Blogit - taide

Newyorkilaista perestroikaa

Aleksis Salusjärvi — Fri, 20 Sep 2013 12:01:29 +0000

Guggenheim on valmis tekemään ehdotuksen, josta emme voi kieltäytyä. Tiistaina paljastetaan yksityiskohdat.

Tätä emme halunneet viime kerralla:

Katajanokan tontille wow-rakennusta. Guggenheim-museon rakentamiskustannuksia (140M€) kokonaisuudessaan Helsingin kaupungin maksettavaksi. Tämän lisäksi 24 M€ Guggenheim-säätiön lisenssimaksua 20 vuodessa (siis lupaa käyttää Guggenheimin nimeä) sekä lähes seitsemää miljoonaa museon käyttökustannuksia vuosittain.

Huhujen mukaan tällainen on uusi ehdotus:

Etelärantaan puinen museorakennus. Yksityistä rahaa museon rakentamiseen kymmeniä miljoonia. Museon vaikutusalueeksi koko Etelä-Suomi ja toteutuksen ehdoista avoin kansalaiskeskustelu. Kävijämääräennuste kasvaa aiemmasta puolesta miljoonasta ylöspäin. Helsingistä tehdään Itämeren museopääkaupunki.

Guggenheim I kaatui saneluehtoihin, jossa demokraattiselle päätöksenteolle jätettiin kumileimasinmahdollisuus joko hyväksyä tai hylätä hanke. Hankkeen ehdot olivat Guggenheim-säätiölle riskittömät.

Guggenheim II on ottanut opiksi aiemmista virheistä. Nyt mitään ei nuijita kasaan, vaan keskustelua toteutusehdoista käydään avoimemmin. Saamme siis eteemme avoimen asiakirjan, joka sisältää ehdotuksen 2M€:n arkkitehtuurikilpailun toteuttamisesta. Rahat tähän tulisivat luultavimmin yksityisiltä lahjoittajilta.

Käytäväpuheiden perusteella tavoitteena on lietsoa kahdessa vuodessa mielikuvapeliä havainnekuvilla tulevasta rakennuksesta. Toiveissa on myös, että maailmantalous lähtee nousuun, mikä helpottaisi päätöksiä uusista sijoituksista. Uuden ehdotuksen pääkohdaksi noussee siten vain arkkitehtuurikilpailusta päättäminen kaupunginhallituksessa.

Yksityistä rahaa Guggenheim-hankkeeseen ounastellaan erityisesti Venäjältä. Helsingin keskustaa ollaan siis huhujen mukaan muokkaamassa aggressiivisesti niin New Yorkista kuin Venäjältä käsin. Hankkeen painopisteeksi on myös entistä selvemmin asettumassa turismi, mikä kasvattaa kävijämääräennustetta. Aiempi museoselvitys arvioi vuotuiseksi kävijämääräksi puolta miljoonaa maksavaa museovierasta. (Vertailun vuoksi: Ateneumin kaikkien aikojen huippuvuosi on kerännyt 400 000 kävijää ja Kiasman 350 000.)

Helsingistä ollaan hurjimmissa suunnitelmissa rakentamassa Itämeren museopääkapunkia, joka kilpailisi Tukholman, Kööpenhaminan ja Pietarin kanssa. Pietarin Eremitaasissa käy vuosittain lähes kolme miljoonaa kävijää. Kilpailu on siis äärimmäisen kovaa.

Mitä Guggenheim-hanke sitten oikein sisältää?

Talon toimintaa ohjaavat lukuisat ulkoiset paineet. Huhut kertovat, että Bilbaon Guggenheim-museolla olisi veto-oikeus kaikkeen Euroopassa tapahtuvaan Guggenheim-toimintaan. Se tarkoittaisi, että huippukuvataidetta Helsinkiin ei välttämättä tulisi.

Helsinki-Guggenheimin painotus olisi tällöin design ja arkkitehtuuri, joita on mahdotonta ajatella turistirysän vetonauloiksi. Rakennusten pienoismallit ja lasimuotoilu eivät ikimaailmassa tule keräämään vajaata miljoonaa kävijää vuodessa.

Myös rakennusbudjetti vaikuttaa verrattain vaatimattomalta. Guggenheim on Musiikkitalon kokoinen ponnistus, jonka kuitenkin tulisi olla niin houkutteleva kokonaisuus, että se toimisi kaupungin päänähtävyytenä.

Kansainväliset taidemuseohankkeet ovat viime vuosina asettuneet 200M$ huitteille. Turistivetonaulojen kustannukset lasketaan kuitenkin aivan eri kertoimella. Abu Dhabiin rakenteilla oleva Guggenheim nousee kokonaan omalle kulttuuriin keskittyneelle saarelleen, jonne pystytetään myös Louvren haarakonttori. Hankkeen kokonaisbudjetti on 27 miljardia dollaria. Arizonan Bentovilleen avattiin pari vuotta sitten taidemuseo Crystal Bridges Museum of American Art, jonka kustannukset olivat miljardi dollaria.

Iso kysymys on myös hankkeeseen mahdollisesti liittyvä korruptio. Virkamiehet eivät oikeusvaltiossa saa valmistella julkisia hankkeita salassa. Yksityisen säätiön suunnitelmiin osallistuminen virkamiehen roolissa täyttäisi siten lukuisia korruption tunnusmerkkejä. Jos on käynyt niin kuin käytävillä huhutaan, koko G-hanke on leivottu kaikessa hiljaisuudessa poliittisessa eliitissä nuijanlyöntejä vaille valmiiksi.

Guggenheim II ehdotus julkistetaan tiistaina 24.9. kello 15.15.

Kulttuuriosaston Guggenheim-lähetys alkaa samana päivänä 19.06.

Lainaus

Tekoälykin osaa olla luova: säveltää, maalata, tehdä pelejä ja kirjoittaa

Olli Sulopuisto — Wed, 04 Apr 2012 16:06:57 +0000

Angelina ja Emily ovat poikkeuksellisia. He eivät ole naisia, vaan tietokoneohjelmia. Angelina kehittelee työkseen pelejä, Emily Howell säveltää. Heillä on kavereita, kuten urheilu-uutisia naputteleva Narrative Sciencen ohjelma ja The Painting Fool maalaa.

Neljä ohjelmaa, jotka tekevät asioita, joihin vain ihmisten pitäisi pystyä. Olen valmis hyväksymään elokuvista tutun tulevaisuuden, jossa elämme robottivaltiaiden orjina, sillä niissäkin meille on jätetty lohduksi inhimillisyytemme. Sillä pohjimmiltaan tietokoneet eivät osaa tehdä muuta kuin laskea erittäin nopeasti, mutta mielikuvitus ja luovuus tekevät ihmisistä ainutlaatuisia.

Ainutlaatuisuuden tunne karisee ripeästi, kun kuuntelee Emilyn musiikkia. (Onpa vaikeaa olla ihmisenkaltaistamatta koodinpätkää – siitä tulee melkein pakosta puhuttua kuin ihmisestä.) Edes asiantuntijat eivät aina tunnistaneet sävellyksiä tietokoneen luomiksi, joten kaltaiselleni amatöörille ne menevät täydestä. Emily Howell: From Darkness, Light -levy löytyy Spotifystä, jos haluaa kuulla lisää.

Ohjelman kehittänyt David Cope puhuu Emilystä työkaluna ja kanssasäveltäjänä. Ohjelmaan on syötetty valtavasti tietoa olemassaolevasta musiikista, josta valtaosa on itse asiassa Emilyn edeltäjän EMI:n säveltämää. EMI osasi matkia muita säveltäjiä taitavasti: se seurasi samoja sääntöjä kuin vaikkapa Bach, mutta myös rikkoi sääntöjä samalla tavalla kuin Bach.

Cope syöttää Emilylle pätkän musiikkia, johon se vastaa toisella palasella musiikkia. Hän hyväksyy tai hylkää vastauksen ja näin jatketaan, kunnes käyttäjä – ihminen – on tyytyväinen tulokseen. Copen mielestä ohjelman tärkein hyöty on, että se nopeuttaa prosessia. Ideasta päästään lopputulokseen nopeammin Emilyn avulla kuin ilman sitä. Yksityiskohdista kiinnostuneet voivat lukea Copen kirjan.

Entäpä maalariohjelma? Se analysoi valokuvia ja maalaa niiden pohjalta tauluja, jotka muistuttavat oikeilla välineillä tehtyjä maalauksia. The Painting Foolin ('maalaava houkka') kehittäjä Simon Colton on listannut ohjelman tavoitteiksi taidon, (taiteen) ymmärtämisen ja mielikuvituksellisuuden. Ymmärrän maalaustaiteesta kenties vielä vähemmän kuin taidemusiikista, mutta iso osa teoksista näyttää reilusti tylsemmiltä kuin miltä Emilyn sävellykset kuulostivat. Tämä No Photos Harmed -näyttelystä poimittu kuva vaikuttaa keskimääräistä kiinnostavammalta.

Vallan kiehtova on video, jossa ohjelma maalaa samaan sarjaan kuuluvan Dancers-teoksen. Hetkittäin mieleen tulee Henri-Georges Clouzot'n dokumenttielokuva Le Mystère Picasso, jossa nähdään samalla tavalla mestari rakentamassa maalauksiaan siveltimenveto kerrallaan. TPF:n toiminnassa on jotain inhimillistä, mutta myös jotain liian järjestelmällistä, konemaista.

Ymmärryksen tärkeys näkyy myös Angelina-tekoälyn suunnittelemissa peleissä. Se osaa rakentaa esimerkiksi tasohyppelyitä ottamalla nipun erilaisia elementtejä – kentän muoto, vihollisten liike ja niin edelleen –, kokoamalla niistä satunnaisen yhdistelmän ja pelaamalla kentän läpi satoja kertoja. Mikäli pelaaminen on liian vaikeaa, jotain osa-aluetta helpotetaan. Lopputuloksena pitäisi olla sopivan haastava kokonaisuus, joka maittaa ihmisillekin.

Narrative Sciencen markkinoima robottitoimittaja perustuu ohjelmaan, jonka nimi on Stats Monkey eli tilastoapina. Kyynikko voisi sanoa, että kaikista journalismin lajityypeistä urheilukirjoittaminen on helpointa korvata tekoälyllä, mutta yhtiö mainostaa hallitsevansa myös talousuutisoinnin, kiinteistökaupan analysoimisen, paikallisuutiset ja vaaliuutisoinnin. Ohjelma eroaa muista luovista tekoälyistä siinä mielessä, että siinä lopputulos on tärkeämpi kuin prosessi. Emilyä ja muita tekoälyjä käytetään oman ajattelun apuvälineinä, kun taas Narrative Science pyrkii pyyhkimään ihmisen pois kuvioista kokonaan.

***

Ohjelmat pystyvät hämmästyttäviin temppuihin, mutta voiko sitä sanoa luovuudeksi? Kysymys on monimutkainen ja epämääräinen, joten aloitetaan määritelmistä. Sovitaan, että luovuus on mielikuvituksen ja taidon yhdistelmä, eli keino keksiä jotain ennenäkemätöntä ja muuntaa ajatus olemassaolevaksi asiaksi, oli asia sitten sävellys tai marmoripatsas.

Tästä saadaan sellainen johtopäätelmä, että mielikuvitus tai taito eivät yksinään riitä luovuuteen. Voisin epäilemättä hakea kirjakaupasta riisin nuottipaperia ja rustata niille todella avantgardistisen sävellyksen, mutta harva kriitikko olisi valmis sanomaan sitä luovaksi teoksi. Mielikuvitusta riittää mutta taitoa puuttuu. Luodun teoksen tulee olla ennennäkemätön ja silti tunnistettavissa johonkin jatkumoon kuuluvaksi (kamarimusiikki, tasohyppelypelit, urheilu-uutiset).

Tietokone taas osaa matkia mielikuvituksellisuutta ja taitavuutta loputtoman kärsivällisyytensä avulla. Perinteinen esimerkki tästä on tietokoneshakki, joka perustuu numeronmurskaukseen. Koneelle on kerrottu, millaiset tulokset ovat hyviä, jonka jälkeen se tutkailee ongelma-avaruutta yksi vaihtoehto kerrallaan ja panee vaihtoehtoiset ratkaisut paremmuusjärjestykseen. Mutta voiko ohjelman sanoa olevan mielikuvituksellinen, jos se kuitenkin aina noudattaa ohjelmointiaan? Entä jos ohjelmaan kuuluu satunnaisia elementtejä ja se muokkaa itseään palautteen perusteella? Toisin sanoen onko lähtötilanteella (ihmiset määrittelemät arvot) väliä, jos matkan varrella ohjelma oppii toimimaan eri tavalla?

Ongelma tuntuu tiivistyvän siihen, että vaikka lopputulos olisi miten hieno tahansa, luomisprosessi ei saa tuntua siltä, että lopputuloksen voi aavistaa ennalta. Siihen nämä tekoälyt pystyvät jo: luomaan asioita, jotka ovat sopivasti erilaisia, mutta kuitenkin tarpeeksi tuttuja.

Olemme jo tottuneet siihen, että tekstinkäsittelyohjelman tai MIDI-koskettimiston ja sekvensserin tyyppiset työkalut eivät tuhoa luovuuttamme. Toki voisi argumentoida, että on luovempaa kirjoittaa sinfonia suoraan paperille kuin räpeltää demojen kanssa, mutta useimmat meistä olisivat varmaan valmiita sanomaan, että itse musiikki on tärkeämpää kuin se miten se on kirjoitettu. Ovatko tekoälyt työkaluja, jotka vapauttavat meidät mekaanisesta suorittamisesta ja päästävät keskittymään olennaisiin asioihin? Kysymykseen on mahdotonta vastata. Mielenrauhaa voi etsiä vaikkapa Emilyn ohjelmoineen David Copen mielipiteestä.

– Musiikki saa minut innostumaan. Se todella, todella, todella koskettaa minua. Ei minua kiinnosta, kuka sen sävelsi, hän sanoi Miller-McCune-lehdessä.

***

Valokuvaaja Pekka Nikrus auttoi pohtimaan luovuuden määritelmää, mistä hänelle iso kiitos.

Lainaus

Taide ja tuotanto

Iikka Vehkalahti — Sat, 28 May 2011 12:30:14 +0000

Dokumenttiprojekti on vahvasti mukana toteuttamassa harmonikan soittaja Kimmo Pohjosesta kertovaa dokumenttielokuvaa. Katsellessani viimeisintä raakaleikattua versiota, mietin mikä ero on tuotannolla ja ainutkertaisuudella.

Yleisradiossa puhutaan paljon asiakaslähtöisyydestä ja aihelähtöisyydestä. Eli siitä, kuinka tuotanto täytyy tehdä asiakkaita ajatellen: mille väestöryhmälle tuote on suunnattu ja tehty.

On ehdottomasti tervettä ja terveellistä ajatella kuulijoita ja katsojia, että tuotannolla olisi heille annettavaa ja että se olisi heille merkityksellistä.
Ja sitten Kimmo Pohjonen sanoo, että hän tekee musiikkiaan ennen kaikkea itselleen, itseään ajatellen. Oikeastaan se on koko elokuvan ”pääsanoma” ja sen ainoa tarina on - miten Pohjonen löytää itsensä muusikkona. (Siitä voi muuten tulla vielä todellinen dokumenttielokuvatapaus).

Mietin sitten omaa elokuvauraani. Otto Wille Kuusista tehdessäni kävin läpi kuvaa omasta isästäni. Past Is Present –lyhytelokuva syntyi puolestaan pitkästä henkilökohtaisesta etsinnästä ja ponnistelusta. Etelä-Afrikkaan ja Palestiinaan menin suurelta osin kohdatakseni oman pelkoni.

Entä muut minua paljon suuremmat tekijät, joiden kanssa olen työskennellyt. Henkilökohtaisia, hyvin henkilökohtaisia tekijät ovat lähes poikkeuksetta olleet. Henkilökohtaisista kokemuksista ja motiiveista ovat liikkeelle lähteneet myös Dokumenttiprojektin viimeiset tuotannot kuten Miesten vuoro, Reindeerspotting, Tuntematon emäntä jne…

Kysymys on taiteen tekemisen ainutlaatuisesta luonteesta, siitä että aiheen kulkeminen oman itsensä kautta tekee prosessista ainutlaatuisen – kukaan muu ei voi sitä kokea - juuri siksi tekijälähtöisyys on tuottanut ja tuottaa ainutlaatuisuutta. ( Jos tekijä on ajattelultaan keskinkertainen, tulos on silloin ikävä kyllä keskinkertaisuutta tai jos päämotiivi on vain tehdä taidetta, niin lopputulos on tekotaidetta tai… kaikkea tätäkin on nähty enemmän kuin tarpeeksi).

Tämä ei tarkoita, että asiakaslähtöisyys tuottaa vain ei-ainutlaatuisuutta. Hyvä ammattilainen hakkaa silmät sidottunakin huonon oman itsensä kautta räpeltävän taiteilijan tehdessään puhdasta tilaustyötä. ( Olen itse saanut enemmän palkintoja tilaustöistä kuin sielulla tekemistäni yrityksistä…). Mutta kyllä ulkopäin ohjautuvaisuus tuottaa helposti juuri sitä keskinkertaisuutta, jota maailmassa on aivan liian paljon jo nyt.

Muuten olen sitä mieltä, että kaukana omasta itsestään oleminen on yhteiskuntamme yksi suurimpia ongelmia.

Lainaus

Kuva ja kuva

Iikka Vehkalahti — Fri, 23 Oct 2009 07:00:00 +0000

Meillä Dokumenttiprojektissa on jatkuva ongelma. Dokumenttien still-kuva tarjonta on poikkeuksetta joko huonoa tai keskinkertaista.

Ja kuitenkin juuri yksi kuva parhaimmillaan kertoo elokuvasta niin paljon ja ratkaisee myös usein kuinka paljon dokumentti saa palstatilaa esimerkiksi televisiolähetyksen yhteydessä.

Kuinka monesta dokumentista muistamme kuvan, joka olisi jäänyt mieleemme. Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta kadettipuvussa oleva poika viattominen kasvoineen. Mika Ronkaisen Huutajat jäällä jäänmurtajan edessä. Websterin Katastrofin ainesten soutava mies (kuva ei sinänsä ollut ihmeellinen, mutta toistuen esitettynä kasvoi symboliseksi). Vasen vartaloon dokumentin polvillaan rukoileva nyrkkeilijä Umar Kemiläinen.

Mutta mitä muita kuvia tulee mieleen ?

Ja kuinka monella dokumentilla on jo tuotantovaiheessa kuva, jolla elokuvasta voidaan kertoa tavalla, että se jää ihmisten mieleen. Jälleen, aivan kuten Ulla Simonen aiheellisesti yhdessä Dokumenttiprojekti Goes Cinema hankkeen palaverissa totesi: Mika Ronkaisen Freetimes Machos on omannut kuvansa jo pitkän aikaa ennen elokuvan valmistumista.

Harrastuksen vuoksi voi vierailla Dokumenttiprojektin kotisivuilla www.yle.fi/dokumenttiprojekti ja siellä Tuotannossa osiossa ja vertailla minkätasoisia kuvia kullakin tuotannolla on yleisölle tarjota.

Lainaus

Taiteen paikka

Markku Valta — Tue, 06 Oct 2009 17:26:13 +0000

Olimme irlantilaismusiikkikonsertissa äijäköörin kanssa saamassa säännöllistä kulttuuriannostamme.

Kuuntelimme loistavaa tunnelmallista musiikkia ja ammattimaisia soittajia. Minä tykkäsin kyllä muuten, mutta se paikka. Kliininen konserttisali sopii hyvin ehkä klassiselle musiikille, muttei irkkumusiikille.

Pieni, kellarissa oleva pubi, räiskähtelevä puheensorina ja tuopit tummaa olutta kuuluu irkkumusiikkiin kuin nenä päähän, mutta sitä konserttia ei olisi kulttuuritoimi varmasti järjestänyt. Asiakaskunnassakin olisi tapahtunut käänne äijien määrän kasvaessa ja tätien vähentyessä. Miksi? Vaikuttaako fyysinen paikka niin paljon? Pubiin mennään useasti toki muistakin syistä kuin kulttuurin janossa, vaikka alkoholiahan tarjoillaan kyllä hienoissa konserttisaleissakin.

Onko pubissa istuminen ja kuuntelu sitten sen kummempaa kuin musiikin kuuntelu konserttisalissa? No, onhan se. Pubissa yleensä keskustellaan samalla kun musiikki soi taustalla, konserttisalissa todella keskitytään itse musiikkiin.

No onko keskittyminen sitten se mikä erottaa kulttuurin viihteestä/huvista? Esimerkiksi Ikeasta ostettu taulu on koriste, jota ei varta vasten aleta toljottamaan, mutta jonkun taidemuseon taulua tullaan pitkänkin matkan takaa vain katselemaan ja se mielletään taiteeksi.

Sama toistuu monessa eri korkeakulttuuriksi luonnehdittavassa taiteessa. Runot sopivat mielestäni vaikkapa onnittelukortteihin ja nykymusiikki (noise) nostaa elokuvissa hienosti tunnelmaa. Irrallaan noista yhteyksistä en kumpaakaan jaksaisi kuunnella pitkään, noise-musiikkia tuskin kukaan muukaan. Vieraaseen paikkaan siirretty taide pitää olla melkoista timanttia tai jotenkin poikkeuksellista loistaakseen yksin.

Kuvanveistäjä Henry Moore piti erittäin tärkeänä, ettei hänen veistoksia aseteta mihin sattuu, vaan ympäristön pitää sopia teoksen kanssa yhteen. Usein oli niin että teos tehtiin vain jotain tiettyä paikkaa varten eikä sitä saanut siirtää muualle.

Olen puhtaasti Mooren kannalla kaikessa taiteessa, joten nautin jatkossa irkkumusiikista vain paikoissa jossa saan samalla Guinnessia eteeni.

Ja vielä väitetään, etteivät miehet mukamas pysty keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus

Maailma avara ja Suomi pieni.

Iikka Vehkalahti — Mon, 14 Sep 2009 05:30:00 +0000

Elokuvaaja Pekka Uotila soitti aamulla, kun olin pyöräilemässä töihin kohti Pasilaa. Oikeastaan ilman mitään asiaa, paitsi että oli jutellut Facebookissa edellisenä iltana yhteisen ystävämme intialaisen Piuysh Shahin kanssa. Ja nosti jälleen kerran esille ajatuksia oikean elokuvan luonteesta.

Myös Piuysh on elokuvaaja, opiskellut Punen elokuvakoulussa ja kuvannut nuorempana legendaarisen Mani Kaulin ehkä hienoimman elokuvan.

Piusyhin kanssa kuvasimme vuoroon esse-elokuvaani Tehri Himalajalla. Kannoimme vuoroon Sachtlerin jalustaa ja Atonin kuvauskalustoa. Mutta jo samaan aikaan Piysh kuvasi Kurosawan Seitsemän samurain intialaisversiota Chinagatea, jossa hänellä oli 70 miestä avustajanaan. ( Aivan oikein 70 miestä kuvaajaa varten).

Myöhemmin Piysh kävi Suomessakin (opettamassa kuvaamaan keskivartalolla ei silmillä) ja järjesti John Websterille kuvaajaksi Valon ja varjon huoneita dokumenttiin Mohananin, joka on kuvannut mm. Shakh Rukh Khanin tähdittämän kansainvälisen hitin Donin. Ja asui Hakaniemessä puolitoista kuukautta kuvaamassa hautausmaalle päättynyttä etelä-afrikkalaisen Lawrence Dworkinin dokumenttia suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta

Paljolti perheensä takia Piuysh valitsi tien, jossa hän – edelleen nuoren polven ihailemana- on kuvannut suuria Bollywood-tuotantoja ja mainoksia päiväpalkalla, johon suomalaistuotannoilla ei olisi varaa.

Nyt Pekka kertoi, kuinka Piuysh oli kuvannut viimeisen elokuvansa 35mm superilla ja miten siitä tehdään 700 filmiprinttiä ja 400 digikopiota ( K4) ja miten K8 tulee olemaan jo lähellä 35 mm:n jälkeä ja kuinka elokuvan tulos on tehtävä yhtenä viikonloppua, koska viikkoa aikaisemmin jenkkeihin lähetetyt filmikopiot poikivat viikossa laittoman dvd-myynnin Intiassa.

Pekan kanssa keskustellessa tuli väistämättä mieleen, että Maailma on suuri ja Suomi pieni.
Mutta tämä ajatus ei ollut syynä tämän blogin kirjoittamiseen.

Vaan sen –hyvin tuorekin – muistikuva niistä lukuisista kerroista, kun puhelin soi yöllä. Soittaja on Piuysh, Joka on halunnut puhua todellisen – ei kulutustuotantoon tarkoitettujen -elokuvien tekemisestä yhdessä.

Pekan puhelinsoitto palautti paljon mieleeni ajasta, jolloin olin elokuvantekijä ja tavoitteena oli oppia tekemään todellisia elokuvia (sellaisia kuin Chris Markerin Sans du Soleilin ensimmäiset 23minuuttia). Ja nyt Dokumenttiprojektin tuottajana, kuinka paljon erityisesti maailmalla, mutta myös Suomessa ajastani kuluu johonkin muuhun kuin elokuvallisen ajattelun kehittämiseen.Kuinka kaus on etäänyt elokuvantekijästä televisio-ohjelmien tuottajaksi

Ja kuinka paljon me pienet rahoittajat pystymme tukemaan ja kannustamaan elokuvantekijöitä ajattelemaan ja tuntemaan, tekemään elokuvia, ei tuotantoja.

Lainaus