Blogit - arkkitehtuuri

Kenellä on oikeus puhua arkkitehtuurista?

Eve Mantu - talojen suurkuluttaja — Tue, 11 Jan 2011 09:03:15 +0000

Tein marraskuussa ohjelman, jossa nostin esille arkkitehtien ja käyttäjien välisen jännitteen. Esimerkkinä kerroin helsinkiläisestä koulusta, jossa on yhtä sun toista toimimattomuutta. Ratkaisuihin ei kuitenkaan saa puuttua, koska koulu on korkeatasoiseksi kehuttu kokonaistaideteos.

Arkkitehti Tarja Nurmi suuttui ohjelmasta. Hän ei hyväksy ammattikuntansa syyttämistä rakennuksissa tehdyistä virheistä. Suuttuminen voi olla hyvinkin hedelmällistä! Pyysin tätä "Arkkivahtia" viemään minut kahteen uuteen rakennukseen, joita hän pitää hyvinä.

Tiistaina 11.1. klo 12.15 keskustelemme rakennuksista, arkkitehdeistä ja käyttäjistä.

Mitä sinä olet mieltä - saako taviksella olla mielipiteitä rakentamisesta?

Lainaus

Museokortteleista (12.10.)

Mikko — Wed, 27 Oct 2010 07:20:26 +0000

Vajaa kuukausi sitten tein kävelyretken Oulun Korkiasaaren ympäri. Tunnelma oli juhlava: Pikisaarentien piskuiset puutalot paistattelivat poikkeuksellisen lämpimässä syyspäivässä, käsityöliikkeitä siellä täällä, kuvittelin haistavani tervan tuoksuvan. Ooh. Aah. Vähän niinkuin Suomenlinnassa olisi.

Viikkoa myöhemmin kävelimme Elvin kanssa ympäri Rauman puutalokeskustaa upeassa auringonpaisteessa, provosoiden ihastuksen aaltoja toisistamme. Ooh! Aah! Wau! Vitsi, mieletöntä! Ihan ku ois Suomenlinnassa! Ja miten laaja tää alue on! Miksei tällaista ole säästetty Helsingissäkin?

Tosin lukemattomien vaate- ja designliikkeiden suljettua ovensa kaduilla oli - korttelien museohenkeen sopivasti - täysin hiljaista. Kaikkeen vuosien saatossa tallentamaansa nähden nämä nupuliaiset mukulakivet, kuluneet puuaidat ja punamullan väriset sisäpihat tuntuivat nykyään näkevän surullisen vähän elämää.

Tänään tein pitkän kävelylenkin pimeässä, kylmässä ja tuulisessa loppusyksyn illassa ympäri Tampereen keskustaa. Matkan varrelle sattui uudempia ja vanhempia kerrostaloalueita Tammelan torin ympäristössä, läpeensä tägätty kävelysilta yli rautatien, valtava Jugend-tyylinen kivikirkko, Tammerkosken silta ja pieteetillä entisöity tehdasmiljöö, kahdeksankymmentälukua henkivä kerrostalojätti Koskikeskuksen takana, Ratinan stadion, sekä lopulta Vuolteenkadun ränsistyneet varikkorakennukset, joissa tämänpäiväinen vierailukohteemme toimintakeskus Vuoltsukin sijaitsi. Kiertäessäni funkistyyliseksi olettamaani varikkokorttelia, ja jatkaessani siitä ylös rautatien suuntaan alkoi mielessä jyskyttää.

Nostagiset päivätrippailijat hullaantuvat usein ja helposti hyvin hoidetuista puutaloalueista, mukulakivistä ja kujista, jonne omenapuiden oksat lauta-aitojen yli kurkottelevat. Ihastuneiden huokausten jälkeen alkaa valitusvirsi, joka on aina sama: "Miksei meilläpäin ole tällaista, miksi ei meillä ymmärretty säilyttää, miksi sekin piti mennä polttamaan, siis kuinka sääli….". Esimerkiksi Vanhan Rauman liiketilojen määrästä tai Suomenlinnan asemasta Suomen turistikohteiden joukossa voinee myös päätellä, että hoidettujen puutaloalueiden markkina-arvo on ymmärretty varsin hyvin. Patinassa tuoksuu raha.

Mutta jos todella halutaan kaupungin kertovan historiastaan, runoilevan kiviseinän halkeamissa, pitäisi säilyttäminen mielestäni ehdottomasti aloittaa vanhoista teollisuusalueista. Ja säilyttämisellä en tarkoita museokuntoon balsamoimista, vaan elävänä säilyttämistä, hengissä pitämistä. Töhryt seinissä, paikatut ikkunaruudut ja pysyviksi unohtuneet väliaikaisratkaisut kertovat ihmisen ja rakennuksen olevan suhteessa, vaikuttavan toisiinsa. Ne ovat rakennuksen vuosirenkaita: raihnaisen kuoren sisällä ydin voi hyvin.

Tällä Tampereen vanhalla varikkoalueella ainakin Vuoltsun talo on suojeltu, ja hyvä niin. Mutta suojelu koskee vain rakenteita: ei elämää rakennuksen sisällä. Vuosia sitten pienteollisuus jätti keskikaupungin rakennukset nuorten ja työttömien pajatoiminnalle, ja luultavasti siirtyi jonnekin kaupungin laitamille. Kahden vuoden sisällä kulttuuripajat seuraavat perässä - minne, en tiedä - jättäen rakennuksen odottamaan saneerausta liiketoimintaan. Vanhus todennäköisesti meikataan juhlakuntoon, täyteen tällinkiin. Mutta kuinka huolehditaan elämästä sen sisällä?

Lainaus

Saako arkkitehtejä arvostella?

laitinen_yle — Sat, 05 Sep 2009 14:54:23 +0000

Arkkitehtien kiitettyjäkin luomuksia katsellessani mieleeni on tullut epäilys, että arkkitehdithän ovat melkein diktaattoreita. Eivät diktaattoritkaan kansaa paljon kuuntele.

Hyvä esimerkki kahdenlaisesta arkkitehtien ajattelusta on Alvar Aallon suunnittelema Finlandia – talo ja parin vuoden päästä valmistuva Helsingin musiikkikeskus (musiikkitalo).

Kuuntelin lauantaina 5.9. 2009 musiikkikeskuksen ´raksabileissä´ keskuksen suunnitellutta LPR – arkkitehdit OY:n edustajaa. Lähtökohtana suunnittelussa ei ollut arkkitehtooninen monumentti sen itsensä takia, johon käyttäjät saavat aikanaan sopeutua kuten parhaiten taitavat.

Musikkikeskuksen suunnittelun lähtökohtana oli musiikki, akustiikka ja oheistoiminnat, joita arkkitehdit, arkkitehtuuri, palvelee. Varsin järkeenkäyvää.

Vähän matkan päässä on paljon kiitelty, Alvar Aallon suunnittelema ja 1971 valmistunut Finlandia – talo. Salin akustiikka on kehno, mutta eipä sitä saa juuri parantaakaan, koska suuren Aallon virheitäkään ei saa korjata.

On melkein pyhäinhäväistys edes puhua, että SUURI ARKKITEHTI olisi joskus tehnyt virheitä.

Vanhoja virheitä sen sijaan saa tehdä uudelleen kuten Finlandia - talon käpristyvien marmorilaattojen kallis uusinta osoittaa. Uudetkaan marmorilevyt eivät nimittäin kestä suorina talon seinässä Helsingin raassa ilmastossa. Käykää vaikka itse katsomassa.

Uusinnan taustalla vaikuttaneet arkkitehdit ajoivat kuitenkin tahtonsa läpi, päättäjät päättivät, ja helsinkiläiset maksavat nyt arkkitehtien diktatuurin laskua. Ei oikein järkeen käyvää.

LPR – arkkitehtitoimisto näytää ainakin Helsingin musiikkitalon tapauksessa ottaneen käyttäjien kuuntelijan roolin arkkitehtoonisia ratkaisuja suunnitellessaan. Sellaista kaivattaisi arkkitehtien joukossa enemmänkin.

Konserttisalien akustiikkaa suunniteltaessa kaikki vaikuttaa kaikkeen aina tuoleista lähtien. Parhaillaan testataan mm. millaiset tuolit olisivat hyvännäköisiä, mukavia istua ja parhaiten akustisia päämääriä tukevia.

Toisenlaisesta arkkitehtoonisesta ajattelusta tulee mieleen vuonna 1993 valmistunut tasavallan presidentin virka-asunto Mäntyniemi. Sen suunnittelivat Reima ja Raili Pietilä.

Rakennuskompleksi sai paljon kiitosta, kunnes presidentin puoliso Tellervo Koivisto harmitteli julkisuudessa kuinka epämukavaa talossa on asua. Komeroitakaan ei ollut tarpeeksi. No, ei ollut, kun talo oli suunniteltu pääasiassa silmää hivelemään, ei asuttavaksi.

Samanlaista kritiikkiä kyllä kuulee aivan tavallisten kerrostalojenkin arkkitehtuurista. Vai ovatko grynderit panneet ahneudessaan arkkitehdit jo liian ahtaalle, kun komeroistakin on säästettävä?

Jos rakennussuunnitelmat pitävät, niin Helsingin musiikkikeskus avataan 1.9. 2011. Näin talon johtaja Helena Hiilivirta raksabileissä ilmoitti. Avajaisten jälkeen testataan palveleeko talon arkkitehtuuri myös käytännössä käyttötarkoitustaan niin hyvin kuin suunnittelupöydällä kuviteltiin.

Lainaus