytävän toisessa päässä, ratkaisua ei siis saatu syntymään. Vain muutama minuutti lisää pohdintaa ja elotonta naista lähdettiinkin kuljettamaan jo leikkaukseen.

KATSO: Yö Töölön sairaalan tapaturma-asemalla

Itselleni ei kovinkaan turvallinen olo kyseisestä reissusta jäänyt. Annetaanko lääkkeitäkin ihan summamutikassa, jos koneelle ei tiukan paikan tullen pääse? Naisen kohtalo jäi itselleni mysteeriksi, sillä seuraavana aamuna sängyn oli jo vallannut uusi potilas. Ehkä vanhalle naiselle oltaisiin saatu apu ripeämmin, mikäli edes ”tällaiset oleellisimmat” tiedot merkattaisiin sängyn päätyyn kansioon.

Pari viikkoa sitten myös Saksan oma halpiskauppa Lidl tarjosi hämmästyttävän kokemuksen tekniikan parissa. Kyllä olisi Halla-aho persiilleen lentänyt, jos olisi jonossa seuraavana ollut. Nimittäin kassalla maksuvuorossa oli hyvin suomea puhuva mies Lähi-idän maasta perheineen. Mies maksoi pankkikortilla ja myyjä sanoi, että kortin voi poistaa. Mies kertoi näppäilleensä väärän tunnusluvun, maksu ei ole voinut vielä mennä. Myyjä inttää vastaan, että kyllä kone ainakin sen hyväksyi. Ja mies haluaa maksaa uudelleen, ja myyjä estelee ja mies koittaa tunkea korttia uudelleen koneeseen ja niin edelleen. Tilanne alkoi käydä jo kovin koomiseksi, sillä mietin, mitä suomalainen tässä tilanteessa tekisi. Ei ainakaan inttäisi viittä minuuttia vain saadakseen maksaa ostokset uudelleen.

Lainaus

Huutoja ja kuiskauksia!

Juha Ahonen — Mon, 10 Aug 2009 09:22:22 +0000

Alku- ja välikilpailut ovat takana ja finalistit valittu. Sibelius-Akatemian konserttisalin penkkejä kuluttaessani olen monen laulajan kohdalla kirjoittanut itselleni muutaman sanan tämän äänestä ja esiintymisestä. Jäin pohtimaan, miksi olen tehnyt niin. En ole suinkaan ainoa, joka on varustautunut kuuntelukokemukseen ohjelmavihkon ja kuulakärkikynän kanssa. Voiko laulamista, tai musisointia ylipäänsä arvostella ja asettaa paremmuusjärjestykseen? Mikä saa yleisön antamaan jollekin esiintyjälle aplodit huutojen ja tömistyksen kera, kun toinen saa osakseen vain innostuneet ja kohteliaat aplodit?

Olen huomannut itsessäni vuosien saatossa prosessin, joka on muuttanut suhtautumistani laulamiseen ja esiintymiseen. Alkujaan olen ollut äärimmäisen kiinnostunut laulajan äänestä, siitä kuinka hän ääntään soittaa ja kuinka alkuvoimainen hänen äänensä on. Alkuvoimaisuuden ymmärrän käytännössä tarkoittaneen itselleni lujaa, muhkeasti soivaa ääntä. Äänen on tullut soida kauttaaltaan melko tasaisesti, mutta ennen kaikkea lujaa. Ei ole ollut väliä, onko luja ja muhkea ääni tuotettu vapaasti vai painamalla.

Kontratenorien tapa käyttää päärekisteriä on korvissani kuulostanut aiemmin vain heikkolahjaisten miehenpuolikkaiden huomionkipeydeltä. Alkuvoimaisessa mylvinnässä on sen sijaan ollut sitä jotain. Siinä on soinut suomalainen luonto kahlitsemattomana. Vapaa mies se siinä myrskyä vasten huutaa ja tuntojaan purkaa.

Myöhemmin olen yrittänyt oppia kuulemaan laulajan tekemiä nyansseja, kuinka hän kertoo minulle tarinaansa. Minua on koskettanut erityisesti se, jos laulaja on uskaltanut poimia sanoja esiin ja värittää niitä äänellään. Erityisen hienolta on tuntunut, jos hän on saanut yksityiskohdista punottua kokonaisuuden, joka kantaa laulun alusta loppuun saakka.

Jossain vaiheessa minua ei enää tyydyttänyt loputtomien yksityiskohtien suo. Minua alkoi tympiä se, että joka mutkassa sanoja painotetaan eri tavoin, ja laulussa esiintyvissä samanlaisina toistuvissa fraaseissa hengitetään eri tavoin, vain jotta saadaan vaihtelua tekemiseen.

Näiden kilpailujen aikana olen nauttinut suuresti saadessani istua salissa ja kuunnella erilaisia laulajia, heidän persooniaan ja tapaansa tehdä musiikkia. Jonkun laulajan kohdalla olen ihaillut hänen vapaata ja suurta ääntään. Toisen kohdalla nautintoa on tuottanut kaunis hymy ja tapa, jolla hän kehollaan viestittää laulun sisältöä kuulijoille. Jotkut laulajat hallitsevat äänensä erittäin hyvin ja ottavat siitä irti sen, mitä otettavissa on. Joidenkin laulajien äänenhallinta ei ole vielä varmaa, mutta materiaali on niin hieno, että sitä kuuntelee myös keskeneräisenä. Joskus olen myös ymmärtänyt pysähtyä ja jäänyt kuuntelemaan laulajan ja pianistin yhteistyötä. Tuntuu hienolta, kun huomaa pianistin hengittävän laulajan rytmissä ja auttavan tätä yli hankalan kohdan.

Mitä pitempään olen laulajia vuosien saatossa kuunnellut ja mitä enemmän olen itsekseni laulamisen syvintä olemusta etsinyt, sitä enemmän olen alkanut nauttia siitä kirjosta, jonka erilaiset esiintyjät, konserttitilanteet ja äänitteet tarjoavat. Olen saanut mielestäni yhden vahvimmista oivalluksistani musiikista silloin, kun kuuntelin erään Mirjam Helin -voittajan levytystä Sibeliuksen lauluista. Jäin pohtimaan, miksi hänen ja pianistin yhteistyö kosketti minua niin voimakkaasti. Teknisen taidon ohella minua jäi puhuttelemaan tapa, jolla molemmat elivät musiikissa. Kahden muusikon läsnäolosta ja yhteistyöstä syntyy jotain uutta. Syntyy ikään kuin kolmas persoona, joka on läsnä vain hetken ja katoaa, kun soitto ja laulu taukoavat. Silti tämä kolmas persoona jättää lähtemättömän jäljen, muistikuvan, jonka haluaa kokea uudelleen, ja jonka kanssa haluaa päästä kosketukseen aina, kun se vain on mahdollista.

Lainaus

Jokuveli ja ajan henki

Tuija Aalto — Thu, 18 Dec 2008 10:30:10 +0000

Luin tulevaisuudentutkija Mika Mannermaata yhtaikaa tulenkantaja Olavi Paavolaisen kanssa. Nykyaikaa etsimässä - esseen teknohurmioitunut paatos komppasi hauskasti viileämmän analyyttisesti kirjoitettua Jokuveliä, katsausta tämän hetken tulevaisuuden muutosvoimiin. Tämä blogi syntyi useamman kollegan halusta kirjata muistiin ympärillään näkemiään ja kokemiaan muutokseen, teknologiaan ja kehitykseen liittyviä asioita.

Tulevaisuudentutkijat puhuvat heikoista signaaleista. Arkisesti sanoen - havaintoja. Kirjoittajina alkuvaiheessa ainakin YLE Tekniikasta Arto Markku ja Uusista palveluista Tuija Aalto ja jatkossa monia muitakin.

Tilaa RSS ja poikkea kanavalla porisemassa. Kommentoimaan pääset rekisteröimällä itsellesi YLE Passin ja kirjautumalla sisään.

Lainaus