Skip navigation.
Home

Inkerinsuomalaisia kohtaloita

Elämyksiä vuosikymmenten varrelta -sarjassa on nyt aihe, joka on sekä historiallinen että tämänpäiväinen. Aiheena ovat inkerinsuomalaisten kohtalot. 1990-luvun alussa Neuvostoliiton loppumisen jälkeen suomalaiset havahtuivat siihen, että valtiomme presidentti Mauno Koiviston suulla antoi itärajan takaa Suomeen pyrkiville Inkerinmaalla asuneille suomalaisille luvan palata isiensä ja äitiensä maille niin sanotun paluumuuttajan statuksen turvin. Stolbovan vuonna 1617 solmitun rauhan jälkeen aikanaan Kustaa Vaasan mahtikäskyllä Nevan suistoon asutettujen suomalaisten jälkeläiset saivat palata. Sen jälkeen on tapahtunut paljon - moni on palannut, rakentanut Suomeen uuden elämänsä, moni on myös jäänyt paikoilleen entisille asuinsijoilleen – kohtaloita on paljon. Parinkymmenen vuoden ajalta tiedetään onnistumisen elämyksiä, mutta myös niitä, joille tämä elämän ja kohtalon käänne ei ole merkinnyt uutta ja parempaa vaihetta.

Minulle aukesi inkerinsuomalaisten historian uusi lehti juhannuksena 1989, jolloin matkustin ensin Leningradiin ja sitten sitä ympäröivälle Inkerinmaalle. Tarkoitus oli tallettaa ja dokumentoida juhannusjuhlat, joihin tällä historian kovin koettelemalla kansansirpaleella silloin oli sikäläisiltä viranomaisilta hellinnyt lupa ensi kertaa sitten 1920-luvun lopun. Valmistauduin mielestäni huolella, perehdyin inkeriläisten historiaan niin hyvin kun silloisten lähteiden perusteella saattoi, lähdin matkaan uteliaana – ja yllätyin kuitenkin.

Oli kuin olisi tullut lapsuuteni 40-50-lukujen Suomeen… Pölisevät hiekkatiet, talojen nurkat irvistämässä, kattojenkin selkä oli monella kohdalla taittunut, villiintyneet kasvimaat ja pikku puutarhat tunkemassa läpi miten kuten pystyssä pysyvien aitojen… Jotakin tuttua, mutta kuitenkin niin outoa. Kun paikallisten inkerinsuomalaisten kanssa ajoimme laajojen kesannolle jääneiden peltoaukeiden vierustoja juhannusajan vaaleassa valossa, poimi silmä tuon tuostakin tien vierukselta savuavan läjän. Siinä saattoi olla savua puskeva, sytytetty autonrengas ja melkomoinen kasa kaikenlaista roskaa, siihen vain tienpenkalle heitettynä ja tuleen tuikattuna. Savut nousivat lakeudelta – ja inkeriläinen autokuski kohauttamassa olkapäitään: ”Paikallinen kaatopaikka…”

Ja sitten ne juhannusjuhlat Kelton hiekkaisessa kumpuilevassa maisemassa! Ihmisiä satamäärin, uskomattomia kohtaamisia, joiden todistajana sain olla… ”Missä viimeks’ nähtiin?” ”Oliko leirillä vai vankilassa, Kamtsatkalla vai Vladivostokissa?” Kuoro lauloi ”Nouse Inkeri”, kanteelensoittajat tapailivat kauan sitten kuulumattomiin kuluneita säveliä, kokon virkaa tekevä nuotio savusi. Sen ympärillä naisten piiri pyörimässä ja ”Kalliolle kukkulalle” – ihan sillä vanhalla kansansävelellä… Välillä ”Iso musta kissa istui ikkunalaudalla .. ja Bingo oli sen nimi…” Joku lauloi muilta unohtunutta säveltä…

Suomalaisten seurueiden matkabussit tyhjenivät: moni oli saanut viestin näistä ensimmäistä juhannusjuhlista sitten vuoden 1928 – vuosilukua muisteltiin vanhimpien ryhmässä… Tänne oli tultava. Tungoksessa törmään entiseen äidinkielenopettajaani Pirkko Huurtoon. Hänen sukujuurensa ovat täältä, Skuoritsan kylästä tuolta vähän etelämpää… Sinnekin matkani vie heti juhannuksen jälkeen. Siellä surullisena muistomerkkinä historian hävityksestä seisovat vielä kirkon seinät pystyssä – kattoa ei ole eikä lattiaa – alttarin paikalla kasvaa koivuja…

Juhannuksen jumalanpalvelus entisellä Kelton kirkonmäellä . Koivut nousevat korkeuksiin siinä, missä kirkko joskus on sijainnut. Hautausmaa on kuin myllerrettyä peltoa – sen keskeltä ovat kulkeneet sota-ajan juoksuhaudat. Osa hautakivistä on kaatunut lappeelleen, toiset ovat puoliksi maan sisässä, jotkut miltei kokonaan hiekan peitossa… Vanhat mummot seisovat heinikossa ja odottavat pastoriaan, inkeriläisten nuorta pappia Arvo Survoa, jota myöhemmin haastattelen Kelton kedolla… Ja virrenveisuu voimistuu: ”Oi Herra jos ma matkamies maan..”

Tunnelma on käsinkoskeltava, osin epätodellinen , osin kurkkua kuristava … Miten näiden ihmisten elämä on kulunut, missä ovat olleet kotikonnuilta poissa? Miten paljon on niitä, jotka eivät tänne asti jaksaneet, joiden viimeinen leposija on jossain tuntemattomassa mullassa?

Tästä kaikesta tein vuoden 1989 Tapaninpäiväksi dokumentin inkerinsuomalaisista eilen ja tänään. Sen nimeksi tuli ”Kaikkien maiden ikkunoista näkyy vain kotimaa.” Dokumnetin alussa haastattelen mm. runoilija-akateemikko Aale Tynniä, joka oli kotoisin Inkerinmaalta ja paennut Suomeen vallankumoussotien melskeestä vanhempiensa kanssa 6-vuotiaana. Vuosiluvuksi merkittiin silloin 1919.

Kelton juhannus 1989 muodostaa inkerinsuomalaisten kohtaloista kertovan ohjelman pääosan. Toinen osio on tuoreen tutkimuksen esittelyä. Inkerinsuomalainen filosofian tohtori Toivo Flink on saanut valmiiksi monivuotisen tutkimuksensa ”kotiin karkotettavaksi – Inkeriläisten palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944-1955.”

(YLE Radio 1 maanantaina 19.4.2010 klo 9.05 - 10.00)

Tasa-arvon paradokseja

Toimittaja Istala vieraili muun muassa inkerin suomalaisten hautausmaalla ja luki erään äidin hautakirjoituksesta:
"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu".

On maailmassa tämäkin

On maailmassa tämäkin nähty (kuultu): toimittaja
Päivi Istala tekee ohjelman toimittaja Päivi Istalasta!!

Löytyiköhän tarpeeksi hyvä tekijä?

Narsismin huippu, joku raja pitäisi olla Ylessäkin.

Tarpeeksi saanut